NELJÄS KOHTAUS.
Maria. Tiainen. Loviisa.
Loviisa. Hattulippaat, joita rouva Pariisista on odottanut, ovat saapuneet…
Maria. Hyvä, hyvä… tarkastelen niitä myöhemmin.
Tiainen. Ah, armollinen rouva, sellainen uhraus…!
Maria (nauraen). Kuten näette, on rouvillakin sankarilliset hetkensä… Tulehan tänne, Loviisa … Onko sinun mukava olla talossani ja tahdotko jäädä tänne?
Loviisa. Kuinka sellaista voi kysyäkään! Koko kaupungin parhain talo. Ja te olette niin antelias ja hyvä, rouva, ette koskaan ole huonolla tuulella ettekä itsepäinen, vaikka teillä olisi enemmän oikeutta siihen kuin kaikilla muilla…
Maria (nauraa). Kiitän sinua. (Kylmästi.) Luuletko, että minä todellakin olen valtiatar?
Loviisa (ojentaen nopeasti kätensä). Kyllä… vaikka ei siltä näytäkään… sillä herra, jolla on valta ja voima käsissään, vain käskee, mitä rouva haluaa.
Maria. Oikein hyvin!
Loviisa. Niin hyvin, että meilläkin täytyy olla niin… kun minä Jaakkoni kanssa olen aviosäätyyn astunut.
Maria. No, no!… Mutta päästäksesi Jaakkosi kanssa aviosäätyyn täytyy sinun tänään totella minua kaikessa, kuuletko! Vastaansanomatta, nurisematta…
Loviisa. Se on helppoa.
Maria. Ja kysymättä mitään.
Loviisa. Se on vaikeampaa, sillä minä olen hyvin tiedonhaluinen. Mutta siitä huolimatta…
Maria. Mene työhuoneeseen, missä ovat mieheni ja hänen setänsä, jotka juuri laativat avioliittosopimusta. Hiivi mieheni luo ja kuiskaa hänen korvaansa: »Tahdon, ettei tästä avioliitosta tule mitään, kiellän sen teiltä!»
Loviisa. Kuinka… minäkö?
Maria. Sinä, juuri sinä.
Loviisa. Pitääkö minun herralleni, herra konsulille, jota minä kunnioitan, sanoa…?
Maria (ankarasti). Joko sinä sanot, tai…
Loviisa. Mutta jos minulla olisikin siihen rohkeutta… kuinka minä voin kuvitella, että hän kuuntelee minua, ajamatta minua paikalla tieheni?
Maria. Sitä hän ei tee.
Loviisa. Minun vuokseniko?
Maria. Niin, sinun vuoksesi. Mutta jos hän kuitenkin aikoo vastustella, lisää silloin: »Minä kiellän sen teiltä tai sanon kaikki.»
Loviisa (reippaasti). Siinä on siis jokin salaisuus?
Maria (ankarasti). Loviisa!… Ehtomme?
Loviisa. Oi, ei se ole mitään uteliaisuutta, minä kysyin vain teidän vuoksenne, rouva. Se, mitä te annoitte minun sanottavakseni…
Maria. On helppo pitää mielessään: »Minä kiellän sen teiltä…»
Loviisa. »Tai sanon kaikki!»… Se edellyttää, että minä tiedän jotakin… ja kun en mitään tiedä…
Maria. Niin se tekee saman vaikutuksen. Mene nopeasti, tottele.
Loviisa (lähestyy työhuonetta). Kyllä, rouva… Kuitenkin on tämä hyvin merkillinen tehtävä, ja minusta olisi ollut mieluisampaa, että rouva olisi yksin ottanut sen huolekseen. (Ovi avautuu, Loviisa rientää nopeasti entiselle paikalleen.) Siinä hän jo on!
Maria. Sen parempi… Sano vain se, mitä sinulle sanoin, ei enempää eikä vähempää… äläkä petä minua… (Tiaiselle.) Meillä, hyvä herra, on tärkeämpää tehtävää.
Tiainen (hämmästyen). Mitä sitten?
Maria. Emmehän ole vielä puhelleet maatilasta… ja sehän on toki tärkeintä.
Tiainen. Palvelukseksenne, rouva.
(Molemmat istuutuvat vasemmalla olevan pöydän ääreen ja tarkastelevat maatilan asiakirjoja ja karttoja.)