XXIV
HAUKANSILMÄ TAAS SUURTA "KUPPIA" VAATIMASSA
— Ua, ua, ua, ua! Ua, ua, ua, ua, ua! Ua, ua, ua, ua, ua! Kolmesti se kajahti kautta metsän — äänekäs voitonriemuinen huuto.
— Se on Haukansilmä, ja sillä on iso sankarityö kerrottavanaan.
Mennään piiloon.
Sam ja Jan livahtivat sukkelaan tiipiihin, menivät verhokankaan taa piiloon ja kurkistivat "nuolireiästä". Gui tuli ylpeästi astuen, nokka korkealla takki toisessa kainalossa huutaen tavan takaa sotahuutoaan lähemmäksi päästyään.
— Kuppi! Suuri kuppi! Ua, ua, ua, ua! hän kiljui yhä uudelleen ja uudelleen, mutta kävi tyhmän ja nolon näköiseksi, kun leiri näyttikin olevan tyhjä.
Hän siis lakkasi kiljumasta, astui oikopäätä tiipiihin, veti esiin sokerilaatikon ja tukki paraillaan kouran täyttä suuhunsa, kun molemmat toiset päälliköt puhkesivat kaikkein hirmuisimpaan kiljuntaan ja piilopaikastaan esiin hyökäten ajoivat häntä takaa metsään — ei kuitenkaan kauaksi, Jania kun nauratti liikaa ja Samilla oli vain toinen saapas.
Tämä oli heidän kohtaamisensa erään uuden seikkailuretken jälkeen. Toinen sotapäällikkö oli ehdottanut aamulla varhain, puhdistaessaan aamiaisveitsiä pistelemällä niitä nurmeen: — Kuulkaas pojat! Ennen vanhaan soturit toisinaan lähtivät eri suuntiin seikkailuja etsimään ja sopivat sitten siitä, että määräaikana kohtaisivat toisensa. Tehdään tänään samalla tavalla, ja kukin kertoo palattuaan, mitä kullekin on sattunut.
— Korret tänne, vastasi Tikka, joka palasi wakan-kalliolta tähteitä viemästä.
— Ei, minä en suostu, intti Haukansilmä hätäisesti, en ainakaan, ellen saa pitää korsia. Minä tiedän että te järjestätte asiat siten, että minun täytyy lähteä kotiin.
— No hyvä. Olkoot ne kolme kortta sinun hallussasi; pisin on Tikan — hänen suuntansa määrää se pää, jossa on pala punaista kangasta erehdyksen välttämiseksi; keskimmäinen, tuo ohut, olen minä; ja tuo lyhyt ja lihava olet sinä. Pudota nyt. Kuolema sille, joka ei tottele.
Korret putosivat, ja molemmat pojat päästivät kirjauksen, kun
Haukansilmän kohtalo osoitti suoraan Burnsin taloa kohti.
— Älkää nyt; ei tämä kelpaa. Annetaan toisen pään määrätä, hän sanoi kiukkuisesti ja tahtoi itsepintaisesti mennä päinvastaiseen suuntaan.
— Nyt meidän täytyy kaikkien kulkea suoraan, kunnes jotakin löydämme, ja taas yhtyä tähän samaan paikkaan, kun auringonsäde ennättää kiertää tuohon tiipiin salkoon.
Kun auringonsäde, joka oli heidän intiaanikellonsa, kulki yhden salon ympäri melkein tarkkaan kahdessa tunnissa, niin oli seikkailua varten aikaa neljän tunnin verran.
Sam ja Jan olivat palanneet retkeltään muutamaa minuuttia aikaisemmin, ja nyt Gui, mielensä tasapainon taas saavutettuaan, jätti kiusalla varastetun sokerin huuliltaan pyyhkimättä ja puhkesi innokkaasti puhumaan:
— Kuulkaas, pojat, minä lyön vetoa, että olen taas paras kaikista.
Vetoa minä —
— Vaiti! jyrisi Tikka. Sinä viimeiseksi.
— No hyvä; en minä pidä väliä. Vetoa minä lyön, että voitan teidät kaikki. Lyön vetoa vaikka miljoonan dollaria.
— Ala kertoa, päällikkö Tikka-reunalla-istuja.
Sam siis aloitti:
— Minä kiskon saappaat jalkaani (hän kulki paljain jaloin puolet ajasta). Jaa, tämä poika se ymmärtää, koska pitää kengittää itsensä — ja minä lähden kulkemaan suoraan sitä suuntaa, johon korsi näytti. Minä en kulje mitään takateitä. Minä en pelkää kulkea suoraan eteenpäin, ja hän käänsi pienet tihrusilmänsä murheellisesti Guita kohti. — Niin siis kuljin suoraan kuin pyssystä ja kun minä tulin joen kuivalle uomalle, niin ei se kääntänyt minua syrjään; ei ei tusina tietäkään olisi kääntänyt; ja minä kuljin suoraan, kunnes tulin herhiläisen pesälle, ja minä käännyin ja kiersin sen ympäri, sillä olisi ollut ylen julmaa suin päin hyökätä viattomain pikkuisten herhiläisraukkain pesään, vaikka niitä olisi ollut paljonkin — ja minä vain painoin päälle kunnes kuulin matalaa mörinää. Silloin kohotin silmäni enkä nähnyt tämän taivaallista. Sitten mörinä kävi kovemmaksi, ja minä näin että nälkäinen tsipmunkki se mörisi minulle ja aikoi juuri hypätä. Ja kun minä sitten otin esiin jouseni ja nuoleni, niin se sanoi minulle, sanoi aivan häpeämättä: "Onko sinun nimesi Tikka?" Kas se säikäytti minua ja minä valehtelin — ja se oli ensi kerta. Minä sanoin kuin sanoinkin: "Ei, minä olen Haukansilmä". Jaa, olisittepa nähneet sen. Se vallan kalpeni; jokainen sen selkäjuova haalistui, kun minä sanoin sen nimen, ja se ryntäsi onttoa puuta kohti ja meni sisään. No minäkös vimmastuin ja koetin saada sen ulos, mutta kun minä juoksin toiseen päähän, niin se kapaisi toiseen päähän, ja niin me juoksimme edestakaisin, kunnes minä olin polkenut sen puun viereen syvän polun ja se oli hangannut syvän polun pölkyn sisään, ja minä tuumasin, että jospa antaisinkin hangata sen niin kauan, että pölkyn pohja puhkeaisi, mutta äkkiä minä sanoin: "Minä tiedän, mikä sinulle sopii." Minä vedän saappaan jalastani ja pistän varren pölkyn toiseen päähän. Sitten kopistelen kepillä toisesta päästä ja kuulen sen juoksevan saappaaseen. Sitten rutistan varren suppuun ja sidon ympäri langan ja tuon sen kotiin, itselläni toinen saapas, tsipmunkilla toinen, ja tuossa se nyt on, ja Sam käpristi koukkuun paljasta varvastaan ikään kuin tapausta paremmin kuvatakseen ja lisäsi: — Jaa, minä arvelen, että te heput luulitte, etten minä tietänyt mitä tein, kun aamulla vedin jalkaani pitkävartiset saappaani.
— Jaha, mutta näytäpäs se tsipmunkki, ehkä sitten uskotaan.
— Se ajaa tuolla takaa aukkopaikkaa, ja Sam kohotti saapasta.
— Päästetään se menemään, ehdotti toinen päällikkö.
Nauha leikattiin poikki ja tsipmunkki säntäsi ulos ja livahti turvallisempaan piilopaikkaan.
— No poikani, sanoi Sam, kun se oli kadonnut, — älä kerro kotiväellesi, mitä sinulle tapahtui, taikka he haukkuvat valehtelijaksi.
— Huh, tyhjää! Eihän tuo ollut mikään seikkailu. Mutta kun minä —
— Seis nyt, Haukansilmä; Pikku Majava ensiksi.
— No en minä välitä. Minä lyön vetoa —
Sam sieppasi puukkonsa ja sanoi väliin: — Tiedätkös sinä, mitä Callaghanin keväinen karitsa teki, kun se näki ukon minttuja kokoovan? Annas kuulua, Pikku Majava.
— Minulle ei sattunut suuria seikkailuja, mutta minä kuljin suoraan metsän läpi siihen suuntaan, mihin korsi osoitti, ja vastaan tuli iso laho kanto. Se oli niin vanha ja laho, ettei se enää kelvannut linnuille, ja onhan jo vuodenaikakin niin myöhäinen, ja minä otin sen vuoksi seipään ja työnsin sen nurin, ja siitä kannosta minä luin sen asutushistorian. Kaikkein ensiksi oli monta vuotta takaperin tullut kultasiipitikka, joka oli sen sisään kovertanut suuren muhkean pesän ja sitä käyttänyt pari kolme kertaa. Kun se oli lopettanut, taikka ehkä se tapahtui väliajoilla, tekivät tsikkadiit siitä talviasumuksen, sillä pohjalla oli tsikkadiin sulkia. Sen jälkeen tuli purppuranpunainen mustalintu ja anasti pesän kasaten pohjalle vahvalti multaisia juuren kappaleita. Seuraavana kesänä se näyttää palanneen takaisin ja tehneen uuden pesän edellisen päälle; ja sinä talvena tsikkadiit jälleen ottivat sen pöntökseen, koska pohjalla taas oli niiden höyheniä. Seuraavana vuonna sen keksi sininärhi ja teki siihen pesänsä. Minä löysin sen munanpalasia pesän pehmeiden ainesten joukosta. Sitten vuoden päästä luulen varpushaukkapariskunnan huomanneen kolon itselleen otolliseksi, tehneen siihen pesänsä ja hautoneen munista varpushaukkapoikueen. No niin, ja eräänä päivänä tämä rohkea rosvo toi pienokaisilleen päästäisen.
— Mikä se on?
— Kah, se on pieni hiiren näköinen eläin, mutta ei se silti ole vähääkään hiiri, vaan myyrän pikkuserkku.
— Minä olen aina pitänyt myyrää jonkinlaisena hiirenä, huomautti
Haukansilmä, joka ei tyytynyt Janin erontekoon.
— Niin sinä! keskeytti Sam. — Ensi kerralla sinä väität että
Burnsit ovat sukua Rafteneille.
— Minä lyön vetoa ettei siitä tule mitään! Ja nyt Gui kerrankin sai pitää viimeisen sanan.
— No niin, Jan jatkoi, sattui sitten — ehkä ensi kerran miljoonaan vuoteen — ettei pikku haukkain sattunut olemaan nälkä juuri sillä haavaa. Päästäistä ei hotkittu suuhun paikalla, ja vaikka se oli haavoittunut, niin se ryhtyi pakopuuhiin paikalla, kun vanha haukka oli kyntensä hellittänyt. Ensin se piiloutui poikasten alle, sitten se alkoi kaivaa reikää varpushaukan pesän höyhenvuorauksen läpi, sitten puhki sininärhen pesän, sitten puhki mustan linnun pehmeitten pesäaineitten ja tsikkadiitten jättämän roskan läpi, kunnes tuli vastaan mustanlinnun pesän kova mutapermanto, jonka puhki se ei voinut kaivaa. Sen voimat loppuivat nyt, se kuoli siihen ja makasi siten kätkettynä talon alimmassa päässä, kunnes minä vuosien kuluttua saavuin ja mursin auki vanhan kannon ja sain sen kätköstä ilmi tämän synkän ja surullisen tapauksen — jota — ehkä — ei ole koskaan tapahtunutkaan. Mutta tässä on piirustus, jonka minä tein siitä paikalla, siinä näkyvät kaikki pesät juuri sellaisina kuin minä ne löysin, ja tuossa on pikku päästäisen kuivunut ruumis.
Sam oli kuunnellut harrasta mielenkiintoa osoittaen, mutta Gui ei yrittänytkään salata halveksumistaan. — Tuommoista roskaa! Mikä seikkailu tuo on — paljaita luuloja ja luuloja eikä tositointa alkuunkaan. No nyt minä kerron, mitä minä olen tehnyt. Minä —
— Kuules nyt, Haukansilmä, pisti Sam väliin, — älä ole kovin törkeä, kun kerrot. Jätä pois ne kamalat kohdat: minä en voi tänään oikein hyvin. Säästä pelottavat kohdat huomiseksi.
— No minä sanon teille, että kun minä lähdin, niin kuljin suoraan kuin noppa ja näin murmelin, mutta kun se ei ollut suunnassa, niin minä sanoin: "Ei, jonakin toisena päivänä. Minä saan sinut ylen helposti koska tahansa." Sitten minä näin haukan, joka vei kanaa, mutta sekin oli minun suunnastani syrjässä, ja minä näin paljon vanhoja kantoja ja satoja tsipmunkkeja, mutta viis minä niistä. Sitten minä tulin eräälle talolle — ja kiersin sen ympäri, etten pelottaisi koiraa, ja minä kuljin melkein Downeys's Dumpiin saakka — jaa, eiköhän vähän ohikin - vaikka sivussa siitä — kun äkkiä pyrähti lentoon pyy, joka oli kalkkunan kokoinen, ja täysi sakki poikasia — kolme- tai neljäkymmentä. Minä lyön vetoa, että minä näin ne ainakin kahdenkymmenen askelen päästä, ja ne kaikki lensivät, mutta yksi istahti puuhun niin kauaksi — jaa, ainakin niin kauaksi kuin tuon vainion toiselle puolelle. Minä lyön vetoa, ettette te pojat olisi sitä ollenkaan nähneet. No niin, minä vedin niin tyynesti ja annoin sille mitä tiesi ja kuka käski. Minä tähtäsin suoraan silmään — ja kas tuohon minä osasin. Kukas nyt saa suuren kupin, kas tässä se on! Haukansilmä käänsi auki takkinsa ja otti sen sisältä lyhytpyrstöisen täplähöyhenisen nuoren punarintasatakielen, jota oli ammuttu kautta ruumiin.
— Vai se on sinun pyysi. Minä sanon, että se on punarintasatakielen poikanen, sanoi ensimmäinen päällikkö erittäin painokkaasti. — Sääntöjä on rikottu. Laululintu tapettu. Pikku Majava, vangitse syyllinen.
Mutta Haukansilmä taisteli vastaan sillä vimmatulla sisulla, jonka tämä urotyö oli hänessä synnyttänyt, ja oli sidottava sekä kädet että jalat, ennen kuin neuvosto voitiin kutsua täysilukuisena kokoon rikollista tuomitsemaan. Vihaiset vastaväitteet laimenivat, kun syytetty huomasi, kuinka tosissaan neuvokset olivat. Lopulta hänet julistettiin "syylliseksi" ja tuomittiin käyttämään mustaa häpeäsulkaa ja valkoista sulkaa pelkuruudesta kolme päivää umpeensa, sekä pesemään astiat koko viikon. Gui olisi tuomittu keittämäänkin koko tämän ajan, ellei olisi ollut huonoja kokemuksia muutamista hänen valmistamistaan ruoista.
— Niin, mutta minä en tee sitä, sillä hyvä, vastasi vanki uhmaten.
— Minä menen ennen kotiin.
— Puutarhaako multaamaan? Kyllä vain; minä olen jo näkevinäni sinut työssä.
— Niin, mutta minä en tee sitä. Parempi kun annatte minun olla rauhassa.
— Pikku Majava, mitä tehdään, kun intiaani ei tottele neuvostoa?
— Häneltä riistetään kunniamerkit. Muistatko sinä sen puun, jonka me poltimme ja johon oli piirretty "Mäihä"?
— Hyvä tuuma. Me poltamme Haukansilmä-nimen ja kaivamme esiin sen vanhan.
— Ei, sitä te ette tee, senkin saastaiset kehnot haisunäädät! Te lupasitte minulle, ettette enää koskaan sanoisi minua siksi. Minä olen Haukansilmä. Minä näen kauemmaksi ja — ja — ja hän alkoi itkeä.
— No totteletko sinä neuvostoa?
— Kyllä, mutta valkoista sulkaa minä en pidä — minä olen urhoollinen, uhuhuu!
— No hyvä, jätetään se sitten; mutta muut rangaistukset sinun täytyy tehdä.
— Vieläkö minä sitten olen Haukansilmä?
— Vielä.
— No hyvä. Minä teen.