ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Maria. Tiainen.
Maria. Herra kanslisti! Näin aikaisin minun luonani… Se on ihastuttavaa, mutta samalla vaarallista! Kaupungissa on paljon kielikelloja, ja näin aikainen vierailu voi antaa heille aihetta turhiin juoruihin.
Tiainen. Teistäkö, rouva?… Oh, te tiedätte varsin hyvin, että se on mahdotonta. Tähän saakka ainakaan ei kukaan ole rohjennut kieltää, että te olette koko kaupungin rakastettavin ja suloisin nainen.
Maria. Hiljaa! Jospa nuo vissit naiset kuulisivat, mitä puhutte!
Tiainen. Sitäpaitsi tulen luoksenne asioissa… aivan yksinkertaisesti…
Maria (hymyillen). Aivan yksinkertaisesti?
Tiainen. Niin, rouva… ikävä kyllä!
Maria. Sangen kohteliasta… Entä sitten, herra kanslisti?
Tiainen. Niin, rouva, kaunis maatalo, joka teitä niin kovin miellyttää… kaksi peninkulmaa kaupungista…
Maria. Se tehtailijanko?
Tiainen. Hän haluaa päästä siitä.
Maria. Oletteko siitä varma?
Tiainen. Hän on itse sen minulle sanonut… Ja kun olen teidän usein kuullut puhuvan tästä tilasta…
Maria. Minä uneksin jo siitä! Minä teen siitä jotakin ihanaa. Mutta ensin meidän täytyy saada mieheni suostumus.
Tiainen. Hänen, konsulin, ja rikkaan tukkukauppiaan pojan, ei toki tarvinne laskea joka penniä antaakseen rahojensa liikarunsaudesta…
Maria. Rahoja ei koskaan ole liian runsaasti.
Tiainen. Hän rakastaa teitä niin suuresti, että täyttää kaikki teidän toivomuksenne.
Maria. Ei aina. On päiviä, jolloin saan ostaa mitä haluan, mutta myöskin päiviä, jolloin minun täytyy…
Tiainen. Antaa perään?
Maria. Minä en milloinkaan anna perään.
Tiainen. Mitä sitten teette?
Maria. Minä odotan… Mutta se on surkeata… Ei mikään ole pitkäveteisempää kuin odottaminen.
Tiainen. Oh, minä tiedän sen, rouva, ehkäpä paremmin kuin moni muu… Katsokaas, jo kauan olen odottanut tilaisuutta puhuakseni kanssanne eräästä, joka kuuluu perheeseenne. Mutta rohkeuteni on aina pettänyt!
Maria. Ah, sitten täytyy teidän puhua nyt heti!
Tiainen. Serkkunne Ester nimittäin…
Maria. Kuinka?… Te, joka olette käynyt luonani asioissa… aivan yksinkertaisesti…
Tiainen. Puhdas, hellä ja kunnioittava rakkaus…
Maria. Kas niin! Hyvä, minä uskon, muutoin hän ei olisi suvainnut teitä, kanslistia… Siis: te rakastatte serkkuani?
Tiainen. Olen rakastanut siitä saakka kun hän vietti lomaansa täällä teidän luonanne.
Maria. Ja huolimatta hänen poissaolostaan ja oleskelustaan Helsingissä?
Tiainen. Ajattelen aina häntä, näen hänet aina ympärilläni.
Maria. Oi, oi, kuinka ihastuttavaa! Mutta te ette tietäne, että serkullani on omaisuutta vain nimeksi. Hänen myötäjäisensä ovat vain parikymmentätuhatta markkaa.
Tiainen. Oikeinko totta? Ja minä kun luulin, ettei hänellä ole mitään.
Maria. Ja tulitte kuitenkin minun luokseni pyytämään hänen kättään?
Tiainen. Niin.
Maria. Onko teillä itsellänne sitten hyvät tulot?
Tiainen. Ei, ikävä kyllä, mitäpä minulla, kanslisti-pahaisella.
Maria (nauraen). Tiedättekö, hyvä herra, te olette minun silmissäni sankari. Ottaa rouva, jolla on vähän omaisuutta, kun itsellään ei ole kerrassaan mitään…
Tiainen (iloisesti). Te siis tahdotte pitää minun puoltani?
Maria. Varmasti… Minä tahdon… minun täytyy… Niin, jos asia riippuisi yksin minusta, niin saisitte jo huomenna sanoa häntä omaksenne.
Tiainen. Ettekö te ole Esterin ainoa sukulainen?
Maria. Olen kyllä, mutta kolme kuukautta sitten määrättiin mieheni noiden kahdenkymmenentuhannen markan vuoksi, joista teille mainitsin, hänen holhoojakseen… Eräs rikas kauppias, setä, joka hänellä oli New-Yorkissa…
Tiainen. Oikeinko totta?
Maria. Kyllä, on vielä olemassa Amerikan-setiä, vaikkakin ne ovat tulleet jokseenkin harvinaisiksi. — Tällä sedällä oli siis kaksi perijää, kaksi sukulaista, ja sensijaan että olisi mieluummin kuollut ilman testamenttia, hän sääsi testamentissaan toiselle perijälle kaikki ja minun serkku-raukalleni vaivaiset 20,000 markkaa, joiden vuoksi hänelle, kuten äsken sanoin, määrättiin holhooja… Vaali osui minun mieheeni, ja hänen puoleensa, ymmärrättehän, on teidän käännyttävä.
Tiainen. Saanko luottaa teidän apuunne?
Maria. Saatte kyllä. Vieläpä lupaan pitää huolen siitä, että mieheni lisää myötäjäisiä.
Tiainen. Mitä sanoitte, rouva!?
Maria. Olkaa huoleti, ei siitä kovin paljon heru, sillä hän on ankara talonhaltija, järjestyksen mies, jonka periaatteet ovat yhtä täsmällisiä ja tarkkoja kuin hänen kirjanpitonsa… Oivallinen mies muuten… mutta hänessä on säästäväisyyden hyve kehittynyt niin pitkälle, että jos hänet pakotetaan olemaan antelias, niin hän häpeää, sillä hän luulee siten jotenkin poikenneensa säännöllisyyden tieltä. Mutta ennenkuin voin ajatella teidän asiaanne, tulee minun saattaa omani järjestykseen.
Tiainen. Tietysti!
Maria. Ensiksikin suunnittelen valmiiksi kaikki hyökkäyskeinoni maatilan valtaamiseksi. Kaksi peninkulmaa täältä… Silloin on mahdotonta kulkea joka päivä tuota matkaa jalkaisin; auto, jota niin kauan olen toivonut, on sentähden välttämätön, kuten kaikki, mikä minulta on kielletty, on minulle välttämätöntä. Kas niin, kolme asiaa minä tahdon, ja ne minun täytyy myöskin saada. Teidän avioliittonne on niistä kolmas.
Tiainen. Ja miten te kaiken toivomanne saavutatte?
Maria. Se on minun asiani. Hiljaa, mieheni tulee!