KIIALAAN.
Kulin pitkää puistokujaa myöten. Tien poskessa istui vanha "Taitta" pärekori sylissä aivan samassa asennossa ja pukimissa kuin Edelfeltin kuulussa taulussa.
— Tunnetteko minua? kysyin.
— En.
Selitin kuka olin.
— Kaikki ovat kotona, sekä vanhat vainajat että uudet tulokkaat, mutta Atte herra on kreikkalaisten taivaissa oppimassa pyhän evankeliumme kieltä.
Vanha Taitta oli hoitanut kaksi miespolvea Kiialan lapsia ja rakasti kaikkia äitinä ja piti heitä parempina muita lapsia, niinkuin ne suurelta osalta olivatkin.
— Nythän Atesta tulee oikea Jumalan lapsi, sanoin.
— Atestako? Kyllä hän ennenkin on astunut Herran teitä, mutta ei evankeliumia koskaan voi liiaksi tutkia. Menkää vaan sisälle. On isännekin kotona.
Astuin porstuasta sisälle ja kiipesin suureen saliin, jossa Kiialan koko sukukunta oli koossa. Siellä olivat isoisät ja isoäidit ja äidinisät ja äidinäidit, oli isäni, oli rouva Edelfelt, joka parast' aikaa valmistautui lukemaan Albertilta saapunutta kirjettä. Ne Albert Edelfeltin kirjeet jalolle, etevälle äidilleen olivat merkillisiä todistuksia siitä, miten suuret miehet useimmiten ovat äitinsä poikia, luonnonlaadultaan ja luonnonlahjoiltaan läheistä sukua toisilleen. Äidit ottavat hellästi osaa neropoikiensa pyrintöihin, ja pojat uskovat äidilleen salaisimmatkin ajatuksensa. Rouva Edelfelt ja hänen poikansa olivat henkisiä ylimyksiä molemmat, virkkuja, ahkeria ja loisteliaita kiireestä kantapäähän. Suvun kukka oli tuo yhtä hyväpäinen ja lahjakas mies kuin etevä taiteilija Albert Edelfelt. Suku oli tottunut ylpeydellä kuuntelemaan hänen voitoistaan maailman taiteilijain kiistakentällä, Pariisissa. Kukin hänessä näki sen, mikä heissä itsessään parhainta oli ollut, kehittyneenä kauniimpaan kukkaansa. Nyt oli taas saapunut kirje Atelta, ja suku oli kuuntelemassa.
Minun odottamaton tuloni lykkäsi hetkeksi juhlallisen toimituksen alkamisen. Tervehdittyäni isääni ja koko Kiialan sukua, minäkin istuuduin kuuntelemaan. Ennen lukemista saatiin katsella kirjettä. Albert Edelfeltillä oi tapana varustaa kirjeensä kuvilla; nähtiin akvarelleja, laverauksia ja kynäpiirroksia. Minulle annettiin koko pinkka tällaisia kuvallisia kirjeitä Kreikasta. Yhdessä kirjeessä pystynokka, lihavahko Sokrates tanssi piiritanssia ihmeen ihanoitten nuorukaisten, Alkibiadeksen, Hyakintoksen ja Narkissoksen kanssa. Hän näytti olevan autuaallisella päällä. Toisessa siro syyrialainen Lukianos piti esitelmää Athenan hienostolle uudenaikaisista maailmankatsomuksista. Kolmannessa kirjeessä oli neljä kynäpiirrosta, neljä naisen kuvaa: Aspasian, Helenan, Sapphon ja Brisein.
Kun kirjeitten kuvat oli tarkastettu, alkoi lukeminen. Rouva Edelfelt luki mehevällä, reippaalla äänellään jumaloidun poikansa kirjettä:
Rakastettu äiti!
Uusi Athena 2/3 1918.
Hirvittävän ikävää, ettei äiti voi olla täällä. Aivan varmaan äiti tekisi enemmän teräviä huomioita kuin minä. Hyvä ystäväni Apelles ja opettajani Herodotus ovat tutustuttaneet minut koko Kreikan kermastoon. En tahdo saada rauhassa tutkia kreikankieltä, sillä aina minulla on kutsuja. Osaan jo, Herodotoksen mukaan, sangen hyvin puhua kreikkaa. En tosin niinkuin Demostenes ja Pindaros, mutta paremmin kuin Matheus ja Markus. — Tämä ei ole vielä kehumista, sillä nämät kirjoittavat kreikkaa kuin Taitta ruotsinkieltä. — (Yleinen naurunpärähdys salissa. Mutta "Gubbus", eräs vanha perheen eno, joka kädet ristissä oli viettänyt elämänsä Kiialassa ja odotellut tyynenä ja levollisena samassa talossa kuolemaansa, ei herennyt koko iltana nauramasta, muistellessaan Taitan kirjallisia oikkuja. Hän oli kiitollinen sukkeluuksien arvostelija. — Tällaisia "gubbuksia" oli jokaisessa Suomen herraskartanossa viime vuosisadalla. Niillä ei ollut omaa rahakukkaroa, mutta ruokaa ja juomaa yltäkyllin).
Viikko sitten oli suuret kutsut Agamemnonin luona. Siellä oli hyvin ikävää ja kuivakiskoista, niinkuin aina kruunattujen päitten luona. Näin kaikki Homeron sankarit koolla, paitsi Akilleksen, joka, niinkuin äiti tietää, kantaa vihaa Agamemnonille erään rakkausjutun vuoksi.
— Minä tiedän sen, äännähti Gubbus.
Tuntui siltä kuin olisin istunut sadan saksalaisen sotamarskin kanssa pöydässä. Selkäpiitä pakoitti, kun koetin pysyä yhtä suorana kuin hekin. Agamemnon joi minun maljani, ja sanoi eläissänsä tavanneen paljonkin skyytalaisia, mutta ne olivat silloin pitkäpartaisia, nahkoihin puettuja miehiä ja syöpäläisiä täynnä. En tässä pönäkässä seurassa tahtonut oikaista häntä, ett'en ollenkaan ole skyytalainen, että skyytalaiset vieläkin ovat pitkäpartaisia ja täynnä samojen syöpäläisten rintaperillisiä. En taivaassakaan pääse vapaaksi tuosta ihmisten harhaluulosta, että olen venäläinen. Mutta tänne on saapunut viesti, että nyt Suomi vihdoinkin on aivan vapaa valtakunta. Eläköön Suomi, eläköön Suomen iloinen tulevaisuus! Nyt sinä olet suomalainen äiti ja minä olen suomalaisen äidin poika. Eläköön Suomi, Runebergin ylistämä maa! (Kaikki noustiin pystyyn ja huudettiin eläköön; Gubbus vielä kolme kertaa muitten herettyä)
Paistiin päästyämme Nestor piti pitkän puheen Trojan sodasta, mutta Thersites keskeytti häntä alinomaa. Minun mielestäni aivan oikeilla huomautuksilla. Thersites sanoi, että kreikkalaiset olivat raakalaisia ja trojalaiset sivistyneitä. Hän väitti, että Kreikan koko kehuttu sivistys oli juuri saanut ensimäiset itunsa Trojasta, että Menelaos vaan oli pröystäilevä prusthollari ja Paris hieno salonkikeikari. Ajaks ajoi heti tämän perästä Thersiteen ulos. — Hän kuuluu olevan perin tottunut tällaiseen juhlan loppuun. — Ovessa hän vielä huusi: "Helena teki vallan oikein, kun jätti sinut, Menelaos, takkuinen tallipässi, ja nousi hienon Pariksen kaljaasiin." Kaikki olivat kovin kuohuksissaan paitsi Odysseys, joka vaan vilkutti minulle silmää. Nestorin puhe oli juuri yhtä perusteellinen ja raskas kuin Helsingin oppineitten juhlapurkaukset.
Kun kahvipöydissä istuttiin ja juotiin likööriä, erästä "Damaskos mustika" nimistä nestettä, avasi Odysseys tarulippaansa. Ei yksikään Haikon kippari osaa niin tuhottomia valehdella kuin tämä vanha meriseikkailija. Hän kertoi kerran kovassa myrskyssä purjehtineensa hädässään valaan suusta sisään, nousseen siellä saareen ja sytyttäneen saaren puut palamaan, niin että valaan täytyi oksentaa hänet ulos.
— Topp, topp, sanoin minä, se on pyhä kertomus, mutta Joonas sen teki, etkä sinä, loistava kertoja.
— Mitä sanot! Pyhäkö kertomus? Eikö kaikki minun kertomukseni ole yhtä pyhiä ja tosia kuin teidän skyytalaisten. Ne ovat vaan paremmin ja runollisemmin kerrotut. Sitä paitsi minun kertomukseni ovat satoja vuosia vanhemmat kuin teidän. Ja luotettavammat kuin teidän. — Mistä kaupungista ja maasta sinä oikeastaan olet kotosin? kysyi Odysseys.
— Helsingin kaupungista, Suomesta.
— Minkä meren rannalla se kaupunki sijaitsee?
— Itämeren pohjoiskolkassa.
— Oo, kyllä minä siellä olen käynyt. Olen maannut yhden yön Helsingin satamassakin.
— Suo anteeksi, pyhä Odysseys, siihen aikaan kun sinä urheilit merellä oli Helsinki vielä meren alla.
— Niin olikin. Mutta kirkontornit näkyivät kumminkin selvästi pinnan yläpuolella.
— Mahdottomia, sanoin minä. Ei silloin vielä kirkkoja ollutkaan.
Mutta nyt keskeytti Nestor minut ja sanoi suopean alentuvaisesti:
— Kuule muukalainen! Kun Odysseys kertoo pyhiä juttujaan, niin sinun täytyy uskoa. Kullakin kansalla on pyhät kertomuksensa. Ei minkään kansan tarinat ole toisiaan pyhemmät. Barbaarit vaan väittävät sellaista. Maassa maan tavalla tai maasta pois.
Tämä oli jo puoleksi uhkaavaa kieltä, niin että vaikenin ja Odysseys jatkoi juttujaan. Mutta Nestor, joka oli nähnyt minun haukottelevan hänen puheensa aikana — suo anteeksi rakas äiti tämä kasvatuksen puute, mutta en voinut sitä estää — oli yhä edelleen pahalla päällä ja kysyi äkkiä:
— Etkö usko Zeystä, Apolloa ja Dionysosta olleen?
— Tietysti, tietysti, sanoin välttääkseni riitaa.
— Sitäpä jo luulinkin. Onhan ne yhtä hyviä kuin sinunkin jumalasi. Ja yhtä monta niitä on kuin sinullakin — enemmänkin. —
Herodotos vei minut syrjään ja ehdoitti, että lähdettäisiin kotia. Hän sanoi, että Thersiteksellä oli kyllä oikein. Kreikan sankarit olivat barbaareja ja kovin karkeasanaisia, niin että heidän kanssaan oli hieman vaikeaa seurustella varsinkin pikkutunneilla.
Minä lohdutin Herodotosta sillä, että moni Suomen kansan kuuluisimpia uroita voi vielä meidän päivinäkin käydä pikkutunneilla nuhteetonta Trojan sotaa sekä ystäviensä että vihamiestensä kanssa ja heitä vastaan. Meillä on monta, jotka ovat sitaisseet Thersiteen manttelin ympärilleen.
* * * * *
Kun kirje oli luettu, hajaantui perhe, kukin askareilleen. Minä seurasin isääni hänen asuinhuoneisiinsa. Epäröin, miten alkaisin kyselyni isäni nykyisestä maailman käsityksestä. Löysin vihdoin sopivan lähtökohdan:
— Olen lukenut pappissäädyn pöytäkirjoista, että arkkipiispa kerran keskeytti sinun puhevuorosi seuraavilla sanoilla: "herra tohtori, tahdon huomauttaa, että olette luterilainen pappi". Pöytäkirjojen mukaan sinä vaikenit, etkä jatkanut puhevuoroasi. Miksi vaikenit?
— Siksi, että olin luterilainen pappi, niinkuin arkkipiispa sanoi.
— Pappisvala siis esti sinua lausumasta julki sisimmät ajatuksesi.
— Niin.
— Mutta ajatuksiasi se ei voinut kahlehtia.
— Ei.
— Ovatko ajatuksesi haudan takana muuttuneet.
— Eivät.
— Esimerkiksi mitkä ajatukset olet huomannut oikeiksi.
— Ei taivaassa ole kidutuskammioita toisille, toisille taas riemun asuntoja. Ihmiset eivät ole toisiaan niin paljon parempia, että moinen eroitus olisi oikeutettu. Jumala on rakkaus, eikä hänelle sovi pyövelin toimi, kiduttajan ammatti. Tämä harhaoppi on tuottanut ihmiskunnalle suurempia murheita ja tuskia kuin verisimmätkin sodat.
— Mutta sitä opetetaan vieläkin maassamme valtiomahdin pakoituksesta.
— Niin. Se on valitettavaa.
— Mitä ajatuksia vielä olet huomannut tosiksi.
— Ilo on elämää, ja elämä on iloa. Suru on tautia, suru on mätää, suru on kuoleman tuntua. Terve ihminen on iloinen, ja iloinen ihminen on terve. Iloinen on työkykyinen, iloinen on työnhaluinen, iloinen on siveellinen. Iloinen ihminen on Luojansa lempilapsi, surullinen siedettävä potilas.
— Olit siis elämässäsi enemmän helleeni kuin israelilainen.
— Niin olin. Kreikkalaiset filosofit ja Europan suuret kirjailijat olivat minun parhaat ystäväni ja seurakumppanini.
— Niin, ja luonnon suuri yrttitarha oli sinun rakastetuin temppelisi.
— Mutta sitä et maailmassa julki julistanut.
— En. Tiedäthän mitä arkkipiispa sanoi.
— Minä en ole luterilainen pappi. Minua ei samat kahleet paina.
Isäni ei virkkanut mitään. Samassa tuli perheen miehiset jäsenet sisään viettämään iltaansa isäni seurassa. Kirje oli saapunut Atelta myöskin enollensa, jossa sisarenpoika kertoi eräästä kekkeristä kuulun Aspasian, Perikleen puolison luona. Se oli juuri saapunut ja Gubbus oli perin utelias kuulemaa sen sisältöä. Gubbus sanoi:
— Olen jo unohtanut kuka Aspasia, Sappho ja Briseis olivat. Selitä sinä lyhykäisesti, mitä naisia ne olivat:
Isäni kertoi:
— Aspasia oli yhtä kuulu kauneudestaan kuin viisaudestaankin. Otti osaa seuroihin ja keskusteluihin yhdessä lahjakkaitten miesten kanssa, Atenan kuninkaan Perikleen hovissa. Hänen aikanaan Atenan vaimot eivät esiintyneet ahtaimman perhepiirin ulkopuolella. — Sappho oli kuuluisa naisrunoilija Joonian saaristosta. Hänen maineensa eli himmentymättömänä koko vanhanajan sivistyneessä maailmassa. Herkkätunteinen, itsenäinen runoilijaluonne, joka muun muassa keksi oman värssymitankin, jota vielä meidänkin aikoinamme hieman muutellen jäljitellään. — Briseis oli taas kuvakaunis sotaorja, joka oli saaliinjaossa joutunut Kreikan uljaimmalle uroolle, Akilleelle. Mutta pääjohtaja Agamemnon riisti Briseiksen Akilleelta. Tästä suuttui Akilles eikä enää ottanut osaa koko kreikkalaisten sotaan. Hukka oli periä kreikkalaiset, kunnes Akilles taas suostui tappelemaan. Helenan sinä Gubbus kyllä tunnet ja muistat.
— Tietysti, tietysti. Kuka ei häntä tuntisi. Helenahan oli todellisen naisen perikuva, onnellinen kaikkien miestensä kanssa.
— Et sentään tietäne että Helena Trojan valloituksen jälestä vielä joutui moniin naimisiin, ja että hän taivaissa muutti Akilleen luo asumaan, hänenkin rouvakseen.
— Kunhan se pakana vaan ei viettelisi Attea pauloihinsa, huokasi
Gubbus.
— Ei Attea niinkään helposti vietellä. Ei ainakaan niin vanha "galantta" kuin Helena on. Maallisia vuosia hänellä pitäisi tätä nykyä olla ja suunnilleen 3,000 kappaletta, lohdutin minä.
Nyt ryhdyttiin kirjettä lukemaan.
5.3.1918.
Rakas Eno!
Eilen oli minulla vaikea päivä. Vielä nytkin tunnen ruumiini perin raukeaksi. Pääsin kotia vasta kuudetta käydessä aamulla.
Sain nimittäin aamulla pienen kirjelapun Aspasialta, jossa hän pyysi minua tulemaan päivälliselle. Herodotos oli nimittäin kertonut, että minä olin kotosin maasta, jossa naisilla oli kaikki samat valtiolliset oikeudet kuin miehilläkin. Tämä oli siihen määrin herättänyt sekä Sapphon että hänen mielenkiintoaan, että he tahtoivat keskustella kanssani. Kirjeen lopussa Aspasia sanoi: "olen kutsunut päivällisille myöskin kaksi vanhan kansan edustajaa, kuningatar Helenan ja Brisein, kaksi Kreikan kaikkein kauneinta naista, jotta Te, maalarina, myöskin saisitte meidän ikävien puhelujen lomassa herkutella silmiänne. Tämän olen tehnyt Apelleksen nimenomaisesta kehoituksesta. Suonette anteeksi, ett'en ole kutsunut yhtään miespuolista vierasta, sillä me tahdomme omistaa Teidät täydelleen koko illan kuluessa."
Vavistuksella menin näille päivällisille, joissa tulin istumaan maailman kuuluisinten naisten seurassa, ja juttelemaan maailman henkevinten runoilijattarien ja lumoojattaren kanssa.
Kun tulin Aspasian hoviin, Perikleen palatsin sivurakennuksessa — Aspasia on eronnut miehestään, eräästä Athenan teurastajasta, ja muuttanut takaisin Perikleen luo; muutteleminenhan on tavallista meidänkin aikanamme; "variatio delectat", ensin kuninkaalla, sitte teurastajalla ja uudelleen taas kuninkaalla — tuli kaksi oreaadia, metsänneitoa, minua vapauttamaan päällysvaatteistani. He lemusivat vastaniitetylle heinälle ja olivat iloisempia ja tuttavallisempia kuin kamarineitsyet meillä. Tuntuipa vähän siltä kuin olisivat tahtoneet minut omiksi vieraikseen eikä emäntäväkensä. Pan jumala on opettanut heidät pahoille tavoille.
Pääsin nymfien käsistä lempeillä ponnistuksilla ja astuin Aspasian salonkiin.
Aspasia nousi ylös ja tuli kättelemään minua. Hän oli solakka, pitkä nainen, suuret, viisaat silmät paloivat ihmeen tutkivina paksujen silmäripsien alta. Näki heti, että hän oli yhtä paljon henkisesti virkku kuin ruumiillisesti terve ja vaativa. Heti hänen perässään kiiruhti Sappho minua kättelemään. Hänellä oli raukeat, miettivät silmät, hänen askeleensa olivat veltot; hänestä taas näki, että koko hänen huomionsa oli kohdistettu vaan omaan itseensä. Hän ikäänkuin aina tuntui kuuntelevan, miltä mikin vaikutelma soi hänen sielussaan. Niinkuin meidänkin lyyrikoilla on tapana.
Mutta Helena ja Briseis eivät nousseet ollenkaan paikoiltaan. He vaan lepäsivät puolimakaavassa asennossa kumpikin eri puolilla pitkää katettua pöytää. Yllään oli heillä täydellinen kokoelma Trojasta ryöstettyä tavaraa. Heidän kepeän puvun kaikista vahvoista kohdista riippui kultaesineitä, rahoja, kuita, tähtiä ja kukkia. He olivat omistaneet koko aasialaisen mielettömän koreilun halun. Käsivarret olivat paljaat, kaula avoin, selkä avoin, rinnalla kaksi kultaista kilpeä, jotka peittivät silloinkun peittivät. Kuinka paljoa arvokkaampia olivatkaan Aspasian ja Sapphon lumivalkoiset pukimet ja yksinkertainen tukkalaite. Sappholla oli tavallinen jakaus päässä. Helenan ja Brisein käherrys oli mestariteos, monen tunnin uutteran työn hedelmä. Aivan kuin assyrialaisilla kuninkailla muinoin. Aspasian ja Sapphon pukimet olivat sanalla sanoen europalaisia.
Helena, ojensi minulle kätensä, jota suutelin, mutta Briseis ojensi nauraen minulle poskensa suudeltavaksi. Aspasia punastui ja supatti minulle, että Briseis vaan on sotasaaliina otettu sivistymätön tyttö, vaikka hänestä suuren kauneutensa tähden riideltiin, ja hänen henkilönsä oli vähällä tehdä tyhjäksi koko Trojan sodan menestymisen. Aspasia, joka on opetellut nykymaailman hienoston kieltä, lisäsi: "elle est trop sans façon avec les jeunes gens".
— Atella on perin ikävä tapa aina kaikkein mielenkiintoisimmissa kohdissa käyttää ranskan kieltä. Etkö tahtoisi, veliseni, kääntää tuon kohdan? sanoi Gubbus, jonka ranskankielen taito oli unohtunut maailman myrskyissä.
— Käännän sen luettuani kirjeen, vastasi lukija.
Pöytä oli katettu erittäin aistikkaasti kukilla, hehkuvilla ruusuilla ja kalpeilla liljoilla. Astiat olivat kaikki taideteoksia. Mutta ruoka oli yksinkertaista, niinkuin Athenassa oli tapana, ei semmoista, jota Rooman barbaarit söivät.
Asetuttuamme patjoillemme nousi Aspasia pystyyn, tarttui lasiin ja lausui:
— Terve tulemastasi seuraamme poika Pohjantähden alainen! Terve sinä, sen maan asukas, jossa naiset ovat tasa-arvoiset miesten kanssa! Se todistaa, että te sen maan miehet olette jaloja henkilöitä, ette tyranneja, ette julmureita, ette haaremin herroja kuten aasialaiset, ettekä kohtele naisianne, kuten kreikkalaiset, ala-arvoisempina olioina. Et tiedä mitä me Hellaan naiset olemme kärsineet. Tuo ikuinen taistelu meillä etelän naisilla päästä viettämään elämää, joka olisi suunniteltu meidän tarpeita eikä vaan miesten hekkumaa silmälläpitäen, kävi ylivoimaiseksi. Teidän naisenne Hyperborean jäisillä kentillä ovat onnistuneet paremmin. Kohdistan ihailuni sinuun, sen maan miehinen edustaja, sillä ilman teidän myöntymistänne ei naisten vapautus kahleista olisi onnistunut.
En voinut olla keskeyttämättä Aspasiaa.
— Minun äitini on paras ystäväni, paras auttajani, paras neuvojani, paras lohduttajani. Häntäkö pitäisin ala-arvoisena oliona? Pidän häntä minuun verraten yli-ihmisenä. Tunnen muitakin naisia minun veroisiani, minua parempia. Heiltäkö ihmisarvon täyteläisyys kiellettäisiin?
Gubbus huudahti:
— Bravo Atte, bravo! Oikein sanottu!
— Tiedättekö, jatkoi Aspasia, mitä meidän suuri puhujamme, Demosthenes, kerran lausui? Hän sanoi, että miehellä pitää olla yksi vaimo lastensa äitinä, toinen kodin työjuhtana ja kolmas hänen huvinukkenansa. Eikö meillä naisilla siis olekkaan omaa tarkoitusta? Emmekö synny ja kasva ollenkaan itseämme varten, kehittyäksemme ja sivistyäksemme itsenäisiksi olioiksi. Miehiä vartenko vaan synnymme? Niinkuin orjat syntyvät omistajaansa varten.
Briseis huudahti:
— Minä olin sotaorja. Ihanaa on sotaorjan asema, kun hän vaan on haluttu tavara. Oo miten ylentävää oli nähdä, kuinka miehet tappelivat keskenään minun omistamisestani. Oo miten suloista on joutua voimakkaimman miehen saaliiksi! Akilles, Akilles, maailman kuuluisin sotauros oli minun, kuulkaa, oli minun. Minä kasvoin miehiä varten, ja olin iloinen ja olen vieläkin iloinen muistellessani Trojan tanhuita, kreikkalaisten valkoisia telttoja.
Briseis oli haltioituneena kohonnut pystyyn, heilutteli lasia ja hänen valkoiset hampaansa välähtelivät.
— Ei Akilles ollut sinun, mutta sinä olit Akilleksen, sanoi Sappho ja painoi Briseiksen hellällä väkivallalla lepolavitsalle ja asetti mustasukkaisena rintakilvet paikoilleen.
— Tästä huomaat muukalainen, missä syy on piillyt meidän orjuuteemme. Syy on ollut meissä itsessämme ja on vieläkin. Nainen on elänyt vaan miestään eikä itseään varten, sentähden on häntä kohdeltu orjana.
— Mutta, kaunis puhuja, elikö Xantippakin vaan miestään varten ja oliko hän miehensä orja, uskalsin taas keskeyttää.
Kaikki purskahtivat heleään nauruun, Sapphokin hieman ikäänkuin hymyili.
— Mutta mikä mies, mikä mies! huudahti Briseis. Maailman ikävin saivartelija. Hänen ironiiansa ei naurattanut ketään. Hänen kysymyksensä olivat taulaakin kuivemmat. Hän oli Agamemnoniakin ikävämpi.
— Niin Xantippa parka, hän on vieläkin sielunvaelluksella, sanoi Aspasia. Hänen sielunsa on pirstottu miljooniin osiin ja osia hänestä tavataan yli koko maanpallon. Xantipan rangaistus on muuttunut miesten itsensä rangaistukseksi. — Oletko Suomessa huomannut hänen henkensä paloja?
— Sen pahempi, paljon.
— Sellaiset kaikki naiset ovat, jotka eivät tahdo miehiään mielistellä, sanoi Helena. Aasialainen oppi on, että nainen on luotu miestä varten, ja että mies on vaimon pää. Minä, spartatar syntyjään, olen sen kokenut hienon Pariksen seurassa. Olin hänen kanssaan yhtä onnellinen ja tyytyväinen kuin Menelaoksenkin kanssa. He olivat molemmat miehiä, siinä selitys. Nainen kaipaa miehen tukea, vasta häneen liittyneenä on hän ihminen.
Helena oli lavitsallaan loikoillessaan tuon tuostakin nykäissyt purppuraisella kengällään kuvettani. Pyysin kerran kohteliaasti anteeksi, niinkuin sivistynyt tapamme vaatii. Mutta Helena vaan nauroi heleintä nauruaan ja sanoi:
— Sinäkö pyydät anteeksi, minähän sen tein. Oletko kutkuisa?
Aspasia, Sappho ja minä vaihdoimme silmäyksiä. Hälventääkseen tätä ikävää välikohtausta, nousi Sappho ylös, hitaasti ja arvokkaasti, avasi haaveilevat silmänsä ja lausui mehevällä altollaan pitkän runon, omalla keksimällään sappholaisella runomitalla.
En voi kääntää Sapphon runoa, siksi monimutkaiset olivat hänen notkeat käänteensä. Paljon selvempää sentään ajatuksen juoksu oli, kuin maapallon uudenaikaisten lyyrikkojen tekeleissä. Sisältö oli seuraavanlainen:
Ihana on maailma, ihana luojan luoma luonto, mutta ihaninta yli kaiken on luomakunnan kruunun, kauniin naisen, sulo. Runo oli omistettu Briseikselle, joka välinpitämättömänä sitä kuunteli ja nipisti sormiensa välistä viinirypäleen limaisia siemeniä lentämään kohti Sapphoa. Toiset sattuivat, toiset lensivät suhisten hänen haaveilevien silmiensä ohitse. Jokaiselta sattumalta Sappho vaan hymyili rohkaisevasti Briseikselle.
— Mutta, rakas suurrunoilija, sanoi Aspasia, sinähän pidät tavallaan
Helenan ja Briseiksen puolta.
— Niin, lyyrikkona en voi olla johdonmukainen. Tunteeni sanovat yhtä, järkeni toista. Nainen on enemmän tunteitten ja vaistojen ihminen kuin järjen. Järki voi kyllä olla terävä kuin veitsi, mutta tunteitten syövyttävissä pyörteissä terä tylsyy aivan tökeröksi.
— Nainen minäkin olen ja tunteellinen, mutta järki minulla on miesten veroinen ja henkevyys sama. Sentähden en tahdo alentua poljettavaksi orjaksi. Minä olen luotu ihmiseksi niinkuin mieskin, minä olen Aspasia enkä mikään miehen välikappale. Minua on syytetty epäsiveellisyydestä ja uskonnon halveksimisesta. Ainoastaan jalon Perikleen suuri kaunopuheisuus pelasti minut kansan raivolta. Miksi olin epäsiveellinen? Siksi ett'en tahtonut joutua telkien taakse niinkuin muut Athenan naiset miehen huvinukeksi. Miksi uskontoja halveksin? Siksi, että kaikki nuo kansanuskonnot ovat miesten kokoonpanemia. Uskonnot juuri kaikkein syvimmälle painavat alas naisen ihmisarvoa. Vimmastun ajatellessani kaikkia noita aasialaisia uskontosääntöjä, joissa nainen on eläinten, karjan ja muun omaisuuden arvossa, sanalla sanoen saastainen olento. Minä, Miletoksessa syntynyt, tunnen tuon viheliäisyyden. Sentähden sieluni hekkumoi saadessani vieraanani tervehtiä miestä Suomesta, jossa naiset ovat saavuttaneet unelmieni maailman. Sinä Sappho, laula toinen laulu. Ylistä naisen muitakin ominaisuuksia, elä vaan hänen aistillista suloa.
— Ei Sappho, huusi Helena, laula Sulottarien ylistykseksi, niiden, jotka tulivat mieheni Pariksen eteen saamaan suloutensa palkinnon.
— Ohei, Aspasia, kirkasi Briseis! Sinä olet yhtä suloinen, kuin älykäs ja henkevä! Leikkikäämme Sulottarien ja Pariksen kohtausta. Tuossa meillä on ihana, komea mies, Pohjantähden poikia. Asettukaamme hänen eteensä, sinä, Helena ja minä. Antakaamme hänen arvioida kuka meistä suloisin on.
Samassa Briseis rupesi riisumaan päältään kepeitä pukimiaan. Aspasia ja Sappho karkasivat pystyyn estääkseen häntä, mutta Briseis riuhtasihe irti.
— Kieltäkää häntä, pyysi Aspasia minua.
— Elä riisu itsesi alasti! En rupea palkintotuomariksi, sanoin
Briseikselle.
— En sinua tottele! Mutta jos sinussa on miestä tehdä kuin Akilles teki, taivuttaa minut polvellesi ja vitsoa kuin lasta, silloin minä sinua tottelen ja — lemmin.
— Se ei sovi minun äänilajilleni! Jätän toimituksen Akilleelle, samoin myöskin toimituksen palkkion.
Briseis heitti syvästi halveksivan silmäyksen minuun, mutta riisuutui naisen itsepäisellä uhalla ilkialasti. Hän seisoi siinä Sulottarien asennossa edessämme, aivan sellaisena, jommoisena olemme tottuneet heidät näkemään lukemattomissa kuvanveistoksissa.
— Meilläkin on sellainen täällä Kiialassa, huomautti Gubbus.
— Peittäkäämme hänet, hätäili Sappho. Antakaa jotakin verhoksi.
Minäkin rupesin tapailemaan frakkini taskuja, jos löytäisin ehkä jonkun sanomalehden. Povitaskussa oli jotakin. Vedin sen sieltä näkyviin. Vanha Taitta oli tapansa mukaan kätkenyt vähäisen uudentestamentin sinne — ennen lähtöäni. Sappho tarttui heti kirjaan kiinni ja aikoi sillä verhota Briseista. Mutta hullaantunut Briseis tempasi kirjan Sapphon kädestä ja kysyi:
— Onko tämä Iliadi, jossa minusta niin paljon puhutaan. Mikä tämä on?
Lu-u-kas. Ajakshan sen olla pitää.
Samassa hän heilautti kirjan ilmaan ja kauniilla jalallaan potkasi sen menemään, niin että kirja lusahti nurkkaan.
— Helena! Lähdetään pois täältä. Olemme sopimattomassa seurassa. Me emme ole nykyajan naisia. Ja nuo kristityt miehet, ne ovat niin nuivia, tunteettomia ja elämän kieltäjiä. Niinkuin meillä ennenmuinoin vanhat, ikäloppu naiset.
Hän verhosi itseään hiukan, tarttui Helenan käteen, joka mielellään häntä seurasi, ja huudahti:
— Eläköön Akilleksen muisto!
— Eläköön Paris, huusi Helena.
He hävisivät verhojen taa ja samassa veivät mukanaan aasialaiset väkevät narduksen lemut.
— Briseis elä mene, odota minua? huudahti Sappho.
— Et kai jättäne minua yksinäni vieraamme kanssa, sanoi Aspasia.
Huomasin, että oli aikani lähteä, jonka tähden kimmahdin pystyyn, tartuin lasiini ja pidin lyhykäisen puheen:
— Arvoisat Hellaan naiset, kuulut halki vuosisatojen! Te olette ensimäiset naiset maailmassa sekä järkenne että suloutenne kautta ikimuistettavat. Sappho, sinä olet lumonnut aikalaisesi kauniimmilla runoilla kuin kukaan mies, sinä Aspasia olet kilvoitellut kuulun Perikleen kanssa sirossa käytöksessä, henkevässä seurustelussa ja ikijärkevillä ajatuksillasi. Te panitte alulle europalaisen naisen sivistysnousun. Teidän alotteesta ovat meidän maamme naiset saaneet rakennetuksi sen yhteiskunnan, jossa heillä on sama valta kuin miehelläkin. En tiedä, seisommeko me suomalaiset millään muulla alalla korkealla kehityksen kannalla kuin juuri naisen kunnioituksessa. Meillä ei naisella ole enää arpeakaan orjan merkistä otsallaan. Tietäkää, että meidän maassamme juuri riehuu veljessota niin julma ja aasialaiseen malliin harjoitettu, että häpeästä ja hämmästyksestä haluaisi huutaa: vuoret peittäkää meidät, tietäkää, että kaikkia niitä julmuuksia, josta Aasia on ollut kuulu kautta vuosituhansien, on harjoitettu meillä, mutta yksi on jäänyt harjoittamatta. Naista ei ole väkivalloin kohdeltu. Nainen on murhattu, mutta murhattu kansalaisena eikä kidutettu naisena. Aasialaiset uskonnot kieltävät miestä himoitsemasta toisen vaimoa, aasintammaa tahi muuta mikä hänen omansa on, mutta me suomalaiset olemme aina osanneet huomata eron vaimojen, tammojen ja muun tavaran välillä. Niinpä nuo järkensä menettäneet julmurit ja rikoksellisetkin.
— On teilläkin arpia näkyvissä naisen orjuuden ajalta, keskeytti Sappho liikutettuna. Teidän naisilla ei ole kunniallista äidin oikeutta. Nainen kantaa, synnyttää ja vaalii lasta, mutta hänen nimeään ei lapsi voi kantaa muuta kuin häpeällä. Voiko häijympää ajatella? Kunniattomimmankin isän, roiston, konnan nimi on kunniallisempi kuin jaloimman naisen. Tällaista kauhistuneena vieläkin katselen.
— Vika on aviovaimoissa, jatkoi Aspasia. Nämät vastustavat kunniallista äidinoikeutta, sillä jos äidinoikeus on kaikilla, eihän heidän oikeutensa enää ole sen kunniallisempaa kuin muittenkaan. — Mutta eivät kaikki aviovaimot ole Helenoja ja Briseiksiä. Jalojen, järkevien europalaisten aviovaimojen malja! Kohdistan sen sinun äitisi muistolle, suuri maalari! Olemme Apelleksella nähneet jäljennöksenä hänen kuvansa, henkevän poikansa tekemän. En epäile sanoessani, että se kuva juuri on sinun mestariteoksesi, ylinnä kaikkia muita. Sinä olet siihen kuvaan saanut mahtumaan koko rajattoman kunnioituksesi ja rakkautesi äitiäsi kohtaan. Olet luonut esikuvallisen mallin europalaisesta naisesta, joka suurilla luonnonlahjoillaan ja tosinaisellisella tunteellaan hallitsee ympäristöään, joka ei vaadi mutta saa kunnioitusta, josta, niinkuin sanoit, arpikin naisen orjuuden tilasta on hävinnyt otsalta. Sapphon ja Aspasian ikikunnioittava tervehdys hänelle!
Liikutettuna kuuntelin tätä puhetta. Hyvästelin näitä kuuluja naisia, sillä Herodotos odotti minua saapuvaksi symposioniin, joka samana iltana vietettiin Lukianoksen luona.
Tästä yhdessäolostani Kreikan kuuluisinten ajattelijain seurassa kirjoitan samalla selostuksen seuraavassa kirjeessäni. Ehkäpä osoitan sen setä Kristianille, joka ennestään on tutustunut kreikkalaisten viisasten ajatussuuntiin.
Rakas Setä!
6.3.1918.
Herodotos vei minut Lukianoksen luo. Tämä vanhanajan kuuluisin satiirikko asui hyvin yksinkertaisessa talossa. Ainoa, mikä todisti, että saavuttiin sivistyneen ihmisen asuntoon, oli lukematon joukko erinomaisia taideteoksia, marmorisia, elfenluisia ja pronssisia kuvapatsaita hänen pienessä puutarhassaan. Ei nykyajan europalainen voi kuvitellakaan, mikä taideteosten rikkaus vallitsee sivistyneen kreikkalaisen kodissa. Yhtä vähän kuin hän voi aavistaa, mikä korkea taiteellinen arvo on huonekaluilla ja astioilla. Kaikki käsin tehtyä, ei mikään tehdastavaraa.
Puvussaan hän myöskin oli pyrkinyt suurimpaan yksinkertaisuuteen. Ei kukaan olekkaan niin murhaavasti ivannut roomalaisnousukkaitten pukukoreutta, heidän palvelijainsa monilukuisuutta ja heidän ylenpalttisen runsaita aterioitaan kuin juuri talon isäntä, Lukianos. Rooma oli hänestä raa'an loiston tyyssija, Athena taas vaan kuulu filosofeistaan ja köyhyydestään.
Lukianos itse tuli meitä vastaan puutarhan käytävällä ja johti meidät katottomaan saliinsa.
— Olen kutsunut, sanoi Lukianos, tänne edustajia muutamista filosofisista kouluista, jotta sinun skyytalainen oppilaasi saisi kuulla, mitä he arvelevat maailman menosta. En takaa, että sananvaihto tulee tapahtumaan ilman kiihkoa. Mutta niinkuin tiedät, aatteen miehet aina riitelevät keskenään ja halveksivat toisiaan. Kuinka nykyään on maailmassa tämän asian laita? kysyi Lukianos minulta.
— Aivan samalla lailla, rakas Lukianos. Meidän kirkkokuntamme ovat perineet teidän filosofienne riidanhalun. Kukin kirkko luulee tuntevansa ainoan tien autuuteen. Kaikki muut tiet johtavat Kerberoksen kitaan.
Lukianos hymyili kauan ja vilkutti silmäänsä, sanoen:
— Ihmiset ovat aina ihmisiä. Suvaitsemattomia, tuomitsevia, typeriä. Itse muka oikean opin enkeleitä, muut persialaisia "saatanoita". Kas, minä tunnen sekä enkelit että saatanat. Olen Mesopotamian syyrialaisia. Hieman niinkuin teidän profeettojenne pikkuserkku. Eräs suortuva minun tukkaani riippuu vieläkin syyrialaisen jumalattaren temppelissä. Se on minun ympärileikkaukseni, sanoi Lukianos ja hymyili.
— Olen lukenut sinun kirjasi ja oppinut niistä paljon. Ihmetellen olen huomannut, että te sen ajan helleenit niin monessa suhteessa olitte meitä kehittyneemmällä kannalla.
Samassa astui saliin mies, gentlemanni kiireestä kantapäähän. Tukka voideltu, parta ajettu, purppuraan puettu ja valkoinen ruusu rinnassaan.
— Epikuros, sanoi Lukianos, tässä näet Herodotoksen skyytalaisen oppilaan. — Suonet anteeksi, ett'en muista nimeäsi, arvoisa skyytalainen.
Herodotos astui luo ja esitteli:
— Albertos Aristides Edelfelt.
— Joll'et paheksune, sanon sinua Aristidekseksi. Athenassa eli muinoin mies sillä nimellä. Kuuluisa mies, sanoi Epikuros.
— Hän oli saanut sen päähänpiston, että tahtoi loistaa ennen muita rehellisyydellään, herättäen siten kateutta kaikissa sekä tuttavissa että tuntemattomissa. Sen takia hän ajettiin maanpakoon. Kuinka nykyään rehellisyys palkitaan maailmassa? kysyi Lukianos.
— Minun kuulemani mukaan ei rehellisyys tällä haavaa ole kurssissa maailmassa. Kaikkein rehellisimmätkin ovat ruvenneet "jobbareiksi", sanoin.
— Hiob! sanoi Lukianos miettien. Tuttu syyrialainen nimi. Jonkunlainen profeetta, muistaakseni. Hän oli tänään rikas, huomenna rutiköyhä, mutta lohduttelihe lauseella: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi. Ymmärrän nyt. Skyytalaiset ovat aina kernaasti varastaneet. Ja aina kiittäneet Herraa, kun epärehellisyys on onnistunut.
— En ole skyytalainen. Kansani on päin vastoin tähän asti ollut Aristideksen oppilaita. Mutta nykyään ovat kaikki Europan kansat skyytalaisia.
Tulvi uusia vieraita sisälle. Kaikilla oli kasvojen ilmeissä selvästi kuvattuna heidän koulunsa suunta. Plato, jumalallinen, loi silmänsä avonaisesta katosta ylös taivaisiin. Herakleitos kulki itku silmissä hänen perässään. Demokritos nauroi ääneen ja Krysippoksella, stoalaisella, oli otsa huolestuneissa rypyissä.
Minut esiteltiin kaikille, mutta ei kukaan jaksanut muistaa barbaarisia nimiäni Albertos ja Edelfelt, vaari kaikki sanoivat aivan yksinkertaisesti vain: oi Aristides. Lukianos näytti Platolle kunniaistuinta pöydän päässä sanoen:
— Filosofeista ensimäinen, suuri Plato, suvaitsetko istuutua kunniapaikalle, kun alennuit noudattamaan kutsuani ja jätit tärkeät tutkimuksesi sikseen. Saanko kysyä, mitkä pulmalliset seikat tätä nykyä ovat pohdinnan alaiset akatemiassa.
— Me tutkimme valtio-oppia.
— Onko sinulla, rakas mestari, eteviä oppilaita?
— On joitakin. Hyperboreasta on saapunut eräs mies, muistaakseni Snellman nimeltä, joka on erittäin huvitettu valtio-opista. Hän on maailmassa jo kirjoittanut yhden osan tästä aiheesta, ja nyt hänellä on tekeillä minun opastuksellani toinen osa, josta juuri tänä iltana piti väiteltämän, mutta hän sai äkkiä esteen. Ikäviä kuulumisia entisestä kotimaastaan.
Herodotos nousi pystyyn ja sanoi:
— Minun oppilaani, tämä Aristides, on juuri hänen kansalaisensa.
— Vai niin, sanoi Plato. Snellmanin teoksesta huolimatta teidän kansallanne näkyy olevan hämärät käsitykset ihannevaltiosta.
— Kuinka kauan sinä olet ollut yhteistyössä tuon skyytalaisen kanssa? kysyi Epikuros.
— Jo toista kymmentä vuotta.
— Onko se valtio-oppi niin vaikeaa filosofiiaa, kysyi taas Lukianos.
— Se on kaikkein vaikeinta. Kas filosofiia, niinkuin uskontokin, jakaantuu kahteen osaan, taivaalliseen ja maalliseen. Taivaallinen filosofiia on erittäin viehättävää ja helppoa. Antaa vaan mielikuvituksen liidellä yläilmoissa, aatteita sikiää nopeasti ja runsaasti kuin sieniä sadeilmoilla. Mutta maallinen filosofiia, se on perin vaikeaa. Olevaiset olot ja luonnonlait vaikuttavat perin häiritsevästi ajatusten lentoon.
— Annas kuulua, mikä teidän yhteistyötä enin on häirinnyt, kysyi aina naurava Demokritos.
— Se naisten yhteinen omistaminen.
Krysippos stoalainen nousi ylös, rypisti ankarana silmäkulmiaan ja torui:
— Vanha mies, etkä lakkaa tuota kevytmielisyyttä saarnaamasta. Eikö sinua ala hävettää?
Lukianos, joka pelkäsi riidan heti alussa saavan liian kiivaan luonteen, koetti johtaa kysymyksen toiseen suuntaan. Hän pyysi:
— Oi rakas kunniajäsen, selvitä lyhyesti Snellmanin kanta.
— Hän väittää kiven kovaan, hullu mies, että naisenkin elämällä on oma tarkoituksensa, että naisellakin pitää olla valtiollisia ja yhteiskunnallisia oikeuksia.
Demokritos nauroi ja huusi:
— Sellaisessa yhteiskunnassa minä tahtoisin asua. Siellä ei naurun aiheista varmaankaan olisi puutetta.
Aina itkevä Herakleitos nousi pystyyn ja lausui haudantakaisella äänellään:
— Rakkaat veljet! Mikä maailman meno muuta on kuin ijankaikkista hautajaissaattoa. Ihmispolvet syntyvät toinen toisensa perästä. Mitä varten? Kulkeakseen kohti hautojansa. Lapsen syntyessä näen jo hänen hautansa avautuvan. Missä ikinä liikkuneekin, niin kulkee hän kohti kuolemaa, kohti hautakammioitaan. Toisella on pitempi matka haudalle, toisella lyhyempi. Mutta hauta on kaikkien ihmisten päämaali.
Hän purskahti itkuun ja Krysippos pyyhkieli myöskin kyyneleitään.
Hetken perästä hän jatkoi.
— Ei nainenkaan synny miestä varten, eikä itseään varten. Hänkin syntyy vain hautaansa varten. Siis hänellä olkoon samat oikeudet ruumissaatossa kuin miehelläkin.
Epikuros, jonka kieli jo vähin alkoi sammaltaa, tarttui maljaansa ja kiljasi:
— Eläköön nainen! Hän syntyy ruoanlaittajaksi, purppurankutojaksi, pehmeitten villavaatteitten neulojaksi. Eikä vain hautaa varten…
Samassa alkoi isoäänistä puhetta kuulua ulkoa. Uusia myöhästyneitä vieraita. Sisään astui nuorukainen niin kauniin ja uljaan näköinen, että tuskin koskaan sellaista olen nähnyt. Herodotos supatti korvaani:
— Alkibiades!
— Terve Kreikan kuuluisuudet, huudahti Alkibiades remuavasti. Minä tuon mukanani vielä mahtavamman valtin kuin täällä onkaan. Europalaisen sivistyksen luojan.
Sali täyttyi hyvien tuoksujen lemulla. Ovesta astui sisälle kaksi naisellisen ihanaa poikasta, ja heidän askeleissaan itse ukko Sokrates.
200
Kaikki kavahtivat pystyyn kunnioituksesta suurta vainajaa kohtaan. Plato tarjosi kunniasijan opettajalleen ja mestarilleen. Mutta tämä epäsi ja sanoi.
— Kunniasijoilla paleltaa, minä istun näitten kainojen nuorukaisten viereen jonnekin pöydän ääreen. He eivät ilenne istua vieressäni kunniapaikoilla.
Sokrates ja kainot nuorukaiset valitsivat paikkansa aivan vastapäätä Herodotosta ja minua. Supatin Herodotoksen korvaan sopivan tilaisuuden sattuessa:
— Ketä ovat nuo nuorukaiset eli ehkä oikeammin valepukuiset naiset?
— Toinen on Hyakintos, toinen Narkissos. Ne ovat Sokrateen seuralaisia ja majailevat samassa huvilassa kuin hän.
Hyakintos lemusi väkevästi, aivan henkeä salpaavasti, mutta Narkissos, hän säteili vaan puhtautta, punasia poskia ja sinisiä silmiä. Huilunsoittajattaret salin perällä virittivät paimenlauluja ja teorbin puhaltaja liritteli Pan jumalan ja Oreadien lemmenloiluja. — Naurava filosofi Demokritos huudahti iloisena:
— Kuule mestarimme Sokrates? Kuinka Xantippa jaksaa? Täällä keskusteltiin juuri siitä, ketä ja mitä varten nainen on luotu?
Herakleitos painoi nauravan filosofin alas paikoilleen ja nuhteli synkän näköisenä häntä:
— Etkö tiedä, että Xantippa parka on yhä edelleen sielunvaelluksella. Miksis joutavia latelet? Tiedäthän, että suuri luoja lähettää meille miehille vaimoja, jotta hautajaistuntu ei häviäisi mielestämme. Xantippa oli tällainen suuren luojan armoitettu lähetti. Juuri hän antoi koko Sokrateen filosofialle sen syvän ja vakavan leiman. Onko kukaan kuolevainen astunut kuoleman kynnyksen yli samalla levollisuudella kuin Sokrates. Hänen kotielämänsä oli yhtäjaksoista valmistusta tähän hänen suurenmoiseen kuolemaansa. Xantipalle olkoon kiitos ja kunnia!
Mutta Demokritos oli puhetuulella ja kysäsi iloisesti:
— Oi jumalallinen Plato! Sinun kertomuksesi siitä skyytalaisesta filosofista jäi kesken. Mitkä ne ikävät uutiset olivat, jotka hän oli kotimaastaan saanut?
— Siellä oli syntynyt verinen veljessota. Ajatelkaapa hyvät Kreikan miehet. Nyt puhutaan maailmassa yleisesti, että köyhälistön täytyy päästä yhteiskunnassa kaikki asiat määräämään. Minun ja skyytalaisen viisaan mielipiteet taas ovat hallitusasioissa aivan samat. Jumalten nimissä, filosofit maailmaa hallitkoot eivätkä oppimattomimmat.
Samassa kuului ääni eteisestä:
— Mitä sinä vanha kunniankukko höpiset. Filosofit ovat nahjuksia, hajamielisiä höperöitä. Eiväthän ne ole edes herroja omissa huoneissaan saati sitte maailman hallitsijoita.
Röyhkeä puhuja astui samassa sisään. Tukka oli takkuinen, kaappu oli likainen ja kaapun alta näkyi karvainen rinta. Lian haju pulmahti huoneeseen. Lukianos nousi ylös, meni häntä vastaan ja sanoi:
— Onneton Kyniskos! Ei sinua ole kutsuttu iltamiin.
— Minä viis välitän sinun kutsuistasi. Lepäsin tuolla vastapäätä tallin ylisellä. Näin että tänne kerääntyi noita itserakkaita houkkioita ja päätin saapua tänne sanoja vaihtamaan. — Niinkö että filosofitko maata hallitsemaan?
Ei kukaan ryhtynyt riitaan, sillä ennestään tiesivät, että kyynikot niin silmittömästi haukkuivat ja käyttivät karkeita sanoja. Narkissos ja Hyakintos nousivat pöydästä ja menivät lepertelemään huilunsoittajattarien kanssa. Kun ei kukaan vastannut Kyniskoksen kysymykseen, jatkoi hän itse:
— Tietäkää se, te muka sivistyneet, että nyt on teidän etsikkonne aika koittanut. Nyt käy Europan sivistyksen kuten muinoin Kreikan ja Rooman. Köyhälistö nousee ja kukistaa koko teidän kehutun yhteiskuntanne. Se on uutta orjain kapinaa. Niinkuin muinoin, niin nytkin taide ja tiede tuhotaan, kirjastot poltetaan ja marmoriveistoksista poltetaan kalkkia niinkuin tiedätte keskiaikana käyneen kristityssä Europassa. Tieteileminen ja viisastelu julistetaan pannaan ja yksinkertainen barbaarielämä koroitetaan kunniaan. Me kyynikot, koirat, tulemme maailmaa hallitsemaan niinkuin keskiaikana jumalan koirat = dominikaanit ja kerjäläismunkit tekivät. Muistakaa että tätä meidän voima-aikaa kesti kokonaista tuhatta vuotta. Meidän kyynikkojen halpa kaappu verhosi maailman mahtavinta hallitsijaa, Rooman paavia. Maailman köyhälistön diktaattori tulee taas ottamaan tämän kaapun kunnialliseksi virkapuvukseen.
En malttanut enää kuunnella, vaan rupesin huonolla kreikankielellä väittämään vastaan.
— Tuntematon filosofi. Muukalainen olen tässä seurassa, mutta nykyisen Europan tunnen hyvin. Ei Europan köyhälistö vihaa tiedettä eikä taidetta. Päinvastoin se pyrkii omistamaan sen. Ei se rakasta raihnaisia pukuja, niinkuin te ja kerjäläismunkit, nuo jumalan koirat, vaan se tahtoo pukeutua puhtaasti. On siis ero olemassa teidän ja heidän kapinan välillä.
— Valehtelet barbaari, huudahti Kyniskos. Niinkuin en minä tietäisi mitä skyytalaiset proletäärit tahtovat. Juuri sivistyneistön häviötä.
Lukianos keskeytti Kyniskoksen puhetulvan tarttumalla paistinluuhun, joka lepäsi lautasella, ja tarjoamalla sen Kyniskokselle. Kyniskos tempasi luun Lukianoksen kädestä ja pisti sen likaisen kaappunsa alle ja hävisi yhtäkkiä kuin oli tullutkin. Hänen jättämänsä lemu hävisi myöskin vähitellen. Painostava tunnelma vaan ei tahtonut häipyä. Silloin nousi isäntä ylös ja rohkaisi mieliämme seuraavilla lohduttavilla sanoilla:
— Arvoisat vieraani. Kyniskos maalasi eteemme synkän tulevaisuuden kuvan. Minä, joka elin teitä myöhemmin ja vavistuksella ajattelin sitä aikaa, jolloin Hellaan sivistys vaipuisi hautaansa kohti, tiedän, miten kaamea se tunnelma oli. Olen saanut kokea, että pahat aavistukseni toteutuivat. Järjen valo sammutettiin ihmisiltä kokonaiseksi tuhanneksi vuodeksi. Mutta ainaiseksi sitä ei koskaan voi tukahduttaa. Sinne jäi meidän ihanien kaupunkiemme raunioitten alle tulisoronen. Se kyti kytemistään. Se ei tosin loistanut, mutta ei se tyystin sammunutkaan. Meidän kirjastomme poltettiin muka pirullista viisautta sisältävinä, mutta jäihän lehtiriekaleita jäljille. Sinultakin Krysippos on hävinnyt kaikki sinun 700 teostasi. Mutta kipinästä on uusi loimu syttynyt, papyrysriekaleista on uusi viisaus versonut esille, samanarvoinen kuin meidänkin. Europa on taas maailman valon keskus. Käännyn sinun puoleesi, oi Aristides hyperborealainen! Ilmoita maailmaan, että ainoa keino välttää barbariian vallalle pääsemistä on valistaa kansa pohjakerroksia myöten. Orjia ei saa maailmassa olla, sillä orja nousee, karistaa ikeen niskastaan ja voi silloin sivistystä ja sivistyneistöä. Nykyajan skyytalaiset ovat rautakourin pidetyt henkisessä pimeydessä, nyt ne ovat heränneet ja tuho uhkaa taas meidän alkamaamme valistusta. Meidän aikoinamme oli orjalaumat lukuisammat kuin nykymaailmassa, sentähden oli romahdus niin suuri. Teidän orjilla on dogminsa, niinkuin muinoin meidänkin aikoina. Ja dogmien puolesta taistellaan aina säälimättömällä vimmalla. Terveen järjen malja!
Nyt Sokrates oli lämmennyt, kohosi pystyyn ja lausui:
— Lukianos on viitannut dogmien vaarallisuuteen. Olen yhtä mieltä. Ei koskaan saa antaa aatteitten vallata mieltä niin, että ihmisyys häviää. Onhan niin, hyvät ystävät, että ihmisen aivoihin mahtuu paljon erilaisia aatteita. Niihin ei ainoastaan mahdu, niihin väkiseltäkin tunkeutuu sellaisia. Eikö teistä siis tunnu nurinkuriselta, että ihminen sulkee pois näitä erilaisia aatteita ja rupeaa hautomaan vain yhtä. Tämä yksi aate valtaa vähitellen koko ihmisen sielun, kun hän ainoastaan sitä ruokkii. Sen sijaan, että hänen sielunsa yrttitarhassa kasvaisi joukko erilaisia kauniita kukkia, kasvaa siinä vaan yksi ainoa laji. Ja sellainen yrttitarha ei ole kaunis. Sellainen puutarhuri olisi teidän mielestänne tietysti hullu, joka puutarhassaan viljelisi vaan yhtä kasvia. Mutta yhtä hullu on sellainen ihminenkin, joka vain rakastaa yhtä aatetta, ja nyhtää juurineen ylös kaikki muut myöskin oikeutetut aatteet, niinkuin tuo Kyniskos. Tällainen ihminen on yksipuolinen. Ja yksipuolisuutta seuraa aina viha muita ihmisiä kohtaan. Koko ihmishistoria on täynnä todistuksia siitä, mitä turmiota yksipuoliset ihmiset ovat saaneet aikaan. — Olettehan kuulleet niistä riidoista, joita Epikuroksen, Zenon ja Krysippoksen jälkeläiset ovat panneet toimeen keskenään. Samoin olette lukeneet, mihin verisiin sotiin uskonnolliset liikkeet ovat antaneet aihetta. Eikä ainoastaan sotiin, vaan mielettömiin julmuuksiin. Aate on tappanut inhimillisyyden. — Mutta pidättäkää nauruanne. Mitä sanotte siitä, että valtiollisten puolueitten jäsenet vihaavat toisiaan ja tappelevat keskenään kuin koirat. Puoluepukarit! Onko ihmiselle ala-arvoisempaa kuin myydä sielunsa puolueelle ja sen ohjelmille. Mutta nämät puoluepukarit kulkevat kaduilla toistensa ohi tervehtimättä, vihaisesti mulkoillen toisiinsa. Ja mistä syystä? Järkevälle ihmiselle jonninjoutavista syistä. Naura Demokritos! Naura!
Filosofit nauroivat kaikki paitsi Herakleitos, jonka systeemissä nauru oli mahdoton tunteen ilmaisu. He nauroivat pilkaten, sillä puoluekysymykset olivat heidän mielestään filosofille ala-arvoisia, halveksittavia kysymyksiä.
— Mutta hyvät ystävät! Nykyään maailmassa harjoitetaan kauheita julmuuksia. Mitä luulette, onko siihen syynä julmurien raakuus vaiko heidän aatteensa? Jos kerran voimme historiasta todeta, että hyvinkin sivistyneet ihmiset ovat harjoittaneet julmuuksia, silloin siihen tietysti ei ole syypäänä raakuus vaan jokin muu syy. Minun käsittääkseni juuri yksipuolisesti kehitetty aate. Nyt köyhälistöllä on se aate vallalla, että muut yhteiskuntaluokat sortavat heitä. Tämä aate on heidät vallannut täydelleen. He eivät ajattele muuta, he eivät suo muille aatteille jalansijaa. Tämä yksipuolinen yhden aatteen viljeleminen se juuri on tehnyt heidät julmiksi. Eikä suinkaan raakuus. Sivistyneet kansat ovat aatteen hurmiossa aina julmemmat kuin raakalaiskansat. Tässä oppineessa seurassa ei minun tarvitse tuoda esille todistuksia. Sanon vain: ei kristillisen kirkon kidutukset pantu toimeen raa'an kansan puolelta. Päinvastoin. Sen ajan sivistyneimmät sen tekivät. Aate oli tappanut ihmisyyden. — Hyvät ystävät! Muistakaamme aina olla ennen kaikkea ihmisiä, vasta toisessa ja kolmannessa sijassa kansalaisia ja puoluemiehiä. Muistakaa: yksipuolinen aate tappaa inhimillisyyden.
— Oikein puhut, viisasten ensimäinen, huudahti Alkibiades, aate tappaa ihmisyyden. Heittäkäämme siis aatteet hiiteen. Niitä on jo jauhettu liiaksikin tänä iltana. Olkaamme ihmisiä. Hei huilunsoittajattaret, puhaltakaa iloisia tanssisäveleitä! Minä tahdon karkeloida.
Alkibiades tarttui Hyakintoksen ja Narkissoksen käsipuolesta kiinni ja kiidätti heidät keskilattialle, jossa rupesi vallattomasti teutaroimaan. Mutta viisasten ensimäinen, vanha Sokrates, sitaisi viinirypäleen oksan kosteille ohimoilleen, nousi ylös ja pyöri kohta huimasti nuorten miesten seurassa. Epikuros koetti tehdä samoin, mutta polvinivelet olivat liian vetreet. Nektarilla ja ambrosialla on taivaissa sama vaikutus kuin sampanjalla maailmassa. Demokritos sekä nauroi että hyppi. Herodotos ja minä temmattiin mukaan. Plato nousi pystyyn ja katseli ylös avonaisesta katosta taivaan vahvuudelle. Herakleitos yksin istui ja murjotti paikoillaan, ja vaikka huilut ja teorbit viheltelivät korvia huumaavasti, niin hän vain hyräili laulua: Mä kuljen kohti kuolemaa.
Nauru ja ilo olivat ylinnä, sillä kaikki muut, paitsi Plato ja Herakleitos, olivat juoneet sekoittamatonta ambrosiaa. Alkibiades tapansa mukaan rupesi sekä meluamaan että siirtelemään huonekaluja ja pudottelemaan astioita. Kuinka olikaan, niin hän kaatoi telmiessään lampun lattiaan.
Yön pimeys laskeusi saliin. Lukianos hoputti palvelijoita hakemaan uutta valaistusta. Hamuiltiin ja haparoitiin pimeässä ja haettiin istumasijoja. Silloin kuului kimakka kirkuna huilunsoittajattarien taholta. "Valoa, valoa", huusivat kaikki. "Soittajattaria on kohdannut onnettomuus!"
Samassa palvelijatkin saapuivat juosten, uudet lamput käsissään. Sali pulmahti samassa valoisaksi. Mutta näky, mikä silmiämme nyt kohtasi, oli tyrmistyttävä.
Eräs soittajattarista takoi Herakleitosta huilullaan päähän minkä jaksoi ja huusi:
— Tuo itkupussi tahtoi väkisin minua suudella.
Kaikilta pääsi hämmästyksen höpinä:
— Herakleitos! Herakleitos! Sinäkö siellä? Sinäkö siellä?
Mutta Lukianos kiljasi:
— Eläköön Herakleitos! Aate ei ole tappanut ihmistä.
Ja Demokritos nauroi:
— Oikein, rakas Herakleitos. Sinä kävit neuvomassa hautajaistunnelmaa.
Tyttö kirkasi haikeasti, kuin taitavin ruumiinitkijä.
Herakleitos vetäytyi syrjähuoneisiin ja kuului itkevän. Krysippos lähti häntä lohduttamaan. Mutta me muut hyvästelimme isäntäämme, sillä oli jo keskiyö.