TUONELAN KOSKISSA.
Seuraavana aamuna hakeuduin taas Tuonelan joen rannoille. Aikomukseni oli koskiveneellä laskea hurauttaa kaikki Tuonelan kosket Väinölän tuville saakka.
Tuonelan joen niskassa, siinä missä se lähtee suuresta vesireitistä, asuivat vannotetut koskenlaskijat. Sitä sanottiin Vaalaksi skandinaavialaisen kohtalon jumalattaren nimen mukaan. Vanha Vaala eukko vaani kosken reunalla ja valitsi uhrinsa. Tuonelassa hän ei hyötynyt, mutta vanhalta maalliselta muistiltaan hän vietti aikansa nimikkopaikassaan ja muisteli entisiä aikoja, jolloin koppasi verevän pojan, urhean miehen tai kalpean immen uhrikseen.
Tapasin vannotettujen joukossa vanhan tuttavani, Vähäojan, jonka Vaala oli salakavalasti houkutellut vaahtoiseen linnaansa Mankalan kiehuvassa Iso-Käyrässä.
Vähäoja purskahti itkuun nähdessään minut. Lohduttelin häntä sillä, että hänen leskellään ja kahdella pojallaan oli hyvä taloudellinen asema maailmassa. Toin hänelle mieskohtaiset terveiset.
— Mutta ne onnettomat, iloiset ylioppilaslaulajat, jotka minä syöksin
Vaalan valtakuntaan, niitä minä säälin, huokasi Vähäoja.
— Elä huokaile heitä. He olivat valmiit Tuonelalle. Olivathan he ylistäneet Tuonelaa riemuitsevin äänin laulajaisissa, seuroissa ja toveripiireissä:
"Siell' on lapsen lysti olla
Illan tullen tuuditella
Helmassa Tuonelan immen."
Elä surkeile heitä, surkeile avuttomia vanhempiaan, äitejä ja isiä. Yhden nuorukaisen isä suri itselleen kuoleman taudin. Kohta hän on täällä. Ennenkuin käki kukahtelee Mankalassa tänä kesänä, laskee hän sinun veneessäsi alas poikaansa tapaamaan.
— Niinpä niin. "Tuonen viita, rauhan viita, kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma." Niin kuuluivat eloon jääneet laulajat hyräilleen Iso-Käyrän honkaisella rantajyrkänteellä meille hukkuneille. Poissa olin minäkin Suomen vainosta ja riidasta. Kuullut olen paljon punikeilta ja valkosilta, jotka tästä ovat kulkeneet. Olen kuullut heidänkin hyrisevän: kaukana kavala maailma.
Astuttiin Vähäojan pitkään tervaveneeseen. Vene täyttyi kohta nuoria miehiä, nuoria naisia. Ne olivat kaikki punikkeja.
— Ette ole sielunvaellukselle tuomituita, sanoin ihmetellen.
— Emme, meitä on paljon Tuonelassa vapaalla jalalla. Tahtoisitteko, että kaikkien pitäisi joutua sielunvaellukselle?
— En suinkaan. Kyllä raati tietää, mitä se tekee. Oliko teidän vapautus yksimielistä.
— Kaikki äänestäjät vapauttivat. Neidit kuuluivat tahtoneen lyhyempää vaellusta. Väittivät, että me kaikissa tapauksissa olimme rikkoneet maan perustuslakeja. Kapinallisia ei muka koskaan saa armahtaa. Ei Jumalakaan armahda ketään, joka häntä vastaan nousee. Hän etsii isäin pahoja tekoja jopa kolmanteen ja neljänteen polveen, saati sitte itse syyllisiä.
Mutta Neidit ovat sekä uskovaisia että entisiä edustajia. He näkivät meissä vaan kapinallisia kaikkea sitä vastaan, mikä heistä oli pyhää ollut, alttari ja perustuslaki. Louhi ja Väinämöinen eivät sanoneet tuntevansa muuta perustuslakia kuin Luojan kirjoittamaa ihmisten sydämmiin, ja siinä perustuslaissa on paljon sijaa suotu armahtavaisuudelle. Kuta korkeammalta taholta kirjoitettu perustuslaki on annettu, sitä julmempi se on kapinallisille. Sitä armahtamattomampia sen kannattajat.
Laskimme juuri ärjyvää Kinahmen koskea. Musta aalto syöksyi kokasta sisään ja täytti veneen puolilleen.
— Ohoi vannotettu, laske tarkkaan! Täällä on yksi hukkuva joukossa, huudahtivat miehet.
Pahimmasta ryöpystä päästyämme ohjasi Vähäoja veneensä rantaan. Hänen kätensä vapisivat kuin vilun väreissä.
— En voi laskea, kuin kuoleva ihminen on veneessä. On lorua että meillä laskumiehillä on rautaiset hermot. Kerran eläissään kumoon laskenut perämies on kuolemaan merkitty, ja hänen venemiehensä niinikään. Minä en uskonut tätä sääntöä, rupesin laskemaan, vaikka olin kerran ohjannut ihmisiä kuolemaan. Vaala eukko otti seuraavalla kerralla minut. Nyt en laske, kuin kuoleva on veneessä.
Mutta punikkien joukossa oli Oulusta kotosin oleva, hän tarttui viilettimeen ja hänen ohjauksessa laskettiin loput koskia.
Jatkettiin keskustelua matkatoverien kanssa.
— Kuinka jouduitte punakaartiin? kysyin lähimpinä istuvilta.
— En saanut työtä. Käsky oli, että työttömien piti tarttua aseisiin. Koetin välttää joutumista kaartiin, sillä olin jo kuullut sen toimista sellaista, joka ei minua miellyttänyt. Hain rengin paikkaa kolmesta talosta, mutta ei huolittu. Oli jo miehiä talon tarpeiksi, ehkä vähän liiaksikin. Ei auttanut muu kuin tartu kivääriin.
— Ettekö periaatteellisista syistä tahtonut kieltäytyä?
— En hyväksynyt aseihin tarttumista, mutta olin äänestänyt sosialistien mukana ja olin sosialisti. Olinhan työmies. Olivathan kaikki toverini työmiehiä. Mihinkä olisin kuulunut? Vastustin viime tinkaan saakka; lopuksi ei vastustus enää auttanut. Mitä olisitte tehnyt minun asemassani?
— En tiedä! Ettekö tienneet mikä onnistumatonta kapinaa seuraa?
— En varmasti. En ollut koskaan lukenut, miten kapinallisia kohdellaan. Sen vaan luulin muistavani, että Anjalan liiton miehet saivat armahduksen, paitsi yhtä, joka mestattiin. Olin lukenut sen jostakin kirjasta kirjastossamme.
— Luulitteko voittavanne?
— Me luultiin kaikki, että voitto oli taattu. Alussa olimme varmat siitä, kaikki lehtemmehän sitä toitottivat, mutta emme silloin liittyneet kaartiin. Liityimme vasta myöhemmin. Silloin ei voiton varmuus ollut enää yhtä luja. Mutta silloin oli pakko liittyä. Juuri tämä myöhäinen liittyminen meidät pelasti rangaistuksesta.
— Ette siis ilolla kantaneet asetta.
— Emme suinkaan! Ei kukaan kantanut ilolla asetta. Eivät nekään, jotka olivat liittyneet kaartiin aivan alusta saakka. Pitihän heidän toimia vihollistensa keskellä, aina heidän näkyvissään. Ei ihmisellä ole sitä luontoa, että hän ilakoi vihamiestensä ahdistuksesta heidän silmiensä edessä. Vielä vähemmin me, jotka puolipakolla olimme sinne joutuneet.
— Niinpä niin! Sitä minäkin ihmettelin. En koskaan nähnyt iloista punikkia. Kaikki olivat tuskaisten näköisiä. Oliko niin, että teitä hävetti liikkua asioillanne?
— Nyt sen voin tunnustaa. Niin oli. Jouduin Helsinkiin. Piti marssia katuja pitkin. Kaikki kadulla kävelijät olivat meidän verivihollisiamme. Kaikki katselivat meihin inholla. Ei sellainen marssiminen ollut hauskaa. Tietäkää, että runsas toinen puoli olisi paiskannut aseensa nurkkaan, jos olisi kehdannut. Muutamat sen tekivätkin.
— Entä murhamiehet, eivätkö nekään riemuinneet?
— Riemuitsivat kyllä, kun olivat saaneet uhrinsa hyvät kengät jalkaansa ja paksun lompakon taskuunsa, mutta se ilo ei ollut pitkäaikaista, eikä se ilo tarttunut muihin, ei se riemastuttanut muita. Päinvastoin. Ehkä herätti kateutta. Sellainen tunne ei naurata.
— Kaikki työ, jota ei tehdä ilolla, on kirottua työtä. Sellainen ei koskaan onnistu. Mutta kai sentään joukossa oli joitakin intoilijoita, jotka taistelivat hyvän aatteen puolesta tai luulivat taistelevansa sellaisen puolesta, eivätkö he lietsoneet ilon ja toivon tunteita?
— Niitä oli vähän. Ei heitä kuunneltu. Roistot olivat suuna päänä. Eivätkä he joutaneet eivätkä tahtoneet kuunnella köyhälistön auttamisesta, köyhälistön aseman parantamisesta. Sellaisiin puheisiin oltiin kyllästytty vaalitilaisuuksissa. Nyt se oli miestä, jonka puhe oli verisin, jonka suusta pulppusi koston huuto. Tällaiset puheet eivät naurata. Joskin joku naurahti, ei se ollut virkistävää naurua. — Ei, en mitään iloa tuntenut, enkä nähnyt muidenkaan iloitsevan. Kateudella kuulimme, että valkoisten leirissä loppumaton ilo oli vallalla, että siellä vietettiin loma-aikaa kuin urheilujuhlissa. Meillä oli hautajaistuntu aina vaan sydämissä.
— Kuinka sitte menetitte henkenne? Kaatumallako vai sairauden kautta?
— Lähetettiin rintamalle. Kaaduin Vilppulassa. Siinä kaikki. Meidät pantiin vaarallisimpiin paikkoihin. En hengenlähtiessäkään voinut tuntea tyydytystä. En tiennyt, minkä puolesta olin taistellut. Köyhien puolesta en ainakaan. En myöskään köyhälistön oikeuksien laajentamiseksi. Meillähän jo oli kaikki mahdolliset oikeudet. Minä kuolin täydellisesti ymmällä siitä, minkä puolesta heitin henkeni. Jospa olisin edes saanut kuolla jonkun jalon aatteen hyväksi, olisi ehkä kuolema ollut helppoa. Jospa olisin saanut kuolla isänmaatani varjellessa, mikä ilon aihe viimeisessä hengenvedossani. Nyt vaivuin kuolemaan haisevan ryssän kupeella. Hän kiukussaan syyti ymmärtämättömiä sanoja suustaan. — Oli kai liittynyt meihin ryöstön toivossa, ja joutui näin pennittömänä pois kiistakentältä. Kummako siis, jos mies parka oli apealla päällä. — Ei tämä naapuruus liioin minun kuolevaa mieltäni kohentanut. Sanon suoraan, että hammasta purren valmistauduin Tuonelan matkalle. Luuletteko, että toinen puoli meidän kaatuneitamme läksi maailmasta juuri samanlaisilla tunteilla?
— Luulen kyllä. Juuri tuo tyhjyyden tunne koko teidän aherruksissanne mahtoi olla kaameinta. Se veti teidän kasvonne niin murheellisiksi. Kamalat olivat teidän toimeenpanemat murhanne, inhoittavat teidän ryöstönne ja omaisuuden järjetön hävittäminen, mutta kamalinta kaikista oli tarkoitusperienne usvaisuus. Köyhälistön diktatuuri? Mitä se merkitsi. Sitä tuskin kukaan teistä oivalsi. Ja mistä syystä köyhälistön diktatuuria? Senkötähden, että tsaarin diktatuuri oli maahan tallattu. Mutta köyhälistöhän sen polki jalkainsa alle juuri diktatuurin turmiollisuuden takia. Ja nyt pyrkii köyhälistö uudistamaan samanlaista diktatuuria. Ja myönnettäköön se kernaasti; verisempää diktatuuria ei mikään tsaari meillä ole harjoittanut.
— Kuulimme mekin joskus siitä tiktatuurista mainittavan.
— Mitä sillä ymmärrettiin?
— Sitä, että herrat väkipakolla pantaisiin hoitamaan sellaisia virkoja, joihin me emme kyenneet, kuten lääkärin ja opettajan toimia. Mutta tuomarin ja vallesmannin virat joutuisivat meille.
— Eikö tämäkään selitys tuottanut teille iloa?
— Emme iloinneet mistään — — —.
Mutta sanokaapa vielä kerran. Mitä olisitte tehnyt meidän asemassamme? Ajatelkaa, että olisitte ollut työmies työmiesten joukossa. Kaikki nousevat miehissä taistelemaan, vaativat teitä tekemään samoin. Mitä olisitte tehnyt?
— Saanko tehdä vastakysymyksen? Noudattivatko kaikki kutsua?
— Eivät kaikki. Kaikkein rohkeimmat eivät sitä tehneet eivätkä kaikkein kehnoimmat ja itsekkäimmät. Tahdotteko nyt vastata?
— Nyt vastaan. En ole laumaeläin. Ihmisten suuri enemmistö kulkee laumoissa. Tässä sentään toveruustunne olisi ehkä vieroittanut minut luopumaan kaikesta arvostelusta ja poispysymisestä.
— Niin, monet olivat vaikuttimet meilläkin, mutta hauskoja, ylentäviä aikoja ne eivät olleet. Murheella menimme kohti kuolemaa. Se oli kaikesta katkerinta. Murheella muistelemme holhokkejamme maailmassa. Ei Tuonen lehto tunnu rauhan lehdolta, ei ainakaan nyt. Ehkä aikojen kuluttua.
— Milloin näitä aikoja heretään itkemästä, ei tietäne kukaan; milloin muistelemasta? Ei konsanaan.
Oltiin laskettu koskia tuntimääriä. En ollut niitä joutanut tarkastelemaan, niin suurella mielenkiinnolla olin jutellut toverien kanssa ja tarkasti olin heitä kuunnellut. Hirvittävin mahti tätä nykyä maailmassa tuntuu "puoluekuri" olevan. Se on se Molok jumala, joka surmaa perheitten onnen. Puoluekuri se punaisten kapinassa rinnasti rehellisen, kunnon työmiehen roiston, murhamiehen ja rosvon kanssa, kunnon mies sai kärsiä roiston puolesta ja saa kärsiä roiston mainetta kautta aikojen.
Mutta sen olin huomannut, että rannoilla yhtämittaa huhuiltiin venettä seisattumaan ja ottamaan lisämatkustajia. Meidän veneeseen ei enää mahtunut ketään, niin ahdaten täynnä se oli. Kysyin Vähäojalta:
— Onko täällä aina näin vilkas liike Tuonelan joella.
— Aina, aina vaan! Tuonelassa kun ei saa pitää hevosia täytyy ihmisten joko kävellä tai pyrkiä venekyytiin.
— Eikö milloinkaan ole ehdoitettu, että hevosetkin pääsisivät Tuonelaan. Onhan niillä samanlaiset keuhkot, sydän ja aivot kuin ihmiselläkin. Muisti vielä paljon parempi kuin ihmisillä.
— Ei siitä monta vuotta ole kun uudestaan oli herätetty kysymys hevosten laskemisesta Tuonelaan, mutta kirkkokansa oli noussut raivoihinsa. Se oli uhannut nousta kapinaan, jos tällainen häväistys pantaisiin toimeen. — Nyt on uudelleen saapunut raadille pyyntö samasta asiasta. — Kirkkokansa oli jo sekä suuresti yllätetty että harmissaan siitä, että kaikki joutuivat kuoltuaan samaan tilaan Tuonelassa. Se oli odottanut itselleen suloisen autuuden ja muille ankaran kidutuksen, niinkuin Suomen valtionuskonto neuvoo. Nyt sen sijaan kaikenlaisilla juuttailla on yhtä hyvä olo kuin heilläkin. Jos vielä hevosille pyritään hankkimaan oikeutta päästä Tuonelaan, silloin kirkkokansan kärsivällisyys kuuluu loppuvan, ja se lupaa nousta kapinaan. Sentähden on Tuonelassa niin sanomattoman vilkas veneliike.
— Mille kannalle raati asettuu?
— Kaikki hylkäävät hevosen, mutta Louhi haluaisi saada jonkun poron ja Kristiina Tossavainen akiteeraa kovasti Neitejä vaatimaan vanhoille vaimoille oikeuden pitää kissoja, mutta koska jo on otettu niin kirkkokansan mielestä puolustamaton askel kohti löyhyyttä ja hataruutta, että kaikki ihmiset perivät samanlaisen taivaan, aikovat he voimainsa takaa vastustaa kaikkia uusia ehdoituksia taivasoikeuden laajentamiseksi.
Oli jo iltapäivä kun saavuttiin Raatisaaren näkyviin. Minun piti nousta piispa Agricolan laiturissa maihin. Vene laskettiin laituria kohti. Piispa oli juuri päässyt istunnosta, oli riisunut päältään kirkollisen asunsa ja pukeutunut köyhän kalastajan pukuun lähteäkseen ilta-ahvenia onkimaan. Me tervehdimme kaikki kunnioittavasti vanhaa piispaa, punikitkin yhtä nöyrästi kuin maailmassa pitäjänsä rovastia. Mutta piispa ei huomannutkaan meidän kohteliaisuuden osoituksia, näkyi vaan hääräilevän ja hakevan jotakin laiturinsa ympäristöltä. Minä nousin laiturille ja hyvästelin matkatovereitani, joitten kova kohtalo oli syvästi liikuttanut minua. Olinhan heidän kansalaisensa, olinhan ennenkin ollut työmiesten hyvä ystävä, missä kunniallisen työmiehen olin tavannut, olinhan heidän lähimmäisensä. Heidän onnettomuutensa ei ollut vierottanut minua heistä, ehkä päinvastoin. Nämäthän olivat kaikki kunniallista väkeä, jommoisten kanssa meidän täällä maailmassa täytyy elää sovinnossa ja ystävyydessä, jos mieli ollenkaan ajatella tulevaisuutta valoisana.
Samalla kun olin noussut veneestä tarttui Vähäoja viilettimeen ja ohjasi vakavasti, vapisemattomin käsin eteenpäin kun kuolevainen oli poistunut veneestä. Vene katosi Tuonen joen mustalla pinnalla sivu pyhän Henrikin linnan pois näkyvistäni. Käännyin Agricolan puoleen ja kysyin:
— Mitä sinä, arvoisa piispa, haet?
— Mult' telavus' troppotinkork.
— Troppotinkork?? Sallinet, että kysyn, onko troppotinkork kala vai lintu?
— Sä oles finbyläin', etk' tierä mikä troppotinkork on.
— Jo tiedän, jo tiedän, kun sain vähän aikaa fundeerata. Luulin ensin, että se oli joku raamatullinen sana. Sehän on sama kuin rohtopullon korkki.
— Niin, se on sit' uutta soomenkeelt', em'mä semmottii pruuk' arkiolossa.
Rupesin hakemaan ja löysinkin kohta korkin, jonka annoin piispalle.
— Takk, takk vaa, nyt pitää rustaman onkenraaka ja siim' reiraan.
Kyll' ny vaa kala syö, paljast' vaa pääse lait' tavall' framill'.
— Onko Väinämöiselle sattunut mitään ikävyyksiä minun ollessani matkoilla.
— Kyll' vaa ne emma' jutteleva' yht' toist, mutt' ei heitti ole uskomist'.
— Ei ollenkaan. Ämmät näkyvät pysyvän ämminä taivaassakin.
— Jämt' oikki!
— Olkoon onneksi! arvoisa kirjallisuutemme isä.
— Takk', takk' bara!
Läksin Väinämöisen pirttiin. Väinämöinen halasi liikutettuna minua oikein karjalaiseen tapaan. Sanoi olleen ikävän yksin elellä pirtissä. Sanoi juorujen taas liikehtineen Tuonelassa.
— Onko Ainoa ja Impi Mariaa näkynyt?
— Tuolla ne ovat leikkineet päivät päästään Ainolan tanhuilla nuorten poikien kera, Aino ylinnä. Olen heidän kisojaan seurannut, en heitä tavannut.
Läksin Impi Mariaa tapaamaan. Menin Neiti Vuoren huvilaan, josta lähetettiin sana tytöille saapua hänen luokseen. Aino ja Impi tulivat juoksujalkaa huvilaan. Syleilin hartaasti tyttöstäni ja kysyin:
— Oletko ikävöinyt setääsi?
— En ollenkaan, en ollenkaan! Täällä on niin lysti olla Ainon luona. Piiritanssia leikitään joka päivä ja hypätä barbiita. Aino on jo oppinut sen leikin ja hyppää niin hyvin. Kenkäin kärjet ovat vaan niin kuluneet. Onko täällä suutaria?
— Tuonela on täynnä suutaria. Suutarit kuolevat nuorina, sanoi Aino, joka ei edes uskaltanut antaa kättäkään minulle.
— Oletteko vetäneet tikkua lähteestä, kysyin supattamalla.
Aino punastui eikä virkkanut mitään, mutta Impi vikisi:
— Ollaan joskus.
Hetken perästä erottiin. Väinölässä mentiin aikasin illalla levolle ja makasin matkasta väsyneenä sikeän unen Lemminkäisen vuoteessa.