LAUANTAI-ILTA.
Vanhan maallisen tapansa mukaan kerääntyivät Runebergin toverit kerran kuukaudessa Runebergin huvilaan viettämään lauantai-iltaa. Mieleni paloi sinne. Olin Kiialasta ottanut suosituskirjeitä, sillä Runeberg oli aikoinaan ollut arvossa pidetty vieras Kiialassa. Olin itsekin pienenä poikana kuikkinut suuren runoilijan akkunan alla ja luulin nähneeni ikkunasta jonkun haivenen ukon tuuheasta parrasta. Sentähden päätin yrittää pyrkimään heidän illanviettoaan kurkkimaan.
Läksin Ainoa ja Impi Mariaa tapaamaan, sillä Aino kuului hyvin löytävän tien huvilalle. Ainon ja Impi Marian kanssa aloimme astua tietä pitkin. Aino oli paneutunut juhlapukimiin. Kullat kuulti kulmilla, hiukset olivat silkillä sitaistut ja risti riippui rinnalla.
— Oletko ennen käynyt Runebergin luona? kysyin Ainolta.
— Olen kyllä. Lönnrot haki minut kerran sinne eräänä lauantai-iltana.
— Mitä sinulle sanottiin?
— Mikä sanoi mitäkin. Eräs vanha herra rupesi vähän niinkuin kosiskeleman minua, aivan niinkuin Väinämöinen aikoinaan, sanoi Aino ja helähti nauramaan. Mutta silloin Runeberg sanoi jotakin ruotsiksi, ja vanha viisas jätti minut rauhaan.
— Olikohan se ehkä Fredrik Cygnaeus? kysyin.
— Sinnepäin se nimi oli. Huonosti he puhuivat suomea. Runeberg kysyi: "onko Aino ikävä taivasa?" Mutta yksi puhui aivan mainiosti. Se sanoi: helekkarj kuin sinä Aino oot nätti tyttö. Minä luulin Lapin tyttöjä jorottariksi ja möröttäriksi, mutta nyt ymmärrän Väinämöistä paremmin.
— Oliko se nimeltään Oksanen.
— Niin se oli. Kehuivat sen tehneen "Savolaisten laulun", jota nuoret
Tuonelaan tulokkaat niin usein laulelevat.
— Tunnetko sinä Impi yhtään Runebergin runoa?
— Tunnen. "Porilaisten marssin" ja "Juokse porosein".
— Niin se "Juokse porosein" on oikein minun lauluni, ilakoi Aino. Usein istumme talvi-iltoina yhdessä Louhi Pohjolan emännän kanssa ja laulelemme sitä laulua.
Näin rupatellessamme saavuimme vihdoin Runebergin asunnolle. Lauantai-illan jäsenet olivat jo saapuneet ja istuivat pitkän pöydän ääressä parvekkeella huvilan ulkopuolella. Pöydän päässä istui itse isäntä, vastapäätä istui Nervander ja pitkällä sivulla Topelius, Oksanen, Cygnaeus, Lönnrot y.m.
Astuin rohkeasti esille ja laahasin kainostelevia tyttöjä kädestä.
— Ohoi, huudahti Cygnaeus, tuoltahan tulee itse Aino.
Lönnrot nousi ylös ja tuli kättelemään Ainoa ja vei hänet Runebergin luo. Kun Topelius näki pienen tytön seurassani, nousi hänkin paikoiltaan ja tuli hymyillen utelemaan, kuka pikku keltatukka oli. Impi ei virkkanut sanaakaan, ei ymmärtänyt Topeliuksen suomea. Minä esittelin itseni Topeliukselle, joka muisti minut, minä kun olin monena vuonna talvipakkasessa ajanut Tikkurilasta Koivuniemeen laulajien ja laulajattarien seurassa tervehtiäkseni häntä syntymäpäivänään tammikuun 14 p:nä.
Topelius vei minut pöytään ja esitteli minut Suomen suurmiehille. Toin terveiset Kiialan koko perheeltä, jonka kanssa Runeberg eläissään ahkerasti oli seurustellut. Pöytä notkui nektari- ja ambrosia-astioita, sillä sellainen ylellisyys vallitsi suurmiestemme illanvietoissa. Minä sain paikan aivan Runebergin vieressä, kunnian, jonka kainostellen otin vastaan.
Mutta suurta runoilijaa näkyi vaivaavan tyttöjen läsnäolo näin miehekkäässä juhlatilaisuudessa nektarilasien hengessä, niin että hän kohta kääntyi Topeliuksen puoleen ja sanoi ruotsiksi:
— Gå och plocka blommor med flickorna, bästa Zachris, så är du snäll. (Käy poimimassa kukkasia tyttöjen kanssa, rakas Zachris, niin olet kiltti.)
Topelius teki työtä käskettyä, tarttui Ainon ja Impi Marian käsistä kiinni ja lähti taivaltamaan metsään. Tämä kaunis kolmikko katosi kohta näkyvistämme kanervikkoon, jonka terttuja ryhtyivät katkomaan.
— Mitä sinä poikaseni tahdot juoda, kysyi Runeberg, nektariako vai ambrosiaa. Et tuntene jumalien juomia. Sanon sinulle, että nektari muistuttaa konjakkia, ambrosia taas hieman ruotsalaista punssia.
— Jos sallinette, niin juon mieluummin ambrosiaa, sanoin päättävästi.
— Niinkuin tahtonet. Me juomme tosin melkein kaikki nektaria, ainoastaan Topelius ja Lönnrot nauttivat ambrosiaa. Niinkuin ehkä aikakirjoista tiedät ei meidän aikanamme tunnettu sitä ihmislajia, jota nykymaailmassa "vesipojaksi" sanotaan. Skål!
Ja Runeberg teki minulle sen suuren kunnian, että joi veljenmaljat kanssani. Sanoi olleensa isäni opettaja.
Kun tämä pyhä toimitus oli päättynyt, nousi Cygnaeus pystyyn ja huusi:
— Tuolta saapuu Aleksis Kivi. Terve tulemastasi takasin, poika parka! Sinäpä vasta köhäisen ja nuhaisen näköinen olet. Kenenkä ruumiissa olet ollut sielunvaelluksella?
— Sanoivat sitä maailmassa Matti Helenius-Seppäläksi, vastasi Kivi alakuloisena.
— Kuule ihmislapsi! Kuka se Matti Helenius-Seppälä on? kysyivät kaikki yhteen ääneen minulta.
— Suomen ehdottomin vesipoika sekä tietopuolisesti että käytännössä.
Vesiselvä ja kirkas kuin Exelcior timantti.
— Minkälainen kortteeripaikka sinun sielullasi oli? kysyi Nervander.
— Ajatelkaa kosteata kellaria, niin ymmärrätte sen pitemmittä selityksittä, vastasi Kivi ja niisti nenäänsä. Pelkäsin saavani sielullisen keuhkotaudin.
— Ota nyt heti pitkä nektarituikku, että äänesi hieman selviää, sanoi Runeberg ja täytti Kiven lasin reunoja myöten. Mutta kuinka sinä pääsit näin ennen aikojasi vapaaksi? Sinullehan määrättiin vaellusta kahdeksi vuodeksi.
— No se Tomas Adlercreutz, jota paukautin poskelle sinä onnettomana yönä, oli lähettänyt armahduspyynnön korkealle raadille, jossa perusteli anomustaan sillä, että murheellinen aika vallitsee Suomessa, niin että yksi vuosi jo korvaa rikoksen oikeastaan lievää laatua. Raati oli suopealla päällä. Neidit olivat olleet sattumalta hieman sairaita, eivätkä olleet läsnä istunnossa. Tämä minut pelasti.
— Minne se Ahlqvist-Oksanen hävisi, kysyi joku.
— Kaikki ihmiset vierovat ja kiertävät entistä kompastuskiveään, sanoi
Nervander.
— Kerro Kivi, miltä Suomessa nyt näyttää, pyysivät kaikki.
— Rumalta, hyvin rumalta. Kansa on hullaantunutta. En ole vielä ehtinyt koota ajatuksiani. Olen vielä kauhun vallassa.
— Luulenpa melkein, että kaikki ovat muuttuneet nurmijärveläisiksi siellä Suomessa, huomautti Nervander.
Kivi ei virkkanut mitään, tuijotti vaan eteensä ja ryki lakkaamatta ankaran vesiparannuksensa johdosta. En malttanut enää vaijeta, vaan kimposin pystyyn ja aloin selostaa:
— Arvoisat Suomen suurmiehet! Ei sopisi minun anastaa puhevaltaa tässä kuulussa seurassa, mutta kun olen tuores tulokas Tuonelassa ja suuri runoilija Kivi on saanut äänensä epäkuntoon sopimattomien hoitokeinojen kautta, uskallan lausua yksinkertaiset mietelmäni Suomen hirvittävien tapausten johdosta. Eivät tapahtumat Suomessa ole outoja. On sellaisia ennenkin sattunut. Ei tosin todellisessa elämässä, mutta kuvitellussa. Kaikkihan tunnemme Kiven kuuluisan romaanin "Seitsemän veljestä". Siinähän on punaisten kapina jo täsmälleen kerrottu. Nuo seitsemän veljestä olivat saaneet päähänpiston toteuttaa maailmassa mitä laajinta "svaboda" käsitettä. Eivät tahtoneet esivalloista mitään tietää. Eivät tahtoneet kirjojen kimpussa kiikkua. Aivan niinkuin meidän vallityömiehemme.
Kivi katsahti hämmästyneenä minuun ja muut alkoivat ääntelemään.
— Mitäs hullutuksia tuo ihmispoika latelee.
— Oletko sinäkin syntynyt Nurmijärvellä tai Tuusulassa, kysäisi
Nervander minulta.
— En kun Kuopiossa.
— Ehkä Kuopion takana, arveli Nordström.
— En kun juuri kaupungissa, tuomiokirkon juurella, Snellmanin puiston laidassa, lähemmin sanottuna, Halosen talossa.
En pistopuheista välittänyt enkä hämmentynyt vaan jatkoin reippaasti:
— Muistelkaa veljesten luonteita. Ettekö luule, että kullakin veljeksellä oli vastineensa punaisten kapinassa. Siellä oli tupsupäitä Juhania, hurjia kiivastuksen miehiä, jotka juovuspäissään tekivät mitä tekoja vain. Puhuttiin kapinan aikoina hurjistuneista "Hyvinkään lentävistä". Ette ehkä tietäne, että Hyvinkää on Nurmijärveä, että nämä lentävät juuri olivat veljesten jälkeläisiä, ehkä äpäriä, Jukolan salopirteissä syntyneitä, Hyvinkään kylän erämailla. Oli punaisten joukossa hitaita, jäyhiä Tuomaita, oli hiljaisia metsänkävijöitä Laureja, oli järkeviä Aappoja, jotka koettivat hillitä toisten rajuja tunteen puuskia, olipa ehkä Eerojakin. Ehkä harvakseen.
— Entä Simeonia? kysyi joku.
— Aivan varmasti niitäkin. Ulkokultaisia on aina suurissa joukoissa.
— Yleiseuropalainen liikehän se oli eikä nurmijärveläinen. Vaikeaa on sinun sovitella molempia yhteen, sanoi joku.
— Niin kyllä. Lainaliike se tosin oli. Mutta se tapa, jolla se pantiin toimeen, oli supisuomalainen eli oikeammin puhdas hämäläinen liike, aito nurmijärveläinen.
— Onhan se nokkela yhteensovitus, mutta vain sinun aivojesi työtä, sanoi Lönnrot.
— Ei, ennen minua sen eräs mies oivalsi. Hän oikeammin aavisti sen jo ennen punaisten kapinaa.
— Oliko se Kivi itse?
— Ehkä hänkin, mutta vielä varmemmin sen on tehnyt Akseli Gallen-Kallela "Seitsemän veljeksen" kuvituksessa. Ottakaamme esille kirja!
Runebergin kirjastosta tuotiin kirja korukansissa nähtäväksi. Kaikki keräytyivät kirjan ympärille. Minä jatkoin:
— Katselkaa kansikuvan tyyppejä! Siinähän näette joukon miehen päitä. Ovatko nämät kuuluisia veljeksiä? Eivät ole. Mielikuvituksemme ovat ne luoneet kauniimmiksi. Mutta ne ovat juuri "Hyvinkään lentäviä". Näkeehän sen jo liehuvista tukkatöyhtöistä. Katselkaamme sisäkuvia. Tuossa pakenevat veljekset härkiä. Mutta nehän ovat juuri punakaartilaisia eivätkä "veljeksiä". Joka kerta kun näin Helsingin kaduilla punakaartilaisjoukkoja, pujahtivat nämä Gallenin kuvat mieleeni. Kummallinen taiteilija tuo Gallen. Sielunsa silmillä hän näki mitä tuleman piti. Kummallinen kaukonäkijä tuo Kivi. Hän kirjoitti "Seitsemässä veljeksessään" punakapinan historian ja kuvasi sen henkilöt. Hän loihti esille hämäläisiä tyyppejä, ja samalla hän piirsi myöskin punakaartilais-joukot.
— Niinpä niin, sanoi Cygnaeus. Gallen on suuri taiteilija eikä vain piirustaja, hän on aavistaja ei vain näkijä, ennustaja eikä vaan realisti. Kivi niinikään löysi nurmijärveläisen sielun pohjimmaisen perustan. Senpätähden hän on kuvannut tyyppejä, jotka aina tulevat uusiutumaan niinkauan kun nurmijärveläisiä maailmassa elää, ja he jotakin maailmassa toimittavat.
— Niin. Mutta arvoisat vainajat, jatkoin uudelleen. Katselkaa viimeistä kuvaa! Mitä arvelette Gallenin sitä tehdessä ajatelleen. Siinä näette keskellä kuvaa puun, ehkä jonkinlaisen hyvän ja pahantiedon puun, ja ympärillä näette lukemattoman joukon pääkalloja. Eihän tällainen loppukuva sovellu kirjaan "Seitsemän veljestä". Siinähän kaikki loppuu sikeimpään rauhaan ja tyydytykseen. — Mutta punaisten kapinan loppukuvaksi se aivan erinomaisesti soveltuu. Nuo pääkallot! Mitä ne muuta ovat kuin ne tuhannet valkoisten ja punaisten pääkallot, joita madot maan alla nyt parastaikaa puhdistavat kaikista pehmeistä aineksista. — Suuret taiteilijat ovat peloittavia ennustajia, visionärejä.
— En pääse siitä, että kuvat ovat babiaanin kuvia. Lukiessani veli Runebergin kuvauksia sain, luvalla sanoen, Suomen kansasta vallan toisenlaisen käsityksen, sanoi Nervander.
— Niin, sanoi Nordström, Runeberg tutki Suomen kansaa herraskartanon salinikkunoitten läpi, Kivi taas tutki samaa oliota aivan äärestä, mutta Gallen tirkisteli esinettä suurennuslasin läpi. Gallen näki kansan basillitkin.
Nyt avasi Runeberg suunsa ja lausui:
— Hyvät ystävät ja vainajatoverini sekä sinä elävä ihmislapsi! Minua on syytetty siitä, että olen ihannellut suomalaisia liiaksi, että olen siis antanut niistä väärän kuvan. En sitä myönnä. Olen korostanut kansan hyviä puolia, saadakseni ne päivän valoon ja luodakseni noudatettavia esikuvia nuorisolle nousevalle. Olen ollut tietoinen tuon kansan heikoista puolista. Mutta minä kysyn teiltä: millä kansalla sellaisia ei ole? Kysyn vielä teiltä: eikö jokaisen europalaisen kansan köyhälistö olisi käyttäytynyt samalla tavalla samanlaisessa tilanteessa kuin Suomen kansan punaiset. Kiihoitus oli ollut häikäilemätön, painostus hirvittävä ja voitto varmaa varmempi. Tällaisissa olosuhteissa kaikki kansat lankeavat, ei vain minun kansani. Väärin on siis mustata omaa kansaa. Minä pysyn järkähtämättä omissa maalauksissani. Ne ovat sittekin tosia. Minun kuvaukseni pitävät paikkansa, vaikkapa niitä suurennuslaseilla tarkastettaisiin. Minun kuvaamani Suomen kansan malja! Skål!
Kaikki tyhjensivät ilolla lasinsa. Kivi täytti uudelleen lasinsa, joi sen pohjaan ja sanoi:
— Ei minun ja Runebergin kuvauksissa ole oleellista eroitusta. Sanoissa kyllä, mutta ei asiassa. Molemmat ovat rakkaan tunnelman lapsia, molemmat ovat syntyneet suurimman ilon vaikutuksesta. Onnellisimmat elämäni hetket olivat ne, jolloin veljesten kuvat täyttivät sieluni. Luulen, että Runebergin sielu oli tulessa, kun hän kirjoitti "Paavonsa" ja "Duvansa". Pohjaltaan ovat nämä henkilöt samoja miehiä. Juon kolmannen maljan tämän kansan kunniaksi.
Nyt kavahti Cygnaeus ylös ja piti lennokkaan puheen. En muista sitä sanasta sanaan, mutta alussa hän huomautti siitä, että 70 vuotta on kulunut umpeen, kun kerran hän Gumtähden niityllä puheessaan selosti Suomen nimen merkitystä. Silloin oli ruusunhohteiset ajat. Isänmaallinen tunnelma puhkesi ensimäisiin nuppuihinsa. Silloin oli touon teon ja suurten toiveitten aika. Luokkataistelun kaamea nimi oli silloin vielä tuntematon käsite Suomessa. Mutta ajan virta ei koskaan pysähdy paikoilleen. Se kiitää eteenpäin. Se paisuu, se vyöryy aina uusille aloille. Uutta, aina vaan uutta sen pinnalla kelluu, sen pohjalla pyörii. — Nyt hän tahtoo lausua sanansa Suomen kansan luonteesta. Hän tahtoo erittäin kohdistua siihen heimoon, joka suomalaisen nimeä parhaiten edustaa. Se on hämäläiseen heimoon. Tämän heimon hiljaisuus, hienotunteisuus, umpimielisyys, mutta luotettavuus ja vakavuus se sittenkin on suomalaisen kansan silmiinpistävin tunnusmerkki. Se on sittenkin se pohjalasti, joka pitää Suomen alusta pystyssä pahoissa pyörteissä, hirmumyrskyissä ja virran väkevissä tyrskyissä. Sekin joskus voi menettää tasapainonsa, voi kiihoituksen vallassa tehdä ajattelemattomia tekoja, mutta tasapainon saavutettuaan se taas turvallisena ja tyynenä soluu virran mukana kuin kelohonka koskessa. Ajatelkaammepa vain, minkälaisen elämän ehtoon Kiven veljekset saavuttivat. Vikuroituaan aikansa, uhmattuaan kaikkea, mikä yhteiskunnassa sitoo ja kahlehtii nuoren rajatonta vapautta janoovaa sielua, he järkiinsä palattuaan muuttuivat vakavia vakavammiksi, yhteiskunnan tukipylväiksi. — Niin on käypä Suomen köyhälistönkin. Villittynä se erkani kyläläisistään, ja aikoi perustaa Jukolansa erilleen muusta maailmasta, aikoi viettää salolaisen vapaata elämää. Nyt se on huomannut erehdyksensä. Nyt koittaa se aika, jolloin se palaa takasin entiseen kyläänsä, ja alkaa viettää elämäänsä sovinnossa naapuriensa kanssa. Siitä tulee taas se luotettava, sitkeä väki, jota se ennenkin on ollut — Suomen kansan menestymisen tae. Kuta laajemmalle perustalle valtion turvallisuus lasketaan, sitä lujempana se seisoo. Siitä mielipiteestä hän ei sanonut luopuvansa, vaikkapa järkyttäviä tapauksia onkin sattunut. Sovinnon aikaansaaminen on oleva kaikkien järkevien kansalaisten ainoa pyrintö. Sovinnollahan Jukolankin veljekset jättivät salonsa ja ryhtyivät ahkeraan työhönsä sukulaistensa ja kylänmiestensä piirissä. Niin on käypä nytkin. Siitä on takeena juuri hämäläisen heimon perinnäisominaisuus, hiljaisuus, vakavuus, luotettavaisuus. Eläköön Suomen kansan vakavin aines, hämäläinen heimo.
Haltioituneina kaikki tyhjensivät nektarilasinsa.
* * * * *
Kun Suomen kansan tulevaisuus näin oli saatu maalatuksi toivon hohtoisin värein, käytiin muihin kysymyksiin käsiksi. Sydänyö oli jo sivuutettu ja Pohjantähti jo teki nousuaan. Yhä enemmän muuttuivat keskustelut ryhmäjutteluiksi. Minä jouduin keskusteluihin Topeliuksen ja Lönnrotin kanssa, me kun olimme ainoat, jotka nautimme ambrosiaa. — Topelius oli saattanut tytöt kotia illan hämyssä. — Kivi oli nukahtanut käsivarsiensa varaan pöydän reunalle. Nektari oli vaikuttanut väkevästi hänen Vantaan veden huuhtelemiin sisuselimiinsä. Mutta muut olivat pirteitä, ja puheita pidettiin ainakin yhtä monta kuin pohjalaisen ylioppilasosakunnan vuosijuhlissa.
Aamupuoleen yötä alkoivat jo ryhmät liikehtiä. Joku ehdotti piiritanssia. Maljojen lomassa pyörittiin ympäri vanhojen piiritanssi-laulujen tahdissa. Erittäin suosittu oli Franzénin merkillinen taivaslaulu "Glädjens blomster", sillä siinä oli sana "hopp", jonka kohdalla kaikki hypähtivät ilmaan. Tämä oli poikamaisuutta, joka oli opittu maailmassa, mutta kotiutunut myöskin Tuonelassa pikkutunneilla.
En ole koskaan rakastanut koko yön valvomisia. Ne ovat luonnottomia, ne ovat ikäviä. Kellä ei ole aito suomalaista jäyhyyttä ja kestävyyttä, se ei niitä jaksa tyynellä mielellä sietää. Mutta enhän minä kehdannut livistää tieheni, kun suurmiehemme vielä olivat mitä iloisimmassa touhussa. — Pohjantähti nousi yhä ylemmäksi taivaan vahvuudelle. Pyörittiin ja hulmuttiin jo kymmenettä kertaa piirissä ja laulettiin:
"Glädjens blomster i jordens mull ack visst aldrig gro. Kärlek själv ju försåtlig är för din hjärtas ro. Men här ovan för hopp och tro blomstra de evigt friska. Hör du ej hur andar ljuvt om det tili hjärtat viska."
(Ilon kukkaset maan mullassa eivät koskan idä. Lempikin on vaarallista sydämmesi rauhalle. Mutta täällä ylhäällä kukoistavat ne ijäti tuoreina toivossa ja uskossa. Kuule kuinka hengettäret siitä sydämmellesi kuiskivat).
Samassa kuulin portilta tytön himmeän äänen tuskaisena huutelevan:
— Setä, setä!
Vilkasin sinnepäin, niin näin Impi Marian ja Ainon hohtoisat posket punottavan portin ristikon takaa.
Hyvästelin kiittäen kaikkia suurmiehiä ja lupasin viedä terveiset maailmaan, että kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi. "Pax paritur bello", oikea "treuga Dei", jumalan rauha, sellaisen sanoi Runeberg kohta syntyvän maailmaan. Jota minä myöskin rohkenen toivoa. Läksin tallustelemaan odottavien tyttöjen luo.