XXVI
TALON TAKAISIN SAANTI
Oi leirituli taikavoimaasi! Ei mikään vihamielinen tunne kykene kauan kestämään hehkuasi. Saman leiritulen ääressä toisensa tavatessaan miehet joutuvat lähemmäksi toisiaan, käsittävät paremmin toisensa ja laskevat pysyvän ystävyyden perustuksen. "Minä olen elänyt hänen kanssaan saman nuotion ääressä!" riittää selittämään mitä erilaisempien miesten keskinäisen sydämellisyyden, ja eräelämän ajat ovat onnellisten, kirkkaitten ja kautta elämän kestävien muistojen päiviä.
Saman leiritulen ääressä istuminen on aina ollut pyhitetty side, ja Raftenin metsissä toistui nyt sama kohtaus kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, ja siitä oli kiittäminen kuukausi takaperin sytytettyä leiritulta — pyhää tulta! Kuinka hyvin se suorittikaan tehtävänsä! William ja Kaleb istuivat jälleen hyvinä tovereina saman leiritulen ääressä, ja vaikka seurustelu vielä tuntuikin kankealta, niin oli se kuitenkin hyvä toverisuhde.
Raften oli seudun virkamies. Hän lähetti Samin viemään sanaa poliisille, että tämän oli tultava vankia hakemaan. Jan lähti taloon ruokavaroja noutamaan ja tuomaan rouva Rafteniä paikalle, ja Gui meni kotiin kertomaan hämmästyttävää juttua viimeisistä urotöistään. Maankiertäjä-roisto sidottiin lujasti puuhun kiinni, Kaleb makasi tiipiissä.
Raften meni muutamaksi minuutiksi sisään, ja ulos tultuaan hän huomasi roiston kadonneen. Hänen nuoransa oli leikattu, ne eivät olleet luisuneet irti. Kuinka mies olisi voinut päästä avutta karkuun?
— Oli miten oli, sanoi Raften. — Tuota nelisormista kättä on helppo seurata. Kaleb, eikös se ollut Bill Hennard?
— Niin luulen.
Miehet juttelivat sitten kauan keskenään. Kaleb kertoi, kuinka hän oli menettänyt revolverinsa — hän asui silloin vielä Poguen ja tämän vaimon kanssa omassa talossaan — ja kuinka se oli taas löytynyt. He muistivat kumpikin, että Hennard oli ollut lähellä heidän riidellessään hevoskaupasta. Paljon saatiin täten selville, mutta paljon jäi vielä selvittämättäkin.
Mutta yksi asia oli varma. Kalebilta oli petoksella viety kaikki, mitä hän omisti, sillä oli vain päivän kysymys, milloin Pogue Saryannista välittämättä häikäilemättömästi ajaisi Kalebin talosta pois, tulemaan toimeen miten voi.
Raften istui ja ajatteli kauan aikaa, sitten hän sanoi:
— Kaleb, tee sinä juuri niin kuin minä sanon, niin saat talosi takaisin. Ensiksikin minä lainaan sinulle tuhat dollaria yhdeksi viikoksi.
Tuhat dollaria!!! Kalebin silmät lensivät selko selälleen, mutta mitä sitten piti tapahtua, sitä hän ei saanut sillä hetkellä tietää, sillä pojat palasivat takaisin ja keskeyttivät juttelun, mutta myöhemmin vanha erämies sai täydet ohjeet.
Kun rouva Raften sen kuuli, niin hän hämmästyi sanattomaksi. Tuhat dollaria merkitsi Sangerissa samaa kuin satatuhatta dollaria jossakin suurkaupungissa. Se oli aivan tavaton rahamäärä ja rouva Raftenin henkeä oikein salpasi.
— Tuhat dollaria, William! Kuules nyt, eikö se pane liian kovalle koetukselle miehen rehellisyyttä, sinä kun hänen mielestään vielä olet hänelle velkaa? Onko viisasta tehdä niin?
— Heheh! sanoi William. — En minä ole mikään rahanlainaaja enkä keväällinen ankanpoikanenkaan. Tuossa on se raha, jonka minä hänelle lainaan, ja Raften veti esiin kimpun vääriä seteleitä, jotka hänellä sattuivat olemaan väliaikaisesti hallussaan, koska hän oli virkamies.
— Siinä on ehkä viisi tai kuusi sataa dollaria, mutta se melkein riittää.
Kaleb jätettiin kuitenkin siihen uskoon, että se oli todellista rahaa, ja kaikin puolin neuvot saatuaan hän seuraavana päivänä ilmestyi taloonsa — Poguen taloon — kolkutti oveen ja astui sisään.
— Hyvää huomenta, isä, sanoi Saryann, sillä hänessä oli sentään jonkin verran säädyllisyyttä ja hyvää sydäntä.
— Mitä te täältä haette? tiuskaisi Dick vihaisesti. — Johan on tarpeeksi kiusallista, kun pitää teitä maallaan suvaita, mitä teidän vielä tarvitsee käydä täällä nuuskimassa yöllä ja päivällä!
— Ole vaiti Dick; sinä unohdat —
— Unohdanko — en minä unohda mitään, kivahti Dick vaimonsa puheen keskeyttäen. — Hänen piti auttaa työssä ja talon askareissa, mutta hän ei tee mitään, vaan tahtoo elää meidän kustannuksellamme.
— Älähän nyt suotta, ei teidän tarvitse kauan pitää minua vaivananne, sanoi Kaleb surkean näköisenä tuoliin hoiperrellessaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän näytti sairaalta ja tutisevalta.
— Mikä teitä vaivaa, isä?
— Voi, minä olen kovin sairas. Ei minusta enää ole mihinkään. Ei kulu monta päivää, ennen kuin minusta pääsette.
— Suuri suru! mutisi Dick.
— Mi — minä annoin teille taloni ja kaikki, mitä minulla oli —
— Lakatkaa voivottelemasta. En minä jaksa sitä kuunnella.
— Ainakin melkein — kaikki. Mi — min — minä — en sanonut mitään pienestä — voih — voih — setelitukosta, joka minulla oli tallessa. Mi — minua — viluttaa niin kovasti.
— Dick, tee tulta, sanoi vaimo.
— En minä aio ruveta hulluttelemaan. Nythän on tukahduttavan kuuma.
— Ei niitä ole paljon, jatkoi vapiseva vanhus, tuhannen-vi-viisisataa — dollaria. Ne on minulla tässä, hän sanoi ja veti taskustaan setelikäärön.
TUHAT VIISISATAA DOLLARIA! Kaksi kertaa enemmän kuin koko talon ja tavaran arvo oli. Dickin silmät olivat päästä pullistua, ja Kaleb piti huolta siitä, että valkoisen revolverinkin kahva oli näkyvissä.
— Isä hyvä, huudahti Saryann, — te olette sairas! Minä menen ja haen teille vähän viinaa. Dick, tee tuli. Isä on kylmä kuin jää.
— Niin — tulta — olkaa niin hyvät — minua — niin — puistattaa — vilu.
Dickille tuli nyt kiire, ja pian isossa liedessä leimusi mahtava tuli ja huone kävi sietämättömän kuumaksi.
— Kas tässä, isä, juokaa vähän viinaa ja vettä, sanoi Dick aivan toisenlaisella äänellä. — Jos minä toisin vähän kiniiniä?
— Ei, ei — minun on nyt parempi olla; mutta minun piti sanoa — minä en enää elä kuin muutaman päivän, ja kun minulla ei ole laillista perillistä — niin tämä raha menee hallitukselle, mutta minä puhuin lakimiehen kanssa, eikä minun muuta tarvitse — kuin — lisätä — joku sana lahjakirjaan — talonkirjaan — niin tämä tulee mukana — ja oikeinhan se onkin, että te saatte tämänkin. Vanha Kaleb tutisi kiireestä kantapäähän ja yski kamalasti.
— Voi isä, antakaa minun lähettää tohtoria hakemaan, pyyteli Saryann, ja Dick lisäsi heikosti: — Niin isä, antakaa minun mennä tohtoria hakemaan.
— Ei, ei; antaa olla. Ei tarvitse lähteä. Pian minä olen paremmassa paikassa. Onko teillä lahjakirja täällä?
— On, se on Dickin arkussa. Dick juoksi testamenttia hakemaan, sillä näihin aikoihin ei rekisterijärjestelmä vielä ollut Kanadassa voimassa; se joka omisti testamentin, omisti talonkin, ja testamentin menetys merkitsi samalla maankin menetystä.
Vanhus hypisteli vapisten rahoja ikään kuin lukeakseen ne — joo — juuri — tuhatviisisataa, kun Dick astua kopisteli portaita alas testamenttia tuoden.
— Onko teillä — kynää — ja mustetta?
Dick lähti hakemaan kuivanutta mustepulloa ja Saryann talon kynää etsimään. Kalebin käsi vapisi lujasti, kun hän tarttui asiakirjaan ja tarkasti huolellisesti sitä — niin, tämä se oli — sama paperi, joka hänestä oli tehnyt keppikerjäläisen. Hän vilkaisi sukkelaan ympärilleen. Dick ja Saryann olivat huoneen toisessa päässä. Hän nousi ylös ja astui askelen eteenpäin ja nakkasi testamentin loimuavaan tuleen. Revolveri oikeassa ja hiilihanko vasemmassa kädessään hän seisoi suorana ja lujana, kaikki heikkouden oireet olivat hävinneet; hänen silmänsä paloivat ja jyrkällä ja käskevällä äänellä hän kahahti: — Älä tule! ja ojensi pistoolin, kun Dick hyökkäsi testamenttia pelastamaan. Muutamassa sekunnissa se paloi poroksi ja sen mukana, kuten kaikki tiesivät, Poguein kaikki oikeudet taloon ja tavaraan, sillä Kalebin omat talonkirjat olivat Downey's Dumpissa holvissa.
— Ja nyt, jyrisi Kaleb, te ilkeät kerjäläiset, ulos minun huoneestani! Pois minun maaltani ja koettakaapa koskea vähänkään minun tavaraani.
Hän korotti äänensä ja huusi: "Selvä" ja löi pöytään kolmesti. Ulkopuolelta kuului askeleita. Sieltä tuli Raften kahden miehen kanssa sisään.
— Virkamies Raften, häädä, ole hyvä, nämä tunkeilijat talostani.
Kaleb myönsi heille muutaman minuutin aikaa, että he saivat kerätä omat vaatteensa. Sitten he lähtivät jalan Downey's Dumpiin vimmattuina voimattomasta raivosta, pennittöminä kulkureina, jollaiseksi olivat tahtoneet tehdä vanhan Kalebin.
Nyt vanhus oli taas saanut omaisuutensa haltuunsa ja asui vanhassa kodissaan. Kun miehet olivat vaihtaneet karkeita onnentoivotuksiaan ja nauraneet hillittömät naurunremahduksensa juonen menestymisen johdosta, otti Raften puheeksi rahat ja vaikeni sitten odottaen, mitä Kaleb tekisi. Vanha kunnon Kaleb veti käärön taskustaan.
— Tuossa se on, Bill. Minä en ole edes lukenut niitä, ja monet tuhannet kiitokset vain. Jos koskaan tarvitset ystävää, niin tule luokseni.
Raften naurahteli, luki setelit ja sanoi: "Kaikki ovat!" Eikä Kaleb vielä tänä päivänäkään tiedä, että se omaisuus, joka hänellä sinä päivänä oli kädessään, oli paljasta arvotonta paperia.
Kun vanha erämies viikkoa myöhemmin yksinään valmisti illallistaan, kolkutti joku hiljaa ovelle.
— Sisään!
Nainen astui sisään. Turkki oli hyökännyt muristen ylös, mutta heilutti nyt häntäänsä, ja kun nainen kohotti harsoaan, niin Kaleb tunsi Saryannin.
— Mitä sinä tahdot? kysyi Kaleb vihaisesti.
— Ei se ollut minun syyni, isä, te tiedätte kyllä, ettei ollut. Ja nyt hän on hylännyt minut ikipäiviksi. Hän kertoi lyhyesti surullisen elämänkertansa. Dick oli nainut hänet talon mutta ei hänen itsensä vuoksi, ja kun talo oli menetetty, ei enää huolinut vaimostakaan. Hän oli viettänyt huonoa elämää, "paljon huonompaa kuin kukaan saattoi aavistaakaan", ja nyt hän oli suorin sanoin ilmoittanut vaimolleen, että tämä sai mennä sen pitkän tien.
Kalebin kuuma kiukku ei koskaan kestänyt kuin viisi minuuttia. Hän epäilemättä tiesi, että juttu oli tosi, sillä entinen järjestys saatettiin talossa voimaan, ja Saryannin taloutta hoitaessa vanhus vietti huoletonta elämää kuolemaansa saakka.
Pogue katosi; ihmiset sanoivat hänen menneen Yhdysvaltoihin. Nelisormista maankiertäjää ei sen koommin kuulunut, ei näkynyt, ja näihin aikoihin suuret varkaudet ja ryöstöt seudulla lakkasivat. Kolme vuotta myöhemmin saatiin kuulla, että kaksi rosvoa oli ammuttu heidän paetessaan amerikkalaisesta vankilasta. Toinen heistä epäilemättä oli Dick Pogue, ja toinen kuvattiin isoksi mustaksi mieheksi, jolla oikeassa kädessään oli vain neljä sormea.