LÄHTÖ TUONELASTA.
Seuraavana iltana tulivat neidit tapaamaan minua. Väinämöinen ei ollut kotosalla. Neiti Vuori sanoi:
— Me varroimme koko edellisen yön teitä kotia tulevaksi, emmekä saaneet unen rahtuakaan silmiimme. Te suvaitsitte tulla vasta aamulla. Emme kumpainenkaan ole tottuneet, niinkuin niin monet Suomen aviovaimo-parat, valvomaan öitä juhlivien miestensä takia. Ymmärrättehän, että meidän nykyään, vanhoilla päivillämme, on mahdotonta tottua tällaisiin elämäntapoihin.
— Ikävää, että olette minun takia viettäneet rauhattoman yön. Jos olisin tiennyt, että minun vaellukseni täällä Tuonelassa on niin tarkan puntarin nokassa, olisin ehkä saapunut aikaisemmin. Mutta Suomen suurmiesten aviovaimot näkyvät ottavan valvomiset kevyemmin.
— Niin juuri heidän takia meidän sielumme ovat kuohuksissa. Eikö ole ollut anteeksiantamatonta tuo elämä, jota meidän suurmiehemme ovat viettäneet. Valvottaneet vaimojaan, valvottaneet palvelijoitaan, ja itse mässänneet öitä, kaksi, kolme peräkkäin. Hyväksyttekö sellaista?
— En. Minä en hyväksy, että ollenkaan juhlitaan kotona. Siellä on isäntä sidottu ja vieraat ovat sidotut, vaimo ja palvelijat taas vaivatut. Minä juhlin aina ulkona. Koti on oleva pyhäkkö, jonne ei vieraitakaan saa pistäytyä, muuten kuin kutsumalla.
— Siis hyväksytte täydelleen, että lähetimme Teitä poiskutsumaan Runebergin luota. Mutta nyt tahtoisimme lausua toivomuksen, että Te joko muutatte majaa tai jätätte Tuonelan. Meillä on raskas työ vartioidessamme Väinämöistä, emme kaipaa lisähuolta. Teillä kai ei ole sitä vastaan mitään muistuttamista, että lähetämme tytöllenne sanan saapua lähtövalmiina huomenna klo 10 tänne Väinölään.
— Ei ole.
Neidit läksivät. — Seuraavana aamuna Impi Maria tuli luokseni.
Väinämöinen vetisteli lähdön hetkenä, halasi minua ja sanoi:
— Vie terveiset Suomeen ja sano, että kohta minä täältä palaan oman kansani keskuuteen. Ei tätä jaksa enää kauemmin kestää. Naiset määräävät, ja säätävät, miten aikamiesten tulee elää. Mutta koeta saada ne pykälät poispyyhityiksi siitä rikoslaista, jossa säädetään kuritushuonetta sille, joka vastustaa Kristuslasta. En uskalla sitä ennen tulla. Minun aikanani sai ihminen ajatella ja lausua, mitä halusi. Eikö Suomessa vieläkään oivalleta, että suukapula on orjan rangaistus.
— Koetan parastani. Ehkä viidenkymmenen vuoden perästä voit palata. Sano terveiset kaikille tutuille. En ehdi käydä hyvästillä, näin äkki lähtö kun tuli eteen.
Astuimme sillan yli, jonka toisella rannalla Aino oli vastassa. Kohteliaat hyvästit heitettyämme neideille, läksimme astumaan viertotietä pitkin kohti Tuonelan porttia.
Tytöt hyppelivät edessäni maantiellä ja Aino pyysi Impi Mariaa saapumaan hänen luokseen asumaan, kun kerran myötämöisin Tuonelaan saapuu. Kulkiessani siinä perässä ajatuksiini vaipuneena kuulin jonkun kysyvän:
— Poisko se mies lähtöö tyttösä kansa Tuonelasta?
Tunsin Hoppulaisen äänen. Hän oli lakaisemassa Minna Canthin pihaa.
— Pois piti lähteä.
— Miks' näin välleen?
— Ajettiinpa pois.
— Minkä tautta?
— Ei ilo ja kevytmielisyys taivaassa kelpaa.
— No, sese vasta tiällä kelepookin. Oonhan minäkin tiällä. Enemmänhän tiällä on iloisia immeisiä kuin mualimassa. Lähen suattamaan teitä portille asti, niin suan tarinoija.
Hoppulainen liittyi meihin, niin että meillä molemmilla, Impi Marialla ja minulla, oli mieleiset puhekumppanit.
Hoppulainen ryhtyi monin sanoin ja loistavin vertauksin selvittelemään minulle oikean taivaan meininkiä. Ei minun tarvinnut muuta sen kun kuuntelin. Sanoi Minna Canthin joskus lukeneen erään italialaisen kertomusta Tuonelassa käynnistään. Ei ollut se Hoppulaista miellyttänyt, sanoi vain:
— Hapan mies, oikea möröttäjä. Lie ollut alapeita mahassa.
— Mitä lie ollut, vastasin. Oli se vähän sen näköinen potilas. Taisipa kaikilla sen ajan ihmisillä olla alapeita mahassa.
Hoppulainen yhä yltyi ja manasi italialaisen Tuonelan virran pahimpaan kinahmeen.
Saavuttiin vihdoin Tuonelan portille. Ilmarinen haettiin esille pajasta ja minä pyysin siipiäni. Ilmarinen kiinnitti siivet visusti lapoihini ja tätä tehdessä kysäsi!
— Mitenkä se velimies jaksaa? Eikö siltä tytöt ala lähteä mielestä?
— Ei ihan lopen. Uhkaa kohta lähteä takasin Suomeen.
— Ettekö kieltäneet?
— En kun käskin. Suomessa tarvitaan kyllä viisaita miehiä, iloisia miehiä, laulavia miehiä tätä nykyä. Enemmän kuin ennen. Nyt tarvitaan loihtijata, joka sulkee verihaavojen vuodon. Muuten hukumme hurmeeseen ja katkeruuteen.
— Näkemisiin Tuonela ja Tuonelan vainajat! huudahdin ja kättelin saattajia.
Haukan siivet rupesivat liipottelemaan. Syöksyttiin suureen avaruuteen. Äkkiä hävisi koko reunaton hiekkalahdelma miljoonine kirkkoveneineen silmistäni. Suuri, peloittava äänettömyys ympäröi meidät. Mutta taas kuului kaukainen, hiljainen jymy kuin kalevantulen loimutessa. Jymy laajeni, jymy kasvoi, ääniä kuului yltympäri. Kohta eroitin sävelen. Yhdeksännen Beethovenin sinfonian finaalin teema sukelsi esille:
Freude schöner Götterfunken. Vähitellen liittyi soittokone toisensa perästä tähän ilon purkaukseen. Jo soitti koko avaruus. Ne eivät olleet viulun kieliä, eikä puhaltimien toitotuksia, ne olivat vaan ääniä olemattomista koneista, vielä autereisempia kuin öljyisin viulun sävel. Nyt alkoi ihmisäänet soida, ne yhtyivät pauhuun ja kohta minä vaivuin mitä hurmaavimpaan ruumiin nautintoon. Suljin tyttöni syliini ja ummistin silmäni. Lankesin loveen, niinkuin loitsija muinoinen, jouduin samanlaiseen ilon hurmioon kuin suuri säveltäjä itse ikiluomaansa säveltäessään. Itse luomisen ilo valtasi sieluni. Ja äänet huusivat:
Freude schöner Götterfunken
Tochter aus Elysium.
Wir betreten feuertrunken
Himmlische dein Heiligtum,
Deine Zauber binden wieder,
Was die Mode streng geteilt.
Alle Menschen werden Bruder,
Wo dein sanfter Flügel weilt.
(Ilo ihanin jumalten kipinä.
Tytär autuaitten tanhuilta.
Astumme tulirinnoin
Sinun taivaalliseen pyhättöösi.
Sinun taikasi liittää yhteen
Minkä kiihko on rikki repinyt.
Kaikki ihmiset kaulaavat veljinä toisiaan
Missä sinun siipesi suhina humahtaa).
En nähnyt mitään, en tajunnut, mistä äänet pursusivat esille, ne vaan täyttivät avaruuden, ne olivat avaruuden liikehtimisen ääniä. Ilon ylistys olikin ehkä maailmankaikkiuden koneen rätinää, niinkuin kalske on höyrykoneen. Se on itse luomistyön touhun ääntä.
Nöyrästi taas kumarsin hengessäni luojaa, joka on antanut meille ihmisille lahjan, autuaallisimman ja iloisimman, taivaita hapuilevan mielikuvituksen. Sillä ihminen katkoo aineellisuuden kahleet, sen avulla se kuulee ja näkee ihanuuksia, joita ruumiillinen korva ja silmä eivät eroita.
Soljuimme avaruuksien halki. Äänet julkijulistivat Ilon ylistystä yhtä helakoilla äänillä.
Olin rakkaassa, kultakutrisessa tytössäni todellakin piteleväni ihmiskuntaa, jota halusin rakastaa niinkuin suuri Beethoven sitä rakasti. Puhutaan että jumala rakasti ihmisiä niin että hän kuoli heidän puolestaan. Ihmiskunnan jättiläisiä on vallannut sama ääretön rakkaus. Suuret nerot ovat uusien arvojen luojia. Ja luojan ainoa kiihotin on rakkaus. Ilman rakkautta ei mitään luoda kokoon. Kaikki uusi ja kelpoinen syntyy vain rakkauden kautta, henkisen ja ruumiillisen rakkauden kautta.
Kuinka miehekästä tällainen rakkaudentunne onkaan! Ei suuri uros vihaa vihollistaan. Hän sen surmaa, jos voi, tai surmataan. Mutta vihan, koston tunnetta hän ei haudo. Se on pikkusielujen hekkumaa, sillä heidän luonteelle kosto, viha, kiukku ja pikkumaisuus ovat ominaisia. Uros kykenee rakastamaan ei ainoastaan yksityishenkilöitä vaan myös ihmiskuntaa kokonaisuudessaan ja luomakuntaa äärettömyyksineen.
Huimaavan korkeat sopraanot livertelivät yläilmoissa niin kevyesti ja luontevasti kuin huilut. Ei sitä maallista kiekumista, joka parhaimpiakin sopraanoja vaivaa näissä vaativissa juoksutuksissa. Ne olivat mielikuvituksen sulosointuja, ilosta pakahtuvan sydämen purkauksia. Ja tulirinnoin ne vaan toistivat:
"Freude, Freude! Freudig wie ein Held zum Siegen, laufet Brüder eure
Bahn."
Tämän iloisen rakkauden syntysanat julkijulistettiin niinä vuosisatoina, jolloin europalainen sivistys alkoi vesomaan. Kreikkalaiset, juutalaiset ja roomalaiset viisaat sitä julistivat. Keskiajan mustina päivinä ilon ja rakkauden tähdet sammuivat. Murhe, ahdistus ja raakuus peittivät ihmisiltä taivasten valot. Mutta silloin tällöin tuo kreikkalaisten viisasten julistama oppi ylitsevuotavasta rakkaudesta hurmaa jonkun jalon sielun. Siihen haltioitui Schiller, se pani Beethovenin aivosolut vipajamaan suurimpaan, taivaallisimpaan hymniin ilon ja rakkauden ylistykseksi, mikä koskaan sävelletty on.
Mutta ilo on Luojan ihanin tulisoihtu, se tulisoronen, joka lämmittää, valaisee ja ohjaa ihmistä oikeille teille. Koko avaruus jymisi sille kunniaa, taivaan ranta ja taivaan vahvuus oli täynnä ääniä, jotka julkijulistivat:
Freude, schöner Götterfunken.
Tochter aus Elysium.
Ilo on Elyseumistä kotosin, taivaallisilta tanhuilta, joilta juuri laskeusin, ja ilo on rakkauden äiti. Murheen viljelijät barbaarit, ovat julmaa väkeä, sillä he palvelevat murhetta, surua ja sitä aina seuraavaa vihaa, toraa, riitaa, toisen halveksimista.
Seid umschlungen Millionen.
niin lauloivat taivaalliset äänet.
Koko avaruus soitteli Ilon ylistystä tuhansilla harpuilla, huiluilla ja trumbuilla. Iloisena laskeusin taivaasta rakas Impi Maria sylissäni kohti murheellista maatani. Iloisena tapasivat jalkani maata "Haaksirikkoisten kummulla." Ilo asui ilmassa Helsingin ilmakehän kaikissa kerroksissa, sillä väki odotti joka hetki vapauden voittoa.
Oli ilta kun laskeuduttiin Haaksirikkoisten kummulle. Läksimme juoksujalkaa kotia, ettei klo 8 tavattaisi ulkona, jolloin Helsingin kaduilla henki oli kaupalla.
Korvissani vain yhä edelleen humisivat taivaalliset äänet:
Freude, schöner Götterfunken.
Alle Menschen werden Brüder,
Wo dein sanfter Flügel weilt.
Ilo on parantava kansamme veriset haavat. Se on opetettava meidät hymyilemään eikä vain irvistelemään verisiä ikeniämme. Verikirjallisuus oli surmannut ihmisten ilon! Se oli tehnyt ihmiset surullisiksi ja murheellisiksi. Ja suru ja murhe ovat mätänemisen oireita. Ilo on terveyden ja voiman, hyvän omantunnon ja anteeksi antavan mielen näkyvä ilmaus.
Pyhä kevytmielisyys leimahtaa ilmiliekkiin suurina koettelemusten aikoina. Se on mustimman murheen raikuva vastalause. Se on se oljenkorsi, joka pelastaa ihmiset vaipumasta epätoivon imevään pyörteeseen. Se on sen suuren salaman välähdys, joka puhkaisee synkimmän taivaan pilven.
Mutta raskasta ja vaikeaa on tavallisen ihmisen saada kiinni tästä ilon tulisorosesta synkkinä kurituksensa aikoina. Ainoastaan ihmiskunnan henkisille jättiläisille se onnistuu, puolijumalille ja jumalille.
Alussa oli ilo ja se ilo oli jumalan tykönä ja jumala oli se ilo.
Ilolla maailma luotiin, ilolla maailmaa hallitaan. Riemulla kaikki uusi luodaan. Ilman sitä ei mitään kelpoista synny.