XXX

OUDONLAINEN PESUKARHU

Seurasi iloinen ateria. Ilveillen ja leikkiä laskien saatiin kulumaan monta tuntia, mutta yhdeksän aikaan pojat olivat levänneitä ja levottomia ja himoitsivat uusia seikkailuja.

— Eikö näillä seuduin ole pesukarhuja, herra Clark?

— Luulisinpä niitä olevan. Niin aina! Vähän matkan päässä on Willy Biddy Baggin talon läheisyydessä isoa lehtometsää, joka näyttää kovasti pesukarhumaalta.

Enempää ei tarvittu saamaan joka miestä liikkeelle, sillä osoitettuun paikkaan ei ollut pitkäkään matka. Rantasipi vain puolusti leiriin jäämistä, mutta kun sanottiin, että hän sitten saisi yksin hoitaa itseään ja talouttaan, niin hänkin päätti pitää niin lystiä kuin saattoi. Yö oli kuuma, eikä ollut kuutamoa, sääskiä oli runsaasti, ja pimeitten metsien läpi kulkiessaan metsämiehet saivat kokea monia pieniä harmeja, mutta he eivät niistä välittäneet, kunhan vain Turkki oli halukas tekemään tehtävänsä. Kerran tai pari se kiihtyi seuraamaan joitakin jälkiä, mutta tuota pikaa jälleen päätti, etteivät ne olleet sen arvoiset.

Näin he vähitellen painuivat Willy Baggin maan puoleen, kunnes saapuivat kuivuneen puron uomaan. Turkki lähti oikopäätä kulkemaan sitä ylöspäin, vaikka Kaleb koetti saada sitä menemään myötävirtaa. Mutta koira ei tunnustanut mitään isäntävaltaa metsästäessään. Johdettuaan malttamattoman joukkonsa puoli kilometriä syrjään vanhasta metsästä, jossa toiveitten piti olla paremmat, Turkki keksi mitä se haki, nimittäin pienen kuralätäkön. Siihen se rauhallisesti meni maata, läähättäen, huohottaen, ja latkien vettä kaikella tarmolla, eikä sen nöyrillä ihmisseuralaisilla ollut muuta neuvoa kuin istua puun rungolle ja kärsimättöminä odottaa hänen armonsa mielisuosiota. Kului viisitoista minuuttia, ja Turkki vielä nautti kylvystään, kun Sam kokeeksi virkkoi:

— Minä tässä tuumaan, että jos minulla olisi koira, niin se olisi minun koirani.

— On aivan suotta hoputtaa sitä, vastasi koiran omistaja. — Se hoitaa tämän metsästyksen ja tuntee sen. Koirasta, jolla ei ole omaa päätä, ei ole mihinkään.

Kun siis Turkki oli puhaltanut kuin valaskala, röhkinyt ja rypenyt kuin sika mielensä mukaan ja niiden kahdeksan kateiksi, jotka siinä istuivat hikoillen ja kärsimättöminä, niin se nousi likavettä valuen arvatenkin toista rypemispaikkaa hakemaan, mutta samalla sen kuono keksi rannalta jotakin, jolla oli paljon enemmän vaikutusta kuin hirren päällä odottavien kaikilla uhkauksilla ja mairitteluilla, ja se päästi lyhyen haukahduksen, joka oli pojille iloinen sävel. He olivat nyt paljasta silmää ja korvaa vanhan koiran jälkiä selvitellessään, ja vähän päästä tämä herätti kaikki kaiut kaikkein syvä-äänisimmällä haukunnallaan.

— Turkki sattui aivan tuoreille jäljille! arveli Kaleb.

Vanha koira ulvoi nyt täyttä kurkkua, ei kuitenkaan kovin säännöllisesti, mikä osoitti, että ajettu eläin mutkitteli. Sitten ajo katkesi pitkäksi aikaa, mikä osoitti, että eläin ehkä oli juossut aidan yli tai hypännyt puusta toiseen.

— Se on pesukarhu, sanoi Jan kiihkeästi, sillä hän ei edellisestä opetuksesta ollut unohtanut pienintäkään seikkaa.

Kaleb ei vastannut mitään.

Koira haukkua louskutti jo pitkän matkan päässä, mutta palasi lammikolle eksyttyään kerran tai pari jäljiltä.

— Se juoksee pesukarhuksi kovin pitkiä matkoja, Jan lopulta huomautti epäillen, sitten sanoi Kalebille: — Mitä te arvelette?

Kaleb vastasi hitaasti: — En tiedä mitä ajatella. Pesukarhuksi se juoksee liian kauas, eikä se vielä ole noussut puuhun, ja koiran äänestä kuulee, että se on vimmastunut. Jos nyt olisitte sen lähellä, niin näkisitte sen kaikki selkäkarvat pystyssä.

Koiran haukunnasta kuului, että se jälleen oli juossut piirin, ja sitten yhtämittainen kimakka kiljuna ilmaisi, että otus oli lopultakin noussut puuhun.

— Jaha, tuosta kuuluu, ettei se ainakaan ole kettu eikä skunkki, sanoi erämies, — mutta ei se maassakaan kulje niin kuin pesukarhu, se on varma.

— Se saa pesukarhun, joka on ensimmäisenä paikalla! huusi Musta Haukka, ja pojat pinkaisivat minkä pääsivät läpi pimeitten metsäin monen kompastumisen ja naarmun hinnalla. Jan ja Wesley saapuivat yhdessä paikalle ja koskettivat yhtä aikaa puuhun. Muut saapuivat paikalle yksin erin perässä, viimeisenä Orava ja Gui vähän matkaa hänen edellään. Gui tahtoi kertoa yksityiskohtia viimeisestä loistavasta voitostaan Oravasta, mutta kaikkien huomio kiintyi nyt Turkkiin, joka haukkui puuhun vimmatusti.

— En ymmärrä tätä vähääkään, en vähääkään, sanoi Kaleb. — Puu on kuin pesukarhun puu, mutta koira ei hauku niin kuin siellä olisi pesukarhu.

— Tehdään tuli, sanoi Tikka, ja molemmat poikajoukot ryhtyivät kumpikin rakentamaan tulta ja väittelivät kovasti siitä, kumpi ensin saisi omansa palamaan.

Nuotion luoma valo ulottui korkealle yöhön, ja kerran tai pari metsämiehet luulivat näkevänsä pesukarhun kiiluvat silmät.

— No kuka puuhun? kysyi erämies.

— Minä, minä, kuului seitsemästä suusta; Gui ja Charlesskin yhtyivät muihin.

— Kovin te olette innokkaita metsämiehiä, mutta teidän pitää tietää, etten minä voi arvata, mikä puussa on. Se voi olla kovin iso pesukarhu, mutta minusta koira näyttää menettelevän vähän siihen tapaan, kuin se olisi kissa, eikä siitä ole kovin pitkää aikaa, kun täällä tavattiin puumiakin. Ei se, että Turkki sen puuhun ajoi, vielä todista sen pelkäävän koiraa; moni eläin nousee puuhun koska koiran meteli on sille vastenmielistä. Jos se on kissa, niin voi se, joka puuhun kiipeää, saada naamansa naarmuihin. Koiran elkeistä minä päättelen, että se on jokin vaarallinen eläin. No ketä haluttaa lähteä?

Vähään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Sitten Jan sanoi:

— Minä lähden, jos lainaatte minulle revolverin.

— Niin teen minäkin, sanoi Wesley sukkelaan.

— No sitten heitetään arpaa! — Jan voitti.

Kaleb kaatoi hoikan puun paksua vastaan, ja Jan kiipesi, niin kuin oli tehnyt kerran ennenkin.

Nyt ei ensinkään kuulunut sitä leikinlaskua ja härnäilyä kuin edellisellä kerralla, Janin kiivetessä pesukarhua alas ottamaan. Jännitys sai heidät vaikenemaan ja tarttui kiipijäänkin herättäen hänessä omituisen väristyksen tunteen, kun hän näin uhmaten tunkeutui pikimustaan pimeyteen kohtaamaan kamalaa ja salaperäistä vaaraa. Tämä tunne yhä lisääntyi hänen kiivetessään nojaavasta puusta suureen lehmukseen, jonka leveitten lehtien ja koukeroisten oksien keskellä toverit aivan katosivat näkyvistä. Liehuva loimu loi varjolaikkoja ja valotäpliä joka suunnalle saaden aikaan kummallisia vaikutelmia. Jan koki jälleen samoja tunteita kuin tuonnoin yöllä Garneyn haudalla käydessään, mutta tällä kertaa ne liittyivät todellisen vaaran tietoon. Vähän korkeammalle noustuaan hän aivan katosi alapuolellaan olevien ystävien näkyvistä. Vaara alkoi häntä kauhistuttaa; hänen teki mieli kääntyä takaisin, ja puolustellakseen peräytymistään hän koetti huutaa: — Ei täällä ole pesukarhua! mutta ääni ei totellutkaan, ja oksaan kiinni tarratessaan hän muisti Kalebin sanat: — Ei ole mitään, mikä rohkeudelle vertoja vetäisi, eikä rohkeus ole niin paljon sitä, ettei pelkää, kuin että menee eteenpäin siitä huolimatta, että pelkää. — Ei, hän tahtoi kulkea eteenpäin, tuli mikä tuli.

— Löytyykö mitään? kuului alhaalta rattoisa ääni juuri oikealla hetkellä.

Jan ei pysähtynyt vastaamaan, vaan kiipesi edelleen pimeään. Sitten hän oli kuulevinaan pesukarhun ärisevän päällään. Hän nousi korkeammalle oksalle ja huusi sitten: — Täällä se on, pesukarhu! mutta juuri kun hän niin sanoi, kuului rähisevää murinaa aivan vierestä, ja alas katsoessaan hän näki suuren harmaan eläimen hyppäävän tukevalle oksalle, joka oli hänen ja maan välissä, ja sitten vihaisesti kiipeävän häntä kohti. Sen vielä lähemmä hypätessä Jan erotti hämärän nelikulmaisen naaman, joka oli viiruinen ja partainen niin kuin sekin, jonka hän oli ennen muinoin nähnyt Glenjanissa — se oli tavattoman suuri ilves.

Jan säikähti, niin että oli pudota, mutta sukkelaan mielensä malttaen hän kävi oksan haaraan tukevasti istumaan ja otti käteensä revolverin, juuri kun ilves vihaisesti äristen hyppäsi hänen sivullaan olevalle oksalle, niin että se oli hänen tasallaan. Hermostuneesti hän viritti revolverin hanan ja tuskin yrittäen pimeässä tähdätäkään ampui, mutta ei osunut. Ilves ponnahti hieman taapäin revolverin paukahtaessa ja kyyristyi. Alla olevat pojat päästivät huudon ja Turkki piti pahempaa elämää kuin he kaikki yhteensä.

— Ilves! huusi Jan, ja äänestä kuului, kuinka hän taisteli pelkoa vastaan.

— Pidä varasi! huusi Kaleb. — Katso, ettei se pääse liian likelle.

Ilves ärisi kamalasti. Jan kokosi kaiken tahdonvoimansa vapisevaa kättään hallitakseen, tähtäsi tarkempaan ja ampui. Vihaiseen petoon sattui, mutta kuitenkin se hurjana hyökkäsi pojan kimppuun. Tämä kohotti ylös käsivartensa ja peto upotti hampaansa Janin lihaan hänen epätoivoisesti toisella käsivarrellaan pitäessä oksasta kiinni. Hän tiesi, että ilves tuota pikaa kiskoisi hänet irti, niin että hän putoaisi maahan, mutta hän pelkäsi vähemmän nyt kuin ennen. Hän koetti vaihtaa revolverin vasempaan käteensä, mutta se tapasi vain ilveksen karvoja, ja ase putosi hänen kourastaan. Nyt hän tosiaan oli toivoton, ja synkkä pelko valtasi hänet. Mutta peto oli saanut pahan haavan. Sen takaruumis kangistui. Se päästi Janista irti ja ponnisteli päästäkseen jaloilleen. Jan sai oikealla jalallaan potkaisten sen horjahtamaan; se luiskahti oksalta ja pudota mätkähti maahan haavoittuneena, mutta täynnään tappeluhalua. Turkki hyökkäsi siihen kiinni, mutta sai sen kynnellisestä kämmenestä iskun, niin että kiljuen kimposi hyvän matkan päähän.

Janin valtasi vastavaikutuksen huumaus. Hän olisi ehkä pyörtynyt, mutta muisti erämiehen sanat, "se on urhoollinen, joka ei hellitä, vaikka pelkääkin". Hän ponnisti voimansa ja laskeutui hyvin varovasti nojaavaa puuta kohti. Kuullessaan ihmeellisiä ääniä, kiljunaa, rähinää ja tappelun meteliä maasta ja joka hetki peläten ilveksen kapuavan takaisin puuhun hänestä valmista tekemään, hämärästi kuullen huudot, mutta niitä ymmärtämättä, hän lepäsi nojaavan puun varassa ja hengitti vapaasti.

— Tulepas sukkelaan alas, Jan, ja tuo revolveri, huusi Musta Haukka.

— Se putosi jo aikoja sitten.

— Missä se on?

Jan päästi itsensä luistamaan hoikkaa puuta pitkin maahan mitään vastaamatta. Ilves oli mennyt, ei kuitenkaan kauas. Se olisi mennyt menojaan, mutta Turkki juoksi sen ympärillä ja häiritsi sitä, niin ettei se edes päässyt puuhun kiipeämään, ja helppo oli seurata meteliä, jota ne metsässä pitivät.

— Missä revolveri on? huusi Kaleb harvinaisen kiihtyneenä.

— Se putosi tappelussa.

— Minä tiedän; minä kuulin sen putoavan pensaihin, ja Sam löysi tuota pikaa aseen.

Kaleb sieppasi sen, mutta Jan sanoi heikosti: — Antakaa minun, antakaa minun! Tämä on minun ilvekseni.

Kaleb antoi pistoolin ja sanoi: — Katso ettet ammu koiraa! ja Jan ryömi pensaitten läpi, kunnes taas näki saman liikkuvan tumman olennon. Laukaus laukauksen perästä. Taistelun meteli hälveni ja intiaanit puhkesivat voiton kiljunaan — kaikki paitsi Pikku Majava. Häntä pyörrytti; hän vapisi ja hoiperteli ja vaipui puun juurelle. Kaleb ja Sam kiiruhtivat paikalle.

— Jan, mikä sinua vaivaa?

— Minä olen kipeä — minä —

Kaleb tarttui hänen käsivarteensa. Se oli märkä. Raapaistiin tulitikulla valkeata.

— No mutta sinustahan vuotaa verta.

— Niin, se sai minua — se kävi minuun kiinni puussa. Minä — minä — luulin, että se oli minun loppuni.

Kaikkien huomio kiintyi nyt kuolleesta ilveksestä haavoittuneeseen poikaan.

— Viedään hänet jonnekin, jossa on vettä.

— Eiköhän leirilähde ole lähimpänä.

Kaleb ja Sam pitivät huolta Janista toisten kantaessa ilvestä. Jan toipui jonkin verran, kun he hitaasti kulkivat kotia kohti. Hän kertoi nyt, kuinka ilves oli hyökännyt.

— Herran pohtimet, minä olisin pelästynyt aivan suunniltani, sanoi
Sam.

— Niin ehkä minäkin olisin, lisäsi siihen Kaleb heimon suureksi kummastukseksi; — puussa avuttomana haavoittuneen ilveksen kanssa — sen minä sanon!

— Niin, mutta minä pelkäsinkin — pelkäsin niin paljon kuin saatoin, myönsi Jan.

Leirissä loimuava tuli loi ympärilleen synkkää valoaan. Kylmää vettä oli käsillä, ja Janin verta vuotava käsivarsi paljastettiin. Hän säikähti ja samalla tunsi salaista iloakin nähdessään, miten peto oli häntä purrut, sillä paidan hiha oli verestä likomärkänä, ja ystävien ihmettelevät sanat olivat suloista soitantoa hänen korvilleen.

Kaleb ja kaupunkilaispoika sitoivat hänen haavansa, ja kun ne oli pesty, ne eivät näyttäneet niin kovin kamalilta.

He olivat liian kiihtyneet nukkuakseen ainakaan yhteen tuntiin, ja kun he istuivat nuotion ympärillä — sitä he eivät olisi tarvinneet, mutta ei kenenkään päähän pälkähtänyt tulla toimeen ilman sitä — ei Janilla ollut syytä valittaa ystäväpiirin innostuksen laimeutta. Hän punastui mielihyvästä ollessaan täten leirin sankari. Gui ei tosin keksinyt mitään, mistä olisi kannattanut pitää niin suurta melua, mutta Kaleb sanoi: — Minä tiesin sen; aina siitä yöstä pitäen kuin kävit Garneyn haudalla, minä olen tiennyt, että sinussa on oikeata miehuutta.