VIIDES KOHTAUS
Oskar. Gideon.
Oskar (syleillen Gideonia). Rakas setä!
Gideon. Rakkahin veljenpoikani!… Sinähän täällä vain olet? — Niin paljon varovaisuutta, niin salaperäinen vastaanotto! Toivon oikeastaan pientä virkistävää seikkailua.
Oskar. Ettekö saanut kirjettä?
Gideon. Kyllä.
Oskar. Ettekö tuntenut minun käsialaani?
Gideon. Niin totta kuin elän, en! — »Astukaa junasta alas asemaa aikaisemmin, ottakaa auto esikaupunkiin saakka, tulkaa sitten salaa puutarhaportin kautta, joka on auki, ja sitä tietä pieneen alakerrassa olevaan salonkiin.» — Kaikki on tapahtunut täsmälleen sillä tavoin, ja tässä minä nyt olen… Loppujen lopuksi on tässä kai sentään kysymys vain tavallisesta perheselvittelystä… Toivoin parempaa!
Oskar. Kuinka, setä?
Gideon. Sinun rouvasi esimerkiksi, kuinka hurmaava hän on! Niin, niin, hän on sangen soma, tuo sinun pikku vaimosi… ja tuo aina mieleeni tanssijatar Outokummun, ensimmäisen heilani… ja sitten muita, jotka…
Oskar. Sedällähän kuuluu olleen monta heilaa ja lemmittyä.
Gideon. Muutamia… varsinkin silloin, kun olin ratsuväessä upseerina. Oh, se oli vasta aikaa, valloitusten kultaista aikaa! Mutta sellaiseen tarvitaan ikävä kyllä paljon rahaa. Suuri osa omaisuudestani on siten mennyt kaiken maailman tietä. No, minulla ei ole syytä valittaa… mitä olen rahassa menettänyt, sen olen kokemuksissa voittanut.
Oskar. Sinun kokeneisuuteesihan minä juuri tahdon vedota. Eräs seikkailu, josta minun vaimoni ei mitään tiedä, eikä saa tietää…
Gideon. Ahaa! Jokin kunnia-asia, minä ymmärrän. Tahdot minut tietenkin sen selvittäjäksi…
Oskar. Ei, setä… tiedän kyllä, että te olette viisas…
Gideon. Oh, se on veressä meillä. Olihan meidän esi-isämme…
Oskar (huokaa). Ah, näin joudumme pois minun seikkailustani kokonaan…
Gideon. Hyvä, olen pelkkänä korvana.
Oskar. Te tiedätte, että otin puolisokseni kunnollisen, sievän tytön, joka minua rakasti, helli…
Gideon. Ja sinä?
Oskar. Minä… Minä rakastan häntä enemmän kuin omaa elämääni ja olen ihmisistä onnellisin.
Gideon. Mikä se sitten se hirmuinen on?
Oskar. Kärsivällisyyttä, odottakaahan vain. Olen viettänyt koko nuoruuteni konttorissa ja laskupulpetin ääressä… Maria tuli vaimokseni, ja minun ensimmäinen rakkauteni…
Gideon (nauraa). Annahan kuulua! Sinun päällikkösi tytär…
Oskar. Asia on, kuten teille sanon.
Gideon. Hitto vieköön, lausuinhan sinulle vain kohteliaisuuden. Se oli hyvä alku.
Oskar. Jumaloin vaimoani, ja kaksi ja puoli vuotta vietin jokaisen hetken, jolloin minun ei tarvinnut olla kassani ääressä, hänen luonaan. Minua pidettiin aviomiehen ja virkamiehen esikuvana. Aina minä olin Marian seurassa, vierailuilla, kävelyretkillä. Joka ilta tulin kotiin niin aikaisin kuin mahdollista, ja kun ei aina voinut lörpötellä, luimme kirjoja. Ennen naimisiinmenoani en ollut paljoakaan puuhaillut kirjojen kanssa, tunsin vain joitakuita klassikkoja sekä kirjanpitoni. Senvuoksi pidin kiirettä tutustuakseni kirjallisuutemme uusimpiin tuotteisiin. Luin joka ilta, mitä käsiini parasta — tarkoitan, kauheinta! — sain. Luin sydämen myrskyistä, hulluista intohimoista, nykyaikaisen draaman sankareista, jotka, poljettuaan ensin jalkoihinsa kaikki sovinnaisuudet ja yhteiskunnalliset kahleet, lopuksi ampuvat kuulan kalloonsa. Kaikki tuollainen miellytti minua, lukuunottamatta traagillista loppua. Kun luin sellaisista järjettömyyksistä, mietiskelin niitä, ja kuta enemmän niitä mietiskelin, sitä enemmän sain himoa niihin.
Gideon. Oh, laupias luoja!
Oskar. Ja vaiston tai moraalin tähteen avulla valitsin noista kevytmielisyyksistä sen, joka tuntui minusta kunniallisimmalta ja mukavimmalta…
Gideon. Sinä uskoton!
Oskar. Niin, setä… Maria oli ihastuttava, mutta hän oli minun vaimoni. Hän oli paratiisi, mutta maallinen ja tuttu, kun sensijaan toiset rouvat olivat minulle uusi, outo maailma — paratiisi ja helvetti yhtaikaa! Näiden synnillisten ajatusten voimasta lainehti rintani, uneni häiriintyi, ja minä huusin vihdoin itselleni: Tuollaisen draaman sankariksi tahdon minäkin tulla! — Toivomukseni täyttyi aivan liian pian, minä löysin romaanini sankarittaren…
Gideon. Varmaankin naimisissa olevan naisen…
Oskar. Ei, ei!
Gideon. Lesken… ne ovat usein sangen rakastettavia.
Oskar. Mahdollisesti. Mutta pyydän, älkää vaatiko mitään yksityiskohtia! Henkilöt, aika… kaiken täytyy jäädä salaisuudeksi.
Gideon. Myöskin minuunko nähden? Niin, enpä olisi sitä paljoakaan levitellyt, mutta kun kerran et tahdo…
Oskar. Riittää, kun saatte tietää, että minä kerran kirjeellisesti pyysin häntä suomaan minulle kohtauksen… Sillä minulla ei ollut rohkeutta tehdä hänelle tunnustustani henkilökohtaisesti… Kirjeeni päättyi sanoihin: »Tänä iltana kello 10 puistossa hetkinen onnea, tai minun on kuoltava!» Johon hän vastasi: »Ah, Oskar, odotan sinua!»
Gideon. Ah, Oskar?
Oskar. Odotan sinua! Niin. Nyt oli mahdoton perääntyä. Kunnia oli kysymyksessä. Mitä te olisitte tehnyt, jos teille olisi siten kirjoitettu?
Gideon. Mitäs sitä kyselet? Jos kerran joku nainen meitä siinä määrin houkuttaa…
Oskar. Mutta minä en tuntenut itseäni houkutelluksi… minä rakastin vain vaimoani, ja kuitenkin… Oh, te ette ymmärrä sitä?
Gideon. Sinä tarkoitat…?
Oskar. Myöskin minä olin hämmästynyt, huumaantunut onnestani; en luullut, että asiat kehittyisivät niin nopeasti.
Gideon. Nykyaikaisissa romaaneissa ei voi käydä toisin.
Oskar. Ja hieman ennen tuota onnetonta kohtaamista…
Gideon. Et siis ollut luopunut siitä?
Oskar. En, söin illallista muutamien hauskojen veikkojen kanssa saadakseni rohkeutta ja intoa. Mutta juuri kun minun piti lähteä, tuli hirmuinen rankkasade, ja minun täytyi odottaa, kunnes rajuilma oli mennyt ohi.
Gideon. Kallista huvia!
Oskar. Sitä se olisi voinut olla ehkä teille, setä, mutta minä, minä vannoin sisimmässäni, että tämä ensimmäinen harha-askel saisi jäädä myöskin viimeisekseni… ja taivas kuuli minua, sillä minun uuden rakkauteni täytyi matkustaa pois seuraavana päivänä minua näkemättä.
Gideon. No, sittenhän on kaikki lopussa.
Oskar. Ei suinkaan… En tiedä, miten se on tapahtunut, mutta tuosta ajasta alkaen on minun vaimoni, joka aikaisemmin ei ollut milloinkaan suhtautunut epäluuloisesti tekoihini ja toimiini, käynyt sangen epäluuloiseksi.
Gideon. Todellakin?
Oskar. Karkoittaakseni hänen epäluulonsa täytyy minun joko hyvällä tai pahalla täyttää kaikki hänen toivomuksensa ja mielitekonsa. Vain sen vuoksi muuttuu kotini päivä päivältä yhä ylellisemmäksi, järjestän päivällisiä, illallisia, vieläpä…
Gideon. Mitäpä tuosta, kun sinä kerran voit niin tehdä!
Oskar. Tosin minä voin, mutta vaimoni oikullisuus… epäluulo, aioin sanoa… kasvaa päivä päivältä. Hän on haaveillut nyt jonkun aikaa maatilasta ja autosta.
Gideon. Se ei ole mikään onnettomuus.
Oskar. Minun vaimoni on, jumala paratkoon, nuori ja sievä… häntä liehakoidaan… Tehtailija itse — tilan myyjä — mielistelee häntä… on olemassa tehtailijoita, joilla ei ole mitään muuta tekemistä. Olen täydellisesti vakuutettu siitä että Maria on järkevä, että hänellä on periaatteita… mutta jos hän huomaisi… Ja tällä hetkellä voi kaikki tulla ilmi, ellette te, rakas setä, tule minulle avuksi.
Gideon. Puhu siis nopeasti.
Oskar (puhkuen). Ah, hyvä jumala!… Hiljaa!
Gideon. Mistä on kysymys?
Oskar (kuuntelee). Vaimoni kamarineito on niin utelias… Jos hän kuulisi, mitä me puhumme… (Avaa oikeanpuolisen oven.) Ei, ei ketään. Mutta varmemmaksi vakuudeksi. (Panee oven lukkoon.) Näettehän, setä, mikä levottomuus, mikä tuska… ja sellaista aamusta iltaan. Oh, on kauheata pettää vaimoaan.
Gideon. Nuori mies, sinä miellytät minua!
Oskar. Tehtailijat, maatilat… auto… Ah, vaimo, jota mies pettää, tuottaa paljon huolta.
Gideon. Taitaapa olla miltei parasta, että sinäkin annat pettää itseäsi, sittenpähän on kaikilla huolta ja vaivaa. Mutta minä en oikein käsitä… Oletko sinä sitten jollakin tavoin pettänyt vaimoasi?
Oskar. Puolittain, kyllä… mutta… jos te tahdotte, setä, niin te voitte minut pelastaa ja palauttaa rauhani.
Gideon. Miten?
Oskar. Kun rajuilma oli mennyt ohi tuona pahanonnen iltana, menin kaikesta huolimatta puistoon. Kaunokainen oli tosiaankin siellä, mutta kun hän kuuli minun tulevan, lensi hän tiehensä ja jätti minun käteeni, kun tahdoin pidättää häntä, nauharuusukkeen. Heti kun pääsin kotiin, pistin tämän kallisarvoisen pantin hänen kirjeeseensä, sinetöin sen huolellisesti ja suljin sen kaappiini.
Gideon. Ahaa, ja sinun vaimosi on löytänyt sen?
Oskar. Niin… Toissapäivänä piti Marian ja minun syödä päivällistä tehtailijan luona… en ollut vielä pukeutunut, kun vaimoni jo tuli minua noutamaan. Hänen täytyi odottaa minua, se hermostutti minua… tahdoin kiirehtiä, mutta en löytänyt mistään kaulanauhaani; se hermostutti minua vielä enemmän… Minua auttaakseen hän avaa kaapin… heittää kaikki lattialle…
Gideon. Ja löytää tuon salaperäisen muiston.
Oskar. Niin juuri. Hän näyttää sitä minulle epäluuloisena ja uteliaana, pilkallisesti kysyen, mitä se paketti sisältää, kun se on niin huolellisesti sinetöity… Minä vastasin hämilläni: Rakas lapsi, en tiedä sitä. — Oh, onpa olemassa keino, miten saa sen tietää, — sanoi hän ja aikoi murtaa sinetin… Silloin pälkähti päähäni oiva tuuma! — Pysähdy, — huusin. — Se on sedän… Gideon-sedän… hän jätti paketin minulle viimeksi täällä käydessään ja pyysi, että minä uskollisesti ja huolellisesti vartioisin sitä…
Gideon. Ei niinkään hullu päähänpisto sellaisessa tilanteessa.
Oskar. Mutta tiedättekö, mitä hän siihen vastasi? — Kun Gideon-setä ylihuomenna tulee, annan minä itse hänelle tämän salaperäisen aarteen, kuitenkin ehdolla, että hän ensin sanoo minulle, mitä paketissa on.
Gideon. Kuinka ovelaa?!
Oskar. Tuo nyt ei olisi vielä mitään. Te ette tunne hänen ilkeyttään. Kun te viime kerralla saavuitte pikajunassa, tahtoi hän mennä teitä vastaan estääkseen minua aikaisemmin sopimasta teidän kanssanne. En tietysti puhunut mitään siitä että te tulisitte postijunassa… En näyttänyt Marialle kirjettänne, vaan annoin hänen mennä asemalle. — Nyt; setä, ymmärrätte ilman muuta, mitä palvelusta teiltä pyydän.
Gideon (tarjoaa hänelle kätensä). Suoja- ja turvaliitto, mikäli sinun onnesi ja rauhasi on kysymyksessä.
Oskar (syleillen häntä). Pelastajani!
Gideon. Kesken kaiken: olen tuonut sinulle Helsingin-talosi vuokrarahat… kymmenentuhatta markkaa, jotka ovat kirjelaukussani.
Oskar (hiljaa). Hiljaa, kuulen askeleita.
Gideon. Sinulla on tarkka kuulo.
Oskar. Johtuu tottumuksesta. Se on hän.
Maria (ulkona). Oskar, oletko sulkenut oven?
Oskar. Enkös minä sanonut? (Gideonille.) Menkää te, setä. (Kutsuen hänet takaisin.) Ah, minä unohdin! Ruusunauha oli punainen ja sininen. Älkää nyt sekoittako!
Gideon (hiljaa). »Punainen ja sininen alkusyy on huolien.» Niin, niin, minä tunnen tällaiset tilanteet.
Maria (koputtaen). Avaa ovi! Avaa töki!
Oskar. Nopeasti… Menkää puutarhan kautta… Ottakaa ajuri… Ja tulkaa sitten komeasti, suurella melulla, piiskaniskujen saattamana!
Gideon (poistuessaan). Kahden minuutin kuluttua olen jälleen täällä.
Oskar (menee avaamaan). Kas niin, aarteeni.