SIIMES KANERVIO.
Yö läheni ja hain kattoa pääni päälle. Yhden huvilan portilla seisoi:
Siimes Kanervio.
— Siimes Kanervio? Olin lukenut tuon nimen äskettäin. Missä? Ja missä yhteydessä? Tuores vainaja hän ainakin oli. Sen tiesin.
Kolkutin huvilan ovea. Mies tulee avaamaan, mutta saa ainoastaan vaivalla oven auki. Kun tämä vihdoin onnistuu, kysyn, onko hän Siimes Kanervio ja saanko yökorteeria hänen luonaan.
— Astukaa sisään vaan, sanoi huvilan asukas.
Nyt näin, että hänen kaikki sormensa olivat poikkileikatut.
— Suokaa anteeksi, mutta kuka Te olette? Olen lukenut Teistä, mutta en muista, minkä tapauksen yhteydessä.
— Olin Hämeenlinnassa punaisten miliisipäällikkö, jonka punikit surmasivat.
— Nyt muistan, Te käskitte ampumaan erään roiston, joka oli aikeissa murhata 200 aseetonta henkilöä Hämeenlinnan kaupungissa. — Te olitte siis ainoa koko punaisten joukossa, joka uskalsitte panna henkenne alttiiksi, kun näitte, mihin kuiluun koko liike oli suistumassa.
— En tiedä, olinko ainoa, mutta muuta en voinut tehdä.
— Kuinka liityitte heidän joukkoonsa?
— Olin jo nuorukaisesta saakka saanut sen aatteen päähäni, että varallisuus voisi olla tasaisemmin jaettu eri ihmisten välillä. En saanut rauhaa sydämmelleni, kun näin uutteran työläisperheen kituvan, silloin kun suuret laiskurit mässäsivät.
— Kituuko uuttera työläisperhe koskaan ja kutka Suomessa ylenmäärin mässäilevät?
— Hm! Eivät eroitukset varallisuudessa ole niin suuret meillä kuin muualla, ei epäkohdat niin räikeät, mutta korjattavia kohtia on olemassa ja hyvällä tahdolla mahdolliset korjata. Tätä hyvää tahtoa minussa oli. En toivonut veljessotaa, enkä luullut sen niin veriseksi käyvän. — Olin kumminkin virassani, virkaatekevänä nimismiehenä nähnyt paljon kurjuutta ja murhetta syntyvän juuri ihmisten sydämmettömyyden ja armahtamattomuuden takia. — Sentähden liityin sosialistien joukkoon. Kun kerran liityin heihin, tahdoin myös kantaa edesvastuun siitä. Kauhukseni kuulin puoluetoverieni kammoksuttavista töistä, vihanvimmoissani näin tällaisia. Ajatus lensi päähäni: sinä itse olet edesvastuussa kaikista näistä tihutöistä. Joll'et nouse tätä raivoa asettamaan, kuolet omantunnon vaivoihin. Tunsin jo olevani kuolemaan tuomittu, mutta tahdoin kuolla rauhoitetuin tuntein. Minä yritin päästä syyllisyyteni tunteesta, mutta se ei onnistunut. Ääni vaan manasi minua: Sinä, juuri sinä olet edesvastuunalainen. Veri huutaa kostoa, sinun on vuodatettava veresi, muuten et pääse veren velasta.
— Omituinen ajatus! Nykyajan siveysopin mukaan ihminen on syypää vaan omiin rikoksiinsa ei muitten. Ihmisen aivotus on sittenkin lukuunotettava ei vaan itse teko. Sattuman kautta tapahtunut rikos, ilman tarkoitusta, ei ole rikos. Se on tapaturma. Teissä näkyy asuvan vanhan ajan käsitys rikoksesta, joka oli tahra samanlainen kuin lika, joka voi räiskyä yhtä hyvin viallisen kuin viattoman niskoille. Puhutte kuin israelilainen ja toimitte kuin Mucius Scaevola.
— Olenkin lukenut klassikkoja Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa. Clotho, Lachesis ja Atropos väänsivät värttinöitään ja kutoivat mustaa elämänlankaani.
— Te siis itse tuomitsitte itsenne syypääksi rikoksiin, joita ette ollut tehnyt.
— Niin, minä, minä itse olin syypää, ja edesvastuunalainen.
— Kunnioitan Teitä, vaikka en ymmärrä. Te ette tahtonut verenvuodatusta, Te vastustitte sotaa, mutta sittenkin aijoitte kuolla murhamiesten puolesta. Kuulkaa, ei kukaan voi kuolla toisten syntien edestä, kunkin täytyy sovittaa omat rikoksensa. Teidän käsityksenne on aasialaista perua, Te aijoitte antautua syntipukiksi, aijoitte viattomana karitsana kuolla toisten syntien takia.
— Ei niin, ei ollenkaan niin. En mielestäni ollut viaton, enkä suinkaan kuollut toisten puolesta. Sovitin vaan omat erehdykseni, sen erehdyksen, että olin liittynyt puolueeseen, jonka tekotapoja en hyväksynyt.
— Luulenpa melkein, että Te valkoisten vankina ja heidän tuomioistuimensa edessä, olisitte julistettu syyttömäksi niihin rikoksiin, joista itse syytitte itseänne.
— Niin luulin minäkin, sentähden en antautunut heille, vaan omille miehilleni. Tiesin ett'eivät he tunteneet armoa. Tahdoin vaan ennen kuolemaani julkijulistaa koko kansalleni, että, vaikka kohta rikollinen, en hyväksynyt punikkien murharaivoa.
— Niin eivät ajatelleet liikkeen johtomiehet.
— Eivät. Minä pidänkin heitä syyllisinä jokaiseen murhaan. Laivan kapteenin täytyy olla viimeinen uppoavassa aluksessa, he jättivät sen ensimäisinä, ennen kokkipoikiakin. Märssipojat hukkuivat, päällystö pelastui. Se on vastoin merilakia, se on vastoin kaikkia lakeja. Me olimme kaikki ryhtyneet uhkarohkeaan tekoon, minä olin päättänyt vastata tästä teosta ja sen olen tehnyt. Kenen omatunto sallii vetäytymistä edesvastuusta, hän sen tehköön, minua oli opetettu toisin.
— Kuka oli opettanut?
— Isä ja äiti.
— Kunnioitettavia ihmisiä! Mikä toimi isällänne oli?
— Kansakoulunopettaja.
— Taas uusi esimerkki siitä, että näissä perheissä elää korkeat aatteet ja jalo henki.
— Isäni oli sitä paitsi kansakoulujen luojan, U. Cygnaeuksen, kasvattipoika.
— Mainiota. Nyt ymmärrän Teitä. Uros on aina pitkän sankarisarjan luoma. Vanhojen tarujen mukaan jumalien poika.
— Pidättekö minua sankarina. Mielestäni olin ainakin rikollinen.
— Aivan varmasti enemmän sankari kuin rikollinen. Kuolittehan ainakin niitten miliisien puolesta, jotka ampuivat roiston. Tehän ette suostuneet ilmaisemaan heidän nimiään, vaikka kidutuksilla koetettiin pakoittaa.
— Mutta sehän oli aivan luonnollista. Minähän olin käskenyt heitä ampumaan. Minunhan piti vastaaman tästäkin työstä.
— Oikein kyllä teitte, mutta tällaisia me muut ihmiset kunnioitamme sankareina. Suomen suuren sosialistisen puolueen johtomiehet eivät nostaneet sormeaankaan estääkseen verilöylyjä, vielä vähemmin katsoivat velvollisuudekseen vastata heidän, eipä edes omistakaan töistään. Sellaisia ei sanota sankareiksi. — Oliko kuolemanne tuskallista?
— Kaikki muut tuskat kärsin, mutta nälkäkuolema oli kauheinta. Ei piiskaamiset, ei polttamiset, ei jäsenien katkomiset olleet niin kauheita kuin nälkä ja jano.
— Mitä Te ajattelitte Suomen kansan sivistyksestä, kuin Te olitte sen kourissa.
— Ei väkijoukolla koskaan ole sivistystä. Yksityisillä ihmisillä kyllä. Rahvas on aina rahvasta. Joukoissa he polkevat kaikki jalkoihinsa. Kaikki joukkoliikkeet ovat tuhoisia. Lumihiutaleet leijailevat kepeinä ilmassa, mutta lumivyöryt hävittävät kaikki allensa. "Odi profanum vulgus" lauloi jo Horatius. Se soi korvissani, kun veri valui suonistani.
— Voiko olla murheellisempaa kuin joutua joukon jalkoihin. Siinä ei auta vastalauseet, eivät omat ajatukset. Jos et kule ihmisvirran mukana, niin sorru pois. Ihmisvirta ei tunne armoa. — Te olitte joutunut rahvaan liikkeeseen. Te ette kuulunut siihen, Te pyritte toiseen suuntaan, sentähden Te murskattiin jalkojen alle.
— Aivan luonnollinen tapaus siis, huokasi Kanervio, aivan luonnollinen. En siis voi kantaa vihaa ketään kohtaan. En enää muistakkaan, kutka ja minkänäköiset kiduttajani olivat. Ne olivat vaan yksilöitä Suomen työväen suuresta armeijasta. Olivatpa tuskin syyntakeisia. Minä olin noussut heitä vastaan, tahdoin kulkea omaa tietäni, sentähden kävi minulle kuin ihmiselle väkitungoksessa, joka pyrkii ihmisvirtaa vastaan. Hän kaatuu maahan ja hänen selkärankansa katkiaa.
— Ettepä todellakaan voi ketään vihata, kellekään kostaa. — Ainoa oppi tästä on, ettei koskaan saa kuulua joukkoihin, pitää aina kulkea yksin. Ihminen ei saa pyrkiä lampaita matkimaan; lammas on katraseläin, ihminen on henkinen sissi. — En tosin huomaa Teidän tehneen minkäänlaista rikosta, mutta sen erehdyksen teitte, että liityitte nöyränä jäsenenä katraaseen, suomatta itsellenne oikeutta arvostella sen toimia. Luonnonlain ikiankaroitten sääntöjen mukaan Te murskattiin. Mutta Teidän kuolemanne oli kaunein, komein, sankarillisin, minkä tunnen koko kirotusta mellastuksesta. Sellainen omaperäinen ihminen kuin Te ette voi kuulua puolueisiin. Sellaisiin kuuluvat lampaat, oinaat ja pässit, ja nämät syöksyvät suin päin kuve kupeessa kiinni sinne, minne suurisarvisin oinas niitä johtaa. Jos sarvipää oinas syöksyy järveen, polskahtaa katras samaan sulaan, jos oinas hölmöyksissään karkaa kohti suden suuta, seuraa nöyrä katras orjallisesti hänen jälkiään. Katraan jäsenet eivät siveellisesti vastaa eivätkä voi vastata mistään; ne vastaavat vaan kukin hengellään. Te pyritte katraasta irti. Teidät hukka peri heti. Tiedättehän, miten Länsi-Suomessa lapset sanovat johtavan oinaan puhuttelevan kairastaan:
"Kuka teist' on kipiä-ä-ä-ä?
Mää-ä-ä-ä!
Mikä sull' on kipiää-ä-ä-ä?
Pää-ä-ä-ä!"
Niin totta toisen kerran, katraan "pää-ä" on aina kipiä. Kellä pää ei ole kipiä, hän elköön liittykö katraaseen. Siellä voi pää mennä turhan päiten — johtavien oinaitten typeryyden tai ilkeyden takia. Sääli tervettä päätä, lampaitten päät menkööt!
— Mutta katras on voimakkaampi kuin yksinäinen oinas tai pässi, väitti
Kanervio vastaan!
— On kyllä. Mutta jos kiihkoiset pässit ovat johdossa, silloin katraankin voima on köykäiseksi löytty. Silloin hukka perii koko katraan. Niinkuin kävi teidän joukon. Nyt on katras hajallaan, mikä viaton karitsa määkii missäkin: "Mull' oli kipiä pää-ä-ä-ä!"
— Mutta uudet oinaat voivat taas kerätä katraan kokoon.
— Voivat kyllä, mutta toivokaamme, että niillä oinailla on terve pää-ä-ä! Ikävä vaan että Te olette joutunut tänne. Ehkä Teidän päätä ja sydäntä tarvittaisiin maailmassa. Arvostelen Teidän tekoa ylen suureksi. Te olitte harvinainen ilmiö punikkien laumassa, mutta ette ainoastaan punikkien, vaan harvinainen ylimalkaan ihmiskunnassa. Ette mitään muutosta aikaansaanut punikkien menettelyssä, ette uhrikuolemallanne ylimalkaan mitään voittanut ihmiskunnalle, voitittehan vaan itsellenne suurimman voiton, omantunnon rauhan. Tämä kuolemanne hyödyttömyys ei vähennä tekonne suuremmoisuutta. Kanervion nimi menee tulevaisuuteen uljaimman miehekkyyden seppeleen ympäröimänä.
— En mainetta tavoitellut.
— Suurin maine tulee joskus sitä tavoittelematta.
Juteltiin vielä ennen levolle menoa yhtä ja toista punikkien psykologiiasta, Aleksis Kiven sankarien luonteista verrattuina meidän ajan punikkeihin. Toivoin tapaavani vielä Kiven Tuonelassa ja aijoin keskustella hänen kanssaan tästä asiasta, niin ett'en tällä kertaa selosta iltapuhdejuttujamme Kanervion kanssa. Kanervio oli iloinen suoritetusta urotyöstään, minä iloinen saadessani häntä kehua.