KUUDES KOHTAUS.
Oskar. Maria.
Maria. Luulin jo, ettet avaisikaan minulle.
Oskar. Minulla oli sellainen hirmuinen laskeminen… ja sinä tiedät, että kun minä olen numeroitten kimpussa…
Maria (epäluuloisena). Vai niin, sinä laskit! Se on merkillistä…
Oskar. Mikä sitten?
Maria. Kuvittelin mielessäni, että olit sulkeutunut tänne lukkojen taa jonkun kanssa…
Oskar (itsekseen). Hän arvaa kaikki.
Maria (jatkaen). Joka minun lähestyessäni lensi tiehensä.
Oskar. Kuinka sinä uskallat?!
Maria (tarkastelee häntä epäluuloisena). Siinä ei ole mitään järkeä, eikö totta?
Oskar (itsekseen). Hän aavistaa jotakin!
Maria. Tämä päivä on minulle ylimalkaan harmin päivä. Tulen asemalta, missä odottelin setää…
Oskar (teeskennellen hämmästystä). Mitä sinä sanoit? — Eikö hän tullutkaan?
Maria (tarkastellen häntä). Sinä sanot tuon niin merkillisesti.
Oskar. Minäkö! Sanon sen kuten ihminen, joka on hämmästynyt… koska tämä myöhästyminen ihmetyttää minua… ja harmittaa sinua, mikäli voin huomata..
Maria. Varmasti, sillä naurettavaisuudestaan huolimatta…
Oskar. Vaikene toki…
Maria (kovasti). Minä sanon, että hän naurettavaisuudestaan huolimatta on sinun setäsi ja että minä tahdoin ensiksi tervehtiä häntä.
Oskar (syrjään). Se on totta.
Maria (levottomasti). Jos onnettomuus…
Oskar (itsekseen). Sen olen unohtanut; minun tulee pitää häntä siinä luulossa… (Ääneen ja iloisesti.) Onnettomuus… niin, niin, epäilemättä jokin onnettomuus…
Maria. Ja tuon sinä sanot minulle niin iloisesti?
Oskar (itsekseen). Hyvä Jumala, kuinka vaikeata on pettää vaimoaan!
Loviisa (näyttämön takana). Kuulkaahan, herra!
Oskar (Marialle). Älä ole levoton… Etkö kuule?… Ajoneuvojen kolinaa!…