AARONIN TEMPPELISSÄ.
Kun oltiin taivaan kullatusta portista päästy läpi, avautui huimaava taivaallinen lakeus eteemme. Henkiolento kysyi:
— Mistä maasta?
— Suomesta.
— Oikealle siis.
Menimme oikealle ja kuljimme virstamääriä kohti korkeita rakennuksia, joitten ikkunoista tuikki tähtien räpyttävä valo. Kaksi marmorirappusta kymmenen kertaa leveämmät ja korkeammat kuin Nikolainkirkon kiviportaat johtivat näitten äärettömien rakennusten altaaneille. Vanha harmaahapsi vanhus seisoi juhlallisin elein toisen portaan juurella.
— Mistä maasta?
— Suomesta.
— Mistä syntyjänne?
— Savosta.
— Menkää toisille rappusille. Siellä ottaa veljeni Aaron, ylimäinen pappi, vastaan. Niinkuin raamatusta tiedätte, on minulla hidas puhe ja kankia kieli. En jaksa kuunnella savolaisten puhetulvaa. Mutta Aaron, hän on tottunut teidän sukkeluuden yrityksiinne. Minun viidestä kirjastani ette löydä yhtään sukkeluutta.
Minä kumarsin syvään ja Impi Maria niiasi, sillä vanhuksen hehkuvista kasvoista ja ankaroista silmäyksistä tunsimme hänet Moosekseksi.
— Se oli niin julman ja vihaisen näköinen, supatti Impi Maria.
— Niin oli. Etkö muista että hän vihapäissään löi Jumalan itsensä kirjoittamat kymmenet käskyntaulutkin rikki, kun Israelin lapset tanssivat piiritanssia sen kultaisen vasikan ympärillä.
— Tuolla on Aaron.
— Mistä setä sen tietää?
— Virsikirjassa lauletaan:
Se on kuin voide kallihin
Jok' alas päästä Aronin
Liepeille vaatteen vuotaa.
Katso, kuinka hänen voideltu päänsä kiiltää.
— Niin setä! Katso, nyt taas tipahti iso pisara kultakauhtanan helmoille. Se voide lemuaa tänne asti.
Asetuimme riviin äärimmäisten joukkoon. Siinä tähtien tuikkeessa äkkäsivät silmäni, että edessäni seisoi suuri joukko nuoria miehiä. Toisilla oli punaiset nauhat hihoissa, toisilla valkoiset.
— Veljessodassa kaatuneitako te ollette, huusi Aaron kovalla kantavalla äänellä.
— Niin ollaan, huusivat valkokaartilaiset yhteen ääneen.
— Millä rintamalla?
— Savon rintamalla, vastasivat valkoset.
— Montako teitä on?
— Meitä valkoisia on 100 miestä, mutta punasia on 150.
— Käykää hakemassa "Työmies" lehti, sanoi Aaron kuoripojilleen.
Työmies tuotiin.
— Mutta täällä luetaan, että punaisia kaatui vaan yksi, kaksi haavottui, toinen lievästi. Sitä paitsi 3 hevosta ja yksi lehmä, joka pyssyn paukkeesta säikähtyneenä oli riuhtaissut itsensä irti kytkyestä ja hyppeli karjapihalla. Alinomaa joka päivä tätä hurjaa valhetta!
— Otetaanko taivaaseen hevosia ja lehmiäkin, kysyi eräs valkoinen savolainen.
— Kuuleppas sinä nuorukainen! Heitä sinä viisastelemiset pois täällä taivaassa. Etkö ole niitä harjoittanut kylliksesi siellä Savossa. Sydämeenkö sinua ammuttiin, kun olet noin kiduttoman ja iloisen näköinen?
— Ei kun suoraan pään halki. Mutta kyllä minä sentään ennätin ampua 10 punaista kuoliaaksi, ennenkuin kaaduin.
— Sinähän valehtelet kuin "Työmies". Mutta kaikki te savolaiset teette niin. Tunnen teidät jo satojen vuosien takaa. — Mutta sinä, lihava mies siellä pienen tytön seurassa, oletko sinäkin savolainen.
— Totuuden nimessä en sitä voi kieltää, armollinen herra Ylimäinenpappi, sanoin nöyrästi ja lähestyin Impi Marian kanssa voideltua pappia.
— Taas tipahti voidetta Aaronin päästä, supatti Impi.
— Valehteletko sinäkin?
— En koskaan. Muut savolaiset valehtelevat.
— Ettekö te tiedä, mitä suuren veljeni Mooseksen kivitaulussa seisoo
Jumalan kädellä kaiverrettuna sen kahdeksannessa käskyssä?
— Selitykseksi sananen, armollinen Ylimäinenpappi, keskeytin Aaronin. Savolainen eroittaa kaksi lajia valhetta. Toinen, rikollinen, törkeä valhe; toinen n.s. lipetin lasku; varsin vaaraton, suvaittava, hyödyllinen ja huvittava ajan vietto. Tätä voisimme sanoa myöskin mielikuvitukseksi. Ilman tätä ominaisuutta ei meillä olisi niin rikkaita runokokoelmia kerättyinä itäsuomalaisten huulilta.
— Pappina en tällaista voi suvaita. Raamatussa ei ole yhtään valheen, tai, niinkuin sinä rakastat sitä nimittää, mielikuvituksen sanaa. Viekää pois tuo valheen paise "Työmies".
— Asian laita on se, että sen päätoimittaja myös on savolainen, ja monet aputoimittajat niinikään. Ei kukaan savolainen niitä valheita usko, mutta ne ovatkin aijotut vaan länsisuomalaisille.
— No, punaiset miehet! Länsisuomalaisiako te siis olette?
— Niin oikke, vastasivat kaikki yhdestä suusta.
— Kuinka te annatte noitten savolaisten pettää itseänne ja näin tavoin syöstä itsenne turmioon.
Ei kukaan vastannut. Maallinen kiihko oli heissä jo vaimentunut. He olivat taas se siivo, hiljainen, hienotunteinen väki kuin rauhan aikana maailmassa.
— Mutta kuinka sinä olet täällä taivaassa, ethän sinä ole kunnolleen kuollut, sanoi Aaron ja loi minuun ankaran katseen.
— Minä en sietänyt yllytetyn väen humalaa siellä kotona. Olen aina sitä paennut, kun humala on aiheutunut väkijuomista, nyt kun se johtuu sielun sairaaloisesta huumauksesta, on se vieläkin inhoittavampaa. Ethän pahastune tällaista tunnetta. En päässyt mihinkään pakoon tätä hurjan typerää, mielletöntä mellastusta. Helsinki oli saarrettu. Ainoa piilopaikka oli taivas.
— No niin. Ennakkotapauksia on olemassa. Elä siis ole milläsikään. Meidän Eliaksemme tuli myöskin elävänä tänne. Kreikkalainen Orfeus ja teidän suomalainen Väinämöinen y.m., y.m., samoin.
— Mutta miksi toit tuon tyttösi mukaasi.
— Hän on minun kasvattityttäreni, joka minulle on rakkaampi kuin monen isän oma tyttö. Hän pelkää ukkosta; ei voi minusta luopua. Minun kupeellani ei pelkää mitään.
— Laskenet lipettiä! — Menkää siis vaan ylös portaita. Siellä temppelissä neuvotaan yösija.
Noustiin lumivalkoisia rappusia 50 askelta. Siinä oli levähdyspenkit.
Kentän yli kulki loppumaton jono vainajia. Aaronin airut huusi:
— Tulokkaita Vilppulan rintamalta. Härmän poikia tuli pitkät rivit, kaikilla puukot roikkumassa vatsan päällä. Heidän vasemmalla puolella kulki joukko venäläisiä, Vilppulassa kaatuneita.
Aaron tarkasteli tulokkaita kauan. Hänen korkea vartalonsa rupesi äkkiä tutisemaan, hän kumartui kokoon ja aivasti seitsemän kertaa ylimäispapillisen äänekkäästi.
— Te venäläiset, te haisette aina niin pahalle, kuin sikopaimenet siellä Gosenin maassa. En voi teitä puhutella aivastelematta.
Samassa Aaron tarttui tukkaansa, keräsi kämmeniinsä voidetta, ja heitti sitä kahden käden kohti ryssiä. Anarkistit tekivät vaistomaisesti ristinmerkit ja hieroivat voidetta kasvoihinsa.
— Nyt teitä voi hieman jo sietää. Puhukaa!
Härmän pojat avasivat ensin suunsa. Mitä he sanoivat, en kuullut, mutta puukon tuppejaan he heiluttelivat. Ryssät seisoivat pää kumarassa, niinkuin orja paran jälkeläinen tekee, kun ei uskalla rehennellä. Yksi sentään karkaisi mielensä, korotti äänensä ja huusi:
— Bratschi, tavaritschi, matrosi, soldati i robotniki.
— Hiljaa, hiljaa, komensi Aaron. Noita sanoja seuraa aina vaan tuskallisinta tyhjyyttä. Vastatkaa vaan kysymyksiini?
Seurasi pitkä tutkinto.
Portaitten edusta oli jo täynnä länsisuomalaisia, Raunistulan sankareita, Hyvinkään lentäviä ja Vihdin kaartilaisia. Aaron huusi:
— Te olette suomalaiset tätä nykyä maailman inhoittavin murhakansa. Rauhan aikanakin teillä oli toinen sija Europassa, italialaisten jälkeen.
Jätin kuulustelun ja kiipesin Impi Marian kanssa ylös temppelin portaita.
Tultiin sanomattoman suuren sisäänkäytävän eteen, josta mahtui 200 henkeä rinnan yhtaikaa astumaan sisään. Saavuttiin tavattoman suureen eteiseen, joka oli kuin Lappeenrannan rakuunain harjoituskenttä. Eteisen korkeassa kuvussa loisti Otava ja valaisi eteisen kirkkaaksi kuin poutaisena päiväsydännä. Hohtoisan valkoiset pylväät kannattivat kattoa.
Sisältä kuului jättiläismäisen orkesterin pauhua. Minä tyrmistyin.
Sehän soitti Offenbachin kuuluisaa renkutusta operasta: Orfeus
Tuonelassa.
Samassa ohjasi eräs vanha, arvokkaan näköinen juutalaisnainen askeleensa meitä kohti ja kysyi:
— Mitä haluatte?
— Saisinko itselleni ja tyttärelleni hieman illallista?
— Olkaa hyvä ja astukaa syrjähuoneeseen. Perheelliset saavat ruokailla erikoishuoneissa. Vaikka kyllä saatte mennä suureen saliinkin, jossa orkesteri soittaa. Mutta siellä on nyt elämä hiukan vallatonta. Sinne on kerääntynyt joukko kaatuneita sotilaita eräästä pienestä maasta, Suomesta, ja nämät vanhat riitaveikot juovat siellä parastaikaa veljenmaljoja. En kehoita sinne menemään.
— Juovatko toistensa murhaajat veljenmaljoja?
— Sellainen on tapa taivaassa. Haudatut eivät tunne vihaa.
— Suokaa anteeksi! Kuinka taivaassa soitetaan tuollaisia renkutuksia.
Olin kuvitellut, että täällä esitetään ylistyslauluja.
— Kaikki ilolaulut ovat ylistyslauluja. Ja sitä paitsi oli Offenbach juutalainen, ja tämä on Aaronin asunto. Me aasialaiset olemme luoneet taivaat. Te europalaiset ette yhtään kunnollista ettekä yhtään, johon kukaan enää luottaa. Te olette lainanneet meiltä taivaat. Saatte tyytyä niihin menoihin, mitkä meillä juutalaisilla taivaassa on. Niin myöskin meidän ruokajärjestykseen.
Vanha nainen vei meidät pienempään syrjähuoneeseen, jossa oli matala pöytä ja makuulaverit pöydän molemmilla puolilla. Pöytä oli ihaninta elfenluuta. Katossa säteili Sirius.
— Rieskaako te haluatte vai hunajaa, kysyi nainen, arvaan, että teitä janottaa pitkän matkan perästä.
Impi Maria kuiskasi hiljaa minulle: molempia.
Nainen hymähti ja sanoi:
— Olkoon menneeksi. Tuon molempia, koska tuo keltatukka niin haluaa.
— Tahdotteko vettä, että pesisitte jalkanne.
— Meidän maassamme ei pestä jalkoja ruokahuoneessa, niinkuin teidän
Kaanaan maassa oli tapana, mutta käsivettä voisimme kyllä käyttää.
— Mistä maasta te sitte olette?
— Suomesta.
— Murhamiestenkö maasta?
— Niin. Häpeä tunnustaa.
— Kaikki kansat tätä nykyä murhaavat. Se on nyt taas sitä aikaa. Mutta sopu sodasta syntyy.
Nainen poistui huoneesta.
— Näitkö setä, kuinka sillä naisella oli korkea nenä ja kipeät silmät.
— Ehkä se on Lea, Jaakopin vaimo. Leasta sanotaan raamatussa, että hän oli "pehmiä silmistään".
— Minä kysyn, miten pikku Benjamin jaksaa. Minä pidän Benjaminista niin hirvittävästi, sanoi Impi.
Nainen kantoi illallisen sisään. Tarjottimella oli kaksi kyrsää, kaksi sämpylää, vohlan lihaa, rieskaa ja hunajaa, aivan sitä mitä raamatun kertomuksissa on mainittu enkelien ja henkiolentojen nauttivan.
— Jälkiruuaksi saatte vielä kaltiaisia.
— Hyvä. Ette kai pahastune, jos kysyn, oletteko te Lea, patriarkka
Jaakopin vaimo?
— Olen. Kuinka Te sen arvasitte.
— Raamatussa on Teidän ulkomuotonne kuvattu.
— Niin, minä kyllä sen tiedän. Se ei ole mikään kehuva kuvaus. Me rumat naiset, meidän elämämme ei ole iloja täynnä. Minäkin olen sen murheet kokenut.
— Kuinka Teidän pieni poikanne Benjamin jaksaa? Minä olen itkenyt niin lukiessani, että hänen ruissäkistään löytyi se kultamalja, sanoi Impi.
— Minunko poikani. Ei Benjamin ollut minun poikani. Hän oli petkuttajasisareni Rachelin huonosti kasvattama poika. Kelvoton, häijy nuorukainen. Kerrassaan sietämätön. Ja hänen jälkeläisensä? Sinä tiedät minkälaisia ne olivat. Teidän murhakansaannekin häikäilemättömämpiä. Hän itse ja hänen heimonsa kanta-äitiäkin katalampi. — Teidän maassanne vallitsee yksiavioisuus?
— Virallisesti kyllä. — Mutta elkäämme syventykö tähän aineeseen. "Pienillä padoilla on myöskin korvansa", sanotaan. — Te sanoitte äsken, ett'ei taivaassa vihata.
— Niin, ei sillä tavalla, että olisi halu murhata ja tappaa, sillä kuolleitten valtakunnassa tappo on tarkoitukseton, suorastaan mahdottomuus. Mutta kateus, lempi ja muut inhimilliset tunteet täällä liekehtivät kuten maankin päällä Ken maasta syntynyt on, hänellä on aina maahisen ajatukset ja tunteet. Mitään yksinomaan sielullista olemismuotoa ei ole olemassa, vaikka Teidän harhaoppinne sitä saarnaa.
— Sinä olet ajattelija, Lea.
— Kaikki rumat naiset ovat sellaisia. Kauniilla naisilla ei ole aikaa ajatella. Heidän aikansa hupenee keimailussa.
Lea poistui kaltiaisia noutamaan. — Syötyämme läksi Lea saattamaan meidät makuuhuoneeseen. Kuljimme hississä 77:een kerrokseen. Ovi avattiin upeaan huoneeseen, ja Venus tähti loimotti katossa.
— Minun täytyy edeltäkäsin ilmoittaa, että huoneesta puuttuu kaikki irtonaiset esineet. Täältä kautta kulkee nimittäin venäläisten tie Suuren-Karhun tähtisikermään, ja ne vievät mukanaan, minkä irti saavat, yksin yöastiatkin, sanoi Lea.
— Aivan niinkuin meidän rautateillämme.
— Niin, teidän täytyy tyytyä tähän puutteelliseen huoneeseen.
— Onkohan vuoteissa syöpäläisiä?
— En takaa mitään. Tämä on tosin kenraalien huone, mutta ei heistäkään voi olla varma. — Hyvää yötä!
Huone täyttyi yhden äkin hyvällä hajulla.
— Ne aasialaiset kansat, ne jättävät aina hajun jälkeensä, patschulikukan tukehduttavan lemun, muka hälventääkseen lian tuoksua, sanoin vihamielessä.
— Ei setä! Minä lemuan. Kun sinä juttelit Aaronin kanssa, niin minä otin nenäliinaani yhden pisaran hänen vaatteensa liepeestä.
— Voi sinä onneton pikku naisen alku! Nythän sinä tuoksuat kuin myskivasikka tai ryssän nainen. Jos ukkonen rupee käymään, niin et tuolla tuoksulla saa kavuta minun sänkyyni!
— Minä tulen.
— Et saa. — Katsos, likaset ihmiset vaan lemuavat väkevästi, venäläiset ja aasialaiset. Puhtaat kansat eivät sitä tee. Sinä olet nyt vapaan Suomen tyttö, et saa hajuta patschulille. — Nuku pois.