VESIKANSASSA.
Paavo Korhonen tuli Kiialaan kalankaupalle. Toin terveiset Kristiina Tossavaiselta, suuren kansanrunoilijan leikkitoverilta. Annoin myöskin karamellin Paavolle.
— Sitä Tossavatarta vain aina lapsettaa. Luulee olevansa punakka paimentyttö, vaikka on kurttuinen ämmä. Suun imellos aina mielessä.
Paavo pisti karamellin liivintaskuunsa ja sytytti brunapriiman palamaan.
— Muikun puutteessako ne siellä raadin jäsenet huokailevat?
— Muikun? Ei Louhi, ei Väinämöinen eikä Porthan kuulu kuukauteen saaneen maistaakkaan kalakukkoa.
— Ei se Porthan niinkään kukosta välitä, nuorena kun muutti Viitasaarelta, mutta se Tossavatar on niin utakka kukkomies, ettei mokomata. Herra Europaeus taas ei kuulu muuta syömistä kaipaavankaan.
— Pääsenkö teidän veneessä Aholan saareen Paavo Ruotsalaista tapaamaan.
— Osannetteko soutaa?
— Olen osannut ennen muinoin, nykyään on ruumiini hieman vieraantunut tästä urheilusta. Perää osaan pitää.
— Sikaako uittaa?
— Osaan sitäkin, mutta osaan meloakin. Olen syntyjäni Saimaan rannoilta.
— Kun melonette koko matkan, niin tulkaa mukaan. Minä sitte soudan.
Lähdettiin soutamaan. Järvet olivat kuin ota ja anna Keski-Suomen vesistöä. Oli saaria, oli lahtia, oli salmia, oli selkiä. Paavo souti hiljasen verkkaan, niinkuin tottunut kalamies tekee. Kaukaa näkyi Pisan kalju, Kinahmin vuoret ja jylhä Tahkomäki. Siellä vuorten keskellä sijaitsi Aholan saari, jossa merkillinen mies, Paavo Ruotsalainen, asui suuren pietistalauman ympäröimänä.
— Kalasteleeko se Ruohtalainen.
— Ei se tahdo oikein kunnolleen malttaa. Levoton on luontonsa. Ei raski pitää suutaan kiinni, haastelee alinomaa siitä suuresta synnistään ja synnintunnostaan, mutta eihän ne ahvenet sellaisesta välitä. Ehon valtahan se ahvenella on tarttua onkeen jos tahtoo. Niinkuin ihmiselläkin. Ei ne tiedä synnistä tämän taivaallista. Ne ovat suruttomia, kuten suurin osa ihmisiäkin. Ja Paavo vihaa suruttomia.
— Ketä vainajia täällä asustaa?
— Savolaisiapa ne tahtovat olla kaikki tyyni, paitsi sellaisia, jotka käymäseltään pistäytyvät. Kävi se Runeperkin täällä kalalla menneellä viikolla.
— Kuka häntä souteli näillä vesillä?
— Minut ne hakivat?
— Runomitallako te toisianne puhuttelitte?
— Ei lähe Runeperkiltä suomalainen runo. Hyvä kun lähtisi tavallinen puhekkaan. Pahasti suomi kakerteli suussaan. Ongittiin ahvenia ja saatiin kumpikin 100 kappaletta, niin sanoi, että hän sai liika paljon. Lie tarkoittanut yhtä paljon. Valitti ett'ei ystävistään ole kalatovereiksi. Topelius ei jaksa soutaa ja Kiven ovat lähettäneet vaellukselle.
— Vai vaellukselle! Mitäs se Kivi on rikkonut?
— Kuului ottaneen päänsä täyteen ja tapelleen oikein nurmijärveläisiks'. Niinhän ne Hämeen miehet ovat aina tehneet. Selvänä ne jurrottavat kuin kiisket pohjakuopassa, humalassa leiskavat kuin mulloset koskessa. Sanoi Juhani Ahoa hartaasti odottavansa. Se kuuluu jaksavan soutaa ja meloa, ja onkivan kuuluu perhosilla ja sontiaisilla. Liekkö siinä perää?
— Totta on. Joka kevät se kulkee Helsingin katuja suuri raamatuntapainen kirja kainalossa, täynnä teko-perhosia, -sontiaisia, -sudenkorennolta, -ukonkoiria ja senkin päitä.
— Juuttaan kalako se niitä syö?
— Ei kun lohet ja harjukset.
— Loihtiiko se niitä raamatun lehtien välissä?
— Mitä tehneen! Olihan se pyhä Pietari kalamiesten esikuva. Aho kääntää hänen epistoloitaan selevälle savonkielelle talaviseen aikaan, kesällä se taas venelastittain soutaa silakoita maihin. — Yksinkö se Runeberg kävi täällä?
— Ei, olihan sillä runoilija Oksanen matkassaan.
— Onkiko Oksanen?
— Ei onkinut. Kunnioituksesta suurta runoilijaa kohtaan se vain pujotti lierot väkärautaan. Muuten hoiti tulkin tehtävää. Osasi hyvästi savonkieltä. Tuittupäinen mies. Minullekin kivahti kun vastatuulessa räiskähti vettä veneeseen:
— "Kuulehan sinä, s——n Puavo, jos et sinä herkiä räiskyttelemästä vettä kuuluisan runoilijan kintuille, niin minä paiskoon sinut riipan jatkoks' tuonne sullaan." Muuten oli lystikäs mies. Tarjosi ryyppyjä suurelle runoilijalle ja minulle ja otti itsekin. Ei meistä yksikään illan suussa enää eroittanut ahventa kiiskestä, salakkata särestä.
— Illan suussa on Suomen runoilijoita usein vaivannut samanlaiset näköhäiriöt.
— Ryyppeekö Aho?
— Ei kun palan painoksi. Mutta eihän se Aho olekkaan runoilija, hän on vain kirjailija. Suomen vakituiset runoilijat ovat vieläkin sitkeitä istujia juhlapöytien ääressä, niinkuin sinäkin muinoin niissä Rautalammin häissä. Aamun suussa niillä on silmät punaisina kuin särillä. Mutta runo ei luista muuten kylmissä maissa. Sinä kuolit onkimatkalla veneeseen. Ei muut kuin laklattava aalto, rannan koivut ja pohjakivet nähneet sinun ummistavan silmäsi kuoleman uneen. Olitko ryypännyt ennen kuoleman hetkeäsi?
— En. Jos olisin sen tehnyt, en olisi vielä silloin kuollut.
— Niin juuri. Jos Runebergilläkin olisi ollut taskumatti mukanaan, kun hän seistä värjötti ampumakopissaan teeren kuvien alla, ei olisi halvaus häntä kohdannut, ja arvaamaton joukko ihanoita runoja olisi pulpunnut esille Suomen iki-iloksi ja iki-kunniaksi.
— Oletko sinäkin ryyppymies, niin kauniisti latelet viinan siunauksista?
— Tuskin paljoa häävimpi kuin Ahokaan, mutta minä taas en olekkaan koskaan runoillut, en ainakaan rakkauslauluja. — Tahtoisiko arvon Vihta-Paavo tuikun?
— Sain Kiialassa pari kolme. Mutta ei se Kiialan viina taho pysyä piässä. Veelläkö lienöön sekotettua.
— Paavo Ruotsalaisella kai sitä on tarjota. Ainahan niillä heränneillä sitä tavaraa on.
— On muilla, ei Paavolla. Ei ne Paavon viinat joudu vieraita odottamaan. Kunpa edes riittäisi talonväellekkään. Mutta itse se aina huitturissa hoippuu. Kun me sen Runeperkin ja Oksasen kanssa käytiin maissa Aholansaaressa, kuului kova mökä talosta. Heränneet riitelivät hurjasti keskenään, mistä pikku asiasta lienevätkään toraa pitäneet — ei niiden riidoista muut mitään tajua — ja joivat nektaria Paavon luona. Kohta Paavo tulikin rantaan, kun kuuli, että vieraita oli tullut veneellä mutta eihän se muuta kuin hoki:
— Hui hai, Rupsan pojat, ruukiss' on joulu! Hän herkesi juopuneemmaksi kuin olikaan, näyttääkseen muka meille, että hän oli paatunut syntinen, oikea synnin orja. Runeperk kysyi:
— Mite' hän sano'?
Oksanen selitti, että Rupsa on kestikievari lähellä Juvan tehdasta ja Aholansaari on taas Syvärissä, siellä ihan naapuruudessa. Mutta Oksanen lopulta vihastui ja huusi Paavolle:
— Suu poikki Paavolta! Mitä sinä vanha varis yhtä sammoo vatkutat. Ei myö olla uskovaisia, hoasta kerrankin järkee. Säästä Rupsajuttusi uskovaisillesi. — Mutta Ruohtalainen vaan huitoi käsivarsillaan ja rähisi:
— Hui, hai Rupsan pojat, ruukiss' on joulu!
— Oletko sinä rakas Vihta-Paavo usein käynyt kaimaasi katsomassa, kysäsin.
— En muulloin kun soutaessani vieraita kalamiehiä. Juhannuksen aikana sousin piispa Agricolaa näillä vesillä, ja silloin niinikään poikettiin Aholansaaressa.
— No miten Paavo ja Agricola sopivat keskensä?
— Huonostippa, huonosti. Paavo oli sattumoilta selvällä päällä eikä reuhannut. Kysyä tokasi vaan heti Agricolalta:
— Kuule sinä arvon piispa, Luteruksen oppipoika, voiko suruton periä taivaan?
— En mä simmot ymmärrä, vastasi piispa. Mike suruton on? Lutherus ja minä olimme iloisia miehiä. Olemme perineet taivaan niinkuin sä, ja muut syntise' ihmise'.
— Harhaoppinen oot, harhaoppinen. Vielä tulee tuomio, sitä minä odotan. Silloin nähdään iloitsetteko te suruttomat. Helvetti teidät perii.
— El' sä molkota! Kyll' vaan lait' ihminen taivaan aina perii.
— Vai lait' ihminen? Kunnon miestäkö tarkoittanet. Tiiätkö, miten muka kunnon miehille käy. Ei muuta kuin niskat nurin ja putii palavaan pätsiin!
— Syntipukitko taivaan perivät? kysyi Agricola.
— Sinäpä sen sanoit, huudahti Paavo. Syntipukit juuri taivaassa peräpenkillä istuvat ja lait' miehet jäävät ulos tuiskuun ja tuprakkaan. Näin sanoo raamattu. Ensimäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimäisiksi. Sinun pitää joka päivä tuntea synnin painavan, synnin repivän lihassasi, silloin olet oikea kristitty, silloin sinulle taivaan portit aukenevat ja lyödään selkiselälleen.
Paavo Korhonen hymähti ja jatkoi:
— En malttanut olla ääneti vaan kysyin: "joka päiväkö sinä, kaima kulta teit syntiä?"
— Joka päivä, ja joka yö ihminen tekee syntiä. Sinä Korhonen et sitä tuntenut omassa tunnossasi; sinä olit suruton.
— Mitä syntiä sinä joka päivä ja yö teit? kysyin edelleen.
— Kaikkia sekä sielun että ruumiin syntiä.
— Et tuota liene ollut humalassa joka yö. Enhän minäkään, suruton maailmanmatti, sentään joka yö pidoissa laulanut. Vaikka kertoivathan ihmiset siellä minun kotipuolessani että markkinoilla kuuluit vuoroon veisanneen vuoroon hihkuneen.
— Ei suruttoman veisuu veisuulle tunnu. Mutta kun syntinen parkasee sielunsa tuskassa, silloin se veisuu on kuin hulttiokoiran älähdys, kun sitä herra kalikalla heittää.
— Tahallasiko syntiä teit, että hälinä kauas kuuluisi?
— En tarvinnut tahallani tehdä, synti asuu aina veressä.
— Niinhän ne pahat kielet kertoivat teistä heränneistä, että te vaimoinne haudan partaalla jo heittelitte lämpimiä silmäyksiä nuoriin tyttölöihin. Puolen vuoden perästä olitte jo uusissa kihloissa. Ja kaikki teidän mahtimiehenne kuolivat kolmannen jopa neljännen vaimonsa syliin, pirteinä sulhaspoikina loppuun saakka.
— Se on sekä Jumalan että ihmisten lain mukaista. Se on synnin lakia, sanoi Ruotsalainen.
— Niin, mutta taisitte te joskus loukata ainakin Mooseksen lakia, sen kymmentä ja kuudetta käskyä. Muistelen kuulleeni, että te syyttelitte toisianne monenlaisista rikoksista.
— Niin, niin, syntiä, syntiä me teimme, sentähden me toivomme armoa, parasta armoa, kun kerran suurtuomio tulee. Sitä minä odotan, ja ikävissäni täällä Tuonelassa ryypiskelen. Ah, milloinka se Kristus tulee tuomiolle! Minä vihaan tätä Tuonelaa, jossa suruttomat saavat nokka pystyssä rehennellä ynnä vanhurskaitten kanssa.
Silloin Agricola suuttui ja sanoi minulle:
— Paavo Korhone, soura viekkaast' tonn' käsin, emmä enää kerk' kuulema ton' forviti = itserakkaan äijän praakaust'. Täll' tunnill' ahvene' nappava'. — Ja me soudettiin "viekkaast" — sillä kai se piispa lienee tahtonut sanoa vikkelään — muutaman luodon kupeeseen, jossa käsnäpäitä lahnoja ja ahvenia sai ongella.
Paavo pisti tulen piippuunsa ja souteli äänetönnä edelleen. Kotvan ajan kuluttua hän taas ryhtyi juttusille. — Savolainen ei pidä pitkiä puhelun lomia.
— Tuo Paavo Ruohtalainen on viisas mies ja sukkela suustaan. Se sutkauttaa ja näsäyttää niin että tulta silmissä iskee. Mutta muutamissa asioissa se on löylyn lyömä. Sitä sanottiin minun nuoruudessani Löyhkä-Paavoksi. Se oli jo aika-ajoittaan vähän niinkuin hullujen kirjoissa. Kuuluipa itsemurhaakin tuumineen.
— Tällaisia kiihkohermoisia, eteviä miehiä on ilmestynyt niinkauan kun ihmisiä maailmassa on ollut. He ovat kaikki samanlaisia. Hermot heikot, tunteet kiihkoisia, mutta äly erittäin elävä. Et niitä saa sanoilla kytketyiksi. He antavat teräviä vastauksia, ja järjen juoksu on nuhteeton. Niinkuin useinkin mielenvikaisilla. Yksi ainoa pettää. Se on se pohja, jonka päälle he rakentavat oppinsa ja mielikuvituksensa. Se on ventoa, hullua, kestämätöntä. Kaikki muu on kirkasta ja järkiperäistä. Paavolla lähtökohta on ventoperäistä, muu kaikki pätevää järkeä.
— Niin, sitähän se hokee, että ihmisen alati täytyy tuntea synnin painoa. Ihmisen täytyy vuoroon tehdä syntiä, vuoroon katua. Ja kun ei jaksa syntiä tehdä, niin pitää luulotella muille, että synti vain aina on mielessä. Mutta kun siitä yhdestä synnistä — tietänet mitä tarkoitan — aina vaan paukuttaa, niin kuulijoissa sen tunnon helposti herättää. Varsinkin naisissa. Heillä se aina on vähän vireillä, meillä miehillä vain aika ajoittain. Ja ne naiset, ne niin mielellään siitä synnistä kuulevat puhuttavan, jonkatähden naiset aina Paavoa ympäröivät. Oli niitä miehiäkin joukossa, mutta harvakseen. Naisia sadottain istui lattioilla ja kuunteli tarkkaan, miten Paavo kehui olevansa suuri syntinen, aina vain synti mielessä. Tiedättehän, miten Savossa sanotaan, kun illalla rupeaa raukaisemaan: "Puhutaan rakkaudesta, niin ei nukuta". Ei ne naiset nukkuneet, kuin Paavo pauhasi synnistään.
— Naiset aina kerääntyvät profeetan ympärille. Niin on ollut ennen, niin on nytkin ja niin tulee aina olemaan. Naiset ovat kiihkohermoisia, niinikään profeetta. He sopivat mainiosti yhteen. Naiset kuvittelevat kuulevansa Jumalan sanaa, vaikka heillä vain on edessään kiihkoinen mies, joka supattelee ärsyttäviä tunnustuksia.
— Ei ne terveet naiset milloinkaan liittyneet Paavon joukkoon, jatkoi Korhonen. Kahdentoista lapsen äidit pysyivät poissa. Eikä se Paavon ensimäinen vaimokaan milloinkaan suostunut hänen tuumiinsa. Äkäinen kuului olleen kuin turkinpippuri. Kuului heittäneen kirveelläkin miestään. Kun vain ei olisi nyt kotosalla. Meille tulee äkki lähtö, jos eukko on tuvassa.
— Kummakos se! Profeetta kävi pikimältään kotonaan, jo lähti taas kuukausiksi saarnamatkoille. Jätti vaimon ja lapset pettua jyrsimään. Helpompi juopon vaimon kohtalo kuin profeetan emännän. Ei ihmekkään, että käsirysyä joskus syntyi. Vaimo oli terve ihminen, ja rakasti siis, korkean luonnonlain mukaan, lapsiaan, ei kulkuri miestään, joka perheen tuuliajolle jätti. — Lönnrot väitti nähneensä heränneitä Kajaanissa, mutta sanoi säälineensä heitä, sillä kaikki olivat hermotautisten näköisiä ja tapaisia.
— Kävin minäkin Ruohtalaisen kokouksessa kerran siellä Rautalammilla. En kärsinyt kauan katsella, en kuunnella. Pois piti lähteä. Voihkinata ja huokauksia. Rupesipa eräs akka piehtaroimaan ja ulvomaan. Olipahan vain sellainen heppana eukko, naimaton, lapsirikas. Mutta Ruohtalainen kivahti, kun näki minun tekevän poislähtöä ja huusi: "Sinäkin Korhonen vaan rallattelet niitä renkutuksiasi, tartu virsikirjaan kiinni ja tunnusta syntisi. Suruton oot, kaima parka, ei sun laulus taivaassa kelpaa". En vastannut muuta kuin että "en minä niitä taivasta varten sepitäkkään, rautlampelaisille vain ratoksi. Hullumpia juttuja ja sutkauksiahan sinä suustasi puotat kuin minä. Luuletko sinä, että ne Moosekselle ja profetoille kelpaavat". — Samalla livahdin pellolle, ja Ruohtalainen kuului saarnaavan "elä istu siellä kuin pilkkaajat istuvat", sillä tarkoittaen minua, vaikka en eläissäni pilkannut kirkkoa, en kirkonmiehiä, en kirkonmenoja; vallesmanneja vain ja papinpoikia ja hävyttömiä häikäleitä. — Mutta tuollahan se Aholansaaren venevalkama jo on!
Pitkä, huiskea, laiha mies näkyi seisovan rannalla. Oli onkimatkalle valmistautumassa. Miettivän näköinen oli, tutki siimojaan, nenä pystyssä ja kippurassa kuin hauen koukku.
— Kunhan se ensimäinen akkasa vaan ei olisi kotonaan, sanoi Korhonen ja käänsi päätään kepeästi puolelle jos toisellekin. Pelkään, vanha poika, tupakarhuja.
Soudettiin rannemmalle. Korhonen nousi pystyyn ja kysyi:
— Kuuleppa, kaima kulta, onko se vanha vaimosi kotosalla?
— Marjaan meni. Kuka sinulla on tuolla perässä sikaa uittamassa? Iso on kuin heinäruko?
— Onpahan vaan elävä ihminen. Halusi sinua haastatella.
Ruotsalainen heti herkesi iloiselle päälle, rupesi huitomaan käsillään, niinkuin juopuneilla on tapana.
— Terve miehelle, vanha suruton rekilaulujen seppä, huudahti Ruotsalainen ja pisti Korhoselle kättä. Terve sinäkin, surun laakson airut!
Ruotsalainen tarkasti minua kiireestä kantapäihin ja loi tutkivan, terävän silmäyksen minuun. — Tätä tunkeilevaa silmäystä ne heränneet ennen muinoin maailmassa kovasti kavahtivat. Paavo oli muka terävä ihmistuntija.
— Ootko sinä tuhlaajapoika vai sen vanhempi veli, kiljasi Paavo ja ojensi minulle kätensä.
— En kumpanenkaan!
— Tuhlaajapoika oot, näen sen silmistäsi.
— En ole. En ole isältäni perinyt pennin pyörääkään. Minulla on säästöpankissa satoja markkoja. Sikopaimenkaan en koskaan ole ollut. Tuhlaajapoika en ole. Kitupiikki olen.
— Sitte sinä olet sen vanhempi veli, tuo tekopyhä raukka. Sinussa on itsevanhurskauden synti.
— Olkoon se kaukana minusta! Sinun silmäsi pettävät, Paavo parka. En ole kumpanenkaan. Olen tosin aina matkoilla kuten tuhlaajapoikakin. Olen kulkenut maat mantereet, kauempana kuin tuhlaajapoika konsanaan, mutta aina palannut joku ropo taskussa kotia. En koskaan vanhempien edessä ole vararikkoa tehnyt, niinkuin, sen pahempi, usein vieläkin tapahtuu matoisessa maailmassamme. Tekopyhä taas en ole liioin ollut!
— Sinä viisastelet.
— En viisastele. Mutta sinun sairaaloinen itserakkautesi joskus iskee harhaan. Niinkö sinä luulet, ettei muita ihmisiä olekkaan kuin tuhlaajapoikia ja sen vanhempia veljiä. Vähänpä ihmisiä tunnet. Minä olen keskimäinen veljeksistä.
— Ei hänestä raamatussa lueta.
— Raamattu on vaan kirja. Ei siinä kaikista ihmisistä lueta, mutta avarassa maailmassa on paljon seikkoja, josta raamatussa ei hiiskuta sanaakaan.
— Pilkkaatko raamattua?
— En. Minä tunnen raamatun ja osaan antaa sille sen arvon, mikä sille tulee.
— Kovin olet koppava poika. No mikä se keskimäinen poika sitte oli.
— Se oli nöyrä mies, joka rakasti molempia veljiään, eikä vaan tuhlaajapoikaa. Tuhlaajapoika ei ole mikään ihanne ihminen, niinkuin sinä luulet. Ei tuhlaajapojasta koskaan kunnon eläjää tule, yhtä vähän kuin mätähongasta rakennuspuita. Mikä on mätä kerran, se on mätää. Synnintunnostaan huolimatta on tuhlaajapoika aina mennyttä kalua. Hän tartuttaa mätää ympärilleen. Tuo nenätön tuhlaajapoika on aina vaarallinen ilmiö isän huoneessa. Niinpian kun hän voimistuu hieman, hän lankeaa uudestaan. Nuorten palvelijattarien kauhu! Ei sovi hänestä iloita eikä häntä kunnioittaa, sääliä kyllä ja rakastaa. Vanhempi veli oli ehkä hieman ikävä, kodin kunniankukko, mutta luotettavampi kuin tuhlaajapoika. Usko pois Paavo, ilo on jumalisempaa kuin suru. Keskimäinen veli oli oikea isän poika. Vanhempi veli oli ikävä murjottaja, mutta huonoin kaikista oli tuhlaajapoika. Joll'et kovin suuttuisi, tahtoisin väittää, että hän oli huonompi ja syntisempi kuin sinäkin, Paavo parka. Et piisaa tuhlaajapojalle. Jumalan kiitos!
— Suruton olet, ihmisparka! Tuomittu olet.
— Niin olen. Ja suruttomana tahdon elää, sillä suruton ei vihaa, ei tuomitse ketään. Suruton tahtoo elää ja suo muillekin elämisen oikeuden. Te surulliset luulette olevanne maan suola, mutta olettekin vaan tuomitsevia pippuripusseja, ja itserakkaita raukkoja. — Nyt tiedät, minä olen suruton keskimäinen veljes.
— Oleppa, vaikka olisit pahnan pohjimainen. Mutta hullusti sinun käy viimeisellä tuomiolla. Sanot tuntevasi raamatun. Tietänet siitä, että vain viheliäiset ihmiset autuuden perivät.
— Mutta ethän sinä itse ollut viheliäinen ihminen. Sinähän vain tekeydyit viheliäiseksi. Olet tutkinut minua. Suvaitsetko että tutkin sinua. Mikä synti sinua vaivasi, kun nuorena miehenä karkasit kotoasi hakemaan lohdutusta vanhalta hurskaalta neljänkymmenen peninkuorman päästä?
— Minä olin suuri syntinen, suurin maailmassa, huokasi Paavo.
— Et tahtone tautia avoimesti tunnustaa, yhtä vähän täällä kuin maailmassa. Teillä oli vaan yksi synti. Kaikki sen tiesivät tarkemmin sanomattakin. Niinkuin saaristossa kalalla tarkoitetaan silakkaa niin teilläkin synnillä tarkoitetaan sitä ihmisen intohimoa, joka on väkevintä ja samalla pyhintä, aina hereillä, aina saatavissa kuin silakka ranta-asukkaan ateriasta, kaiken elämisen ehto, luomakunnan ainoa tarkoitus. Sitä te sanoitte synniksi, vaikka ilman sitä ihmiskuntaa ei voi ajatellakaan. Sinä nuorena tätä tunnetta säikähdit, sillä sinussa, niinkuin monessa muussa henkevässä nuorukaisessa, se ylivoimaisena puhkesi esille, niin että se muuttui harhavietiksi. Minä supatan sen sinulle korvaan (Supatin sanan Ruotsalaisen korvaan). Elä ole milläsikään Paavo! Et sinä ainoa sellainen ole ollut maailmassa, etkä tule olemaan! Kaikki herkkähermoiset nuoret miehet ovat sellaisia. Pelastuit siitä, kuten niin monet muutkin. Se on kaikkien taiteilijain penikkatauti. Kaikkien, joilla on mielikuvitusta. Et sinä saa ylvästellä sillä, että syntinen olit; miehiä ne on muutkin. Eikä se mikään harvinainen tauti ole. Yleisin kaikista.
— Koppava olet. Luulet tutkivasi sydämmet ja munaskuut, sanoi
Ruotsalainen, nyt jo luopuen kaikista muka juopuneen eleistä.
— Se tauti se juuri tekee herkkäviettiset miehet ja naiset uskonnollisiksi. Sitä tautia te kaikki heränneet mahtimiehet poditte. Ja kun sinä siitä taudista saarnasit ja pauhasit, niin sanasi sattuivat kuulijain arimpaan kohtaan. He heräsivät ja ihmettelivät, että oivalsit heidän helmasyntinsä. — Mutta kuuleppas, rakas Paavo, sitä tautia seuraa aina sairaaloinen itserakkaus, sairaaloinen halu kuuluisuuteen ja maineeseen. Sinä et viihtynyt kotonasi. Sinun piti päästä seuroihin, joissa ihmiset ihaillen kuuntelivat sanojasi, joissa jokainen silmä sinua seurasi, joissa kuoleman hiljaisuus vallitsi, kun sinä suusi avasit. Mutta kaikki sinun seuralaisesi olivat herkkähermoisia, saman taudin potilaita. He janosivat myöskin kuuluisuutta, mainetta ja huomaavaisuutta. Sentähden he pukeutuivat körtteihin, jotta kaikki ihmiset viittaisivat ja supattelisivat: "katso tuossa kulkee herännyt, tuossa astuu pyhä mies". Kysyn tässä: eikö itserakkaus, turhamaisuus ja maineen halu ollut sittekin sinun helmasyntisi, kaikkia muita syntiäsi kuumempi?
— Sinähän saarnaat kuin suuren leipäpitäjän paras pappi, hymähti
Ruotsalainen.
— Niin, elä tästäkään ole pahoillasi! Sinulla on ollut edelläkävijöitä, sinulla on oleva seuraajia. Erämaasta ilmestyy aina tällaisia pitkätukkaisia profeetoita, mikä mihinkin hassuun pukuun puettuna. Jos Nilsiässä kompuroisi kamelia, niin sinäkin olisit teettänyt itsellesi körttipuvun kamelinkarvoista, jos Nilsiässä olisi ollut lihavia heinäsirkkoja ja kimalaisia, niinpä sinäkin olisit niitä ahminut ja niiden nesteitä juonut. Näitten puutteessa keikaroit hurstipaidoissa ja piikkohousuissa ja söit pettua, mutta et juonut hunajaa vaan hieman kuivempia nesteitä.
Syytäessäni näitä sanoja suustani tunsin jonkun nykivän takinlievettäni. Paavo Korhonen supatti hätäisesti korvaani:
— Lähdetään hyvän sään aikaan liikkeelle. Marjamiehet näkyvät palaavan kotiaan rantakiviä myöten.
Hän pisti kättä Ruotsalaiselle ja livahti veneeseen. Ei minun auttanut muu kuin seurata häntä. Kättelin Ruotsalaista ja syöksyin veneen perään.
— Melokaa nyt, jos jaksanette, hätäili Korhonen.
Kokka kohisi, kun Korhonen veti airoillaan. Ruotsalaista kuului naurattavan meidän hätäinen lähtömme. Hän oli ihmistuntija ainakin Korhosen sieluun nähden.
Ei pitkään aikaan virketty sanaakaan. Korhonen kiskoi venettä hartiavoimillaan. Katsahdin taakseni. Ruotsalainen tervehti sydämmellisesti vanhaa vaimoaan ja näkyi ystävällisesti häntä puhuttelevan. — Äkäpussi talossa on parempi turva kuin huono vahtikoira.
Vihdoin keskeytin vaitiolon:
— Korhonen hoi! Eikös jo uskallettaisi hieman jutella. Eihän Aholan saarta enää kunnolleen näykään. — Suurilla miehillä on usein pahat akat.
— Niin on tuolla Ruohtalaisella ainakin. Se ajoi minut kerran ulos tuvasta, kun vähän maisteltiin kaiman kanssa. Ei muuta kuin kiljasi ja sanoi miehelleen: "vai rupeat sinä jo suruttomia kokoomaan ryypyillesi! Etkö enää tyydy heränneitten seuroihin. Lystimpihän se tuo Korhonen taitaisi olla kuin nuo vanhat Niskaset ja Naskaset, mutta pois viinamiehet talosta! Taivaassahan sitä nyt ollaan eikä Nilsiän perukoilla." — Pitipäs Ruohtalainen suunsa kiinni; eipäs suupaltto hirvinnyt tikahtaa sanaakaan. Minä olen aina pelännyt kiukkuisia akkoja. Kun niihin järki pystyisi! Mutta suuria lapsia ne naiset aina ovat.
— Niin, lapsen pehmeät lihakset naisilla iät kaiket on. Lienevät aivotkin samanlaiset. — Mutta ihmeellinen se Paavo Ruotsalainen sittenkin oli miehekseen. Ei ollut saanut muuta sivistystä kuin rippikoulussa, mutta siitä huolimatta itse rippikoulun pitäjät ajoivat hänen luokseen oppia saamaan. Ja mitä hän opetti? Ei muuta kuin sitä yhtä samaa, että synti painaa, synti vaivaa. Se on, koko maallinen elämä oli muka syntiä. Ja tätä hullua sadatusta kuulemaan kerääntyi kansaa laumoittain. Paavo oli herkkähermo-potilas, ja tautiaan hän tartutti kaikkiin, jotka olivat vastaanottavaisia. Hänen seurakuntansa oli niinikään hermotautista. Siitä kantaa Lönnrot todistusta. Niinkuin ruumiin rutto tarttuu ja leviää, niin sielunkin sairaus tarttuu miehestä toiseen. Paavo rakasti esiintyä viheliäisenä, rakasti sadatella itseään. Niin, sekin on tautia, pyhää tautia. Tuo orjan tilanteen ihannoiminen, tuo Herran patukan suuteleminen on nykyään todettu aivan yksinkertaiseksi ruumiilliseksi taudiksi. Ja tätä tautia potevat kerääntyvät suurissa laumoissa eri seurakunniksi. Niihin kuuluu sivistyneitä ja sivistymättömiä suloisessa sovussa. Kaikkia yhdistää yhteinen merkillinen hermojen taipumus. Paavon ympärillekin kokoontui sekä rahvasta että hienostoa. Hänestä tehtiin kahden hiippakunnan piispa, Suomen vihkimätön arkkipiispa. Ja hänen hiippakuntaansa kuului suuriruhtinaskunnan kaikki herkkähermoiset uskovaiset. — Mutta niinkuin rutto toisin ajoin raivoaa laajemmin ja yleisemmin, toisin ajoin vaimenee, niin tämäkin henkinen tauti aika ajoittan kulovalkean tavoin leimahtaa liekkeihin ja ryskäen kulkee maita mantereita taas sammuakseen kuin sytykkeitä puuttuu. Ajantietojen hämärimmistä kaukaisuuksista tällaiset liikkeet tunnetaan. Ne ovat aina olleet samanluontoiset. Tuprahtavat äkkiä ilmi liekkiin, ja sammuvat taas vähitellen. — Liikkeen johtajia sanotaan profeetoiksi, ja väitetään heitä Herran lähettämiksi. Usein heidän oppinsa ovat epäkäytännöllistä laatua, mutta voivat myöskin joskus sisältää varmoja, maallisia tarkoitusperiä. Silloin niiden elämänikä lasketaan sadoissa, jopa tuhansissa vuosissa. Ja ihmiskunta polvistuu näiden harhakuvien eteen.
— Mutta ovatko ne harhakuvia? kysyi Korhonen.
— Ovat. Ne ovat mielikuvituksen utuisia otaksumia. Ainoastaan pätevästi todistetut opit pysyvät halki aikojen. Ne eivät koskaan tupsahda äkkiä ilmi tuleen, ne kytevät hitaasti, ne lämmittävät aina ja valaisevat tasaisesti.
— Vieläkö körttiläisiä on Suomessa tätä nykyä? kysyi taas Korhonen.
— Taitanee olla siellä täällä Pohjanmaalla ja Savossa. Kulkutaudin luonnetta sillä liikkeellä ei enää ole; sitä ilmenee samalla tavalla kuin joka vuosi tuhka- ja tulirokkoa. Mutta voi kohta koittaa se aika, jolloin se taas kulkee metsäpalon tavoin yli maan.
— Minnekkä minä teidät soudan, kysyi Korhonen.
— Soutakaa sinne, mistä helposti pääsen Tuonen pauhaaville koskille.
Minä aikoisin lähteä venekyydissä alas Väinölään.
— Tästä se on lyhyin tie koskille Impilahden kautta. Mutta siellä Impilahdella asuu vaan nuoria, naimattomia neitosia. En tiedä, uskaltanetteko sen kautta kulkea. En minä vain, vanha poika, ole sinne milloinkaan hirvinnyt pistää nokkaani. Kuuluvat laulelevan niin kauniisti, että järki mieheltä menee.
— En minä tyttöjä pelkää. Eikä ne mieheltä mieltä vie. Yhä ne vaan sitä lisäävät. Tietäähän Korhonen, mitä Lemminkäinen sanoi Saaren tytöistä. Pelkäsin heitä, "kuin havukka kylän kanoja". Niin Luoja tahtoo, että tyttöjä pelätään. Minä yritän astua tuohon vaaralliseen lahteen. Soudetaan vain sinne.
— Minusta nähden kyllä saatte mennä sinne, mutta minä soudan heti
Impilahden valkamasta kotia.