TAKAISIN VÄINÖLÄÄN.
— Kuinka sinä, setä, kehtasit olla koko yön poissa. Ethän sinä milloinkaan maailmassa niin tehnyt.
— Rakas lapsi, sanoin hiukan sammaltaen, en maailmassa koskaan niin suurten miesten illallisella ole ollut. Katsoppas, vanhaan hyvään aikaan illalliset usein venyivät niin pitkiksi, että ne hipoivat aamiaista. Aivan niinkuin pohjolan kesäyöt, jolloin iltarusko ja aamurusko antavat suuta toisilleen. Runeberg on itse tästä laulanut ikimuistettavan runon: hur mänskan glömmer natten lång, att gå tili vila där (kuinka ihminen unohtaa kokonaisen pitkän yön menemästä levolle pohjolassa).
Rupesin hyräilemään tätä kaunista laulua, mutta se ei ollenkaan miellyttänyt säädyllistä tyttöäni, joka vain vikisi:
— Hyi jee, setä, et saa laulaa. Jos vielä neidit kuulevat. Ne ovat niin vihasia, niin vihasia.
— Olivatko neidit todellakin vihasia? kysyin Ainolta.
— Kyllä ne olivat. Sanoivat, että ei Suomen suuret miehet ole sopivia esimerkkejä nykyaikaiselle polvelle. Niillä oli aivan omat siveellisyyskäsityksensä, joita naismaailma tätä nykyä ei enää voi hyväksyä.
— Naismaailma! Niin sillä naismaailmalla on omat ajatuksensa, miesmaailmalla omansa. Edelliset ovat passiivisia tai kielteisiä, jälkimäiset aktiivisia tai myönteisiä. Niiden välillä on olemassa suloinen ristiriita, jonka täytyy loppua jälkimäisen voittoon, silloin kun ei edellinen voita. Voi silloin maailmaa!
— Mitä sinä, setä parka, puhelet! Ei Impi sitä ymmärrä. Ymmärrätkö sinä Aino? kysyi Impi Maria.
— En, en ollenkaan. — Mutta mitä ne neidit tuolla hääräävät? kysäisi
Aino ja varjosti silmiään nähdäkseen, mitä sillan korvassa tapahtui.
Siellä neidit kiskoivat kumpikin köydestään nuottaa maihin ja huusivat apua minkä jaksoivat. Aino ja Impi Maria läksivät juoksemaan niin että tukat hulmusivat. Väsyneenä yön valvomisesta koetin ehättää perästä. Kaikki kolme tartuttiin köysiin kiinni ja alettiin kiskoa oikein hartiavoimilla. Hitaasti nousi nuotta Tuonelan väkevästä virrasta. Se huomattiin jo hetken perästä, että kummallisen suuri kala peppuroi nuotassa. Siinä ponnistellessani liukkailla rantakivillä liukastivat jalkani ja minä mätkähdin istualleni. Samassa pettivät neiti Koskenkin jalat ja hän syöksyi hervottomana syliini. Nuotta oli pääsemäisillään valloilleen, mutta en hellittänyt, eikä neiti Koskikaan. Siinä me soljuimme rantamudassa, kunnes Aino hyökkäsi apuun ja auttoi meidät pystyyn. Uudet hurjat ponnistukset pantiin käyntiin ja vihdoinkin saatiin nuotta kuiville.
Kolmen kyynärän pituinen, paksu lohi oli kippurassa nuotan perässä.
Selvitettiin se sieltä ulos ja ruvettiin huoatessamme sitä ihailemaan.
Ei kukaan meistä ollut koskaan nähnyt mokomaa venkurata. — Minnekkä
viedä saalis? Väinölä oli lähinnä.
Minä tartuin pääpuoleen, neidit kannattivat keskiruumista ja Aino piteli pyrstöä. Impi Maria hypiskeli tasajalassa siinä ympärillä ja ilakoi ääneensä. Impi avasi ovet ja me kannoimme lohen sisään ja laskimme sen keskilattialle. Samassa lohi päristelihe ja me lensimme mikä minnekkin tuvan nurkkiin. Aino sai niin kovan puustin korvalleen lohen pyrstöstä, että hän purskahti itkuun.
Siinä se lohi haukotteli ja kitaset tekivät vimmatusti työtä.
— Missä Väinämöinen on? kysyi Neiti Vuori.
— Niin missä hän on? toisti Neiti Koski. Menkää tytöt väleen Louhen luo ja pyytäkää hänet tänne!
Tytöt karkasivat ulos. Me kolme tuvassa olijaa seisoimme ääneti, emme vilaisseetkaan toisiimme. Pahat aavistukset hiipivät aivoihimme. Emme virkkaneet mitään, mutta kaikkia vaivasi ajatus:
— Onkohan tuo itse Väinämöinen. Kalevalassahan kerrotaan, että hän osasi tempun muuttautua kalaksi. Olisikohan tuo vanha pakana koettanut yöllä karata saaresta lohen haahmossa, mutta pimeässä ja Tuonen mustassa virrassa uinut nuottaan, jonka neidit kaiken varalta olivat virittäneet viistoon joen poikki.
Louhi syöksyi sisään, seisattui keskilattialle ja tarkasti visusti kalaa. Yhtäkkiä hän kiemurteli onnettomana käsiään ja huudahti tuskaisena:
— Se on Väinämöinen. Onneton ukko utra! Joko sinä taas olet joutunut lempesi narriksi. — Kaikki pois tuvasta. Minä aijon loihtia Väinön entiselleen. Mutta silloin ei saa kukaan kristisielu olla lähimaillakaan, sillä minun loitsuni ovat pakanallista perua ja ovat tehottomat kristittyjen läsnäollessa. Te neidit, menkää huviloihinne ja sulkekaa visusti ovenne. Tytöt, laputtakaa kotianne.
Louhi seisoi selkä suorana ja kädet puuskassa ja oli niin käskevän näköinen, että neidit nurkumatta poistuivat tuvasta ja tytöt jo heidän edellään. Jäimme kahden tupaan. Louhi silmäili kotvan aikaa minua. Lopetin äänettömyyden ja sanoin:
— Ehkäpä saisin jäädä tupaan, niin kirjoittaisin sinun loitsusi paperille. Epäilen, onko henkiinherätys-loitsuja kerättyinä Kirjallisuuden seuran arkistoon.
— Minusta on hieman tuntunut siltä, kuin sinä et olisi oikein vankka kristitty, sanoi Louhi ja epäröi.
— Niin, armas Pohjolan emäntä, olen hieman lukenut erästä tiedettä, jota sanotaan filosofiiaksi, sammalsin minä. Ja sillä tieteellä on se turmiollinen ominaisuus, että se tappaa ihmisessä taikauskon.
— Siinä tapauksessa ehkä et ole niin vaarallinen, mutta kun et usko taikojeni tehoon, on parasta, että poistut tuvan eteiseen.
Astuin ulos ja Louhi alkoi molittaa. Sitä kesti ainakin puolisen tuntia. Pohjantähden hiottavat säteet alkoivat aivan ihmeellisesti raukaista minun yön valvomisesta ja ambrosian vaikutuksesta herpautunutta ruumistani. Vihdoin ovi aukeni ja Louhi virkkoi:
— Astu tupaan.
Menin sisälle. Väinämöinen lepäsi vuoteessaan, tukka ja parta vielä aivan likomärkinä. Hampaat löivät loukkua ja vilun väreet puistattivat ruumista. En tahtonut virkkaa Väinölle mitään, eikä minulla ollut mitään sanottavaakaan. Minua vaan raukaisi armottomasti.
— Joll'et pahastu, Louhi kulta, niin menen minäkin levolle.
— Tee tahtosi. Missä olet ollut? Oletpa oikein sairaan näköinen.
— Kävin Suomen suurmiesten iltamissa ja siellä tulin viipyneeksi vähän kauemminkin.
— Hyvä kun jo näin aikaisin saavuit. Olen kuullut että ne kestävät kolme päivää peräkkäin, niinkuin Pohjolan häät muinoin.
Riisuuduin ja menin levolle, sillä aikaa kun Louhi hoiteli Väinämöistä. Mutta Väinämöinen pääsi unen päästä kiinni ja kuorsasi kohta kuin puolijumala ainakin. Louhi toi tuolin vuoteeni viereen ja omisti huolensa lempeän äidin tavoin nyt minulle.
— Panisitko kylmät kääreet otsalleni, nämä Tuonelan ruoat ja juomat ovat hiukan outoja, ei vatsa tahdo niitä helposti sulatella.
— Heti kohta saat kääreet.
Louhi ryhtyi toimiin ja hääräsi näköjään ihastuneena pyttyineen ja riepuineen.
— Oletko sinä tottunut tällaisiin askareihin? Niin luontevasti sinulta sujuvat hommat, kysyin.
— Olenpa hyvinkin. Ennen muinoin Pohjolassa, kun vielä isäntä eli ja Lemminkäinen kävi meillä, sattui usein, että sain vaihtaa kääreitä sekä isännän että vieraan otsille. Iloisia aikoja, menneitä aikoja, muistorikkaita aikoja, sanoi Louhi ja hänen siniset silmänsä vettyivät.
— Lemminkäis-parka, kun aina vain saa tallustella sielunvaelluksella, sanoin suurimmalla myötätunnolla.
— No sen Lemminkäisen laita on nyt vähän niin ja näin. Ei lemmen jumala voi heretä lemmettömäksi. Senhän jo arvaa sanomattakin. Mutta ei raadin kristilliset jäsenet sitä tahdo tajuta. Lähettävät aina vain vaellukselle, ja mies tulee sieltä kahta hullumpana takasin. Viimeksi kun tuli maailmasta, niin rupesipa lääppimään ja haparoimaan minuakin ja neidit sattuivat näkemään, niin ett'en minäkään iljennyt häntä puolustaa. Olisivat ehkä selvittäneet sen minulle häpeälliseen suuntaan.
Samassa alkoi Väinämöinen äännellä vuoteessaan. Kuunneltiin, mitä hän ehkä tahtoisi.
"Nei-jot niemien nenissä"
kuului ukko taaskin hyräilevän.
— Mitä sinä vanha lemmenhöperö siinä murahtelet. Kiitä luojaasi, että vielä hengissä olet, sanoi Louhi ja komensi häntä kääntymään seinään päin kylelleen, että paremmin uni maittaisi.
Vähitellen vaivuin horroksiin ja uneen, ja Louhi jäi yksin vartioimaan meidän rauhallista lepoamme.