KOLMAS KOHTAUS.
Maria. Tiainen.
Tiainen. No, armollinen rouva?
Maria. No, hyvä herra?
Tiainen. Miehenne antaa suostumuksensa…
Maria. Kenen syy? Teidän… sillä aluksi hän kieltäytyi… mutta te, tehän vaaditte todistuksia…
Tiainen. Saatoinko olla sitä tekemättä? Saatoinko antaa vähimmänkään epäluulon varjon langeta henkilöön, jota rakastan?
Maria. Ette. Se on totta. Tarkoitus oli jalo ja kiitoksen arvoinen. Mutta maailmassa vievät hyvät tarkoitukset pelkästään turmioon.
Tiainen. Minä siis olin väärässä?
Maria. Olitte, kaikesta huolimatta. Mutta minun kunnioitukseni teitä kohtaan lisääntyi tuon menettelynne johdosta.
Tiainen. Olettepa kovin hyvä. Mutta sillä aikaa kun minä odotan, toimii kilpakosijani…
Maria. Pelkäättekö häntä? Hänhän on viidenkymmenen vuoden vanha!
Tiainen. Mutta hänellä on suuret tulot, hän on rikas… Ja hän on epäitsekäs ja jalomielinen…
Maria. Sellaiselta hän nyt näytti. Mutta sitä minä en ymmärrä. Ei hän ennen ole osoittanut sellaisia ominaisuuksia… Meillä on huono onni pelissä…
Tiainen. Niin, minä joudun nähtävästi pelin maksamaan, sillä teidän herra miehennehän antoi hänelle sanansa…
Maria. Hänen oli mahdoton olla sitä antamatta. Mutta sillä ei ole sanottu, ettei hän voisi ottaa sitä takaisin.
Tiainen. Kuka saattaisi hänet pakottaa siihen? Kuka voisi pelastaa meidät?
Maria (nauraa). Uusi liittolainen. (Soittaa kelloa.)
Tiainen. Mitä te teette?
Maria. Kutsun kamarineitoani, Loviisaa.
Tiainen. Jonka te lähetitte tuohon kohtaukseen?
Maria. Älkää uskoko siitä sanaakaan… Loviisa on kelpo tyttö eikä lähde mihinkään kohtaukseen, ei edes valtuutettuna.
Tiainen. Mutta miksi te sitten sanoitte…?
Maria. Miksikö?… Siksi että valhe usein kantaa paremman hedelmän kuin totuus… Sen saatte kohta nähdä.