VÄINÄMÖISEN PIRTISSÄ.
Kunnioituksesta kuulua runoilijaa ja laulajaa kohtaan melkein varpaillani hiivin Väinölän pirtin uksille. Nousin rappusia, ja nappasin arasti ovelle.
"Nei-jot niemien nenissä."
kuului vain sisältä. Nappasin uudelleen hiukan kovemmin.
"Miss' on kuss' on minun kultani
Kussa asuvi a-armahani."
alotti laulaja uutta laulua. Nyt jo kolkutin kovemmin.
— Astu sisään vain, kuului mahtava ääni pirtistä. Mitä sinä siellä eteisessä kolistelet?
Avasin oven ja astuin päättävästi tupaan:
— Elä tervehenä laulaja ijänikuinen!
— Terve tervehyttäjälle. Ilmielävä inehmon poika! Mi sinut Manalle saattoi? Punakka olet kuin minäkin.
— Pakenin sietämättömiä oloja Suomessa.
— Niinkuin minäkin aikoinani.
— Näin purtesi, ikirunoja, Orionin ulkosatamassa ankkuroituna. Milloin palannet maailmalle lupauksesi mukaan.
— Kohta palaan. Olot käyvät taas täällä tuiki sietämättömiksi.
— Puhut kirjakieltä, rakas isä, et Karjalan runosointuja, kuten veljesi Ilmarinen.
— Oppinut olen oppineessa seurassa. Ilmari on aina ollut hiukan niinkuin vanhan kansan miehiä, joskus yksitoikkoinenkin.
— Mikä on sinut saattanut apeille mielialoille, kysyin.
— Naiset, naiset! huudahti Väinämöinen, löi nyrkkiä pöytään ja kohosi pystyyn. Hänen tuuheat kulmakarvansa nousivat korkeaksi kaareksi, suuret siniset silmänsä leimusivat, hän siveli pitkää vyötäisille ulottuvaa partaansa, ja toisella kädellä pyyhkieli tukkaa otsaltaan. Samalla astui luokseni, ojensi kätensä, pudisti sitä kauan ja sanoi:
— Jää luokseni asumaan! Rattoisaa on kahden kesken oleilla, haastella. Tuolla vuode sinulle. Pirtissä on tilaa liikkua useammankin. Halkean harmista ja ikävästä. Istuppa joka päivä raadissa, ja määrää vainajat sielunvaellukselle! Ja kun tulet kotiasi, olet kuin vanki kahleissa. Akkavallan alla. — Lähden sinun kanssasi takasin maailmaan. Eihän se Kristuslapsi enää taida siellä niin mahtava hallitsija olla kuin entisaikaan.
— Armas isä, elä vielä tule. Voit saada 4 vuotta kuritushuonetta, jos
Kristuslasta rupeat vastustelemaan.
— No voihan vielä odotella joitakin kymmeniä vuosia, olenhan jo sitä tehnyt useampia satoja. — Mutta ne raadin jokapäiväiset istunnot, ne kirjoittelemiset pöytäkirjoihin. Oh, hoh, hoh!
Väinämöinen levitti pitkät käsivartensa suoraan kattoa kohti ja haukotteli kitansa täydeltä.
— Ja se Porthan, joka suorastaan hekkumoi paperilunttujensa ääressä. — Louhi kestää paremmin. Vanha Pohjolan haltijatar. Ja onhan sillä ne kaksi kirottua apuria, minun myrkkypaiseeni.
— Eikös sinulla ole yksityiskirjuria?
— Onhan se Sipi. Tuntenetko Sipi Europaeuksen.
— Tunnen kyllä.
— Mutta se Sipi parka, se torkkuu istunnoissa niinkuin minäkin. Ei runojat raadinpöydän reunaa kaunista. Oih jospa saisi vielä vapaasti hulmuta metsissä, kukutella käkösiä, soitella kannelta, ja astuskella Karjalan lehtoloita!
— Niin lehtoloissa voi sattua sinipiikojakin vastaan.
— So, so poikaseni! Elä pistä! Tiiän minä, mitä Kalevalassa lukee.
— Mutta miksi et karista päältäsi kaikki sitovat kahleesi! Heitä, jalo isä, hiiteen koko virkasi!
— Heitäkkö hiiteen? Tiiätkö mitä silloin tapahtuisi? Sielunvaellukselle, kuin pyssyn suusta. Heti seuraavana päivänä. Eivät ilkeä varapuheenjohtajaansa. Ja minnekkä sitte lähettäisivät? Jonkun naisliikkeen johtajan ruumiiseen. Runottomaan, tunteettomaan, lemmettömään. Ennen sentään torkun raadin kokouksissa, kuin sellaisessa vankilassa.
— Onko sinulla, suuri runoilija, muuten elämän huolia?
— Kuuletko? Tiedätkö mitä suuri maine, mitä raadin varapuheenjohtajan arvo vaatii? Ulkokullaisuutta, teeskentelyä, juhlallisuutta arkipäiväisimmissäkin tilanteissa, hullunkurisuutta, ja taas uudelleen ulkokullaisuutta. Et ole kantanut puolijumalan tuskallista taakkaa? Se painaa pahemmin kuin itse Hornan kallio. — Lemminkäistä, sitä kadehdin. Läksi illalla, tuli auringon valetessa.
— Miten Lemminkäinen pääsi kulkemaan kyliin, kun silta oli vartioittu!
— Merenjumalan, Ahdin poika, ui pyhän Henrikin siltaan joka aamu, sieltä kulki korkean raadin seinätse ja sillasta tänne. Eikä hänellä mainetta ollut mitä säilytellä, ei arvoa mitä arastella. — "Jolla on kello kaulassa, sillä on pää painossa". Elä poikaseni tavoittele mainetta, elä arvoa, se musertaa sinut, jos et ole tyhjä sielu.
— En, en koskaan! Mutta miksi Lemminkäinen pantiin sielunvaellukselle?
— No, katsoppas! Joka aamu kulki raatitalon ohitse, joka aamu vahti Porthanin huushollerska, että Lemminkäinen häntä puhuttelisi. Kun ei sitä tehnyt viiteenkymmeneen vuoteen, ilmoitti korkealle raadille Lemminkäisen huikentelevan elämän. Raati määräsi sielunvaellukselle. Minä, Agricola ja Porthan vastustimme, mutta muut kolme vaativat, suuna päänä ne kaksi neitosta, jotka sinut tänne päästivät.
— Entä Sipi?
— Sipi nukkui.
— Eihän apureilla ole äänestysoikeutta.
— Ei, mutta puhevalta on, joka muuten on vastoin Tuonelan alkuperäisiä perustuslakeja. Naisvalta kasvaa.
— Onko Lemminkäistä ennen vaellutettu.
— Sittenkun piispat saapuivat tänne, alinomaa. Tuhannesta vuodesta ollut 800 vaelluksella. Aina vain palannut hullumpana takasin. Kerran Maunu piispa oli kuullut kerrottavan ankarasta Jumalan miehestä, Lutherista, Saksan maalla. Pantiin hänen ruumiiseen. Palasi aivan villinä takasin. Nyt lähetettiin työmuurahaiseen.
— Varma paikka, jos luonnontieteilijöihin saa luottaa.
— Tulitko yksin Tuonelaan?
— Tyttöni kanssa.
— Vai tyttösi. Minkä ikäinen?
— Kymmenvuotias.
— Niinkö nuori! Minkä näköinen?
— Immeisen näköinen.
— Minne jätit tyttösi?
— Ainon luo määrättiin.
— Kuka määräsi?
— Neidit määräsivät.
— Neidit, neidit, neidit, turkasen neidit! Luonnottomuuden papittaret.
Neiditkö Tuonelan sijoja jakelevat. — Luvattiinko tytölle tänne tulla.
— Luvattiin joka aamu klo 11 aikaan.
— Ainonko matkassa?
— Ei kuin neiti Kosken.
Väinämöinen ei virkkanut mitään, tuijotti vaan karstaiseen kurkihirteen.
— Hyvä isä. Saako raadin kokouksissa syrjäinen olla kuuntelemassa.
— Saa puheenjohtajien luvalla. Tule vaan huomenna minun ja Louhen matkassa.
— Ketä määrätään sielunvaellukselle.
— Punikkeja. Niistä se on ollutkin viime aikoina vastus. — Eikös mennä levolle. Kuulin että sillankin jo käänsivät toiselle rannalle.
— Tämäkö Lemminkäisen vuode?
— Se. Minkäänlaisia unia Untamo sulle suonee Lemminkäisen vuoteessa.
— Ei Lemminkäisen vuoteessa unet eikä haaveet viihdy, runoilijan vuodetta ne rasittavat.
Lemminkäinen on toimen mies eikä haaveitten.
Seuraavana aamuna klo 3:n aikaan heräsin kummalliseen jorotukseen. Vähitellen siinä vuoteessa tajuntaan tullessani kuulin sanoja ja laulua. Avasin silmäni ja näin Väinämöisen istuvan vuoteensa laidalla paitasillaan. Rinta oli harmaan kasvullisuuden peitossa kuin naavaisen kuusen pinta. Joskus hän kohotti päätään pystyyn ja päästi laulun loilotuksen noin vain aamun kuluksi. Tarkastin sanoja:
"Suu ei kulu suudellessa
Käsi kättä antaessa".
— Suutelun esimakuko kuululla runojalla jo on aamutuimaansa, kysyin.
— Entä sinulla? Taidat sinä vielä ruveta tässä kolmanneksi urkkijaksi, neitien avuksi, sanoi Väinämöinen tuimasti.
— Olkoon se kaukana minusta. Näen sinun aina hehkuvasta lemmestä todistuksen vaan siihen väitteeseen, että suuret miehet ovat aina olleet jättiläisiä lemmen leikeissä. Nimittäin suuret runoilijat, taiteilijat ja uskonnolliset merkkimiehet. Suurille järkimiehille taas "neidot niemien nenissä" ovat yhtä arvottomia esineitä kuin niemien puut, kivet tai kannot.
— Taitaa olla niin.
Vilkasin pirtin ikkunasta ulos. Mies laski potkuja jokeen aivan
Väinölän rantamilla.
— Kuka kalastaja näin varhain aamulla on liikkeessä?
— Näkyy olevan piispa Agricola.
— Uskaltaisiko häntä vähän puhutella, ylhäistä kirkon miestä?
— Nöyrä on, puhuttele vaan, sanoi Väinämöinen.
Menin rannalle ja kumarsin kunnioittavasti.
— Quin sä oles' ten tulnu, inehmon poik' taurin tappamat? kysyi
Agricola.
— Läksin Suomea pakohon. Asun Väinämön pirtissä. Saanko luvan kysyä, lähteekö kaloja?
— Quinast ei!
— Ette pahastune, kirjallisuutemme isä, jos utelias ihminen tiedustelee, oletteko todellakin köyhän kalastajan poika Pernajasta, niinkuin meille jo lapsesta pitäen opetetaan. Minun on vaikea uskoa, että suomalaisen kirjakielen perustaja olisi syntyjään ummikkoruotsalaiselta seudulta. Olette varmaan jostakin suomalaiselta seudulta.
— Niin oikki. Mä olen köyhä' kalastaja' poik' Pernjäst enkä Pernjast,
Säksalo' kyläkunnast', Norrbyn kyläst'. Sitä kyläkuntaa nyt sanotaan
Finbyks.
Yllätettynä huudahdin:
— Heti ensimäisistä sanoistanne rupesin sitä aavistamaan, että Te olette Perniöstä, sillä murteenne on minulle hyvin tuttua. Olen ostanut huvilan juuri Finbyn Norrbystä, ja vasta viime vuosina olen oppinut oikein ymmärtämään ja arvostelemaan Teidän kääntämäänne raamattua. Olen aina tähän asti luullut, että Teidän käyttämänne sana "irstas" merkitsee jotakin hyvin rumaa, mutta nyt tiedän, että se merkitsee sen vastakohtaa, iloa, hyvää tuulta ja leikillisyyttä. Minua sanotaan joskus Finbyssä irstaaksi, joka alussa suuresti minua loukkasi, nyt vaan ylvästyttää.
— Vallan oikki. Mä olen juosnu' kaikill' Norrbyn pakoill', Hallinmeel' ja Kaituri' ahtees', kloppin olless'. Mä juoksin siell' vaskatan ja lamppatan kiin. Siell' mä lapsena opin sen keelen, jota nyt Soomess' niin kehutaan.
— Erinomaisen lystikästä kieltä, oikein irstasta! Saanen viedä sen merkillisen sanoman maailmaan, että Te olettekin syntynyt Perniössä, Norrbyn kylässä, ettekä Pernajassa. Se ratkaisee tähän asti niin vaikean tieteellisen pulman. Tästä avautuu erinomainen aihe nuorelle tiedemiehelle kirjoittaa paksu akateeminen väitöskirja, tieteelle arvaamattomaksi helpotukseksi ja itselleen ikikunniaksi.
— Vieläk' sielt' silakoi pyyrystettä' Norrbyn krunnilt!?
— Joskus aivan liiaksikin. Totku' haiseva' niin!
— Tull' sä potkui laskema' minu' ruuhhe', quin sä kerran norrbyläin' oles'!
— Arvoisa kirjallisuutemme isä, tulin vanhana Finbyhyn, en ole tottunut potkuja laskemaan. Sitä paitsi ruuhet olivat rannoilla pienoiset, eivätkä kantaneet minun ponnistella.
— Huono sä oles' norrbyläiseks', quin et potkui taida laskea. Quin
Väinämöinen jaksaa?
— Kyllä muuten jaksaisi, mutta valittaa niiden neitien ankaraa maailmankatsomusta.
— Kyll' mä vaan usein olen sill' Neiti Koskel' sanonu', ett' quin sä ain' simmot' viittis, iki-isätäs' vastaan molkotta. Mutt' ei ole olnu' appu. — Hyväst nyh! Mä souran jo kottikäs'.
Läksin kävelemään saaren rantoja. Ja taas otti korviini Väinämöisen vipajava vanhanmiehen ääni. Katselin ääntä kohti. Väinämöinen istui kivellä kuusen juurella ja hänen silmänsä tuijottivat yli maiseman toiselle rannalle, jossa Ainon huvila läikkyi Pohjantähden tuikeitten aamusäteitten valaistuksessa. Kuuntelin Väinämöisen laulua:
"Täst' on armas astununna
Mielitietty maleksinna
Kivet kaikki kirkkahammat
Kannot kahta kaunihimmat."
En tahtonut häiritä ukkoa, vaan kiersin häntä suuressa kaaressa.
— Tule vaan tänne, poikaseni, huusi Väinämöinen. Täältä näet kauniita maisemia, pihlajalehtoja, tuomilehtoja ja katajakunnaita. Näet huviloita ja kauniita istutuksia.
— Niin ja oman tyttöni näen tuolla hyppivän muitten tyttöjen kera.
Onko tuo juuri Ainola?
— Se on, lähellä ja samalla saavuttamattoman kaukana. Kirottu kohtalo, joka aina eroittaa minut puhtaitten haaveitteni esineestä. Tuolla hän hyppii, jota ikäni olen ikävöinnyt, puhki polveni halannut. Hyppii muille, nauraa muille, sipattaa muille, ei minulle, ukko utralle. Osattomana olen elänyt maailmassa, osattomaksi jään Tuonelassa. Viisautta olen saanut runsaasti. Mutta viisaus paleltaa. Runoutta on aivoni täynnä, mutta runous on vaan herkkua ja helyä. Ei inehmo sillä yksistään elä. Arkielämän sulo houkuttelee, sen puute polttaa ja kirvelee. Itkenenkö, ei parane, kaihonnenko, ei muutu elämä kirkkaammaksi. Tässä istun kyyryssä kiven selässä, ja loitolta näen elämäni onnen liikkuvan mulle vieraana, kylmänä, muita ihastuttaen. Mutta, kun saaressa näen ainoastaan nämät vanhat ja tylyt naiset, niin silmiäni joka aamu herkuttelen tällä ihanalla näyllä. — Näin kaihoksissa tässä istuessani aukenee sydämeni sulle. Voin, näin meidän kesken, sulle tunnustaa, ett'en ollenkaan Kristuslasta peläten ja häveten tänne purjehtinut. Tulin Ainon takia, polttavan ikävän ajamana.
— Hyvä isä, ei tästä virketä kellekkään; paljon juhlallisempaa on, että tulit Kristuslapsen takia. Kalevalahan kadottaisi kaiken komeutensa, jos sinä, vaka vanha laulaja, vielä viimeisessäkin runossa lankeaisit kosimispuuhiin. On sellaisia irvihampaita siellä maailmassa, jotka väittävät, että sulla aina oli kosimisluvut huulilla, kun vain hameen äkkäsit joko sitten vihreässä lehdossa tai taivon punakaarella.
Näin sanoin ja lohdutellakseni uskalsin taputtaa kuulua sankaria olkapäille.
— Mutta tuoltahan Impi Maria ja Aino tulevatkin sillan korvaan.
— Ei se Aino kauemmas tulekkaan, huokasi Väinämöinen.
Impi Maria tuli juosten minua vastaan, mutta seisattui ihmeissään, kun näki tuuheakarvaisen miehen, jolla silmät ja poskipäät vain olivat paljaat. Näköpää muuten harmaitten haivenien vallassa. Impi Marian pieni käsi hävisi Väinämöisen laveaan kämmeneen kuin uunilintu mätäspesäänsä. Toisella kädellään Väinämöinen keräsi Impi Marian tuuhean keltasen tukan kokoon, heilutteli sitä ja sanoi:
— Sinullahan on, tyttö kultaseni, tukka kuin orihin olkisen harja.
Mutta Impi vetäytyi säikkyneenä minun sivulleni ja supatti:
— Hyi jee, kun se on vanha. Minä lähden takasin Ainon luo. Ei täällä voi hypätä barbiita. Siellä on niin lysti, niin lysti. Tule huomenna minua tapaamaan. Aino sanoi, että hän niin mielellään tapaisi miehen, joka ei ole vainaja. Sanoi pelkäävänsä Väinämöistä. Onko se paha?
— Ei, se on liian hyvä. Tulen huomenna klo 11 Ainolaan, supatin.
— Kaikki tytöt minua pelkäävät, kaikki akat haukkuvat. Viisaan miehen tavallinen kohtalo. Naiset rakastavat rajuja miehiä, ei viisaita. Eläimellisyyden jäännöstä! — Lähdetään nyt pirttiin, kohta Louhi saapuu. Louhi on minun paras ystäväni. Me kaksi pakanaa pidämme yhtä niin Tuonelassa kuin jo maailmassakin. Kaikesta ulkonaisesta kohteliaisuudesta huolimatta pyhä Henrikki ja Maunu piispa kohtelevat meitä syntisempinä henkilöinä kuin raadin muita jäseniä, Agricola on välinpitämätön. Ainoastaan Porthan ja Sipi kunnioittavat meitä. Mutta hellempää väliä ei heihinkään synny. Louhi ja minä, yhdenikäisinä, saman hengen lapsina, olemme toisillemme sisar ja veli.
— Miksi Lönnrot ei ole sinun yksityissihteerinä, vaan tuo hieman omituinen Sipi? Tiedän kyllä, että Sipi on hyvin sivistynyt mies, mutta korkean raadin salissa vähemmin koristeellista laatua.
— Lönnrot ei uskalla tulla meille. Pelkää Louhta. On Kalevalassaan sanonut: "Pohjan akka, harvahammas". Tätä ei Louhi anna anteeksi kuuna kullaisna päivänä. Elä koskaan halvenna naisen ulkomuotoa. Nolaa muuten, elä soimaa näköä ja naisen suloa.
— Mistäpäin Louhi saapuu?
— Hän asuu pyhän Henrikin linnan eräässä tornissa. Tuonelankin pahat kielet ovat mykät. Louhen maine on epäilysten yläpuolella. Niinikään Rooman pyhittämän Henrikin. Mutta eri ruuissa he ovat. Louhi syö kalaruokia, siikaa ja lohta, pyhä Henrikki taas vaan rostbiffiä. Hän on englantilaista perua. Ruuanlaittajana hänellä taas on Kerttu, Lallin vaimo.
Louhi tuli jo vastaan pirtin edustalla kaikessa haltijattaren koreassa puvussa, valmiina raadin istuntoa varten. Lumivalkoinen huntu päässä; kruunu pisti esille hunnun alta ja kruunun huipussa oli kärki, josta Pohjantähden tapainen jalokivi säteili. Nenä oli jalosti kyömy, silmät suuret ja käskevät, suu voimakas, ja kaikki hampaat tallessa. Kalevalan kuvaus siis vihollisen valhetta ja vihapuhetta. Minuun tämä kopea olento teki hykäyttävän juhlallisen vaikutuksen.
— Terve karskien pohjalaisten haltijatar! Inehmon poika kumartaa sinua, kainulaisten pelotonta amatsoonia.
— Tule tervehenä, ojenna rauhan kämmen, elä onnellisena Väinämöisen kuulun kurkihirren alla! lausui Louhi pehmeällä äänellään.
— Mikä yllätys nähdä sinua noin nuorekkaana ihanien pohjantyttien kuulu äiti! Kuvista päättäen siellä maailmassa olin odottanut näkevinäni aivan toisenlaisen henkilön.
— Kirotut Suomen maalarit ja kirottu Kalevala! sähisi Louhi. Hänen haahmonsa muuttui ja silmät tulta syöksyivät. Sano sinä sille Akseli Gallen-Kallelalle, että kun hän tänne Tuonelaan saapuu, niin häntä odottaa minun kostoni. Louhen kosto, se on raskas. Sielunvaellusta satoja vuosia. Minkälaiseksi hän on minut maalannut siinä taulussa, jossa minä muka ryöstän Sampoa! Oletko häijympää naisen kuvaa konsanaan nähnyt? Voiko ihminen joutua ilkeämmän herjauksen alaiseksi kuin tulla kuvatuksi uudenaikaisen maalarin pensselillä. Kuinka te jaksatte sietää sellaisia riiviöitä? Saadakseen naurajat ja ilkkujat puolelleen kohtelevat he mitä törkeimmin kuvattavaa henkilöä.
— Arvoisa emäntä! Ei Gallen-Kallela sentään ilkeämpi ole. Niitä on vielä paljon sydämmettömämpiä. Kubistit esimerkiksi. Naamat ovat erisärmäisiä kuvioita, ja värit, puolimädän ihmisruumiin. — Lähetä, rakas Louhi, nekin sielunvaellukselle. Niille se tekisi erinomaisen hyvää. — Tällä en tahdo puolustaa sinun kuvaasi "Sammon ryöstössä". Yhdennäköisyyttä ei ole nimeksikään, sen voin nyt todeta. Kalevalassa vika on. Terveiset kyllä vien Gallenille. Ehkä hän vielä kerran maalaa sinut ihmisiksi. Esimerkiksi hääräävänä emäntänä "Pohjolan häissä".
— Niin ehdota se hänelle. Jos sen tekee, lyhennän vaellusajan.
Louhi riisui juhlatamineensa yltään, järjesti vuoteet, lakaisi lattian ja kattoi aamiaisen.
— Tätä työtä teen vaan ystävyydestä suurta runoilijaa kohtaan ja saadakseni hiukan virkistystä ennen ikäviä istunnoita raadissa, sanoi Louhi sivumennen.
Hän latoi pöytään kaikenlaisia herkkuja: kalakukkoa, piirakaisia, lehtirieskoja, talkkunaa ja pitkiä viipaleita palvattua härän lihaa.
— Tässä on vielä rippeitä siitä suuresta härästä, jota Pohjolan häissä syötiin. Tuntenet jutun Kalevalasta. Meillä on toinen takapaisti, toista kalvaa pyhä Henrikki. Hän ei syö muuta kuin härän lihaa, paitsi paastonaikana, jolloin tyytyy muikkukukkoon ja piinaviikolla vallan kiiskeihin ja kuoreisiin. Hän on niin pyhä!
Louhi puheli vielä paljon ruuista ja juomista niinkuin hyvien emäntien on tapana. Väinämöinen söi paljon.
— Ei niitä raadin kokouksia kestä tyhjällä vatsalla, sanoi suuri runoilija. Ei muut kuin Sipi. Hän elää pelkällä silakalla ja potaatilla.
— Missä Europaeus asuu?
— Porthanin kyökkikamarissa.
— Sama vaatimaton filosofi kuin ennenkin!
Syötyämme ja levättyämme läksimme kolmikannassa korkean raadin kokoukseen. Louhi pukihe taas juhlakoristeihinsa, kruunuunsa ja lumivalkoiseen huntuunsa. Kuljimme sillan yli, Louhi ensimäisenä kimaltelevine timantteineen, sitte Väinämöinen ja viimeksi minä. Tultiin sisään raatitaloon pääovesta tornin alta. Istuntosali oli aivan kirkon tapainen, Turun tuomiokirkon malliin sisustettu, paitsi että, hienotunteisuudesta Väinämöistä ja Louhea kohtaan, kaikki kristilliset merkit, kuten ristit, alttaritaulut, lukkarin numerot y.m. puuttuivat. Sipi oli jo meitä edellä saapunut. Sipillä oli vanha, ruskea, kulunut bonjuuri yllänsä. Tahmea, silitetty rintaedusta ja kaulus, jonka ympäri musta kanttinauha oli sidottu, peitti rinnan, mutta kaikki nämät sivistyksen merkit olivat nyrjähtäneet viistoon, niin että karvainen rinta näkyi toiselta laidalta. Sipi ei ollut kiireessään löytänyt paidankauluksen nappia. Paita muuten aivan isabellanvärinen. Sipi teki erinomaisen kohteliaita kumarruksia sekä Louhelle että Väinämöiselle. Sipi esiteltiin minulle:
— Minulla on kunnia tuntea Teitä, kunnioitettu runonkerääjä. Näin Teidät kerran isänmaallisessa juhlassa Ylioppilastalossa, muistaakseni aivan samoissa juhlapukimissa kuin nytkin.
— Vai niin, sanoi Sipi, ja peitti kämmenellään rintansa. Missä asutte?
— Kunnia-arvoisen Väinämöisen luona.
— Oletteko jo tavannut Kullervon? Niinkuin tietänette, minä hänet ensin keksin ja esittelin maailmalle.
— Tiedän kyllä. Teidän ikiansionne!
Porthan tuli sisään aivan samassa puvussa kuin Eero Järnefeltin taulussa Yliopiston juhlasalin seinällä. Hän kätteli minua ja kysyi:
— Mitä olette lukenut ja tutkinut?
— Elämää ja maailmaa.
— Hyvä. Tunnetteko Suomen maantiedettä?
— En niin hyvin kuin Te, dignissime olim professor eloqventiae! Mutia olen käynyt Viitasaarella, Keiteleellä, Lumperoisilla, Konnevedellä, Nilakalla…
— Riittää! Sipi ole hyvä ja nosta tuoli vieraalle tuonne istuntopöydän vasemmalle puolelle.
Neidit Vuori ja Koski astuivat sisään. Käherrettyjä päitään hieman kumartaen istuutuivat pöytiensä ääreen Louhen tuolin taa.
Kuului kolinaa eteisestä. Kaksi piispaa lähestyi. Toinen Maunu Tavast, täydessä katolisessa piispan ornaatissa, toinen Agricola, luterilaisen papin kauhtanassa, paksu kultainen risti rinnalla.
Agricola kätteli minua ja esitteli Maunu piispalle.
— Hauskaa, että tulitte meilän kokousta seuraamaan, sanoi Maunu piispa.
Suutelin Maunu piispaa kädelle.
Kaikki istuutuivat, paitsi minä, joka kunnioituksesta jäin seisomaan ja seuraamaan mitä tuleman piti.
Pitkä, komea mies hääräsi pöydän ympärillä. Hänen päänsä oli kalju kuin biljaardipallo.
— Pyhä Henrikki, huudahti mies, ja poistui pääovea avaamaan.
Pyhä Henrikki näkyi samassa avatun oven aukossa, piispanhiippa päässään ja pitkä piispan koukerosauva kädessään. Hänen päänsä ympärillä säteili monivärinen gloria, jommoista pyhien miesten on tapana pitää.
Kaikki kavahtivat pystyyn ja Porthan viittasi minua lähestymään. Porthan pisti päänsä glorian taakse ja supatti jotakin pyhimyksen korvaan:
— Tule lähemmäksi, sanoi pyhä Henrik, do you speak english?
— No, mylord. Olen vaan lukenut "Holy Biblen" kannesta kanteen ja muuta helpompaa englantilaista kirjallisuutta.
— Ei pyhä raamattu ole "helpompaa kirjallisuutta"! Minä tosin osaan suomeakin, mutta en ole aivan varma objektisijoista. Opin ensin suomea Raumaalla, kääntäessäni hyvin pakanallisia länsisuomalaisia, sitte Väinämöiseltä karjalanmurretta, myöhemmin Maunu piispalta hämäläistä l:n kanssa, vielä myöhemmin Agricolalta kirjakielen ituja, hieman finbyläisvoittoista, ja nyt lopuksi Porthanilta ja Sipiltä uudempaa suomenkieltä. Osaatko opettaa objektin sijoja?
— Osaan. Se onkin minun kirottua ammattiani, Teidän pyhimyksenne.
— Tule huomenna aamusilla klo 6 luokseni, — Sipi neuvoo tien, — niin annat tunnin objektin käyttämisestä suomenkielessä.
— Istukaamme hyvät naiset ja herrat! Lalli, kutsu punikit sisään!
Lalli! Tietysti se, kaljupää oli Lalli, jonka hiukset irtaantuivat piispan hiipan mukana, kun hän kotiin tultuaan paljasti päänsä, murhattuaan pyhän Henrikin Köyliön järven jäällä.