IMPILAHTI.
Se oli suuri maakunta, jossa etupäässä asui naimattomia naisia, kaikenikäisiä, kaikenlaatuisia naisia, jotka eivät olleet saaneet nauttia avioelämän suloa, sen lapsiriemuja ja sen kuluttavia riitoja ja toria. Lahti oli syvä ja pitkä, se oli kuin vuono, jota ympäröi alppimaiset rantavuoret. Suuret lumivalkoiset monikerroksiset kivirakennukset pilkistivät esille tuuheitten lehtipuitten välistä. Viisaitten neitsyitten rakennusten pitkällä sivulla nähtiin maasta katonrajaan asti ulottuva Kristuksen pronssinen kuva ristinpuussa, tyhmien neitsyitten rakennuksia koristi rivi punaisia lyhtyjä katon rajassa.
Väinämöinen oli useasti kertonut tämän seudun luonnon ihanuuksista, kuinka siellä joka lähteen reunalla istuskeli valkopukuisia naisia, kauniita, keltatukkaisia, jotka matkamiehelle tarjosivat raitista, kirkasta vettä, ja pitivät seuraa ikivaahteroitten suojaisessa varjossa. Häntä ei oltu koskaan laskettu tähän ihanaan Impilahteen jumalallisen arvonsa vuoksi, mutta Lemminkäinen, vedenjumalan poika, oli ankeriaan muodossa uinut vastavirtoja joka ilta vuonon ihanille rantamille.
Astuskelin vuonon rantoja pitkin kaunista käytävää, joka vuoroon sukelsi kallioitten tunneleihin, vuoroon kulki kukkivien laaksonpohjien yli. En ollut kauan astuskellut, kun kuulin laulua mutkittelevan tien kaukaisuudesta. Illalla kotiinsa palaavia impiä. Laulun ääni läheni ja paisui. Jo näin eturivin astujat. Jo kuulin laulun:
Hei henttuni silimillä sinisillä
Ja poskilla punasilla
Niillä mä itseni ilahutan
Kuin rikkaat tuhansilla.
Tyhmiä neitsyitä siis! Kun tulivat kohdalleni, seisattuivat ällistyneinä kuolevaisen haahmoni takia, ja yksi kysyi:
— Minnekkäs pappa astuu?
— Ketä olette, suruttomat vainajat? kysyin vastaan.
— Enkeleitä, niinkuin näet.
— Mutta ketäs olitte maailmassa?
— Tupakkaenkeleitä! Etkö tunne hajusta?
— En. Avaruuden vihainen viima on pyyhkäissyt pois lemunne. Mistä kaupungista olette?
— Helsingistä "trustin" tehtaasta.
— Tekö minua silmillänne söitte siellä kadulla punikkien vallan aikana maaliskuussa?
— Kaikki lihavat miehet olivat silmiemme ruokaa siellä maailmassa.
— Oi te typerät tupakkaenkelit! Teidän ajatuksenne ovat yhtä lyhyet kuin hiuksenne ovat pitkät ja takkuiset. Miksi minun vertani janositte, miksi tahdoitte silpoa sisukseni? Ettekö tienneet, että juuri minä olin teidän työnne ja toimeentulonne vankin perusta ja pohja. Minähän poltan 15 sikaria päivässä. Minut ja muut lihavat miehet murhaamalla olisitte särkeneet ammattinne tukipylväät. Muita teidän pyrintönne olivat yhtä lapsekkaasti suunnitellut kuin punikkien ylimalkaan. Jos te olisitte voittaneet, olisivat useimmat henkiset ja aineelliset toiminta-alat joutuneet seisahduksiin.
— Elkää enää riidelkö! Eikö pappa tule meitä hälsaamaan tuonne ylös vuorille, jossa näette punaisten lyhtyjen kuumottavan?
— En malta! Rakastan enemmän teidän kättenne töitä kuin teidän mahdollisesti rakastettavaa seuraanne.
Tupakkaenkelit tekivät halveksivan ruumiinliikkeen, sytyttivät savukkeen ja läksivät eteenpäin marssimaan laulaen yhä arveluttavampia renkutuksiaan.
Jatkoin matkaani. Jo alkoi kuulua edestäpäin toisen ryhmän laulua. Näin kaukana pitkän jonon valkoharsoisia impiä lähenevän. Heillä oli myrtinoksat kassapäissään, ruusuja rinnalla ja helakoita unikukkia vyötäisillä. Hitain askelin he kulkivat tietä pitkin, käsivarret käärittyinä toistensa vyötäisille. He lauloivat vaan yhtä laulua:
Sitte kuu-toa helskyttäisin
Papinpaita-a kangasta
Kihlasormus se kiilteleisi,
Voi mua hullua neitoa!
En tahtonut tavata näitä osattomia, onnettomia impiä. Vetäydyin suppilokatajan taakse ja tirkistelin sieltä. Sääli valtasi sydämeni, kun näin heidän kaihoiset silmäyksensä. Kuivuuden polttamia kukkasia? — Kesti tunnin verran, ennenkuin impien jono oli sivuuttanut minut. He poikkesivat syrjätielle ylös kotiinsa vuoristoon heti lumirajan alapuolella. He hakivat viileyttä kuumalle kaiholleen.
En ehtinyt ottaa monta askelta, niin jo pöly ilmaisi, että uusi jono oli tulossa. Niinikään valkopukuisia neitoja. Heillä oli palmunoksia käsissään, orjantappurakukkia hiuksissaan, rukouskirja kainalossa. Silmät olivat kohdistetut yläilmoihin ja hartaudella he veisasivat:
Enkeli taivaan lausui näin:
Miks' peljästyitte säikähtäin?
Mä suuren ilon ilmoitan
Maan kansoille nyt tulevan.
He poikkesivat valtatieltä ja läksivät kapuamaan ylös vuorelle, jonka rinteessä kilometrin pituinen rakennus läikehti ilta-auringon valossa, musta korkea kuva peloittavana roikkumassa keskellä rakennuksen seinää, kaiken väriloiston ja vehmauden epäsointuisena kummituksena.
Astuin edelleen. Kaksi mustapukuista naista astuskeli hitaasti vastaani. Pitkiä he olivat ja solakoita. Toinen kuletti toista kädestä. Toinen näytti olevan sokea.
Se, joka toista kuletti, korotti äänensä ja alkoi kauniilla kirkkaalla äänellä laulun, omituista kyllä saksankielellä täällä suomalaisten Tuonelassa. Hypähdin tiepuoleen kuunnellakseni. Pitkäveteinen, kiehtova ääni huudahti:
Allmächtige Jungfrau, hör' mein Flehen!
(Kaikkivoipa Neitsyt kuule huutoni).
Siis katolilainen! Olisiko ehkä keskiajalta? Pienen loman jälkeen hän jatkoi:
Zu dir, Gepriesne, rufe ich!
(Sinua, Ylistetty, huutelen).
Näin samalla naisia, jotka lymyivät tien poskessa ja supattelivat laulajalle:
— Augusta, Augusta, kerro hulluja juttuja!
Mutta laulaja ei näkynyt heistä välittävän, ei heitä kuuntelevan:
Lass mich im Staub vor dir vergehen.
Mach, dass ich rein und engelgleich,
eingehe in dein selig Reich.
(Tahdon vaipua jalkaisi juureen tomuun!
Suo minun puhtaana ja enkelinkaltaisena
astua Sinun autuaille asuinsijoillesi).
Siis Elisabetin rukous Tannhäuaeristä.
Musta surupari oli saapunut kohdalleni. Kysyin:
— Ketä olette, hitaat vaeltajat?
Laulaja katsahti minuun säikähtäen. Sokea ei nostanut päätäänkään. Molempien kasvoista kuulti näkyviin vielä ihmeen ihanat piirteet, syvien arpien runtelemat. He seisahtuivat ja näkevä kysyi matalalla äänellä.
— Oletko kuollut vai elävä?
— Eläjä olen.
— Elä häiritse meitä!
Hän seisahtui, mutta jatkoi lauluaan.
Wenn je ein sundiges Verlangen ein weltlich Sehnen keimt in mir, So rang ich unter tausend Schmerzen dass ich es tödt' in meinem Hertzen!
(Jospa syntinen halu, jospa maallinen kaiho vielä minussa vesoo, niin taistelen tuhansin tuskin, tukahduttaakseni sen sydämestäni).
— Kuinka, ihana laulaja, käytät saksankieltä suomalaisten taivaissa?
— Olen puolalais-saksalainen Königsbergistä. Lapsena opin tämän hehkuvan laulun operassa käydessäni. Helsingissä elin hurjaa elämää, Helsingissä kuolin. Sentähden olen täällä, suomalaisten taivaissa.
— Suonet anteeksi uteliaisuuteni. Ken olet?
— Tuntenetko minut? En sano sinulle isäni kunniakasta nimeä, sanon nimen, jolla minut tunnettiin Helsingin herrain piireissä. Olen "Tyska Augusta". "Eldoradon" palossa sain vammoja, jotka veivät hautaan ja tänne. Oletko kuullut siitä palosta ja kävitkö Eldoradossa?
— Olen kuullut, mutta en käynyt. En vielä silloin ollut akatemian vapaa kansalainen. — Kuka on tuo onneton, solakka toverisi.
— Sanokoon itse, jos haluaa.
Keltatukkainen sokea mietti hiukan:
— Minua sanottiin — "Svenska Ebba!"
— Mitä vammoja sait Eldoradossa, kysyin uudelleen "Tyska Augustalta".
— Kun kerran taas saan nähdä ja puhutella elävää ihmislasta, tahdon avata sydämmen ja kertoa sinulle kärsimystein historian:
Asuin kymmenen muun onnettoman tytön kanssa Eldoradossa Helsingin syrjäkadulla. Olin ainoa saksatar, saapunut Räävelin kautta Helsinkiin. Muut olivat ruotsikkoja ja jokunen suomalainen tyttö. — En kärsi kertoa elämästämme siellä kurjuuden pesässä. Oli hauskoja huumauksen hetkiä, mutta hirvittävän painavia ikävän, katumuksen ja häpeän pitkiä tunteja. Mutta — minua ylläpiti kaikessa tässä loassa yksi pyhä ajatus. Minä halusin äidiksi, rakastin intohimoisesti saada omaa lasta kiikutella. Kun olin jonkun uljaan, iloisen miehen tuttavuudessa, oli polttava rukoukseni jumaläidin puoleen: — olen katolilainen kuten äitinikin — "anna minun vaivaisen saada poika, ja minä alan uuden elämän!" Rukoilin ja rukoilin, ja kauhea elämäni sujui siedettävästi — toivossa. Mutta rukoustani ei kuultu. Ei kukkia verso yleisellä maantiellä! — Mutta samassa talossa asui työläisperhe, talonmies ja vaimonsa ja heillä oli yksi poika iloinen ja vilkas. Kun muut tytöt päivisin viettivät raukeaa, vetelehtivää elämää, silloin minä juoksin talonmiehen perheen luo ja leikittelin lapsen kera. Rahani kulutin lapselle, puin hänet, syötin häntä parhaimmilla herkuilla, ja sain vapaasti hellitellä häntä. Tämä pieni poika oli minun kirkas aamutähteni likaisen yön jälkeen.
— Silloin tapahtui se suuri onnettomuus. Eräänä suurena isänmaallisena juhlana täyttyi salimme ja kammiomme juhlivia patrioteja. He olivat saattaneet naisensa juhlasta kotia ja saapuivat lukemattomilla ajureilla meille juhlaa jatkamaan. Meillä tanssittiin ja riemuittiin ja ryypättiin. — Isänmaalliset suuret juhlat olivat meidän talon asukkaille kaikkein rasittavimpia. — Tässä humussa pääsi tuli irti. Humalaisten sammutusyritykset eivät onnistuneet. Kohta oli koko rakennus ilmiliekissä. Vähissä vaatteissa kaikki karkasivat ulos. — Silloin muistui mieleeni talonmiehen poika, minun silmäteräni. Heidän porstuansa jo paloi. Mutta itse eivät näkyneet aavistavan vaaraa. He olivat tottuneet nukkumaan kovassa yöjyrinässä. Sitä jyskytystä, huutoa ja temmellystä oli aina pihallamme. Minä syöksyin palavan porstuan läpi perheen luo, herätin heidät, koppasin pojan syliini, hyökkäsin taas ulos. Pelastin pojan hengen, annoin hänet palosotilaalle, mutta omat kevyet vaatehepeneeni olivat syttyneet palamaan. Sain pahoja palohaavoja, vietiin sairashuoneeseen. Kasvot olivat yhdessä ruvessa. Olisin parantunut, mutta palosotilaitten kylmät ruiskuryöpyt, jotka he suuntasivat minuun sammutustarkoituksissa, sekä kylmä, kirkas keväinen yö synnyttivät keuhkokuumeen, johon kuolin.
Kuului metsästä säheitä ääniä:
— Tyska Augusta! — Tyska Augusta! Elä puhele sen miehen kanssa. Tule tänne kertomaan meille hulluja juttuja!
— Ketä ovat nuo naiset?
— Ne ovat hienoja neitejä, jotka aina vaivaavat minua. Tahtovat vaan kuulla hulluja juttuja.
— Pelastuivatko pojan vanhemmat?
— Pelastuivat ikkunasta, mutta palaneet olisivat ehkä kaikki, sillä ei kukaan humaltuneista tytöistä muistanut talonmiehen kohtaloa.
— Sinä teit suuren työn, suurimman, minkä ihminen tehdä voi. Oman henkesi uhalla pelastit kolmen henkilön hengen. Niin tekee luomakunnan kaikki todelliset naispuoliset oliot. Äidin rakkaus voittaa uhraavaisuudessa kaikki muut ihmistunteet, kaikki opitut hyveet. Sinä et ollut luotu "tytöksi", sinä olit luotu "äidiksi". Olit väärällä elämän uralla. Tämä pyhä tunne sinut pelasti. Sait anteeksi, mitä luojaasi vastaan rikkonut olit.
Svenska Ebba avasi suunsa ja puheli hiljaisella äänellä:
— Istuin hourailevan Augustan tautivuoteen äärellä ja hän aina vaan hyräili tätä samaa ihanaa laulua, jonka äsken kuulitte. Se syöpyi minuunkin. En enää ollut iloinen maailmassa, en humussa, en humalassa. Korvissani vaan soi:
"Mach, dass ich rein und engelgleich
Eingehe in dein selig Reich."
Kunnes onnettomuus kohtasi minutkin.
— En maassa enkä taivaissa vielä ole tavannut niin hartaita "puhtauden" palvojia kuin te, onnettomat tytöt. Ehkä onkin niin, että entiset ilotytöt rukoilevat taivaallista impeä nöyrimmin ja hartaimmin. — Mutta saanko tietää, miten sinä ihana Ebba, kadotit näkösi.
— Surutarinani on tällainen. Augustan kuoltua keväällä oli minun elämäni käynyt raskaaksi. Korvani kuulivat keskellä uniani vaan hänen laulujaan. Kammioni siltapalkit polttivat jalkaini alla. Voitko tajuta, miltä tuntuu, kun lattia rupeaa polttamaan kuin kuuma hella. Ääni sisässäni soi: "pois täältä, pois, pois!" Minne? En tiennyt minne. Ei ole helppoa jättää sellainen elämä. Tahdon voima on kuihtunut valvottuina öinä. — Tuli eräänä heinäkuun päivänä nuori, kaunis mies luokseni. Tuli elämöimään, tuli hekkumoimaan, tuli rahojaan tuhlaamaan. Tuli maalta muutamaksi päiväksi pääkaupunkiin. Hänen kanssaan päätin tukahduttaa jäytävän ikävän. — Kaksi päivää oli elosteltu. Oli tyhjennetty nautinnon malja pohjasakkoja myöten. Ilta-aurinko pilkisti hiostavasti sisään paksujen akkunaverhojen läpi. Pöytämme oli tahmea alkohoolijuomien tähteitä. Hengitystäni rupesi ahdistamaan. Pois tästä likapesästä ulos kirkkaan auringon alle! Hermostuneet korvani taas kuulivat selvän selvästi harhaääniä. Huusin miehelle: "kuuletko karjankellojen kilkatusta, tunnetko niitetyn heinän tuoksua?" Olin nuorena palvellut Jämtlandin vuorimaissa paimentyttönä. Ne kutsuivat minua ulos. Puhelin kuin mieletön. Mies kuunteli ja kauhistui. Häneen tarttui minun hurmioni. Otettiin koriin evästä, kuivaa ja märkää, syöstiin kadulle ja kulettiin haltioituneina läheiselle merenrannalle. Saatiin vene, soudettiin ulos Hietalahden satamasta. Helpottuneena hengitin raikasta meri-ilmaa, rupesin rallattelemaan taalalaisia polskia. Lauloin ja ilakoin. Kammottavat äänet kaikkosivat korvistani. Lukemattomia seurueita souteli veneissä lahdella. Oli tyyni ja lämmin. Toverini souti ääneti ja hiljaa. En seurannut hänen toimiaan. Olin haltioissani. Olin kotonani Jämtlandissa ja paimensin karjoja korkeilla laitumilla. Pamauksen kuulin, silmiäni vihlaisi kuin tulen liekki olisi niihin sattunut, tuuskahdin veneenpohjalle. Kuulin vielä kaksi laukausta. — Mies oli ensin ampunut minut, sitte itsensä. Minä jäin sokeana elämään, hän kuoli. Kuka hän oli, sitä en tiennyt. Miksi sen teki, ei siitäkään kuoleva ehtinyt virkkaa sanaakaan. Me olimme puhtaan elämän janon hurmiossa. Hän yhtä haltioitunut kuin minäkin. Mielettömänä sokaisi minut. Kahden vuoden pimeyden perästä pääsin tänne.
Ebba lopetti kertomuksensa. Samassa kuului hirvittävä kirkuna sieltä suuren palatsin pihamaalta, jossa pronssinen kuva oli pystytetty. Vihasia, kimeitä naisääniä kuului, jotka huusivat:
— Missä on taivaallinen ylkämme? Sinulle uhrasimme onnemme ja tunteemme siellä maailmassa. Missä sinä nyt olet? Tuoko patsas vain?
Samassa alkoi hirvittävä kivitys. Pronssinen patsas kumisi ja kilisi.
Ja kirkuvat äänet leikkasivat ilmaa.
— Mitä meteliä siellä pidetään? kysyin.
— Mielipuoliset immet, joita on niin paljo, kivittävät joka ilta kuvaa ja kirkuvat.
— Ei korvani kestä tuota kirkua. Jatkan matkaani. Hyvästi surkuteltavat, autuaat immet.
Läksin juoksujalkaa eteenpäin, paeten melua. Naiset viidakosta karkasivat tielle ja alkoivat maaritella:
— Svenska Ebba, kerro hulluja juttuja!
Kohta kajahti taas tyttöjen äänet.
Doch, konnt ich jeden Fehl nicht büssen,
so nimm dich gnädig meiner an,
Dass ich mit demutvollem Grüssen
als würd'ge Magd dir nahen kann.
(Jospa en mahdakkaan vikojani sovittaa,
Ota minut armolliseen huomaasi,
Jotta nöyrästi tervehtien voisin
kunnon impenä sinua lähestyä.)
Juoksin yhälleen, sillä kiusattujen impien kimakat huudot vielä vihloivat korviani. Samassa kuulin äänen tien vierestä:
— Minne se mies juoksee?
— Pakoon! Pakoon pahoja ääniä.
Vanhahko nainen istui kivellä, kirja kädessä ja nenälasit silmillä.
— Noitako naisten ääniä te pakenette? Te olette itse syypää siihen, että he niin kirkuvat. Te miehet! Te vaaditte naisilta sitä, mitä ette itseltänne.
— Olette siis naisasian etutaistelija?
— Olin maailmassa "Tulisoihdun" ja "Nousevan Koston" avustajia. Olin tulinen sosialisti. Taistelin vääryyksiä vastaan erittäinkin naisen elämän alalla. Vaadin köyhille riittävästi leipää ja naisille riittävästi lempeä. Tasajakoa niin yhdessä kuin toisessa tapauksessa. Tuossa näette tulokset nykyisestä järjestyksestä. Toisilla liian vähän, toisilla liian runsaasti. Molemmat menehtyvät.
— Kuinka Teitä ei lähetetty sielunvaellukselle?
— Kuolin jo lokakuussa ennen punikkien meteliä. Kyllä Neidit raadin edessä vaativat minua vaellukselle, mutta minä härisin vastaan. Väinämöinen ja Louhi yhtyivät täydellisesti minuun, Porthan piti minun ajatuksiani järkevinä ja Agricola ei pitänyt niitä aivan mahdottomina. Hän muisteli Lutherin sanoneen, että ilotyttö useinkaan ei ole huonompi kuin nunnakaan. Mutta pyhä Henrik ja piispa Maunu olivat kauhuissaan ja kiukuissaan ja Neitien kiharat säkenöivät liekkejä.
Samassa taas parahti naiskuoro laulamaan. Äänet tulivat jostakin lehdosta aivan läheltä. Sanat kuuluivat selvästi:
O sanctissima, o piissima
Dulcis virgo Maria!
Mater amata! Intemerata!
O-o-ra-a, O-o-ra pro nobis!
(Oi sinä kaikkein pyhin ja hurskain
Sulo impi Maaria.
Äiti armahin, saastumaton
Rukoile puolestamme).
— Kuka täällä latinaa laulaa? kysyin.
— Naantalin nunnat ja muut katoliset immet keskiajalta. He asuvat tuolla lehdossa eräässä komeassa luostarissa. Joka ilta he ylistävät taivaan kuningatarta, joka aamu niinikään. Joka yö taas… No, tästä en kehtaa kertoa. Kuuluvat olevan vihanvimmoissa siitä, että Lemminkäinen lähetettiin sielunvaellukselle. Lemminkäinen saapui joka ilta auringon laskettua luostariin ja lähti aamun sarastaessa. Vielä näkee köysitikapuun jäljet muurissa, josta Lemminkäinen kiipesi luostariin. Samanlaiset jäljet kuuluvat näkyvän jokaisen naisluostarin muurista.
— Mitä kirjaa luette?
— Se on saksalainen aikakauskirja "Die neue Generation."
— Oivallinen julkaisu! Kuinka pitkältä vielä kestää tätä Impilahtea?
Minussa on herännyt kipeä kaipuu pois tyynien naisten seuraan.
— On sitä vielä joitakin peninkuormia. Olette tilaisuudessa vielä kokemaan, että minä olen oikeassa. Minä elin "als würdge Magd", mutta luuletteko, että kukaan minua silti kunnioitti. Haukkuivat vaan "vanhaksi piiaksi". Kirkossa jumaloidaan "puhdasta impeyttä", kirkon ulkopuolella sitä ivataan ja pilkataan. Onko siinä oikeutta ja kohtuutta? Vastatkaa mies!
— Ei ole. Te olette palvelleet aasialaista aatetta. Se on harhaviettisten miesten keksimä, luonnoton ja seurauksiltaan tuhoisa. Luoja ei salli, että hänen lakejaan loukataan. — Mutta Te olette terveen ja terhakan näköinen.
— Minut ylläpiti pyhä viha.
— Saatte vihata vielä satoja vuosia, ennen kuin muutosta saatte aikaan. Ihmiset eivät palvele luojaansa vain omia keksimiä jumaliaan. Ja jumalat ovat ihmissyöjiä.
— Niin, ja miehet ovat luoneet jumalat omiksi kuvikseen.
— Ja naiset niitä hartaimmin palvelevat.
— En minä, en minä, huudahti nainen ja nenälasit tipahtivat syliin.
Koska huomasin, ettei sanatulvalla olisi rajaa, hyvästelin ja läksin. Tapasin vielä kymmeniä kotia palaavia impilaumoja. Mikä veisasi virsiä, mikä rakkauslauluja, mikä rekilauluja.
Mutta naisen ainoa ilon lähde on kumminkin rakkaus sen kaikissa ilmenemismuodoissa, karkeimmasta henkevimpään. Suurin ja pyhin on äidin rakkaus. Naisen aateluus.
Sentähden on Tuonelan Impilahtikin murheellisin paikka taivaissa, sillä kunniallinen äidinoikeus suotakoon aina naiselle. Suuri luoja sitä vaatii.
Naisten kanssa on mentävä tuomiolle hellävaraa kuin silmää kosketellen. Sentähden ei punikkinaisiakaan oltu lähetetty sielunvaellukselle muuta kuin poikkeustapauksissa. Ainoastaan ilkeimmät tupakarhut.
Riensin joutuin pois päin. Pääsin Impilahden rajojen tuolle puolen. Vielä soivat korvissani ihanat äänet, surkuteltavat äänet, sairaaloiset äänet, harhaviettiset äänet:
"Mach dass ich rein und engelgleich eingehe in dein Seligreich".