XXV
NELISORMINEN MAANKIERTÄJÄ
Leveäharteinen raaka ja laiska mies, jonka silmät olivat tuuheiden kulmakarvojen varjossa, oli Bill Hennard, varakkaan siirtolaisen poika. Hän oli perinyt mainion tilan, mutta hän oli yhtä laiska kuin väkevä ja hävitti tuota pikaa omaisuutensa ja kulki sitten sitä leveätä tietä, joka johtaa laiskuudesta rikoksiin. Bill oli nähnyt useamman kuin yhden tyrmän sisäpuolelta. Emolanin kaupungissa, joka sijaitsi lähellä, hän oli laajalti tunnettu; monen pienen varkauden jäljet johtivat häneen, ja julkisesti puhuttiin, että ilman erään rikkaan ja viekkaan liittolaisen apua hän varmaan olisi istunut vankeudessa. Ja kuului vielä sellaisiakin hämäriä viittauksia, että tämä liittolainen oli muuan hyvin tunnettu sangerilainen, jolla oli monta taloa ja vaimo ja poika ja pieni tytär, ja että hänen etunimensä oli William ja sukunimensä Ra —. "Miten lienee; mutta älkää Jumalan tähden sanoko, että minä olen teille kertonut." Voi, voi, helppoahan sitä on rikastua kun keinot tietää. Nämä huhut eivät tietenkään koskaan saapuneet asianosaisen korviin.
Hennard oli lähtenyt Downey's Dumpista edellisenä iltana ja teitä vältellen oikaissut metsäin kautta käydäkseen erään toverinsa luona, jonka kanssa hänen piti sopia tärkeistä — hänelle sangen tärkeistä asioista. Hän oli kelpo lailla päissään Downey's Dumpista lähtiessään, yö oli pilvinen, ja niinpä hän harhaili sinne ja tänne, kunnes aivan eksyi. Hän nukkui puun alla — viluista ja kurjaa oli se nukkuminen — ja auringottoman päivän valjettua hän lähti toveriaan etsimään tietämättä tarkemmin mistä. Jonkin ajan kuluttua hän sattui sille polulle, joka vei poikain leirille. Hän oli hyvin häijyllä päällä nälästä ja harmista ja pullon ansiosta hurjanakin, sillä pullo oli hänellä matkassa. Hän ei enää välittänyt, vaikka näyttikin itsensä, ja astui tiipiin luo Pikku Majavan juuri paistaessa puolisiksi lihaa, jonka hän arveli saavansa yksin syödä. Askelia kuullessaan Jan kääntyi ympäri otaksuen jonkun tovereista palanneen takaisin, mutta sen sijaan hän näkikin tämän ison rentun näköisen maankiertäjän.
— Päivällistäkö se poika täällä keittää? Hauska liittyä kimppaan, hän sanoi vastenmielisesti ja suostuttelevasti naurahtaen.
Hänen käytöksensä oli niin inhottavaa kuin suinkin, vaikka hän ulkonaisesti esiintyikin ystävällisenä.
— Missä poikasen muu väki on?
— Ei minulla ole kotiväkeä — täällä, vastasi Jan vähän peläten, hänen mieleensä kun muistuivat Glenjanin maankiertäjät.
— Hm — aivanko yksinäsi — aivanko yksinäsi sinä pidät täällä leiriä?
— Muut toverit palaavat vasta iltapäivällä.
— Sehän sattui hyvin. Hauska kuulla. Pyydän saada vaivata sinua antamaan minulle tuon kepin, ja maankiertäjän käytös muuttui nyt suostuttelevasta käskeväksi hänen osoittaessaan Janin irtojäntein riippuvaa jousta.
— Se on minun jouseni! vastasi Jan sekä peläten että suuttuen.
— Minä en käske toista kertaa — tänne keppi, taikka käy hullusti.
Jan seisoi alallaan. Roisto astui lähemmäksi, otti jousen ja löi häntä pari kolme kertaa selkään ja sääriin.
— Ja nyt, penikka, laita minun päivälliseni valmiiksi ja tee se sukkelaan, taikka väännän sinun hyödyttömän niskasi nurin.
Jan käsitti nyt joutuneensa rauhallisen retkeilijän kaikkein pahimman vihollisen käsiin, ja liian myöhään hän älysi, kuinka mielettömiä he olivat olleet, kun eivät noudattaneet Raftenin neuvoa ja ottaneet leiriin isoa koiraa. Hän vilkaisi ympärilleen ja olisi karannut, mutta maankiertäjä oli sukkelampi ja iski hänen kaulukseensa. — Äläpäs nyt; pysy täällä vain, poikaseni. Kyllä minä sinulle opetan, niin että teet juuri niin kuin käsken. Hän leikkasi jänteen jousesta ja paiskaten Janin nurin sitoi hänen jalkansa sillä tavalla, että ne pääsivät liikkumaan vain puolisen metriä toisensa ohi.
— Koetapas nyt pitää kiirettä ja valmista minulle päivällistä; minun on nälkä. Ja katsokin, ettet pilaa sitä keittäessäsi taikka saat ruoskasta; ja jos huudat taikka leikkaat poikki tuon nuoran, niin minä tapan sinut. Katsos tuota! Ja hän otti taskustaan ruman näköisen veitsen.
Janin kasvoille valui pelon ja tuskan kyyneliä, kun hän nilkutti ympäri leiriä totellakseen raakalaisen käskyjä. — Liikupas vähän sukkelampaan! Ja kulkuri, tulta jousella kohenneltuaan, kääntyi antamaan hänelle toisen läjähtävän iskun. Jos hän olisi sattunut vilkaisemaan polulle, niin hän olisi nähnyt pienen pellavapään, joka äänen kuullessaan kääntyi ympäri ja karkasi pois.
Jan oli tottunut kärsimään kuritusta, mutta tämä raakalainen ei näyttänyt välittävän vaikka henki menisi.
— Aiotteko tappaa minut? hän huudahti, kun oli saanut uuden iskun siitä, että kompastui siteissään.
— Enpä tiedä, vaikka tappaisinkin, kun ensin olet työsi tehnyt, vastasi roisto raa'an tyynesti. — Minä otan vähän enemmän tuota lihaa — ja katso, ettei se saa palaa. Missä on sokeria kahviin? Minä haen isomman karahkan, ellet liiku sukkelammin! Tuo minulle nyt tupakkaa.
Jan nilkutti tiipiihin ja antoi sieltä tupakkamassin.
— Kas, mikäs arkku tuo on? Tuo se tänne ulos, ja kulkuri näytti arkkua, jossa oli vähän vaatteita.
Jan totteli peläten ja vavisten.
— Avaa se.
— En voi. Se on lukossa ja avain on Samilla.
— Vai on se hänellä, niinkö? No kyllä minulla sitten on avain, joka sopii.
Ja hän löi kannen mäsäksi kirveellä. Sitten hän koperoi vaatteiden taskut, löysi Janin vanhan hopeakellon ja vitjat ja Samin housuntaskusta kaksi dollaria.
— Hei! Näitä minä juuri kaipasinkin, poikani, ja kulkuri pisti ne omaan taskuunsa. Tuleen minusta tarvittaisiin vähän enemmän puuta, hän huomautti huomatessaan Janin viinen nuolineen, ja hän potkaisi sitä, niin että suuri osa nuolista lensi tuleen.
— Ja nyt, poikani, älä katso minuun juuri noin tarkkaan, niin kuin muistaaksesi, taikka minun ehkä täytyy leikata sinulta kurkku poikki ja pistää sinut suon silmään, ettet pääse muille juttelemaan.
Jan pelkäsi nyt todella henkeänsä.
— Tuo minulle kovasin, ärjäisi konna, — ja lisää kahvia. Jan teki niin. Roisto alkoi hioa pitkää puukkoansa, ja Jan huomasi kaksi asiaa, jotka painuivat hänen mieleensä: ensinnäkin, että puukko oli metsästysmallia ja sen päässä kuparinen hirven kuva; toiseksi että kädessä, joka piti siitä kiinni, oli vain neljä sormea.
— Mikä tuo toinen arkku on, joka on tuolla sisällä.
— Se — se — se on vain meidän ruoka-arkkumme.
— Sinä valehtelet, eikö niin? ja taas keppi iski. — Vedä se ulos.
— En minä jaksa.
— Vedä se ulos, taikka minä kuristan sinut. Jan yritti, mutta se oli liian raskas.
— Pois tieltä kelvoton penikka! Ja roisto meni tiipiihin ja antoi
Janille sellaisen pukkauksen, että tämä lensi ulos suin päin nurmelle.
Poika sai pahoja vammoja, mutta päätti käyttää ainoata mahdollista tilaisuutta. Iso puukko oli ulkona. Hän sieppasi sen, leikkasi säärisiteensä, nakkasi puukon kauas suohon ja juoksi kuin hirvi. Roisto hyökkäsi ulos tiipiistä kiljuen ja kiroten. Jan ehkä olisi päässyt pakoon, jos olisi ollut paremmassa kunnossa, mutta roisto oli tosiaan runnellut häntä pahasti ja saavutti nyt nopeaan. Juostessaan minkä kintuista pääsi Jan näki edessäpäin puiden lomitse tutun hahmon ja huutaen koko voimallaan: — Kaleb!! Kaleb! Kaleb Clark!!! kaatui pyörtyneenä nurmelle.
Kamalan hädän äänestä ei voi erehtyä. Kaleb kiiruhti paikalle ja käden käänteessä hän oli takertunut tappelemaan roiston kanssa henkensä edestä.
Turkki-koira ei ollut isäntänsä seurassa, ja kun roisto oli menettänyt puukkonsa, syntyi käsikähmä. Muutama ote, pari kovaa iskua, helppo oli jo nähdä, mille puolelle voitto kallistuisi. Kaleb oli vanha ja heikko. Roisto, joka oli väkevä, roteva ja sen verran päissään, että oli häijyimmillään, suoriutui hänestä helpolla, ja kun oli pari iskua vaihdettu, erämies pahan iskun saatuaan koukistui vääntelehtien maahan. Roisto taas tapaili puukkoaan, kirosi hurjasti, katsoi, mistä saisi karahkan, löysi vain ison kiven ja olisi tehnyt kuka ties mitä, mutta samassa kuului huutoa takaapäin, toinen iso mies töytäisi esiin polkua pitkin, ja roiston eteen ilmestyi William Raften puhaltaen ja läähättäen Gui aivan kintereillään. Kiven, joka oli tarkoitettu Kalebille, roisto heitti Williamia vastaan, joka sai sen väistetyksi; ja nyt alkoi tasaisempi tappelu.
Jos roistolla olisi ollut puukkonsa tallella, olisi Raftenin voinut käydä huonosti, mutta nyrkki nyrkkiä vastaan tapeltaessa maanviljelijä oli selvästi voiton puolella. Hänen oppimansa konstit ratkaisivat ottelun, ja roisto sai nujertavan suoran iskun, niin että käpertyi.
Paikka näytti oikein tappelutanterelta — kolme miestä maassa pitkällään ja Raften punoittaen ja huohottaen, mutta jäykkänä ja pelkäämättä, aivan ymmällään ihmetyksestä.
— Mitä pirua tämä merkitsee?
— Minä kerron, herra Raften, kimitti Gui hyvästä turvastaan esiin pujahtaen.
— Kas, vai olet sinä täällä, Gui? Mene ja tuo leiristä nuoraa — sukkelaan, sanoi Raften maankiertäjän ruvetessa liikkumaan.
Heti kun nuora tuotiin, sitoi Raften lujasti roiston käsivarret.
— Minusta tuntuu, että olen nähnyt tuon käden ennenkin, virkkoi
Raften miehen neljä sormea huomattuaan.
Jan oli nyt noussut istumaan ja katseli ympärilleen hämmentyneen näköisenä. Raften meni vanhan toverinsa luo ja sanoi: — Kaleb, onko sinuun pahastikin sattunut? Minä se olen — Bill Raften. Onko sinuun sattunut pahasti?
Kaleb pyöritti silmiään ja katseli ympärilleen.
Jan tuli nyt hänen luokseen ja polvistui hänen viereensä. — Onko teihin sattunut pahoin, herra Clark?
Tämä ravisti päätään ja osoitti rintaansa.
— Häneltä on henki salpautunut, selitti Raften, — parin minuutin kuluttua hän on ennallaan. Gui, tuo tänne vettä.
Jan kertoi juttunsa ja Gui siihen jatkoksi tärkeän lisän. Hän oli palannut aikaisemmin kuin oli odotettukaan ja oli lähellä leiriä kuullessaan roiston lyövän Jania. Hänen ensimmäinen päähänpistonsa oli juosta kotiin hintelää isäänsä hakemaan, mutta sitten hän teki viisaamman päätöksen ja juoksikin hakemaan väkevää Raftenia.
Roisto oli nyt noussut istumaan ja räyhäsi vihaisesti.
— Ja nyt, hyvä herra, sanoi William. — Nyt käyt meidän kanssamme leirissä uuden kerran, ennen kuin viemme sinut tyrmään. Yksi vuosi vähän viileämmässä paikassa taitaa olla sinulle terveellisempää kuin mikään muu parannus, luulisin. Kas tässä, Gui, ota sinä kiinni nuoran toisesta päästä ja vie tämä junkkari leiriin, sillä välin kun minä autan Kalebia.
Gui oli kunniansa kukkuloilla. Maankiertäjä pakotettiin kulkemaan edellä; perässä asteleva Gui nyki nuorasta ja leikki hevosen ajamista. Hän huuteli "hei — hei — hei — hei, heppani", Williamin auttaessa Kaleb-ukkoa yhtä hellävaroen kuin ammoin Kaleb oli häntä auttanut kaatuvan puun vähältä ruhjottua hänet kuoliaaksi metsässä.
Leirissä tavattiin Sam. Poika hämmästyi suuresti tämän roikan nähdessään, sillä hän ei tietänyt mitään päivän tapauksista, ja kamalan suuri oli hänen pettymyksensä, kun hän kuuli, mihin seikkailuun oli jäänyt osallistumatta.
Kaleb näytti yhä kalpealta ja sairaalta, kun pääsi tulelle, ja Raften sanoi: — Sam, mene kotiin ja pyydä äitiä antamaan vähän viinaa.
— Ei sitä varten tarvitse mennä niin kauaksi, sanoi Jan, — tällä miehellä on pullo taskussaan.
— Minä en huolisi pisaraakaan siitä, mitä hänellä on, ja vielä vähemmän tarjoaisin sitä sairaalle ystävälle, vastasi William.
Sam lähti sen vuoksi noutamaan viinaa ja palasi takaisin puolen tunnin kuluttua.
— Kas tässä, Kaleb, sanoi William, — juo nyt tämä, niin jaksat paremmin, ja maljan tarjotessaan hän tunsi ystävyytensä entistä toveria kohtaan heräävän jälleen henkiin.
Samilla oli sinä aamuna kotiin lähtiessään ollut mielessään tärkeä päätös. Hän oli mennyt suoraan äitinsä luo ja tälle kertonut kaiken, mitä tiesi revolverista ja Kalebin kanssa syntyneestä riidasta, ja heillä molemmilla oli sitten ollut pitkä, mutta epätyydyttävä keskustelu isän kanssa. Raften oli jyrkkä kuten tavallisesti. Rouva Raften oli tyyni ja selkeäjärkinen. Sam oli sukkela. Seurauksena siitä oli, että Raften kärsi täydellisen tappion, vaikkei tahtonutkaan sitä myöntää. Sam palasi leiriin osaksi pettymystä tuntien, mutta saikin siellä nähdä kaiken sen tapahtuneen, minkä vuoksi oli taistellut — isänsä ja erämiehen sopineen. Vielä pari tuntia sitten he olivat olleet veriviholliset, mutta tappelu oli heidät sovittanut. Vaikka Raften olikin järkisyillä osoitettu olevan väärässä, hän oli vain tuntenut entistä suurempaa katkeruutta sitä miestä kohtaan, jota hän ilmeisesti oli kohdellut epäoikeudenmukaisesti, mutta se, että hän sai tätä samaista miestä auttaa suurimman vaaran hetkellä, pani vaakakupin kallistumaan toiselle puolelle.