XXXI
VANHASSA LEIRISSÄ
Aamulla näytti jälleen sateiselta, ja intiaanit ajattelivat kotimatkaa, raskaita taakkoja ja märkää maata. Mutta rohtomiehellä oli varalla muuan yllätys. — Minä tapasin vanhan ystävän, joka asuu täällä jotenkin lähellä, ja sovin hänen kanssaan, että hän vie meidät kaikki vaunuilla takasin. Kuljettiin epätasaisen maan reunaan ja sieltä löytyi työvaunut ajajineen, kaksi hevosta edessä. Noustiin vaunuihin, ja vajaassa tunnissa saavuttiin takaisin vanhaan rakkaaseen leiriin lammikon rannalle.
Sade oli nyt tauonnut, ja kotiin lähtiessään Kaleb sanoi:
— No pojat, miten on sen ylipäällikön vaalin laita? Nyt kai sen pitäisi tapahtua. Jos suostutte odottamaan huomiseen, niin minä neljän aikaan illalla tulen näyttämään, kuinka se käy.
Jan nukkui sen yön ystävänsä kanssa kahden kesken tiipiissä. Hänen käsivartensa oli sidottu, ja ylpeä hän oli näistä siteistä ja iloissaan niistä pienistä punaisista pilkuista, joita vielä ilmestyi päällimmäiseenkin siteeseen. Mutta tuskia hänellä ei ollut, eikä seikkailusta muutoinkaan näyttänyt tulevan pahoja seurauksia, sillä paksu paita oli estänyt verenmyrkytyksen. Hän nukkui, kuten tavallisestikin, kauan ohi yösydämen, heräten sitten vuoteessaan omituista hyvänoloa ja mielen kirkkautta tuntien. Hänellä ei ollut mitään ruumiillista tunnetta, hän uiskenteli mielestään yksinään, ei vain tiipiissä eikä metsässä, vaan koko maailmassa — mutta valveutuneempana kuin milloinkaan ennen, sillä koko hänen elämänsä esiintyi nyt selkeämpänä kuin koskaan aikaisemmin: vakava uskonnollinen kasvatus; isä, joka oli hienostunut ja hyvää tarkoittava, mutta sokea, joka pakotti hänet antautumaan alalle, jolle häntä ei vähääkään haluttanut, ja luopumaan siitä ainoasta asiasta, joka oli hänen sydäntään lähinnä — eräelämästä ja luonnosta.
Sitten Raften tuli etualalle, isoäänisenä ja pinnalta karkeana, mutta hyväsydämisenä ja tervejärkisenä. Jos maanviljelijää vertasi isään, edellinen joutui kovin epäedulliseen valoon, mutta siitä huolimatta Jan melkein toivoi, että Raften olisi ollut hänen isänsä. Mitä heillä oli yhteistä? Ei mitään; mutta siitä huolimatta hän oli Raftenilta saanut ne kaksi asiaa, jotka hänelle olivat elämässä rakkaimmat. Hän, suuren talon isäntä, voimakas ja varakas mies, oli kohdellut Jania kunnioituksella, Jan oli siinä suhteessa isänsä kaltainen, että se mikä oli epätavallista, häntä viehätti; ja samoin kuin se toinen karkea muukalainen ammoin Glenjanissa, oli Raftenkin osoittanut häntä kohtaan myötätuntoa. Hän, maanviljelijä, ei ollut pitänyt hänen luonnon parissa askarteluaan joutavana, vaan päinvastoin oli sitä edistänyt, vieläpä jonkin kerran tullut mukaan. Jan muisti tästä Bonnertonin. Hän tiesi, että hänen ainakin vuoden kuluttua täytyi palata takaisin, hän tiesi, ettei hänen hartain toivomuksensa, päästä yliopistoon eläintiedettä tutkimaan, milloinkaan toteutuisi, sillä isä oli hänelle sanonut, että hänen ensi tilassa oli ruvettava juoksupojaksi. Jälleen hänen kapinallinen mielensä kuohahti, hän ei itsekään tiennyt miksi. Mieluummin hän olisi jäänyt tänne maalle Raftenin luo. Mutta uskonnollinen kasvatus, jota jo nuoresta pitäen oli häneen tyrkytetty, ei ollut jäänyt aivan vaikutusta vaille. Käskyllä: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" oli pysyvä voima. Hän tunsi, että se oli sitova velvollisuus. Hän ei voinut kapinoida, vaikka olisi tahtonutkin. Ei, hän aikoi totella; ja tämä päätös toi mukanaan uuden valon. Ottaessaan hänet koulusta ja maatilalle lähettäessään isä ilmeisestikin oli aikonut tehdä lopun niistä opinnoista, jotka olivat hänen sydäntään lähinnä. Sen sijaan, että hän olisi tottelevaisuutensa vuoksi kärsinyt vahinkoa, hän oli tavannut elämänsä parhaan tilaisuuden.
Niin! Hänen oli parasta palata kotiin ja ruveta juoksupojaksi tai miksi muuksi tahansa toimeentulonsa ansaitakseen, mutta vapautensa hetket hän aikoi viettää omassa pienessä kuningashuoneessaan. Vaikkapa tie siihen kävisikin siirtomaakaupan kellarin kautta, niin hän ei aikonut hellittää. Hän aikoi pyrkiä ja taistella, kunnes hänestä tulisi luonnontutkija. Hankittuaan ensin ne tiedot, joita hän kaipasi, hän saisi sitten paikankin, sillä kaikki eräelämän tapaukset olivat osoittaneet hänelle — osoittaneet heille kaikille, että lintujen ja eläinten kuningaskunta oli hänen ja hänellä voimaa sen ymmärtämiseen.
Jan tunsi leijailevansa kuin ilmassa, onnellisena siitä, että kaikki epäilys oli kadonnut, voiton tunteesta iloisena. Ulkopuolelta kuului kahinaa. Tiipiin ovi tungettiin hiljaa auki; suuri eläin tuli sisään. Joskus muulloin Jan ehkä olisi säikähtänyt, mutta sisäisen näyn herkistävä tunne oli vielä jäljellä. Hän katseli eläintä pelkäämättä. Se tuli hiljaa hänen vuoteensa luo, nuoli hänen kättään ja kävi maata hänen viereensä. Se oli vanha Turkki, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun se välitti kenestäkään muusta koko joukossa kuin Kalebista.