KÄYNTINI AINOLASSA.
Heräsin taas aamulla anivarhain Väinämöisen hyrinään. Tänä aamuna sanat kuuluivat:
Elä muille neito nuori kuin minulle neito nuori kanna kaulan helmilöitä rinnan ristiä rakenna.
— Paljonko, isä hyvä, kello on.
— Nouse vaan pystyyn, kohta on sinun lähdettävä pyhän Henrikin neuvontaan.
Laitoin itseni järjestykseen, kulin sillan yli raatisaareen ja saavuin pyhän Henrikin linnalle. Linna oli mukulakivistä rakennettu jokseenkin Turunlinnan ikävään malliin. Seinät olivat yli 2 m paksut ja linnan ovi oli tyrmiä, lavea, korkea ja vahvasti raudoitettu, niin että ainoastaan vanha Lalli pakana sitä jaksoi availla ja sulkea. Soitin ovikelloa, joka pomisi linnan pihalla kuin emäseurakunnan kirkonkello ja Lalli tuli aukaisemaan.
— Huoment', sanoi Lalli, pyhä Henrikki varttuu lukukammitsass'. Kuules
Kerttu, vie tämä ihmislapsi pyhän isän tyvö.
Kerttu oli vankkatekoinen, leveä nainen, Kokemäenjoen laakson rotevinta emäntätyyppiä. Hän vei minut pyhän Henrikin lukukammitsaan, joka oli munkin yksinkertaisesti kalustettu koppi. Akkunansyvänteessä oli pöytä ja tuoli, ja pöydällä joukko pergamenttiin nidotulta teoksia. Kerttu naputti eräälle sivuovelle, pyhän Henrikin makuuhuoneeseen, ja supatti:
— Ottaaks' pyhä isä ouroi vastaan?
— Onko hän se ihmislapsi, jota varron.
— Kyll' hän vaan ihmin' on, mutt' ei hän vallan laps' ole.
— Tulen heti.
Samassa pyhä piispa tulla tupsahti sisään ja kysäisi heti.
— Kuule ihmislapsi! Olin juuri tarkastamassa eilistä pöytäkirjaa. Siinä sanotaan: "punakaartilaisten piti, mennessään kaupunkiin viedäkseen miestä tuomiolle, roistojen pakoituksesta ampua tavaksi tullut selkäkuula syytettyyn." Voiko sanoa: viedäkseen miestä?
— Voi.
— Voiko sanoa: viedäkseen miehen?
— Voi.
— Voiko sanoa: viedäkseen mies?
— Voi.
— Mikä ammattiopettaja sinä olet! Sinähän annat sanoa miten vain. Se on sitä uudenaikaista löyhyyttä, luonteettomuutta ja hataruutta, jota minä en suvaitse. Meille opetettiin siellä Englannissa varmat säännöt latinankielessä, ja Herra armahda, jos niitä loukkasi.
— Pyhä isä! Kysytään Kertulta. Hän on kuuluisan suomenkielen tutkijan, professori Emil Nestor Setälän mahdollinen esiäiti.
— Kerttu, kuinka sanotaan? Sanotaanko miestä, miehen vai mies, kysyi pyhä Henrikki.
Kerttu niiasi syvään ja sanoi:
— Ne roistot olisi pitänyt ammuta.
Pyhä piispa ja minä katselimme toistemme kotvan ajan.
— Minunhan piti sen tietämän jo etukäteen. Ei Kerttu tajua kieliopin kysymyksiä, sanoi pyhä Henrikki.
— Pyhä isä! Ei sovi sanoa sen, pitää sanoa se, joll'ette pahastu.
— En luota enää sinuun. Odotan Setälän saapumista. Onko hän vielä hyvissä voinnissa?
— Aivan erinomaisissa. Ehkä saapuu 50 vuoden perästä.
— Jään odottamaan. Viisikymmentä vuotta Tuonelassa on kuin häviävä hetkinen maailmassa.
— Rohkenenko olettaa, että minun apuni nyt on tarpeeton.
— Tietysti, tietysti. Terveisiä Väinämöiselle!
Piispa ojensi kätensä, jota suutelin ja läksin.
— No mitenkä opetus sujui? kysyi Väinämöinen kun astuin pirttiin.
— Huonosti, huonosti. Opettaja työnnettiin pellolle.
— Semmoista se on se viisasten saivartelu. En minä vaan milloinkaan ole päätäni vaivannut sillä, mikä on oikein mikä väärin. Jos seutukuntalaiset miten sanovat, ka, se on oikein.
— Niin minäkin. Mutta sinun Kalevalassasi sanotaan näin:
"En ollut minä tuleva
Lohi leikkaellaksesi
Kala palstoin pannaksesi"
kuinka voi sanoa "lohi" ja "kala", eikö pitäisi sanoa "loheksi", "kalaksi".
Väinämöinen ummisti silmänsä, tapasi molemmilla kämmenillään päätään ja huokasi syvään:
— Niin, typerä olin silloin. Miksi en pitänyt kiinni sitä lohta, sitä kaunista kalaa. Jos sen arvasin tehdä, olisi Aino nyt minun kainaloinen kanani, minun pirttini pyyhkijä, sijani levittäjä, mesileivän leipojani. — Oi voi, minua, ukko utraa, vähämieltä poloista!
— Jää hyvästi, surun sulho. Lähden Impi Mariaa tapaamaan.
— Viivy, viivy hetken aika! — Sano tyttösi leikkitoverille terveiset, terveiset sulholta sulottomalta.
Kun olin päässyt sillan yli ja kääntynyt Ainolaan päin, näin punakaartilaisen istuvan viertotien syrjässä kivellä kukkivan tuomen juurella. Hänellä oli tuomenkukka kädessä ja silmistä kiilsi vesikarpalot.
— Mitä suret, vainaja, kysyin.
— Onpa syytä surrakseni.
— Suretko punaisten onnetonta sodankäyntiä?
— En sitä sure, suren punaisten suuria erehdyksiä. Minä liityin punakaartiin muka valmistaakseni köyhille siedettävämmät elinehdot maailmassa. En uskonut taivaallisiin onnenlupauksiin, joita virallisesti saarnattiin. Vaadin onnenehtoja jo maailmassa. Ja mitä sain kokea punakaartissa? Helvetillisiä tuskia. Kaikki ajattelivat vaan ryöstöjä ja ryöstömurhia. Tuskin kukaan suuren, jalon asian ajamista. Kauhukseni huomasin, että olin joutunut väärään sakkiin. Mutta peräytymistä, poistumista ei voinut enää ajatella. Kaksi kuukautta kuljin kuoleman tuomio alituisesti soivana korvissani. Sinä olet petetty, olet luottanut asian oikeuteen. Suomukset putosivat silmistäni, minä näin vain veripirun irvistelevän ikeniään. Nämät näyt eivät suo minulle rauhaa.
Miestä vavistutti, painoi tuomentertun kasvoilleen. Hän jatkoi:
— Mutia vielä hirvittävämpi oli hengen lähtöni. — Jouduin vangiksi itäisellä Uudellamaalla. Meitä oli toistakymmentä vankia, minä johtaja, muut miehistöä, osaksi ryöstäjiä, osaksi murhaajia. Nämät minun sotilaani olivat jo aikoja sitte murhanneet minun sieluni. En saanut heitä talttumaan. En päässyt päällikkyydestä. En iljennyt jättää tointani. Minäkö pakenisin paikastani, jota olin kuvitellut niin kunniakkaaksi! — Kun kuolemantuomioni julistettiin, riemastuin. Nyt selkiän kunnialla hirvittävästä hommastani, ajattelin itsekseni. Mutta seurasi vielä kauhun yö. Kolme pappia hääräsi koko yön kanssamme, tarjoten lohdutusta ja kirkon armonvälineitä. Muut tunnustivat syntisyytensä, ryömivät ristin juureen ja nauttivat pyhää ehtoollista.
— Minusta loppu oli sellainen kuin olla pitää. Ryövärit ovat aina ennen hengen lähtöään turvaantuneet ristin apuun, kuitaten sillä kaikki rikoksensa, vahvassa toivossa päästä, pahoista teoistaan huolimatta, nauttimaan taivaan tarjoamia nautinnoita, keskeytin surullista vainajaa.
— Minusta taas sellainen on kevytmielistä menoa. Ensin rikkoa kaikkia ihmisyyden lakia vastaan ja sitte livistää muka armonvälikappaleitten avulla, kuten koira veräjästä, riemun tanhuille.
— Vallan oikein. Heidän tekonsa oli ollut aasialaista barbariiaa, kuittaus myöskin ijänikuista aasialaista tapaa ihmiskunnan kehittymättömimmiltä ajanjaksoilta.
— Mutta minä en suostunut tähän. Rosvot olivat vihanneet minua koko sodan ajan, nyt ne päälle päätteeksi halveksivat minua, kun en pyhää ehtoollista nauttinut. Minä tiesin taistelleeni hyvän aatteen puolesta, vaikka kunnottomien rikoksellisten seurassa, enkä siis tahtonut alentua anteeksi pyyntöön enkä armoa anomaan. Päätin kuolemaa pelkäämättä sovittaa onnettoman erehdykseni, enkä mitään rikosta. — Papit sanoivat minua kaikkein paatuneimmaksi. En virkkanut tähän mitään. Menin kuolemaan pää pystyssä mutta katkeralla mielellä. Se yö oli kumminkin tuskainen yö. Hammasta purren kestin nämät hirvittävät tunnit. Aamun vaietessa pelasti kiväärinkuula minut kärsimyksistäni. — Nyt kysyn sinulta inehmo, olinko paatunut?
— Et ollut. Surkuteltavan onneton ja turvaton olit. — Mutta luulitko todellakin, että köyhien tila parannetaan pistimillä? Ei pistimillä muuta tehdä kuin murhataan.
Mies purskahti itkuun. Samassa kuului korviini iloinen laulu kaukaisuudesta. Kuulin sanoja, ruotsalaisia ja suomalaisia:
"Väva vallman, slå tillsamman
Låt skidorna gå, gå."
ja
"Vedän verkaa, kudon sarkaa
Anna sukkulan lentää".
Ja naurunpyrskytykset ja ilon huudahdukset keskeyttivät aina tuon tuostakin laulun.
Kuljin ääntä kohti. Eräällä pihalla leikittiin "Vedän verkaa". Valkokaartilaisia piha täynnä ja tyttöjä kymmenittäin. Ylinnä muita kieppui Aino ja hänen rinnallaan Impi Maria. Impi Marian posket punoittivat ja hänen tukkansa liehui kuin liinakon harja.
Nuoret riemuitsivat oikein taivaallisen huolettomuuden pyörteessä. Valkoset hampaat välähtelivät Pohjantähden tuikeassa valossa. Siellä nähtiin kaikkia Suomen uusia sotilaspukimia. Oli Vöyrin koululaisia, oli Saksan jääkäriä, oli Härmän, oli Nivalan nuorukaisia, oli Sigurdsin poikia, oli Nickbyn sankaria! Kaikki siinä kahdenkymmenen ikävuoden taitteessa. Tyttöset taas Karjalan, Savon, Pohjanmaan ja Lapin nuoria impysiä, Ainon leikkitovereita, kaikki alle 20:n vuoden, Impi Maria nuorin.
Minuun tarttui nuorten riemastus. Sain vastustamattoman halun häiritä heitä pitämällä puheen. Tosin sisäinen ääni varoitti: "elä puhu, anna nuorten iloita. Et sinä muuten osaakkaan puheita pitää. Sinulta puuttuu juhlallisuuden ontto, taivaallinen lahja. Et sinä osaa sinkauttaa suustasi juhlavalheita sillä vakaumuksella, jota siihen vaaditaan. Tiedäthän sinä, että kun olet koettanut syytää ulos suustasi juhlakoristeita, niin kaikki kuulijat heti ovat huomanneet, ett'et itsekkään niihin usko. He ovat nauraneet sinulle. Onnistuneelta juhlapuhujalta vaaditaan kyky luulotella ihmisille, että hän puhuu tosissaan." Mutta minä puollustin puhehaluani sillä, etten ollenkaan aijo valehdella. En malttanut, rykäsin ja huusin:
— Nuoret ystävät!
Kisailijat herkesivät hyppimästä, seisattuivat ja katsahtivat minuun.
— Setä, aijotko puhua leikkiä vai totta, huudahti Impi Maria hätäissään.
— Totta tällä kertaa, mikäli mahdollista. —
"Miksis' peljästyitte kuullessanne minun alottavan puhetta. Elkää peljätkö! En minä aijo riitaisella enkä kiukkuisella äänellä pitää puhettani, niinkuin entisessä kotimaassamme, Suomessa, on tapana juhlapuhujilla, eikä minun puheeni tulee olemaan peninkuormien pituinen. Rauhoittukaa sydämmissänne ja ottakaa vähemmän totinen kasvojenilme käytäntöön, sillä minä aijon puhua teille ilosta. Ilo on voiman todistus, ilo on terveyden todistus, ilo on hyvän omantunnon merkki. Suru taas on joko voimattomuuden, sairauden tahi synnin tunnon todistus. Teidän äänistänne kuulin, piiriä pyöriessänne, viattoman ilon helyä. Olen kuullut, että teidän valkoisessa leirissänne aina vaan kajahti ilon äänet. Riemulla ja laululla läksitte tuleen, laululla vietitte harvat lomahetkenne. Runoja, mieltä karkaisevia, mieliä virkistäviä, sydämmiä rohkaisevia pursusi huuliltanne. Siinä selitys teidän arvoituksen tapaiseen menestykseen. Ilo se oli, mikä teille voiton toi, sillä ilo on, niinkuin jo sanoin, inhimillisen kaikinpuolisen hyveen näkyvä, eli oikeammin, korvin kuultava ilmaus. Iloinen ihminen on voittamaton elämässä, voittamaton kuolemassa, autuas kuolemankin jälkeen. Te ammuitte haulikoilla ja huonoilla oravapyssyillä, vastustajanne viimeaikojen kehittyneimmillä murha-aseilla, mutta sittenkin piditte puolianne. Ilo oli teidän aseenanne, riemu teidän läpäisemätön kilpenne. Ilon jumalallinen kipinä oli tipahtanut taivaasta teidän keskellenne, se teitä valaisi, lämmitti ja ohjasi. Miksi sallimus teille tämän kallisarvoisen lahjan soi, miksi sen riisti vastustajiltanne? Siksi että te puollustitte maailman pyhintä alttaria, kotilieden pyhää tulta. Tämän lieden ritarit saavat aina taivaista vahvimman aseen tuekseen, kaikki vastukset voittavan ilon. Tehän olitte punaisten lihallisia veljiä, heidän hengenheimolaisiansa, monet teistä heidän säätyläisiänsäkin, Suomen eteenpäin pyrkiviä työläisiä! Mikä nosti teidät aseisiin? Se, että nämät harhaanjohdetut veljenne pyrkivät ryöstöillä, murhapoltoilla, väkivallalla ja väkirynnäköillä solvaamaan ja häpäisemään rauhallisten ihmisten kotiliesien pyhyyttä. Se pohjolan sankareille antoi kiivastuksen pyhän riemun, jota vastaan kaikki hornan tulikirnut turhaan savuaan ja surmaansa suitsuttivat. — Saapuessani tänne teidän ilonpitoonne, tapasin tässä viertotien syrjässä onnettoman punikin, joka kyyneliä vuodatti kukkivaan tuomenterttuun. Hän itki sitä, että oli joutunut sakkiin, josta ilo oli karannut ja suru astunut sijalle. Hän oli mennyt sotaan puollustaaksensa, niinkuin tekin, muka köyhien lieden pyhyyttä, mutta huomasi kohta, että oli joutunut pahantekijöitten leiriin. Pahantekijät ovat maailman surullisinta väkeä. Ei murhamies naura, ei murhapolttaja riemuitse, ei kiduttaja ilakoi. Hän on surullisen haahmon ritari. Ja sellainen ritari on jo maailman alusta tuomittu menehtymään. Joka miekkaan tarttuu murhatakseen, hävittääkseen ja ryöstääkseen, se varmasti miekkaan hukkuu. Se on maailmanjärjestyksen kirjoittamaton perustuslaki. Sentähden punikit eivät koskaan näyttäneet iloista naamaa, ei edes silloinkaan, kun he, valheisiin nojaten, luulivat olevansa Suomen herroja. Kulmien alta he mulkoilivat, aseet painoivat heidän olkapäitään, ilo oli hyytynyt huulille, ei riemulauluja kurkut toitottaneet. Kalman uho kävi koko heidän olennoistaan, surullisen haahmon ritareista. Murhe ja suru on kuoleman vanhemmat, kalman katku tulee surullisen ruumiista. — Mutta te iloiset miehet, hakekaa murheen murtama luoksenne, asettakaa hänet riviinne ja pyörittäkää piirissänne. Ilonen ihminen ei jaksa vihata, ilonen kykenee anteeksi antamaan. Ilo on ihmisen aateluuden merkki, pitäkää ilostanne kiinni, niin pysytte aina ihmisinä."
Heti Aino ja Impi Maria ääntelivät yhteen suuhun:
— Missä punikki, missä punikki istuu.
— Tuolla tien vieressä.
Samassa hyökkäsivät tyttöset tielle ja hetken perästä vetää retuuttivat vastaan karustavaa punikkia perässään.
— Hei punikki, käy karkeloon! huusivat Karjalan pojat.
Mutta punikki vaan murjotti. Ei sanonut mielensä tekevän.
— Mitäs se poju kainostelee, käy leikkiin, manasivat Savon jääkärit.
— Minulta ilonlyönti unohtui murhamiesten sakissa. En ottanut tyrkytettyä ehtoollista maailmassa, enkä nyt naura, en tanssi.
— Tee tahtosi, sanoivat Kajaanin sissit. Käy sitte katselemaan, kun et tanssia kehänne.
Piiri alkoi uudelleen. Laulu niinikään. Yleinen naurun rämäkkä puhkesi ilmoille kun Impi Maria lauloi:
Ja he laskivat laivansa rannoille
Kävit maalle-e astumaan
Ja se nuorempi kreivistä kaikista
Sattui pahasti kastumaan.
Olin tytön lapsenmieltä puhtaana säilyttääkseni opettanut hänelle tällaisen viattoman loppurivin. Muut huusivat täyttä ääntä:
Tuli minua kihlaamaan.
Niin setä on opettanut, puollustihe Impi, kainoudesta ja häpeästä menehtymäisillään. Luuli laulaneensa perin sopimattomia.
— Oikein lapseni! Niin se onkin lapsen suussa, myönsivät Härmän pojat.
Ruvetaan leikkimään panttileikkiä!
— Ruvetaan, ruvetaan, huusivat nuoret yhdestä suusta.
Kaikki juoksivat suureen suppilokatajan pyörylään, jossa oli istuinpenkkejä ympyrässä. Punakaartilainen vaan jäi kivelle istumaan.
— Punikki se! Tule mukaan! Juutastako sinä siinä ronkloot? Tanssitaan oikein lahtarinpolska! huusi eräs savonjääkäri.
Tämän hän sanoi hyvällä sydämmellä ja iloisella naamalla ja punikki lähti mukaan.
Panttileikki pantiin alulle. Minä olin nyt mukana, mutta punikki istua murjotti penkillä. Lunastettiin pantteja monenmoisella tavalla. "Tehtiin siltaa", "Soudettiin kirkkovenettä", "Mansikoita poimittiin lumen alta". Minulle sattui onni, että Ainon piti "nostaa tikku lähteestä". Minä sain tikun suuhuni, mutta eräs Karjalan veitikka oli vuollut niin lyhyen tikun, että se hävisi täydellisesti huulieni väliin. Ainon piti hampaillaan ottaa tikku suustani. Sehän oli naamioittu tapa saada suutelu. Mutta leikin lait olivat ankarat Tuonelassa yhtä hyvin kuin maailmassakin. Kaartilaiset eivät sietäneet lakien loukkausta.
— Mutta ei herralla olekkaan tikkua! Minä en näe tikkua suussa, sanoi
Aino ja varjosti silmiään aivan kuin Takasen kuvanveistoksessa.
— Ei tikun tarvitse näkyä, huusivat pojat, ei tarvitse!
— Ei tarvitse, huusi Impi Maria ja hyppi tasakäpälässä korkealle ilmaan edestakasin, edestakasin.
Lapsi viattomuudessaan iloitsi minun muka kohta ilmenevää kainouttani.
Mutta Aino vaan vitkasteli, kiemurteli ja punasteli.
— Ehkä Aino tahtoo ottaa tikun jonkun nuoren pojan suusta, ehdotin jalomielisesti kyllä, mutta Aino tiuskasi:
— En ollenkaan nuorilta pojilta! Otan siltä, keltä leikin laki määrää.
Kaksimielinen, tosinaisellinen julistus!
Aino hiipi askeleen eteenpäin, taas perääntyi. Otti neljä viis askelta, ja karkasi hurjaa kyytiä takasin. Mutta nyt pojat olivat kiertäneet piirin Ainon selän taakse ja Aino joutui poikain käsiverkkoon. Aino punastui ja loi silmänsä vuoroon ylös vuoroon alas. Aino teki temppunsa aivan erinomaisesti. Hän oli Ida Aalbergin johdolla jo harjoittanut suurella menestyksellä näytelmäkappaleen "Ensi lempi". — Vihdoin rohkaisi Aino mielensä ja tuli aivan eteeni. Impi Maria huusi kohti kurkkuaan ja hyppi tasakäpälässä. Aino supisti suutaan ja huulemme jo sattuivat yhteen. Taas hän vetäytyi poispäin. Aivan kuin näyttämöllä. Minä koetin näyttää lyhyttä tikkuani huulin välistä. Nyt Aino avasi hampaansa ja painoi suutelon huulilleni. Suojeluskaartilaiset seisoivat ahtaassa piirissä hänen takanaan. Punikkikin oli noussut pystyyn ja minä näin hänen hymyilevän. Minä kädelläni pidin Ainoa takaraivosta kiinni ja pörrötin hänen tukkaansa.
— Purkaa kovasti tikusta, huusivat Härmän pojat minulle.
Ollappa Väinämöinen minun vaatteissani, ajattelin, ja samalla veti Aino neiti tikun suustani.
— Hurrah, hurrah, hurrah, huusivat kaikki riemun vallassa. Aino sai tikun! Aino sai tikun.
Mutta samassa syntyi syvä äänettömyys. Pojat ja tytöt katsoivat hiekkaan. Aino seisoi kädet sojona alaspäin, ja oli kuin käärmeen pistämä. Verkalleen aukenivat piirin sankat rivit oikealle ja vasemmalle. Oikealta lähestyi Neiti Vuori, vasemmalta Neiti Koski. Neiti Vuoren mustat kiharat olivat tavallista kippurammassa ja Neiti Kosken valkoiset samanlaiset töyhtöilivät irrallaan siveellisestä kauhusta.
— Soo-oh! Näinkö Te vastaatte siihen luottamukseen, minkä me Teidän siveelliselle vakavuudellenne annoimme, sanoi Neiti Vuori ja loi minuun säihkyvät mustat silmäyksensä.
— Luottamuksenko? En ole koskaan aavistanutkaan nauttineeni sellaista arvoisain Neitien puolelta. Voiko ylimalkaan kukaan terve mies päästä tällaisesta luottamuksesta osalliseksi Teidän taholtanne. Jos minulle sellaista on suotu, niin kiitän siitä nöyrimmästi. Olen kumminkin aikonut elää loppuikäni tätä luottamusta paitsi.
— Te olette päälle päätteeksi koppava, sanoi Neiti Koski. Kuinka Ainon tukka on noin pörhöllään? En nähnyt oikein tapahtumaa, kun sankka piiri ympäröi teidät. Mitä teitte Ainolle?
Impi Maria oli hiipinyt viereeni ja piti minua kädestä kiinni ja katsoi peljästyneenä raivostuneisiin neiteihin. Mutta Härmän pojat alkoivat uljaasti minua puolustaa, savolaiset anastivat heiltä suuvuoron ja kun karjalaiset yhtyivät leikkiin, syntyi sellainen sanahelinä, että Neidit ja minä pitkät ajat pakostakin seisoimme tuppisuina.
— Niin, mutta suutelitteko Te Ainoa? kysyi Neiti Vuori.
— En. Aino veti tikkua lähteestä ikiaikuisen viattoman leikin järkähtämättömien lakien mukaisesti.
— Vanha mies ja kehtaa antautua tuollaisiin rivoihin leikkeihin. Ettekö tiedä, että me suuren raadin määräyksestä olemme saaneet tehtäväksemme vaalia tämän nuoren tytön, Aino Joukamoisen, tuonelanvaellusta, niin että hänen turmeltumaton sielunsa pysyy kaikesta epäsiveellisestä tahrasta vapaana, sanoi Neiti Koski.
— Aino parka, huokasi eräs savolainen.
Neidit kääntyivät ääntä kohti ja kaamea hiljaisuus laskeusi yli koko kiihkeän nuorisoparven. Samassa kuului kaukaa laulunjorotusta:
"Nei-jot niemien nenissä
katselevat, kuu-unteleevat."
Väinämöinen istui ilokivellään siellä Tuonelan mustan virran toisella puolella, näki suuren nuorisoparven ilakoimassa Ainolassa ja päästi kaihomielisen sävelen laulupaaeltaan.
— Niin. Meidän tilanteemme on toivoton, lausui närkästyneenä Neiti Vuori. Tuolla vanha pakana mörisee, tässä uusi pakana punehtumatta seisoo, vaikka itse teossa tavattu on. Ja meidän on pakko aina vaan ajattelemaan, kuinka sukupuolisiveys saataisiin maailmassa ja taivaissa sille korkealle, ehdottomalle kannalle, jolle Herramme ja Mestarimme…
— Hyss', hyss', sitä nimeä ei saa taivaassa mainita, sanoi joku.
— Hyvät Neidit! Uskallanko antaa pienen neuvon? Elkää ajatelko niitä asioita ollenkaan. Ne ovat ajattelijan hermostolle hyvin epäterveelliset. Minun kokemukseni maailmasta on se, että siveellisyyssaarnaajat liian paljon ajattelevat epäsiveellisyyttä.
— Ymmärrättekö, että tuollaisilla saivarteluillanne loukkaatte meitä? kysyi Neiti Vuori.
— En tahdo loukata. Säännöstä on poikkeuksia. Luen Teidät poikkeuksien joukkoon.
— Te olette epäsiveellinen ihminen, huudahti Neiti Koski.
— Ei se mies ole epäsiveellinen, joka lapselleen opettaa: "sattui pahasti kastumaan", silloin kun kansanlaulu sanoo: "tuli minua kihlaamaan", huusi totinen Härmän poika.
— Se on vaan savolaisen tavallista, naamioittua rivoutta, lausui Neiti
Vuori ja käänsi minulle selkänsä.
— Ei. Ajatelkaamme vähän syvemmältä asiaa, sanoi Neiti Koski. Tuollaiset muutokset kansanlauluihin ovat aivan välttämättömät, kun ne lapsille ja nuorisolle tarjotaan. Minä monta kertaa siellä maailmassa vaivasin päätäni hakemalla muunnoksia Runebergin ja Topeliuksen runoihin. — Ja tämä Teidän keksimänne on minusta sangen sopiva lapsille.
— Topeliuksenko runoihin muunnoksia, kysyin hämmästyneenä:
— Tunnettehan runorivin "drick, njut, älska och dröm j.n.e."
— Tunnen. Mikä oli Teidän ehdotuksenne?
— En ole mikään runoilija, mutta olin tuumannut alun kuuluvaksi näin.
— "Statt, upp, lovsånger sjung".
— Mainiota, erittäin sopiva lapsille. He ymmärtävät tällaista ajatuksen juoksua niin helposti. — Mutta elkäämme häiritkö nuorisoa filosofiialla, puhukaamme siitä muualla, jos Teitä haluttaa.
— Aino ja Impi Maria menevät kahdeksi tunniksi huvilaan, sanoi Neiti Vuori. Te jääkärit saatte mennä nyt aamiaiselle. Sinä Impi Maria tulet huomenna klo 11 minun luokseni. Siellä saat tavata setäsi. — Se oli heidän rangaistuksensa.
— Sielläkö, jossa pihalla kasvaa miekkaliljoja ja "Neitsyt Maarian kämmeniä"? kysyi Impi Maria.
— Niin. — Te! Olkaa hyvä, seuratkaa meitä, sanoi Neiti Koski lyhyesti minulle.
Lähdettiin kulkemaan tuomikkokujaa myöten Neiti Vuoren huvilalle. Neidit kulkivat aivan ääneti, vilkaisematta kertaakaan minuun, joka kuljin vierellä yhtä askelta jälempänä. Se oli minun rangaistukseni.
Saavuttiin Neiti Vuoren huvilapuutarhaan. Miekkaliljat ja "Neitsyt Maarian kämmenet" seisoivat täydessä kukassa, kylminä, kalpeina, lemuttomina. Miekkaliljat, niin sanottiin minulle, edustivat vahvaa hallitusta, perittyä valtaistuinta, kämmenet taas alttaria. Molemmat Neidit olivat maailmassa olleet kristillisen maailmankatsomuksen, siveellisen elämänvaelluksen, kansallisen mielen, naisasian, y.m:n hyvän jalot esitaistelijat Suomen ensimäisillä, ykskamarisilla valtiopäivillä.
Minut viitattiin istumaan alas pöydän ääreen tuuhean sypressin alle.
Kahvit tuotiin pöydälle yhä edelleen täydellisen vaitiolon vallitessa.
Istuttiin kolmeen henkeen ja juotiin kuppi kahvia. Neiti Vuori lopetti
vaitiolon kysymyksellä:
— Tiedättekö, kuinka meidän ehdoituksemme naisen naimaijän koroittamisesta on käynyt.
— En todellakaan voi sitä sanoa. En käy valtiopäivillä milloinkaan, enkä lue muitten lausunnoita kuin E. Schybergsonin. Hän nimittäin väittää lausuvansa omia ajatuksia, muut vaan puolueensa tuumia. Ja sellaista en jaksa kuunnella. Mutta minä muistan vallan hyvin arvoisien neitien ehdoituksen. Eikö se ollut sellainen, että naisten alin naimaikä korotettaisiin 25:teen ikävuoteen, jotta tulevat äidit sekä ruumiillisesti että henkisesti olisivat täysin kypsät suureen tehtäväänsä nuorison nousevan synnyttäjinä ja kasvattajina.
— Eikö tämä tuuhea sypressi, nämät viattomat "Neitsyt Maarian kämmenet", nämät kelmeän puhtoset miekkaliljat ja tuo musta Tuonelan joki, joka rauhallisena tuolla soljuu, herätä Teissä hartaampia tunteita ja tapa Teistä leikin halua.
— Ne herättävät minussa kyllä suurinta hartautta, mutta kaikki valtiopäiväehdoitukset eivät sitä tee.
— Eikö Teidän mielestänne nuoria tyttöjä ole estettävä liian aikaisin avioliittoon, kysäsi närkästyneenä Neiti Koski.
— Mikä on liian aikaista yhdelle tytölle, on jo milt'ei myöhäistä toiselle. Luojamme ei luo meidät ihmiset samanlaisiksi, kaikkein vähemmin erotisella alalla. Kaikki yleissäännöt siis hullutuksia! Ehkä kerron tässä valaisevan esimerkin:
Te tunsitte siellä maailmassa vanhan rouva S:n. Hänellä oli koko joukon toistakymmentä lasta. Onkopa ehkä tänne saapunut huhu, että vanha rouva äskettäin kuoli 97:n vuoden vanhana? — Nuorena 16 vuotisena tyttönä ollessaan saapui naimahaluinen pappismies hänen kotiinsa ja pyysi isältä ja äidiltä tyttöä vaimokseen. Sen ajan vanhemmat eivät ymmärtäneet kieltää, sillä tyttö oli näennäisesti täysi nainen ja ripillä käynyt. Häät vietettiin ja nuori pariskunta lähti hääreissulle — minnekkä luulette? — Utsjoelle! Siis jalkapatikassa kymmeniä peninkuormia soitten ja tunturien yli, läpi loppumattomien metsien. Utsjoen pappila oli pariskunnan ensimäinen koti. — Lapsi syntyi 17-vuotiselle äidille. Kuoliko lapsi nuoren äidin puutteelliseen ruokaan? Ei, hän elää vieläkin. Sairastuiko äiti? Ei, hän eli 97:n vuoden vanhaksi. Paukkavassa pakkasessa, ulvovissa lumipyryissä elettiin vuosi vuoden perästä, ja kurki kantoi nokassaan joka vuosi uuden, virkeän lapsen. — Lapsista tuli tietysti, teidän päätelmien mukaan, ala-arvoisia olioita. Ei niinkään. Vanhimmasta tuli suuren emäpitäjän rovasti, yhdestä pojasta Suomen aikoinaan etevin kaunopuhuja, toisesta huomattava sanomalehtimies, kolmannesta kuuluisa arkkitehti, yhdestä tytöstä Suomen suurimman naisopiston johtaja. Ensimäisen luokan ihmisiä joka ainoa. Sitä paitsi Jumalata pelkääviä ja rakastavia ylitse kaikkia kappaleita. — Kun vanha rouva haudattiin joku vuosi sitte, tiedättekö kuka hänet hautasi? Se vanhin poikansa, jonka 17-vuotias äiti Utsjoella revontulien valaistuksessa oli synnyttänyt. Tämä 80-vuotias esikoinen liikkui kepeänä ja notkeana kuin kärppä vanhan äitinsä haudan partaalla ja siunasi — omasta mielestäni suorastaan pyhän ruumiin — kaikuvalla äänellä. — Tämä esimerkki murhaa kaikki ehdoitukset alimman naimaijän koroittamisesta.
— Yksi poikkeus ei muuta kuin tukee sääntöä, huudahtivat molemmat
Neidit.
— Ei niin. Mutta jos kiellätte vanhan vaimon synnyttämästä lapsia, silloin tahdon sitä tukea. Nuorilla juuri täytyy olla oikeus elää elämänsä niinkuin Luoja vaatii ja tahtoo, vanhoilla niinikään, pidättymällä. Se on sitä paitsi terveysopin vaatimus. Ja se on tärkeämpi kuin siveys. Siveyden täytyy alistua hygieniian lakien alle. Ja kullakin yksilöllä on oma hygieniiansa, siis myöskin oma siveytensä. Muutamilla naisilla ei saisi koskaan olla äidin oikeutta, lemmen oikeus kyllä.
— Te olette kevytmielinen mies, sanoivat Neidit ja karkasivat kauhusta pystyyn.
— En ole kevytmielinen. Minusta ihmisten onni on tärkeämpi kuin aasialainen siveysoppi, minä kauhistun sitä, että siveysopin epäjumalan, Moloch'in, kitaan syöstään joukko viattomia neitosia.
— Lopettakaa! Teidän puheenne on säädytöntä, tuimistuivat Neidit.
— Lopetan mielelläni. — Siis täällä saan tavata Impi Mariaa huomenna. Kysyn onko sallittua minun syleillä pientä tyttöäni tässä pyhässä yrttitarhassa. Olen sellaiseen tottunut maailmassa.
— Teidän mielipiteenne ovat kauhistaneet meitä. Tahdomme ensin neuvotella keskenämme.
He poistuivat huvilan sisähuoneisiin. Hetken perästä he palasivat ulos, ja Neiti Vuori lausui juhlallisella äänellä:
— Jos tyttö olisi omanne, olisi asia itsestään selvä, mutta kun hän on vaan kasvattitytär on asia arveluksenalainen. Olemme kumminkin päättäneet, että se saa tapahtua tytön saapuessa tänne ja samoin hänen poistuessaan Ainolaan, mutta vaan jommankumman meidän läsnäollessa.
— Kiitän nöyrimmästi jalomielisyydestänne. Siis näkemiin huomenna!
Kumarsin ja läksin.
Väinölään päästyäni rupesin ahkeraan työhön. Kirjoitin Porthanille kunniallisten ihmisten osoitteita maanpallolta. Olin jo edellisenä iltana kyhännyt kokoon sata numeroa sisältävän luettelon etupäässä opettajasäätyyn kuuluvia. Niinkuin yleensä on tunnettua sekä meidän maassamme että muualla, kuuluu tähän säätyyn yhteiskunnan kaikin puolin siveellisin aines. Ensimäiset nimet olivat veljekset G.R. ja V.T. Rosenqvist, viimeinen Paavo Virkkunen. Kun tämä osoitekalenteri julkiluettiin raadin istunnossa pääsi sen jäseniltä äänekäs ihastuksen hyrinä, ja kaikkiin tuomittiin kolme punikkia, ensimäisiin ja viimeiseen viisi. Sipi oli lisännyt luetteloon koko joukon omia tuttaviaan, mutta kun Porthan huomautti, että kaikki jo aikoja sitte olivat saapuneet Tuonelaan, luopui hän ehdokaslistastaan. — Raatien jäsenten joukossa tapaa aina hajamielisiä henkilöitä. —