PIETARIN PIHOILLE.
Suuntasin lentoni Orionin ikikirkkaaseen tähtisikermään läntisellä taivaalla. Sinnehän Väinämöinenkin purjehti, kun elämä maailmassa kävi sietämättömäksi. Siellähän tuikkikin Väinämöisen vyö silmieni edessä.
Helsingin humu ja punakaartilaisten vahingonlaukaukset hävisivät vähitellen kuuluvistani. Syntyi kaamea äänettömyys ja vilu viima pyyhkieli kasvojani.
— Paleltaako sinua, Impi Maria? kysyin.
— Vähän sormiani ja varpaitani.
Kohta alkoi avaruus äännehtiä. Kuului kuin kaukainen ukon jyrinä, muodoton, uhkaava, juhlallinen.
— Setä, tuleekohan ukkonen? kysyi Impi.
— Ei keväällä jyrise. Se on vaan avaruuden sointia. Vanhat viisaat väittävät, että avaruuden liikehtimiset aikaansaavat sulosointuja.
Jo sukeusi yleisestä murinasta korvin kuultava sävel. Beethovenin 5:nen sinfonian allegroosan mahtava alkumotiivi paukahti esille. Tuhannet taivaalliset torvet sitä toitottivat. Se ei ollut pianinon kaliseva teräskielen hely, se oli äänivyöry, joka tunkeutui korviini. Se oli yhtä paljon mestarin oma ajatus kuin sen soittimille sovitus. Vereni kulki pauhun tahdissa; nyt tiesin kohonneeni pienen maapallomme turhasta hyörinästä ylös mielikuvituksen, ihmisistä ja taiteilijoista suurimman mestarin mielikuvituksen autereisiin maailmoihin. Sodat ja melskeet, murhat ja ryöstöt, kaikki unohtuivat. Koko avaruus oli täynnä sulosointua. Haaveilujen ja halujen ihmemaailma avautui eteeni. Siunasin luojaa, joka on antanut meille ihmisille tämän kalliin lahjan, mielikuvituksen, jonka avulla pääsemme tuskistamme ja vaivoistamme. Mielikuvitus tekee harmaasta aresta pyhän, oikean helluntain, suvisen sunnuntain; muut ihmisen kyvyt vaan voivat kirkastaa aren. Ja ainoastaan mielikuvituksen avulla meille taivaan portit aukenevat. Järjellämme, silmillämme, opitulla uskolla emme sitä koskaan löydä. Taivas on kaikilla omansa, ei toisten kaltainen, yhtä vähän kuin kenenkään mielikuvitus on toisen kaltainen. Taivaan tuntu voi olla eri ihmisillä vaan sukulaisluonnetta.
— Kuuletko sinä soittoa, Impi Maria.
— Kuulen. Onko se Porilaisten marssi?
— Oi voi, rakkaani! Eihän taivaassa sotamarsseja toitoteta.
— Ei, ei. Se on "Koko Maailma". Setä on usein soittanut sitä.
Lähestyttiin taivaan suurta paraadiporttia, Orionin vyötä.
— Katso, setä, tuolla on kaljaasi.
— Ei se ole kaljaasi, se on muu laiva, ehkä jaala tai saima. Sinä et tunne sitä rikiä. Sellaisia ei ole Finbyssä, ainoastaan Karjalassa.
— Siinä on maalattu kupeeseen Väinämöinen II, ja jotakin muuta sen alla.
— Alla seisoo "pinxit Akseli Gallen-Kallela". Se on se alus, jolla
Väinämöinen purjehti taivaaseen. Se makaa nyt ankkurissa ulkosatamassa.
— Missä on Väinämöinen I?
— Se on se laiva, jolla Väinämöinen purjehti Pohjolasta, kun Louhi kynsillään tarttui mastosta kiinni. Tunnethan sen taulun, myöskin Gallenin maalaama.
— Tunnen. Hyi jee (rakkain yhteiskoululaisten huudahdussana
Helsingissä) kun se akka oli ruma.
— Nyt me olemme oikeassa. Tässä on taivaan pääportti. Tästä on Väinämöinenkin kulkenut. Laiva odottaa häntä ulkosatamassa. Kun Väinämöistä tarvitaan Suomeen, silloin hän palaa tätä kautta takasin samalla laivalla. Niin on hän luvannut. Katso tuolla lehtipuukujan päässä häämöttää taivaan kultainen portti ja sen vieressä on Pietarin yksityisasunto. Katso, miten ihana katto sillä on, tehty kirkkaan valkoisista kalansuomuksista.
Astuttiin kiviselle laiturille ja minä puhaltelin Impi Marian kohmettuneita sormia. — Mutta miten päästä irti siivistä.
— Ota Impi kirjasi esille. Ruvetaan lukemaan irti siipiä.
"Oi Ukko ylijumala
Mies totinen toimellinen
Alla taivahan asuja
Päällä pilvien pysyjä
Pihet pilvestä piruta
Käteheni oikeahan
Joill' on varret maanmatoiset
Terät kirjokäärmehiset.
Niillä leikkaan lemmon siivet
Veän pois veriset äimät.
Ihosta inehmo raukan,
Karvoista kavon tekemän".
Sain pihdit oikeaan käteeni ja nappasin siivet poikki juuria myöten. Tämän tein, sillä minun siipeni olivat suuruutensa takia hankalat kuljettaa mukana. Satamamiehet syöksyivät luokseni ja alkoivat hieroa kauppaa. Impi ei lukenut irti siipiään.
— Hullu mies kun leikkasit siipesi. Taivaassahan niitä juuri tarvitaan.
— Kyllä minä saan uudet. Minulla on kirja kainalossa, jonka avulla siipiä sataa taivaasta kuin lumihiutaleita.
— Myy se kirja.
— En kirjaa myy, mutta siivet myyn.
— Paljonko tahdot?
— Paljonko annatte?
— 10 Sm.
— Liian vähän. Oletteko juutalaisia?
— Tietysti. Minä olen satamamestari täällä, muutoin eläissäni pieni profeetta Joonas, ehkä tuntenet raamatusta. Olin ainoa purjehdustaitoinen pyhien joukossa, ja sentähden olen joutunut tähän virkaan. Anna pois siivet 10:llä Sm:lla.
— En. 15:ta vaadin.
Nyt alkoi suinaaminen ja tarkastaminen, ja siipiäni levitettiin suoriksi ja työnnettiin suppuun kuin vanhoja housuja Narinkassa.
— Minä maksan 15 Sm. Tässä on rahat, huusi Joonas ja pisti rahat käteeni, koppasi siivet kainaloonsa ja juoksi kotiaan.
— Huokealla annoit, melusivat toiset. Saatte nähdä, että hän Niniveläisiltään nyhtää 150 Sm. Kuta pyhempi mies Israelissa ja jumalata pelkääväisempi, sitä notkeampi liikemies. Nicht?
— Tietysti. Niin on aina ollut ja niin aina oleman pitää. Niin nykyään maailmassakin.
— Vieläkö taivaan portilla kannetaan maksua, niinkuin ennenmuinoin aasialaiset ja kreikkalaiset tarut kertoivat, kysyin satamamiehiltä.
— Tietysti, sama maksu mikä maailman alusta on säädetty, yksi obooli, teidän rahassa 25 penniä. Mutta ei Pietari tyydy tähän; hän vaatii aina aluksi enemmän. Muista tinkiä! Tingi ankarasti, muuten hän nylkee sinut, noin lihavan miehen.
— Tätä lehtokujatietäkö sinne mennään?
— Sitä. Kun kukkanurmi loppuu, käänny oikealle.
Edessämme, loitolla meistä kulki sankka lauma vainajia. Kaikilla keltaiset kukat hatuissa ja ryntäillä. Ja taustalla kohosi kilometrinlevyinen taivaanportti, kullatut tornit aina sadan metrin päässä. Aasialais-venäläistä loistoa, venäläisen kirkon koristetta, kultaa ja taas vaan kultaa, aitokultaa ja valekultaa.
Käännyttiin oikealle ja siellä Pietari erään portin aukossa kantoi sisäänpääsymaksua. Hän oli pitkä ja hoikka; parta tuuhea, aasialainen parta, hulmusi aina vyötäisiin saakka ja parrassa kiilsi kirkkaita kalansuomuja. Tunsin hänet Rantasalmen hirvittävästä alttaritaulusta. Me kaksi, Impi Maria ja minä, tulimme viimeisinä. Betheugeize teki jo laskuaan ja purppuranpunainen hohde kumotti yli porttien kullan.
Laskin kaksi hopearahaa Pietarin metallikuppiin ja kumarsin niin syvälle kuin vain voin. Impi niiasi.
— Ohoh poikaseni, niinkö vähällä luulet taivaaseen pääseväsi. Aijoitko antaa vaan 25 p. noin suuresta ruhosta.
— Armas apostoli, olen lukenut Lukianoksen lukemattomista jutuista, että taksa on yksi obooli eli meidän rahassa 25 p. hengeltä. Minä maksan täyden lapsestakin.
— Oletko luterilainen vai katolilainen?
— Luterilainen suomalainen olen. Jotkut tuttavani väittävät, että suuresti muistutan ulkomuodoltani juuri itse Lutheria. Kanta-äitini olikin Würtembergistä.
— Lutherilaisilta otan aina kaksinkertaisen maksun. Tekisi mieleni ottaa sinulta, Lutherin haahmolta, kolminkertaisenkin maksun.
— Miksi, pyhä mies, vihaat luterilaisia, uskalsin kysyä.
— Siksi, että he halveksivat minua. Tiedäthän, ett'ette pane mitään arvoa sille opille, että minun huostassani on taivaan valtakunnan avaimet. Ettekä te kunnioita minun istuintani Roomassa, jolla paavit ovat halki vuosisatojen prameilleet.
— Mutta kävitkö sinä, Santta Pietari, koskaan Roomassa ja osasitko sinä, arameaa haastava kalastaja, puhua Ciceron kankeaa kieltä monine vaikeine sääntöineen ja yhtä monine oikullisille poikkeuksineen.
Pietari hiveli partaansa ja kiinnitarttuneet särjen suomukset putoilivat maahan.
— Nokkaviisas kysymys! Mutta voinhan sinulle näin meidän kesken tunnustaa, koska ehtoo on, eikä lisätulokkaita enää näy, että en koskaan ole Roomassa käynyt, enkä olisi piiskallakaan lyötynä sinne lähtenyt, suurkaupungin vilinään. Olin vaan yksinkertainen kalastaja, ja pisin matka, minkä koskaan olen tehnyt, oli toivioretket Jerusalemiin. En osannut muuta kieltä kuin aramean murretta, en edes hepreaa, vielä vähemmin kreikan kieltä. En helluntainakaan puhunut kielillä, niinkuin pyhä taru kertoo, vaikka olinkin maistellut vähän "makiata viinaa". — Niinkuin tietänet, kalastaja joskus märässä ammatissaan tulee ottaneeksi pienen tuikun —.
— Tiedän kyllä, asun kesillä Finbyn saaressa. Itämeren äyräällä.
— Enkä minä tähän paikkaan olisi joutunutkaan, mutta kun teillä siellä maailmassa pyhän tarun mukaan opetettiin, että minulla muka oli taivaan valtakunnan avaimet, niin kaikki vainajat, taivaaseen astuessaan, rupesivat hokemaan ja haikailemaan: missä Pietari, missä pyhä Pietari, eikö hän olekkaan porttia avaamassa? Minä asustin alussa Betlehemin tähdessä kaikessa vaatimattomuudessa, mutta sieltä komennettiin minut tänne porttivahdiksi, tyydyttämään vainajien yhä äänekkäämpää vaatimusta. — Näin olen joutunut tänne. Raskas on toimeni, mutta olisin kyllä tyytyväinen, joll'eivät vainajat olisi niin perin kitsaita. Taksa on niin tuiki alhainen, ja maailman alusta määrätty, enkä minä sitä enää hyväksy. Yksi obooli, mitä se merkitsee nykyään! — Sinäkin tässä tingit tinkimistäsi. Tuollainen lihava verenimijä! Tässä kulki juuri joukko teidän punikkianne, ja ne minä laskin ilmaiseksi, mutta "lahtareilta" otin kaksinkertaisen hinnan.
— Pidätkö, pyhä isä, punikkien puolta? kysyin ihmeissäni.
— Tietysti pidän. Minähän olin köyhä kalastaja. Minä ja kaikki minun seuralaiseni olivat juuri punikkeja. Meitä oli imetty, ja meillä oli pahat imijämme, fariseukset, publikanit, saduseukset, Herodes ja senkin päät. Punikki olen aina ollut ja punikki olen vieläkin.
— Mutta ethän hyväksyne heidän hiivittäviä murhiaan ja ryöstöjään?
— En hyväksy, mutta ymmärrän. Mestarini ei sallinut väkivaltaa. Mutta meidän jälkeläisemme, valekristityt, ovat murhanneet, kiduttaneet ja raastaneet pahemmin kuin teidän punikkinne. Heiltä on kirottu oppi. Mutta oletko unohtanut vertauksen kamelista ja rikkaasta, neulansilmästä ja taivaasta.
— Minä olen aina ollut sitä mieltä, ettei ihmisen arvo riipu rikkaudesta eikä köyhyydestä, ei lihavuudesta eikä laihuudesta, vaan siitä miten hän maailmassa elää. Kidutukset tulisissa pätseissä ovat raakalaisten petomaisia hommia. Niistä meidän täytyy päästä, tulipa ne punikkien tahi mustikkien taholta.
— Elä luule inehmon lapsi, että murhista ja kidutuksista koskaan pääsette. Ihmispeto on vanhinta ja vankinta meissä ihmisissä, ja tilaisuuden sattuessa se puhkee esille…
— Mutta, isä hyvä, sinun elinaikanasi sivistyneet helleenit kammoksuivat verenvuodatusta ja kidutusta, eivätkä uskoneet tulisiin pätseihin…
— Suu poikki poikaseni, kun pyhä isä puhuu, huusi Pietari, ja oikasihe pystyyn pitkin pituuttaan. Näitä sivistyneitä vastaan me köyhät aramealaiset juuri nousimmekin. Jälkeläisemme ne kukistivat vereensä, raakojen aasialaisten kansojen avulla, heidän pistimillään, keihäillään ja jousillaan, kuten teidänkin punikkinne. Livautin minäkin kerran korvan irti ylimäisen papin palvelijalta.
— Mutta muistatko mitä mestarisi sanoi: Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu.
— Hyi jee, setä, minä pelkään, vikisi Impi Maria, lupasithan olla siivolla, ja nyt jo portilla suututit pyhän Pietarin.
— Sovitaan pois, pyhä aramealainen, mikä on viimeinen hinta sisäänpääsystä.
— Malta vähän, kun sinua tarkemmin tutkin. Ethän olekkaan oikea vainaja, eikä taida tyttökään olla. Kuuleppas, sellaisista tulokkaista ei ole taksaa määrätty. Niistä otan, mitä haluan. Sinunlaisesi ovat harvinaisia vieraita. Maksa pois sata markkaa itsestäsi ja puolet tytöstäsi, muuten saat palata sinne, mistä olet tullutkin.
— Maksa pois setä, maksa pois, minä pelkään, hätäili Impi.
Otin lompakon esille ja maksoin summan seteleissä.
— No nyt saatte vapaasti lähteä. Sinähän maksoit 600:n punikin puolesta. Niitä kyllä tulee huomenna enemmänkin tänne. Kulkekaa vaan jonon jälessä, niin ette eksy tieltä.
Läksimme kiivaasti astumaan Impi Marian kanssa punaisten ja valkoisten jälkiä.
— Maksoitko Suomen pankin setelillä vai Kullervo Mannerin? kysyi Impi.
— Tietysti Kullervo Mannerin. Toivottavasti Pietari juutalaisena saa setelit säretyiksi.