XXIII
BANSHII-VALITUS JA SE KAUHEA YÖKULKURI
Seuraavana päivänä pesukarhun nahkaa nylkiessään Sam ja Jan perusteellisesti keskustelivat edellisen yön ikävästä tapauksesta ja päättivät, että olisi parasta olla juttelematta siitä Kalebin kanssa, ellei hän ottaisi asiaa puheeksi. Guitakin varoitettiin.
Jan kiersi aamulla tapansa mukaan multa-albuminsa ja löysi taas ensinnäkin sen oudon soukan painalluksen, joka oli ennenkin hänelle huolta tuottanut, ja alhaalla lammikkoalbumissa sangen ison linnun jäljen — se tosiaan oli suuresti kalkkunan jäljen näköinen. Hän vei Kalebin sitä katsomaan. Erämies sanoi, että toinen luultavasti oli sinikurjen (haikaran) jälki ja toinen: — Jaa, en taida tietääkään; mutta minusta se on kovasti suuren koirashirven jäljen näköinen, — mutta niitä ei ole ollenkaan Pitkän suon tällä puolella, ja sinne on ainakin viidentoista kilometrin matka. Mutta kun on vain yksi jälki, niin se ei ole tietenkään jälki; se on sattuma.
— Niin, mutta minä olen löytänyt niin paljon — oikeat jäljet joka kerta, vaikkei niin paljon, että niitä voisi seurata.
Kun Jan illalla pimeän tultua saapui leiriin mukanaan "verilöylyn" saalis, niin hän kuuli omituista kurkkuääntä, joka nousi lampareen reunalta ja kävi yhä kovemmaksi ja tuli lähemmäksi, kunnes siitä kehkeytyi ruma ja pelottava rääkynä. Se oli aivan sama ääni, jonka Gui oli päästänyt ensi iltana tullessaan ja yrittäessään pelottaa leiriläisiä. Se kulki heidän ylitseen, ja Jan näki vilaukselta ison hitaasti lentävän linnun hahmon.
Seuraavana päivänä oli Janin vuoro valmistaa ateria. Kun hän auringon noustessa lähti hakemaan vettä, niin hän näki suuren sinihaikaran nousevan lampareen reunalta ja raskain siiveniskuin lentävän pois puunlatvain yli. Se oli sykähdyttävä näky. Poika seisoi ja katsoi sen perään ilosta aivan hurmaantuneena, ja kun se oli mennyt, hän kävi sillä paikalla, josta se oli noussut, ja löysi runsaasti aivan samanlaisia jälkiä kuin hänen piirtämänsä olivat. Epäilemättä se oli sama lintu kuin edellisenäkin iltana nähty, ja näin sai ratkaisunsa kurkkukipua potevan suden salaisuus. Tämä selitys tuntui aivan tyydyttävältä jokaisesta, Guita lukuunottamatta. Hän oli aina itsepäisesti väittänyt, että metsät auringonlaskun jälkeen olivat karhuja täynnään. Minne ne muiksi ajoiksi katosivat, se jäi käsittämättömäksi, mutta hän "oli varma siitä, ettei hän vielä ollut tavannut lintua, joka olisi saanut hänet säikähtämään — eikä sen puolesta muutakaan eläintä".
Kaleb oli samaa mieltä, että se selkää karmiva huuto mahtoi olla sinihaikaran rääkynää, mutta mitä se rääkynä ja valitus oli, jota kuului yöllä puiden latvoista, sitä hän ei voinut sen paremmin selvittää.
Kuului öisin paljon muitakin ääniä, jotka kävivät mitkä enemmän, mitkä vähemmän tutunomaisiksi. Jotkut ilmeisestikin olivat lintujen ääniä; yksi oli yleinen lauluvarpunen, ja korkealta metsän latvain yläpuolelta kuului hämärtävältä taivaalta ihanaa kestävää viserrystä. Vasta monen vuoden kuluttua Jan sai selville, että tämä oli uunilinnun iltavirsi, mutta syyn siihen kamalaan kiljaukseen, joka oli kuulunut eräänä iltana auringonlaskun jälkeen, hän tiesi paikalla kertoa.
Tikka oli ulkona, molemmat muut tiipiissä. Ihmeellinen ääni sattui hänen korvaansa. Se oli pitkää vinkumista, joka aina väliajoin uudistui ja muuttui yhä kovemmaksi. Kun se ei ottanut lakatakseen, Sam kutsui toisetkin pojat kuulemaan. He seisoivat siinä rivissä ja kuulivat tämän ihmeellisen uii, uii, uiin, kehittyvän äänekkääksi ja karkeaksi uau, uau, uauksi.
— Se varmaan on joku uusi haikaran huuto, kuiskasi Jan. Mutta ääni kasvoi kasvamistaan, kunnes se tuntui melkein hyvin isoäänisen kissan naukumiselta, ja se yhä kasvoi, kunnes kukin miau erikseen olisi voinut käydä pantterin kiljumisesta. Sen ylimmillään ja kovimmillaan ollessa kuului pitkäveteinen miau, ja sitten se lakkasi, ja lauluvarpusen suloinen liverrys täytti hiljaisuuden.
Pikku Majavan mielessä välähti jotakin. Nyt hän muisti, että se oli sama ääni, jonka hän oli niin monet ajat takaperin Glenjanissa kuullut, ja hän sanoi toisille pojille hyvin varmana:
— Pojat, se on ilveksen kiljuntaa, ja seuraavana päivänä Kaleb sanoi, että Jan oli oikeassa.
Muutaman päivän kuluttua tuli tieto, että Raftenin laumasta sinä yönä oli taas viety lammas.
Aamulla Jan otti naulasta rumpunsa vähän soitellakseen, mutta huomasi sen lauhtuneen pehmeäksi ja soinnuttomaksi.
— Halloo, hän sanoi; tulee sade.
Kaleb katsahti häneen, eikä voinut olla naurahtamatta. — Sinähän olet oikea intiaani. Tuo on oikea intiaanitemppu. Kun rumpu ei ota äänelläkseen tulella lämmittämättä, niin silloin he aina sanovat, että "ennen iltaa sataa".
Erämies viipyi sinä iltana hyvin myöhään. Koko iltapäivän oli pilveillyt ja auringonlaskun aikaan alkoi sataa, minkä vuoksi häntä pyydettiin illalliselle. Sade ei lakannut, vaan kävi rankemmaksi. Kaleb lähti ulos ja kaivoi tiipiin ympärille ojan, johon sadevesi kokoontui, ja sitten laskuojan, josta se pääsi juoksemaan pois. Illallisen jälkeen he istuivat tiipiissä leirivalkean ympärillä, tuuli yltyi ja satoi rankasti. Janin täytyi lähteä ulos ja kääntää savusalot, ja jälleen hänen korvaansa kuului sama rääkäisy. Hän kantoi sisään sylyksen puita ja kohensi tulta, niin että tiipiin täytti rattoisa leimuava valo. Kova tuuli alkoi puhaltaa puuskittain, niin että vaate epämiellyttävästi lepatti salkoja vasten.
— Missä ankkurinuora on? kysyi erämies.
Sam antoi irrallisen pään; toinen pää oli asianmukaisesti kiinnitetty salkojen huippuihin. Sitä ei ollut vielä koskaan käytetty, sillä tähän saakka sää oli ollut kaunista. Mutta nyt Kaleb löi maahan vankan paalun, kiinnitti ankkurinuoran siihen, meni sitten ulos ja takoi kaikki nappulat vähän syvempään, ja heimo tunsi olevansa turvassa, ellei aivan ankaraa myrskyä nousisi.
Mikään ei olisi voinut houkutella vanhaa erämiestä hänen omaan mökkiinsä. Hänen perillisensä olivat alkaneet unohtaa, että hän tarvitsi ruokaa, ja se vähä, minkä he lähettivät, oli kaikkein kehnointa moskaa. Vanhus oli hyvin seuranrakas, ja helposti hänet saatiin jäämään yöksi, "jos voitte tulla toimeen semmoisen makuutoverin kanssa kuin Gui on". Kaleb ja Turkki siis asettuivat rauhaan viettääkseen hauskan illan myrskyn myllertäessä ulkona.
— Kuulepas Gui, älä koske telttavaatteeseen, se alkaa vuotaa.
— Mitä, minäkö? Joutavia! Kuinka se voisi ruveta noin vähästä vuotamaan? Ja Gui läimäytti sitä taas aivan uhmalla.
— Hyvä juttu; se onkin sinun puolellasi vuodetta! Ja annas olla, parin minuutin kuluttua alkoi sisään liristä pieni vesivirta siitä paikasta, johon poika oli koskenut, vaikka vaate muualta pidätti joka pisaran.
Tämä on tuttu asia jokaiselle, joka on sateella asunut teltassa, ja se on helpompi muistaa kuin selittää.
Savu häälyi raskaana tiipiin yläosassa ja vaipui vähitellen yhä alemmaksi, kunnes alkoi tuntua suorastaan ilkeältä.
— Nostapas, Jan, tiipiin vaatetta tuulen puolelta. Sillä tavalla, nyt on hyvä — mutta annapas olla! Samalla puhalsi kova tuulenpuuska sisään ja tuprutti savua ja tuhkaa pyörteenä pitkin tiipiitä. — Teidän olisi pitänyt hankkia verho. Anna minulle tuo kankaan kappale, se kelpaa. Hyvin varovasti, jottei olisi koskenut seinämään, Kaleb kiinnitti kankaankappaleen kolmen salonvälin poikki sillä tavalla, että telttavaatteen liepeeseen avattu aukko oli sen takana. Tämä käänsi vedon pois heidän selästään, suuntasi sen ylös ilmaan ja puhdisti tiipiin nopeasti savusta, samalla kun pidätti sen vähän, mitä savureiästä satoi sisään.
— Tälle verhokankaalle intiaanit maalaavat urotyönsä ja seikkailunsa. Tällaiset totemikuvat[7] he enimmäkseen maalaavat ulkopuolelle ja urotyöt sisään verhokankaalle.
— Loistavaa, sanoi Sam. — Siinä on nyt sinulle hommaa, Pikku Majava! Kunhan olet saanut kuvatuksi seikkailumme sisäpuolelle ja totemimme ulkopuolelle, niin asumme kuin palatsissa.
— Minä olen sitä mieltä, tuumi Jan, — että meidän pitäisi ottaa herra Clark heimon jäseneksi. Tahtoisitteko ryhtyä meidän rohtomieheksemme? Kaleb naurahti rauhalliseen tapaansa ja ilmeisestikin suostui. — Nyt minun pitää maalata ulkopuolelle neljä totemia. Tämä olikin sitten alkuna niihin tiipii-maalauksiin, jotka Jan suoritti keltaisella savella, joka oli kuivattu valkoiseksi, keltaisella, ruskeaksi poltetulla savella ja noella, jotka kaikki jauhettiin pesukarhun rasvassa ja männyn pihkassa, jotta olisi ollut niin intiaanimaista kuin suinkin. Helposti olisi voinut hankkia kirkkaita öljyvärejä, mutta Jan halveksi moisia valkoisen miehen temppuja, ja kieltämättä yleisvaikutus olikin sitä parempi.
— Kuulkaas Kaleb, kimitti Gui, — kertokaa meille intiaaneista, niiden urotöistä. Urhoollisuudesta minä pidän, hän lisäsi, hyvin tietäen nyt olevansa omalla erikoisella alallaan. — Joo, minä muistan sen kerran, kun se vanha murmeli kiljuen hyökkäsi minua vastaan — vetoa minä lyön, että siinä olisi joku poika pahasti pelästynyt —
— Hssh! sanoi Sam.
Kaleb veteli ääneti savuja. Sade ropisi tiipiin vaatetta vastaan; tuuli kohotteli sitä. Istuttiin ääneti. Äkkiä kuului kovasti ja kirkkaasti kamala ssrrrrr — ujoörrrrr. Pojat säikähtivät — he olisivat pahasti pelänneet, jos olisivat olleet ulkona tai yksin.
— Siinä se on — se on banshii, kuiskasi Sam.
Kaleb katsahti terävästi.
— Mikä se on? kysyi Jan.
Kaleb ravisti päätään eikä vastannut, vaan kääntyi koiransa puoleen. Turkki makasi tulen ääressä hänen vieressään. Tämän läpitunkevan rääkäyksen kuullessaan se vain kohotti päätään, vilkaisi olkansa yli taapäin, käänsi suuret surulliset silmänsä isäntäänsä ja sitten jälleen laski päänsä alas.
— Turkki ei ole tietävinäänkään.
— Koirat eivät koskaan kuule banshiitä, intti Sam, — eivätkä näe henkiä; niin ainakin de Neuvillan mummo sanoo. Koiran kielteinen todistus ei siis ollut kovinkaan lohdullinen. — Haukansilmä, sinä olet seuran urhoollisin. Eikö sinua haluta lähteä ulos ja koettaa, osaisitko banshiihin? Minä lainaan sinulle sen nuolen, joka on noidan pähkinäpuusta. Sinä saat suuren "kuppisulan" jos osaat. Lähdepäs siitä liikkeelle — sinähän pidät urhoollisuudesta.
— Te olette pöllöjä ja houkkia, tuli vastaukseksi, — enkä minä tahdo vaivata itseäni teille puhumalla. Kaleb, kertokaa meille intiaaneista.
— Urhoollisuudesta intiaanit pitävät, sanoi vanhus silmää iskien, ja muut paitsi Gui nauroivat, vaikkeivät kovin äänekkäästi, sillä kaikkia hillitsi ajatus, ettei tänä iltana todellakaan olisi mukavaa lähteä urhoollisuuttaan näyttämään.
— Minä menen maata, sanoi Haukansilmä tarpeettoman päättäväisesti.
— Muistapas kököttää suihkulähteen alla, jonka panit juoksemaan, kun rupeaa liian hauskalta tuntumaan, huomautti Tikka.
Jan noudatti tuota pikaa Guin esimerkkiä, mutta Sam jäi istumaan Kalebin kanssa kahden valveille. Ei sanaakaan vaihdettu heidän välillään, ennen kuin Guin kuorsaus ja Janin säännöllinen hengitys ilmaisivat heidän nukkuvan raikasta unta. Silloin Sam, käyttäen hyväkseen kauan odottamaansa tilaisuutta, iski asiaan kiinni siekailematta.
— Kuulkaas nyt, Kaleb, en minä aio ruveta kenenkään vieraan puolelle isää vastaan, mutta minä tunnen hänet juuri yhtä hyvin kuin hänkin minut. Isä on oikea mies; hän on suora ja rehti, ja oikeastaan hänellä on hyvin helläluontoinen sydän; koko syvällä se on, sen minä myönnän, mutta se on siellä kuitenkin pohjalla, ja parasta laatua onkin. Mitä hän hiljaisuudessa tekee ihmisiä auttaakseen, sitä ei huomata. Mitä hän taas tekee ihmisten vahingoksi — ja paljon hän semmoista tekee — siitä puhuu koko maailma. Mutta minä tiedän, että hänellä on teistä vääriä luuloja niin kuin teilläkin hänestä, ja se asia on nyt saatava järjestykseen.
Samilla oli ilmeisen terve järki, ja kun hän nyt oli hetkeksi vapautunut kaikesta ilveilystä, hänen äänensä ja tapansa olivat sangen vaikuttavat — ne olivat enemmän täysikasvuisen miehen kuin viisitoistavuotiaan pojan.
Kaleb vain rykäisi ja jatkoi polttamistaan. Sam virkkoi: — Minä tahdon kuulla kuinka asia oli; sitten äiti ja minä kyllä selvitämme asian isän kanssa.
Äidin mainitseminen oli temppu, joka sattui paikalle. Kaleb oli tuntenut hänet pienestä pitäen hyväsydämiseksi tytöksi. Miestään kohtaan hän oli aina hellä ja alistuvainen, paitsi sellaisissa asioissa, joissa tuli kysymykseen oikeus ja vääryys — niissä hän oli järkähtämätön. Hän oli aina uskonut hyvää Kalebista, sattuneen rettelön jälkeenkin, ja arvelematta hän lausui julki uskonsa.
— Ei siinä ole paljon kerrottavaa, vastasi Kaleb katkerasti. — Isäsi petti minua hevoskaupassa ja vaati velkaa niin nopeasti maksettavaksi, että minun täytyi antaa siitä kauroja kuudenkymmenen sentin mukaan. Puolen tunnin kuluessa hän sen jälkeen myi ne seitsemänkymmenen viiden mukaan. Siinä vaihdettiin sitten kovia sanoja, ja minä taisin sanoa, että kyllä minä vielä tiliä teen hänen kanssaan. Sinä päivänä lähdin Downey's Dumpista aikaisin. Hänellä oli 300 dollarin paikkeilla rahaa taskussaan — 300 dollaria minun rahojani, viimeiset mitä minulla oli. Oli niin myöhä, ettei hän saanut niitä pankkiin, vaan hänen täytyi ottaa ne mukaansa kotiin, ja paluumatkalla häntä metsässä ammuttiin. Aamulla paikalta löydettiin minun tupakkakukkaroni ja muutamia minulle kirjoitettuja kirjeitä. Tietysti hän syytti minua, mutta en minä siihen aikaan ammuskellut ensinkään; revolverini oli varastettu viikkoa ennen — ja minä luulen, että samalla oli viety ne kirjeetkin. Luullakseni ne oli pantu siihen, jotta syy olisi saatu minun niskoilleni, ja useimpien ihmisten mielestä se tarkoitus oli liiankin selvä. No niin, sinun isäsi yllytti sitten Dick Poguen minua vastaan, ja minä menetin taloni — siinä se.
Sam istui jonkin aikaa vakavana ja jatkoi sitten:
— Tuo on kaikki totta, mitä velkaan ja kauroihin tulee — se on aivan isän tapaista; se on kaikki kaupantekoa: mutta Dick Pogue sen sijaan, siinä te olette väärässä — niin kehno isä ei ole.
— Niin sinä luulet, mutta minä luulen toista.
Sam ei vastannut, vaan laski tuokion kuluttua kätensä Turkin päälle, ja koira vastasi matalasti muristen. Tämä sai Kalebin jatkamaan: — Minun kimppuuni ja sitten koirani kimppuun. Pogue sanoo, että se repii lampaita, ja jokainen on valmis sen uskomaan. Minä en ole koskaan kuullut, että koira olisi vanhana ruvennut lampaita tappamaan, en ole koskaan kuullut, että mikään lampaita tappava koira olisi niitä kotosalla ajanut, en ole koskaan saanut tietooni semmoista lampaantappajaa, joka aina olisi tyytynyt yhteen yössä, enkä ole koskaan tuntenut lampaantappajaa, joka ei jättäisi jälkiä; ja lampaita revittiin jos kuinka monta kertaa silloinkin, kun Turkki oli mökissä minun luonani lukkojen takana.
— No, kenen koira se sitten on?
— Ei se taida olla koira ollenkaan, sillä osa lampaasta syötiin joka kerta, niin sanotaan, vaikken minä ole koskaan nähnyt ainoatakaan niistä tapetuista lampaista, muutoin kai sen tietäisinkin. Se on pikemminkin kettu tai ilves kuin koira.
Seurasi pitkä äänettömyys; sitten kuului ulkoa taas sama selkää karmiva rääkäys, josta koira ei ollut tietävinäänkään, vaikka erämies ja poika ilmeisesti säpsähtivät ja pelästyivät.
He tekivät loimuavan tulen ja kävivät ääneti nukkumaan.
Satoi herkeämättä ja tuuli puhalsi ankarina puuskina. Hetki oli banshiin, ja pari kolme kertaa, heidän juuri nukahtaessaan, kuului metsästä sama kamala värisevä ihmisen valitus. Se oli "kuin hätääntyneen naisen" kauhunhuuto, joka sai heidän sydämensä hätkähtämään, eikä vain Kalebin ja Samin, vaan kaikkien neljän.
Päiväkirjassa, jota Jan piti niihin aikoihin, kukin päivä oli saanut huomattavimmasta tapauksestaan nimen; yksi oli uroshirven päivä, toinen skunkin ja kissan päivä, kolmas sinikurjen päivä ja tämä yö kirjoitettiin banshiin valituksen yöksi.
Kaleb nousi ja laittoi aamiaisen, ennen kuin toiset olivat kunnolla heränneetkään. Pesukarhun liha oli tarkkaan talletettu ja puhdistettu, ja Kaleb teki siitä "preeriapaistoksen", jossa silava, perunat, leipä, pieni laukka ja kaikenlaiset muut lisäruoat pääsivät kukin täyteen arvoonsa. Aamiaiseksi lämmitettynä ja kahvin kera syötynä se oli ruhtinaallinen ateria ja juhla-aterian ääressä unohdettiin yön kauhut.
Sade oli lakannut, mutta tuuli puhalsi yhä ankarasti. Suuria pilvenröykkiöitä kiiti taivaalla. Jan lähti ulos jälkiä etsimään. Mutta hän ei löytänyt muuta kuin sadepisarain tekemiä.
Päivä vietettiin enimmäkseen nuolia tehden ja tiipiitä maalaten.
Kaleb suostui jälleen nukkumaan leirissä. Banshii huusi sinä yönä yhden kerran eikä Turkki nytkään näyttänyt sitä kuulevan, mutta puoli tuntia myöhemmin ulkoa kuului erilainen ja paljon hiljaisempi ääni, kevyt nenäsointinen uau. Pojat tuskin kuulivatkaan sitä, mutta Turkki hyppäsi ylös karvat pystyssä, tunkeutui muristen oven alitse ulos ja ryntäsi ankarasti haukkuen metsään.
— Nyt se ajaa jotakin, sanoi Kaleb, — ja nyt saalis on noussut puuhun, kun koira alkoi kimakasti kiljahdella.
— Kelpo vanha koira, se on ajanut banshiin puuhun, huusi Jan ja hyökkäsi ulos pimeyteen. Muut perässä. Turkki tavattiin haukkumassa ja raapimassa suuren kaltevan pyökin luona, mutta ei voitu saada minkäänlaista vihiä siitä, mikä puussa oleva eläin mahtoi olla.
— Kuinka se tavallisesti haukkuu banshiita? kysyi Tikka saamatta kuitenkaan tyydyttävää vastausta. Ja ihmetellen, miksi Turkki mahtoi niin suuresti välittää pienestä äännähdyksestä, mutta ei vähääkään aivan kamalasta rääkäyksestä, he palasivat tiipiihin.
Seuraavana päivänä Jan löysi mullasta läheltä tiipiitä tavallisen kissan jäljet ja arvasi, että siinä oli se yökulkuri, jonka koira oli kuullut ja ajanut puuhun. Tuuli oli yhä kova, ja jälkiä tutkistellessaan Jan ensi kerran kuuli sen kamalan rääkäyksen täydessä päivän valossa. Kova se kieltämättä oli, vaikkei yhtä kamala kuin yöllä, ja ylöspäin tähytessään Jan näki kaksi isoa oksaa, jotka olivat ristissä ja hankasivat toisiaan vastaan, kun tuli kova tuulenpuuska. Tämä oli se banshii, joka oli valittanut ja pelottanut kaikkia muita paitsi koiraa. Koiran terävät, valppaat, turmeltumattomat aistimet olivat aivan oikein arvostelleet äänen kahden oksan hankaamiseksi kovassa tuulessa, mutta sen hiljaisen ja pehmeän äännähdyksen, jonka kulkukissa oli päästänyt, se oli yhtä sattuvasti arvostellut ja kiivaasti ajanut sitä takaa.
Gui oli ainoa, joka ei vakuuttunut asiasta. Hän piti kiinni karhuluuloistaan.
Myöhemmin yöllä Gui herätti molemmat päälliköt. — Kuulkaas, Sam — Sam, Jan — Jan — Jan, nouskaa ylös; se iso karhu on taas liikkeellä. Minä sanoin, että täällä on karhu, mutta te ette tahtoneet uskoa.
Ulkoa kuului kovanlaista pureskelevaa ääntä ja silloin tällöin möyryä tai ärinää.
— Kyllä siellä varmaan on jotakin, Sam. — Kunpa Turkki ja Kaleb nyt olisivat täällä.
Pojat raottivat vähän ovea ja kurkistivat ulos. Tähtien hämärässä valossa siellä häämötti valtava musta eläin, joka etsiskeli ruoan tähteitä ja kaivoi roskakuoppaan haudattuja tölkkejä. Kaikki epäilykset hälvenivät. Gui oli jälleen saavuttanut riemuvoiton, ja hän olisi kyllä täydesti lausunut julki tunteensa, ellei olisi pelännyt ulkopuolella olevaa hirviötä.
— Mitähän tässä pitäisi tehdä?
— Parasta, että emme ammu sitä nuolilla. Se vain ärsyttäisi sitä. Gui, puhalla sinä kekäleihin ja viritä tuli. Pojat olivat nyt äärimmilleen kiihtyneitä. — Voi, kun meillä ei ole pyssyä!
— Kuules, Sam, sillä välin kun Mäi-, Haukansilmä piti sanomani, tekee tulen, ammutaan me kahden karhua tylpillä nuolilla, jos se tulee tiipiitä kohti. Näin he varustautuivat Guin askaroidessa tulen ääressä kauhun valtaamana ja rukoillessa, etteivät he ampuisi.
— Mitä hyötyä siitä on, että sitä ärsytetään? Se — se — se on ju-u-ul-maa. Sam ja Jan seisoivat jouset valmiina ja nuolet jänteellä.
Guin tulesta ei tahtonut tulla mitään, ja karhu alkoi nuuskia lähempää hampaitaan hioen ja röhisten. Pojat erottivat nyt hirviön isot korvat, kun se kohotti päätään.
— Ammutaan, ennen kuin se tulee likemmäksi. — Gui heitti tämän kuullessaan paikalla tulen teon ja kiipesi korkealle poikkipuulle, josta pata riippui keitettäessä. Hän purskahti itkuun nähdessään Samin ja Janin todella jännittävän jousensa.
— Se tulee sisään ja syö meidät; se tulee.
Mutta karhu lähestyi joka tapauksessa, ja pantuaan varalle molemmat tomahawkit pojat laukaisivat. Karhu pyörsi paikalla ympäri ja juoksi pois päästäen äänekkäitä ja selviä vanhan karjun röhkäyksiä — sillä nuori Burns oli taas unohtanut panna paikalleen ne puut, jotka olivat tiellä poikkipuolin hänen kotoa leiriin tullessaan.
Gui laskeutui sukkelaan alas nauruun yhtyäkseen. — Sanoinhan minä teille, pojat, ettei pitänyt ampua. Minä jo ajattelinkin, että kyllä se on meidän vanha sikamme ja minun täytyi itkeä, kun ajattelin, kuinka ukko vihastuisi sen huomatessaan.
— Sinä taisitkin nousta orrelle katsomaan, eikö isäsi ollut tulossa, vai mitä?
— Ei maar; urhoollisuuttaan näyttämään hän sinne kiipesi. Tämä oli se kauhea yökulkuri, jonka Gui oli nähnyt. Aamulla sai vielä eräs toinenkin pulma ratkaisunsa, sillä kun tarkkaan tutkittiin Janin päiväkirjaansa piirtämää suuren hirven jälkeä, niin huomattiinkin, ettei se ollut mikään muu kuin Burnsin vanhan karjun jälki. Kuinka Kaleb ja Raften olivat saattaneet erehtyä? Ensinnäkin siitä syystä, että oli kulunut pitkä aika siitä, kun he olivat hirven jälkiä nähneet, ja toiseksi siitä syystä, että tällä sialla sattui olemaan hyvin epäsikamainen jälki — jälki, joka oli yhtä paljon hirven kuin karjun jäljen näköinen.