ISTUNTO ALKAA.
Punikit astuvat sisään ja istuutuvat penkkeihin. Lalli seisoo ovella.
Muutamat Härmän ja Lapuan pojat valkoisine hihanauhoineen, mutta ilman
aseita, ovat hänen apumiehiään. Kiväri, murha-ase, on turha kapine
Tuonelassa. Ei kukaan voi kuolla kahta kertaa.
Pyhä Henrikki napsauttaa sauvakäyrällään kolmasti pöytään ja virkkaa:
— Istunto on alkanut. Pyydän raadin jäeniä ensin lausumaan ajatuksen punakaartin mellakoista Suomessa. Väinämöisellä on sananvuoro:
— Harhaanjohdettu kansa kasuava! Häpeän puna kuolemattomilla poskillani ryhdyn ajatuksiani lausumaan. Tekö minun kansaani? Sitä kansaa, joka sanan voimalla kaikki pulmalliset asiat ratkaisi. Sitä kansaa, joka iki-ihanoissa sananlaskuissaan lausui julki elämän ohjeita. Väkivaltaanko niissä kehoitetaan? Ei, tuhannesti ei! Huutamisella, räyhäämisellä olette koettaneet maailmaa parantaa. Ettekö tiedä, että ei "sanoilla siltaa rakenneta, puita siihen tarvitaan". Ja kun ette saaneet siltaa rakennetuksi tyhjillä sanoilla, ette malttaneet mieltänne, vaan tartuitte miekkaan. Ettekö muista, mitä Kalevalassa sanon Lemminkäiselle, tuolle alituiselle miekkajunkkarille, kun hän miekan ja väkivallan avulla koetti kiskoa irti onnentuojan Sammon kivikkomäestä? Te olette yrittäneet samaa. Olette pistimillä yrittäneet riuhtoa irti muka ijäistä onnea antavaa Sampoanne, josta ette muuten maailmalle ole julistaneet, mikä ja minkälainen se oikeastaan on, ja olette tulleet huomaamaan, että ei se sillä tavalla irti lähde. Olisitte ottaneet oppia minun neuvostani. Sanan voimalla minä sen tein, sanan voimalla se on teidänkin tehtävä, jos mielinette onnistua. Mutta lisäksi, mihin konnamaisuuksiin te olette tehneet itsenne syypäiksi? Mitä hirmutöitä olette harjoittaneet? Olen seurannut suomenkansan vaiheita aivan sen lapsuusajoilta saakka, enkä koskaan ole huomannut enkä kuullut, että suomenkansa olisi ollut taipuvainen sairaaloiseen julmuuteen, että se olisi ihmisverta himoinnut. Aasialaiset kansat siitä vain ovat olleet mainitut. Kuuman auringon pistämät aivot verinäkyjä ovat uneksineet. Ei sitte mustakaappujen loistoaikojen ole Suomessa ruumiinsilpomisista puhuttu. (Sipi nyhti Väinämöistä sarkatakin liepeestä, Maunu piispa ja Agricola siirtelivät tuolejaan), pyhä Henrikki napsautti kolmasti käyräsauvallaan pöytään ja sanoi:
— Louhella on sananvuoro.
— Yhdyn täydelleen edelliseen arvoisaan puhujaan, tahdon vaan lisätä, että olen ylpeä siitä, että minun kansani, pohjalaiset, niin suuresti kunnostautuivat yhdessä savolaisten ja karjalaisten kanssa tässä taistelussa itämaista hapatusta vastaan.
— Tahtooko Maunu piispa lausua mielipidettään.
— Tahdon torjua luotani sen epäsuoran syytöksen, mikä piili erään edellisen puhujan lausunnossa, mikäli se koskee katolista kirkkoa. On muistettava, että kirkko tosin harjoitti kidutusta, mutta se tapahtui pyhän asian puolesta. Te tiedätte, kaikki, että "tarkoitus pyhittää keinot". Mutta onko punikeilla ollut muita tarkoituksia, kuin pelkästään itsekkäitä? Vallan anastus kansan vähemmistölle! Se ei ole pyhä tarkoitus. Eikä sellainen koskaan onnistu. Muissa kohdin yhdyn edellisten puhujain lausuntoon, vaikka ihmettelen pohjalaisten ja karjalaisten kerskumista. Muistakaamme aina, että me kaikki olemme hämäläisiä jumalan edessä.
— Piispa Agricolan vuoro, sanoi pyhä Henrikki.
— Suurimmalla mielipahalla ja katkeruudella olen seurannut punikkien mellastuksia siellä maailmassa. Minulla on suruun enemmän syytä kuin teillä muilla. Olen syntyjään länsisuomalainen, Perniön Finbystä, ja sellaisena häpeän silmäni puhki, että koko punikkien liike sai vauhtia etupäässä Länsi-Suomessa, Etelä-Hämeessä ja Etelä-Suomessa, tuon kansan kesken, joka muuten on niin hienotunteista ja sävyisää. Rutto, idän rutto, sama joka tappoi minunkin maallisen olemukseni, saastutti tämän hyvän kansan sielun. Turun piispana häpeän, että ryöstöt tässä kaupungissa ensin pääsivät alkuunsa. Viipuri, jossa minun kuvapatsaani seisoo, oli paikka, jossa sekä ryöstöt että murhat olivat kauhistuttavat. Minun suruni syyt ovat siis monet ja syvät. Mutta Suomen ensimäisenä luterilaisena piispana voin peseytyä puhtaaksi kaikista väkivallan ja kidutuksien syytöksistä. Polttoroviot, kidutukset ja kuritushuoneet toisinajatteleville ovat luterilaisuuden myöhempiä ilmauksia. Niitä en ole koskaan hyväksynyt.
— Professori Porthanin vuoro!
— Ikimuistoisen valistusajan ainoana edustajana tahdon saada lausutuksi, että punikkien liikkeellä ei ole mitään yhteyttä tämän ajan aatteitten kanssa. Minkälaista oli punikkien tasa-arvoisuus, heidän veljeytensä, heidän vapautensa. Vihaa he lietsoivat kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät kuuluneet heidän joukkoonsa. Jo tuo inhoittava nimitys "lahtari" kaikkia valkoisia kohtaan todistaa heidän epäveljellistä mielialaansa. Entä kaikki ne julmuudet, jota he harjoittivat veljiään kohtaan. Niiden voittaneita ei tavata raaimpienkaan kansojen mellakoissa. Suomen kansa on tähän asti luettu Europan valistuneitten kansojen joukkoon. Nyt sen maine on arveluttavasti alentunut. Onko se kansalaisvapautta, kun kirjapainot, pankit, virastot, kaikki suljetaan ja vartioidaan pistimillä ja kivääreillä. Ei, se on vapauden irvikuva. Kaikesta tästä huolimatta en ole koskaan laannut luottamasta näihin jaloihin aatteisiin. Kohti tasa-arvoisuutta, veljeyttä ja vapautta sittenkin kansat kulkevat, huolimatta niistä surmaniskuista, joita typeryys, ilkeys ja raakuus niille aina tuontuostakin kohdistavat. Punikkien isku on ollut syvimpiä, mikä näitä aatteita koskaan on kohdannut.
— Tahtovatko arvoisat Neidit lausua mielipiteensä. Neiti Vuori?
— Koska ei ole erityisesti tullut päivänvaloon, että punakaartilaiset olisivat harjoittaneet väkivaltaa naisia kohtaan, luovumme puhevuorostamme.
— Herra D.E.D. Europaeus!
— Tiedättekö punaiset miten veljesviha maailmassa päättyy? Kullervo surmasi setänsä Untamon heimon, hän harjoitti monenmoista väkivaltaa. Lopuksi hän syöksyi omaan miekkaansa. Sellainen on maailman meno. Tutustukaa Kullervoon! Hän viettää nykyään täällä Tuonelassa katkeran katumuksen hetkiä.
Pyhä Henrikki avasi suunsa ja sanoi:
— Minun Herrani ja Mestarini on sanonut: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Tämän opetuksen koko totuuden olette, punakaartilaiset, saaneet omissa luissanne ja lihoissanne kokea. Harvoin on väkivallalla ollut niin lyhyet jäljet kuin teidän toimeenpanemalla. Mutta harvoin on väkivaltakaan ollut tylympää, mielettömämpää ja julmempaa. Jo silloin kuin kastoin teidän rimpuilevia esi-isiänne Kupittaan lähteessä, huomasin, että kansan hiljaisuuden, umpimielisyyden ja säveyden takana piili itsepintainen, jäykkä ja taipumaton mieli. Kiihotettuna tämä luonne kimmahtaa hurjuuteen ja raakuuteen. Näette tässä edustajan sen ajan ihmisistä. Näette Lallin, raadin yleisen syyttäjän, tämän kaljupäisen miehen, joka seisoo tuolla oven suussa. Hän kiukustui minuun, ajoi minua takaa suksilla, niinkuin tekin muka "lahtareita" ja kun hän saavutti minut, teki hän minulle jämt samalla tavalla kuin te, hänen rintaperillisenne, olette tehneet muka vihollisillenne. Hän surmasi minut pistimellä, hän ryösti minut putipuhtaaksi, otti hiipan päästäni, otti kaapun yltäni ja hakkasi poikki sormeni saadakseen pyhän piispansormukseni omakseen; siis aivan yksityiskohtaisesti saman, minkä te nyt olette tehneet valkosille. Hänen rangaistuksensa läheni yhtä nopeaan kuin teidänkin. — Mutta, kristiveliseni, kuunnelkaa nyt tarkkaan mitä pyhä Henrikki sanoo! Kahdeksassa sadassa vuodessa ette ole sivistyneet sen ajan länsisuomalaisia siivommiksi. Se herättää minussa epätoivoa. Paraneeko ihmissuku ollenkaan aikojen kuluessa? Lalli ei minua kiduttanut; hän vaan surmasi. Mutta te olette vielä päälle päätteeksi kiduttaneet ja ruhjonneet uhrinne. Murheellista, perin murheellista. — Herrani ja mestarini sanoo, että jos veljesi sinua vaikka 77 kertaa loukkaa, sinä yhtä monta kertaa olet hänelle anteeksi antava. Tällainen anteeksiantamus on ihmiselle vaikeaa, muutamina kiihotuksen hetkinä mahdotonta. Koston ja vihan halu voittaa lempeyden tunteen. Mutta ihmisen täytyy pyrkiä tästä vihan ja koston tunteesta vapaaksi! Se juuri on ihmisen aateluutta, se juuri kohottaa häntä eläintä ylevämmäksi. Minä olen Lallille antanut hänen rikoksensa anteeksi, olen unohtanut tämän ruhjotun käteni (Piispa kohotti kätensä, josta yksi sormi oli irti hakattu, korkealle ilmaan) ja Lalli on nyt minun uskottu ystäväni, korkean raadin palveleva jäsen. Ottakoot maailman ihmiset tästä esimerkin! Veljesten täytyy sopia verisimmätkin riitansa, heidän täytyy oppia unohtamaan vääryydet. "En puhu omalla suulla, puhun suulla suuremmalla, Maarian sulalla suulla, Herran hengellä hyvällä." Näin ovat teidän esi-isänne laulaneet. Se olkoon loppu minunkin virrestäni.
Kaikki nyökkäsivät päätään hyväksyvästi, punikit painautuivat penkkiä vastaan ja liikutus valtasi Lallin ja valkoiset vartiat.
— Punikit astuvat ulos, raati ryhtyy neuvotteluun, lausui pyhä
Henrikki kaikuvalla äänellään.
Punikit poistuivat ja me kaikki nousimme hiukan jaloittelemaan. Maunu piispa vei Väinämöisen syrjään ja näkyi nuhtelevan häntä. Neidit Vuori ja Koski utelivat vielä tarkemmin minulta punikkien suhtautumisia turvattomia naisia kohtaan ja minä ilolla totesin heidän lausuntonsa oikeiksi. Pyhä Henrikki tiedusteli, olinko hänen puheessaan huomannut objektivirheitä. Minä olin ihmetellyt pyhän miehen virheetöntä suomea, jota harvoin maailmassa saa kuulla hänen arvoisilta henkilöiltä.
— Istunto jatkuu, lausui taas pyhä Henrikki.
Asetuimme istumaan ja puheenjohtaja alotti:
— Mielestäni kaikki nämät punikit joutuvat sielunvaellukselle puhdistumaan ja sivistymään, mutta vaikeutta tuottaa heidän suuri laumansa. Mistä nyt saada miehiä, joihin ne lähettää. Niistä on aina puute. Kanssaihmisten arvosteluun ei aina ole luottamista. Olemme usein todenneet, käyttämällä kaikkialle, yksinpä salaisimpiin soppiin tunkeutuvia kaukoputkiamme, että mies, joka maailmassa kulkee korkeimman kunnian esikuvana, kiikarin läpi katsottuna paljastuu ulkokullatuksi veijariksi. — Mutta koska meillä tässä sattuu olemaan tuores tulokas maailmasta, niin ehkä käännymme hänen puoleensa. Hänellä varmaan on henkilötietoja juuri sellaisia, joita kaipaamme. Pyydän Teitä hyväntahtoisesti lausumaan ehdoituksia. Tahdon edeltäpäin huomauttaa, ett'ei niillä henkilöillä, joihin sielunvaeltajat lähetetään, tule olemaan mitään tuntua siitä, että heissä asuu vieras henki. Tämä henki vaan joutuu näkymättömässä muodossa olemaan joka hetki hyvän suojeluspatroonansa ajatusten ja aivoitusten sivistävän vaikutuksen alaisena.
Kavahdin pystyyn, astuin kolme askelta eteenpäin, kumarsin kunnioittavan hitaasti ensin pyhälle Henrikille, sitte ijän mukaan kaikille muille raadin jäsenille, sitte Neideille ja Sipille ja lopuksi tein syrjäkumarruksen Lallillekkin, joka kumarsi vastaan niin, että takaraivo välkähti. Rykäsin ja aloin:
— Se aavistamaton kunnia, mikä minulle on koitunut, kun tässä pyhimysten, puoljumalien ja…
— Suokaa anteeksi! Me vainajat emme rakasta ylitsevuotavia imarteluja. Ehkä suvaitsette käydä suoraan asiaan käsiksi. Se on vanhaa, hyvää englantilaista tapaa.
— Kuten käskette, pyhä isä. Punikit ovat anarkisteja. Eivät tunnusta mitään esivaltaa, eivät tottele omia valitsemiaan johtajiakaan, vaan tahtovat aina itse olla määräämässä kaikki asiat omien itsekkäitten pyyteittensä mukaan. Rohkenen sentähden esittää, eikö olisi soveliasta hakea sellaisia henkilöitä, jotka rakastavat kunnioittaen kumartaa korkeaa esivaltaa ja sen johtohenkilöitä. Sellaisten ruumiissa punikeista lähtenee jos lähteäkseen tuo epäterve anarkistinen harhaoppi. Meillä on Suomessa tätä nykyä syntymässä vankka monarkistinen puolue, jonka tunnuslause on vanha kreikkalainen oppi: "uk agaton polykoirana, heis koiranos esto" (Maunu piispa, Agricola, Porthan ja Europaeus nyökäyttivät tyytyväisinä päätään) suomeksi: monivaltaisuus ei ole hyvä, yksi hallitsijana olkoon. Monet valtiolliset puolueet ovat jo hyväksyneet ja omaksuneet tämän opin. Niinikään monet sanomalehdet saarnaavat sitä. Suomalaisista Uusi Päivä ja Uusi Suometar, ruotsalaisista Hufvudstadsbladet ja Dagens Press. Lähettäkäämme punikit näiden lehtien toimittajien ja aputoimittajien ruumiisiin. Sitä paitsi ovat monet kansalaiset julkisesti lausuneet mielipiteensä samaan suuntaan. Näistä saamme jo satoja monarkisteja, joihin punikit menestyksellä voi sijoittaa.
— Ettekö voisi mainita joitakin monarkistien nimiä, kysyi pyhä
Henrikki.
— Voin kyllä. Erittäin monarkistinen sekä ulkomuodoltaan että ajatustavoiltaan on senaattori Heikki Renvall. Hän sitä paitsi on tarkasti perehtynyt siihen, miten suuressa maailmassa käyttäydytään. Vaikka en ylimalkaan tahtoisi suositella hengen miehiä punikkien tyyssijoiksi, he kun tavallisesti ovat häilyvien ja kiihkeitten tunteitten vallassa, katsoisin kumminkin puhtaasti korkeakirkolliset sopiviksi. Valtiopäivien puheenjohtaja, teologian tohtori Lauri Ingman, on mies, jonka sielussa vallankumoukselliset mielipiteet eivät koskaan ole kierineet. Hyvä tuttavani, prof. Theodor Homén ei myöskään ole unhoitettava. Punikkien vankinakin hän henkensä uhalla kieltäytyi maksamasta lunnaita punaisten rikosoikeudelle. Suulaat tuomioherrat joutuivat liukkaassa kielenkäytössä alakynteen pieksämäkeläisen prof. Homénin kanssa. Muita en tällä haavaa muista, mutta ehkä myöhemmin saan antaa nimet ja osoitteet arvoisalle herra sihteerille.
— Mutta kun nyt punikkien joukossa tavataan paljon sellaisia, jotka suorastaan ovat rikoksellisia luonteita ilman mitään valtiollisia pyrinnöitä, ettekö niillekin tietäisi neuvoa osoitteita.
— Siinä tapauksessa, että yhteen henkilöön voi sijoittaa useampiakin — — —
— Se käy kyllä päinsä, jos henkilö on kaikin puolin taattu, selitti pyhä Henrikki.
— Tahtoisin esittää Neiti Mathilda Wreden.
— Oivallista, huudahtivat kaikki. Hän ottaa varmaankin parantaakseen viisi Kakolasta karannutta. Mainio ehdoitus! Olkaa hyvä, jatkakaa!
— Niinkuin jo sanoin, hengen miehiin ei ole luottamista. Voi kyllä joskus onnistua, mutta voi sattua aivan hullustikin. Mutta sensijaan luotan täydellisesti filosofeihin. Meillä on koko joukko filosofeja Helsingissä, toinen toistaan arvokkaampia, tasaisempia ja taatumpia. Teillekin heidän nimensä kaiku on ylettynyt, niin että selkiän nimiä mainitsemasta. Tahtoisin vaan huomauttaa kahdesta nuoremmasta. Filosofiian dosentti Z. Castrén on jättiläinen sekä maailmankatsomuksen syvyydessä että personallisessa hyväntahtoisuudessa. Ehdotan ainakin kahta virvahenkeä häneen.
— Miksei kolme, neljä, kuului ääniä.
— Varmasti hän ne neuvoo, vaikka viisi. Toinen esteettinen filosofi, germanologi, monarkisti, dosentti K.S. Laurila, on ehdottomasti ensimäinen parantamaan rikoksellista, jota vaivaa hypokondria ja unteloinen rikoksellisuus. Ehkä saan ehdottaa kolmea?
— Mutta jos kirjailijoita ja runoilijoita punikkien joukosta ilmeneisi, ketä silloin neuvotte?
— Juhani Aho on paras. Hän on taistellut heitä vastaan yhtä paljon ymmärtämyksellä kuin lujuudella. Ehdotan viis — Valkosen armeijan Tyrtaios, Ilmari Kianto.
— Herra puheenjohtaja, kuului neitien istuimilta. Perustelematta mielipidettämme sen tarkemmin, pyydämme, ettei Kiantoa oteta huomioon.
Louhi pyytää puheenvuoroa.
— Kannatan Kiantoa. Kuka on kauniimmin ylistänyt minun kotiseutujani kuin hän, kuka on porosta, lempieläimestäni, ennen kirjoittanut kokonaisia nidoksia, niinkuin hän. Yksi Kiantoon!
Väinämöinen pyytää puheenvuoroa:
— Kannatan Kiantoa. Kuka on ennen lennokkaammin kirjoittanut minun kansastani, Vienankarjalan laulavasta rodusta kuin hän, Vienankarjala on Kiannon henkinen maaherrakunta. Vienan kysymys on nykyään päiväjärjestyksessä. Sieltä on jo tullut punikkeja. Kaksi Kiantoon!
— Non passumus, sanoivat piispat.
— Kuinka prof. Porthan äänestää.
— Yksi Kiantoon!
— Siis kolme kolmea vastaan, sanoi pyhä Henrikki. Puheenjohtajan ääni ratkaisee. Ei yhtään Kiantoon! — Olkaa hyvä jatkakaa.
— Jos kirjailijoitten joukossa tavataan sellainen, joka aina valittaa ja runoissaan tuon tuostakin pistää itkuksi, joka, sen pahempi, usein sattuu, ehdottaisin vaelluspäämääräksi Helsingin Sanomain Tiitusta. En henkilökohtaisesti tunne häntä, mutta kirjoituksistaan päättäen hän on samalla jumalaa pelkääväinen ja iloinen. Joku itkevä romanttiko siis häneen, jos suvaitsette. Ehkä kaksikin.
— Kiitämme hyvistä neuvoistanne. Istunto on lopussa. Huomenna täsmälleen klo 2, sanoi pyhä Henrikki.
Puheenjohtaja nousi pystyyn, tuli kättelemään minua ja sanoi:
— Siis huomenaamuna klo 6 pieni luento niistä objektisijoista. Ettekai pidä aikaa liian varhaisena. Keskiaikana alettiin työt jo klo 4:ltä aamulla.
— E-en suinkaan. Saavun täsmälleen. Kai Väinämöinen herää.
— Hän nousee jo klo 2:lta. Sellainen oli tapa pakanuuden aikana.
Minä annoin Porthanille joukon kunnon miesten, monarkistien, tyynempien runoilijoitten ja kirjailijoitten sekä siveellisten merkkimiesten osoitteita, joitten mukaan seuraavan päivän istunnoissa vaellus oli määrättävä. Lalli kulki siitä ohitse. Minä kättelin Lallia ja kysyin, kuinka Kerttu jaksaa.
— Aivan mainiosti. Kerttu hoitaa pyhän Henrikin taloutta ja minä olen linnan talonmies ja sen ohella täällä yleinen syyttäjä.
— Onko teitä vaellutettu?
— Minä vaelsin läpi kaikki katoliset piispat ja pääsin tänne vasta luterilaisen Isak Rothoviuksen kuoltua. Kerttu kulki piispojen taloudenhoitajattarissa, mutta selkisi jo aikasemmin, piispa Martti Skytten kuoltua. Nyt piispa pyhimys ja me olemme parhaita ystäviä. —
Läksimme Väinämöisen kanssa kotia ja jo klo 8 hän oli istunnosta väsyneenä nukahtanut.