I.

POJAT SAAPUVAT.

Tohtori Elis Someri istui kirjastontapaisessa huoneessa ja luki vastatullutta kirjettä.

Päästyään viimeisen sivun loppuun hän soitti sähkökelloa. Ovi avautui ja siististi puettu vanhanpuoleinen palvelijatar tuli sisään.

— Muistaako Minna minun sisartani Veraa? kysyi tohtori.

— Miks'en minä muistaisi varsin hyvin rouva Linjaa, vaikk'ei hän juuri ole käynyt täällä. Leskenä ollessaan hän onkin enimmäkseen oleskellut ulkomailla. Poika parat ovat asuneet vierasten luona kaiket talvet, vastasi puhuteltu.

— Veran keuhkot eivät sietäneet Suomen ilmastoa. Viime jouluna sain tiedon, että hän oli kuollut Mentonessa.

— Varjelkoon! Eihän tohtori ole käynyt surussakaan?

— Tosiaankin. Sitä en tullut ajatelleeksi.

— Kuka on huolehtinut pojista siitä saakka?

— Kevätlukukauden he kävivät koulua Tampereella, niinkuin ennenkin. Kesän he ovat olleet partioleirillä. Mutta nyt sain kirjeen Veran asianajajalta, joka ilmoittaa, että minut on nimitetty poikien holhoojaksi.

— No en ole kuullut ihmeellisempää!

— Heidät siirretään Helsingin lyseoon vastaaville luokille ja äidin toivomuksesta he saavat kodin minun luonani. Minusta tulee heille isän sijainen.

Minna hillitsi sopimattoman hymyilyn ja kysyi:

— Kuka sitten korvaa heille äidin hellyyden?

— Toivon, että Minna näyttää heille naisellista osanottoa, ja minä ai'on kohdella heitä ystävällisesti ja hienotunteisesti. — He tulevat ensi viikolla, jolloin koulut alkavat. Minna on hyvä ja ostaa pari sänkyä ja järjestää heille oman huoneen jonnekin tänne.

— Uhrataanko tohtorin luku-, makuu- vai ruokahuone?

— Ruokahuone sopii, etenkin, koska käytävä erottaa sen muista huoneista. Minna saa tarjota ruoan tarjottimella kullekin. Silloin voimme tehdä työtä tarvitsematta nousta kirjoituspöydän äärestä monta kertaa päivässä.

— Tähän taloon näkyy tulevan oikea maanjäristys. Toistakymmentä vuotta on täällä ollut kaikki samalla paikalla. Mutta ateriat ovat syötävät ison pöydän ääressä, mahtuuhan tänne silti sängyt.

— Minna järjestää niin, että saan tehdä työtä rauhassa ja että pojat viihtyvät ilman suuria mullistuksia. Minä maksan lisämenot.

— Eikö joku toinen sukulainen sopisi paremmin hoivaamaan poikia? Minä en ole koskaan hoitanut muita kuin vanhojapoikia.

— Heillä ei ole yhtään muita sukulaisia. Sitäpaitsi teen tämän mielelläni rakkaan sisareni pojille.

— Pojat särkevät porsliinit, repivät vaatteisiin kolmikulmaisia reikiä, säikyttävät hevosia, karkaavat merille ja sytyttävät tulipaloja varastoihin polttaessaan salaa tupakkaa.

— He ovat turvattomia orpoja, sanoi tohtori.

Minnan luonto puhui poikien puolesta, mutta järki varoitti antautumasta uhkarohkeaan yritykseen.

— Talvella he putoavat heikon jään aikana virtaan, kesällä he kuljettavat sisiliskoja ja matelevaisia pulloissa kylpyammeeseen ja syksyllä saa kuivata likomärkiä saappaita pitkin keittiötä.

— Minna on luultavasti oikeassa. Taitaa olla viisainta jättää heidät entiseen asuntoonsa Tampereelle.

— Kuinka vanhoja he ovat?

— Asianajaja kirjoittaa, että Esko on 13 ja Simo 12 vuotta vanha.
Nuorina he jäivät orvoiksi.

— Kyllä vain he ovat otettavat tänne. Tohtorilla ja minulla ei muutoin olisi tunnonrauhaa ikimaailmassa, sanoi Minna päättäväisesti.

— Mutta jos he talvella putoavat heikkoon — —

— Täytyy varoittaa ja uhata. Eiköhän noista selviä. Onhan ihmisillä ollut poikia monta tuhatta vuotta ja useimmat vanhemmat ovat säilyttäneet järkensä.

— Minä olen iloinen, että Minna ymmärtää meidän velvollisuutemme. Jota minä sitäpaitsi otaksuinkin. Nyt jätän asian Minnan haltuun. Kun pojat saapuvat, tulkoot luokseni tervehtimään ja sopimaan yhteisestä menettelytavasta.

— Eikö tohtori mene asemalle heitä vastaanottamaan?

— Minä en siedä ihmisvilinää, risteileviä ratoja, kiirettä, eri suunnille kulkevia junia ja työntökärryjä. Ajakoot tänne osoitteen mukaan, tai Minna saa palkata puumiehen menemään heitä vastaan, — ja tohtori kääntyi papereihinsa päin.

Minna poistui mielenliikutuksen vallassa.

Hän ajatteli tulevaa suurta häiriötä ja mullistusta hiljaisessa kodissa. Tohtori Someri oli dosenttina yliopistossa. Hän oli omistanut kaiken aikansa tieteelle. Vaikka hän oli asunut ylioppilasvuosilta saakka Helsingissä, ei hän tuntenut kaupungista juuri enempää kuin tiet yliopistoon, kirjastoihin ja tieteellisiin kokoelmiin. Kirjat olivat hänen ainoat ystävänsä, mustepullo ja kynä hänen lähin seurapiirinsä. Elämän hyörinästä hän ei tietänyt muuta, kuin mikä kohtasi hänen hajamielistä katsettaan kaduilla. Joku harva tiedemies kävi hänen luonaan. Minna hoiti ominpäin talouden, vaatteet, vuokran, puut ja verojen maksut.

Nyt tulisi kaksi nuorta olentoa vilkastuttamaan ja luultavasti häiritsemään talon ankarasti säännösteltyä elämää.

Minna oli luonteeltaan tarmokas nainen. Hän alkoi heti valmistella poikien vastaanottoa.

Hän tilasi pari hauskaa sänkyä ruokahuoneeseen, jossa olikin ollut hyvin vähän huonekaluja. Ikkunoitten väliin hän järjesti kirjoituspöydän ja tyhjensi vaatekomeron, jossa oli ollut tohtorin vanhaa romua.

Pari päivää myöhemmin saapuivat rautatieltä poikien matkakapineet ja tohtorille osoitettu käärö.

Minna vei sen avaamattomana sisään.

— Mitähän nämä ovat? kysyi hämmästynyt tohtori avattuaan siteet.

— Nekkuja ja lakritsipiippuja! Poikien tuomisia luultavasti, otaksui
Minna.

— Onkohan heidän tarkoituksensa, että minun pitää syödä tuollaista moskaa? Minna säästää tämän heille itselleen.

— He voivat loukkaantua pahanpäiväisesti. Tohtorin pitäisi syödä vaikka vähänkin, kun he lähettävät, mitä he parhaimpana pitävät.

Tohtori koetti venyttää palaa nekusta, ja vihdoin siinä onnistuikin. Sitten hän puraisi lakritsia päälle, mutta sylki pian kaikki suustaan alkaen huuhtoa sitä hammasvedellä.

— Minna saa syödä loput. Pojilla näkyy olevan merkillinen maku. Saa nähdä minkälaiseen ruokaan he ovat tottuneet. — Onko Minna huomannut, että minun sohvatyynyni on kadonnut ja vesi on tyhjentynyt juoma-astiasta?

— Täällä ei ole käynyt kukaan, mutta illalla kuului ullakolta askeleita ja joku heitti ylhäältä vettä pihaan. Kunhan vain ei olisi henkiä liikkeellä.

— Vielä mitä. Mutta merkillistä että pojat eivät ole saapuneet.

— Minä olen odottanut heitä jo pari päivää. Koulukin alkaa ylihuomenna.

— Ihmeellistä. Mikähän ylipäänsä aiheuttaa lasten katoamisen?

— Mustalaiset voivat varastaa tai rosvot ottaa panttivangeiksi. Kuninkaanpoikia varsinkin viedään usein, vastasi Minna, joka oli ahkera lainakirjastoromaanien lukija.

— Ei sellaista tapahdu nykypäivinä.

— Ehkä poika parat ovat lähteneet merille päästäkseen käymästä ankaraa koulua. Taikka makaavat kirurgilla katkaistuaan jalkansa vaihtaessaan junaa. Joku roisto on voinut narrata heitä tallettamaan varastettuja kelloja ja viattomat lapset viruvat paraikaa vankilan kosteissa holveissa.

Tohtori alkoi aavistaa holhoojan aseman tukaluutta. Onneksi ovikello soi keskeyttäen Minnan ajatuksen lennon.

Molemmat menivät eteiseen toivoen samaa.

Minnan avattua oven astui kaksi poikasta sisään. He vetivät lakit päästään ja kumarsivat jäykästi.

— Hyvää päivää. Me ollaan Linjan pojat, sanoi pitempi heistä.

— Tervetuloa tänne. Olemme jo odottaneet teitä. Minä olen enonne Elis
Someri, sanoi tohtori.

— Tulkaa nyt sisään, poika kullat. Tässä on uusi kotinne, olkoon elämänne täällä onnellista ja teille edullista, tervehti Minna säteillen ystävällisyyttä.

— Minä vetäydyn nyt huoneeseeni. Tulkaa sitten sinne, kun olette vähän kotiutuneet, sanoi tohtori, joka ei tiennyt, mitä nyt tekisi.

Pojat seurasivat Minnaa, joka tarjosi kahvia ja puheli suulaasti.

— Onko eno tavallinen mies? kysyi nuorempi pojista.

— Hän on hyvä ja viisas ja oppinut mies, selitti Minna.

— Luuletko, Simo, että sellainen jaksaa asua meidän kanssamme kuukauttakaan? kysyi vanhempi.

— Miks'ei, kun meillä on eri huoneet? Katso, Esko, kuinka nämä huoneet ovat koulumaisia. Ei ole mattoja, pöytäliinoja tai tyynyjä.

— Eikä kukkia, tauluja tai rihkamaa, täydensi Simo.

— Tässä huoneessa saatte asua, paitsi että täällä syödään suuren pöydän ääressä. Sanokaa vain, jos kaipaatte jotakin. Minä olen sullonut tavaranne laatikkoihin. Kirjat ja paperit ovat hyllyllä. Täällä olette rauhassa, ettekä häiritse tohtorin työtä.

— Mitä eno tekee? kysyi Esko.

— Hän luennoitsee yliopistossa ja laskee kotona päivät pitkät.

— Mitä hän laskee? Rahojaanko?

— Tohtori ei ole mikään juutalainen. Hän laskee numeroita ja kirjaimia, sekä suomalaisia että vieraskielisiä. Hän kirjoittaa aina vain uusia paperit täyteen, vaikka entisiä on pakoittain. Ei niistä näy eroa ensinkään, toinen sivu on kuin edellinenkin. Mutta nyt on aika mennä puhumaan hänen kanssaan.

Pojat astuivat varpaisillaan lukuhuoneeseen. Tohtori oli syventynyt lukemiseen, eikä huomannut heitä. Outo hiljaisuus vallitsi poikien seistessä oven suussa. Vihdoin Simo otti taskustaan munalukon, jonka hän pudotti lattialle.

Tohtori hätkähti ja kääntyi äkisti tuolillaan.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän.

— Simo tarkoitti vain, että me ollaan täällä, selitti Esko lisäten: — olisit mieluummin rykäissyt, Simo. Eno olisi paremmin ymmärtänyt sitä.

— Lausun ensiksi teidät sydämellisesti tervetulleiksi uuteen kotiinne. Äitinne viimeinen tahto ja oma velvollisuuden tuntoni määräävät teidät minun holhoukseni alaisiksi. Toivon, ett'ei teillä ole mitään sitä vastaan, aloitti tohtori luennoitsevaan tapaan.

— Me ollaan päätetty asettua tänne, sanoi Esko.

— Mitäpä muuta te voisittekaan tehdä? kysyi tohtori.

— Me ollaan totuttu hoitamaan itseämme. Äiti oli melkein aina etelässä. Kyllä me tiedetään monta tapaa elättää itseämme. Asiapojiksi ja hissipojiksi on helppo päästä, kun on siistit vaatteet ja kun on vähänkin koulua käynyt. Sijannäyttäjiksi eläviinkuviin tai keilaratapojiksi me varmasti ruvettaisiin. Mutta ensiksi me tehtiin havaintoja ja päätettiinkin jäädä tänne, sanoi Esko.

— Että meistä tulisi herroja, lisäsi Simo.

— Tietysti teidän täytyy saada oppia ja sivistystä. Mutta mistä havainnoista puhutte?

— Me saavuttiin Helsinkiin samalla kertaa kuin tavaratkin, mutta me tahdottiin ensin tarkastaa, minkälainen paikka tämä oli. Me asetuttiin tuonne ullakolle ja seurattiin elämää sieltä.

— Ja syötiin automaatissa. Ullakolla on mainiota asua, kun koko lattia on laudoitettu. Me lainattiin täältä alhaalta pari tyynyä ja maattiin vanhoilla patjoilla, jotka me löydettiin sieltä. Sitten me käytiin kuin intiaanit polulla saadaksemme vettä, kertoi Simo.

— Minusta te olette menetelleet sangen omituisesti. Miksi ette ilmoittautuneet heti? kysyi tohtori.

— Niin tyhmiä me ei olla. Silloin enon oikea luonto olisi paljastunut liian myöhään, kun me jo oltaisiin kiinni kuin hiiret loukussa.

— Ehkä te suosiollisesti ilmoittaisitte, mitä havaintoja te olette tehneet, kysyi tohtori hiukan terävästi.

— Että eno ei huomaa, mitä tapahtuu kotona tai kadulla. Me hiivittiin täällä sisällä, kun Minna oli ulkona. Avain me kaapattiin eteisen naulasta melkein hengenvaaran uhalla, sanoi Esko.

— Sellaisten kanssa, jotka huomaavat kaikkea, on vaikea olla. Virtasen täti Tampereella keksi tahrat ja reiät ja hienon käytöksen ja kyynärpäät ja kaikki mikä tippui lattialle ja kunnioituksen vanhempia kohtaan, sanoi Simo.

— Ja sitten täällä ei käy vaarallisia naisia, ainoastaan siivooja tai pesijätär ja sellaisia.

— Kutka ovat vaarallisia naisia?

— Sivistyneet ja hienot ja osaanottavaiset ja helläsydamiset. Sellaiset huomaavat heti, että me ollaan: "huonostikasvatettuja ja laiminlyötyjä poika parkoja".

— Oletteko te sellaisia? Olihan Veralla varaa kasvattaa teitä.

— Virtasen täti sanoi, että sivistys ei pysty meihin. Kun Simo särki kiinalaisen kupin. Välittääkö eno hienosta käyttäytymisestä? Onko Minna kantelupussi? Saako pihalla polttaa rakettia? Onko enosta elävät kuvat haitallisia kasvaville pojille? Rouva Virtasesta on.

— Kaikki nämä asiat ovat minun kokemukseni ulkopuolella. Minä en voi tuhlata aikaani muodostaakseni mielipidettä sellaisesta. Sopikaamme vain yhteisestä menettelytavasta, silloin voimme järjestää elämämme mukavaksi. Minä olen kirjoittanut mielipiteeni paperille. Te voitte tehdä samoin. Sovittuamme ehdoista allekirjoitamme asiakirjan.

— Omalla verellämme, sanoi Simo.

— Sinisellä musteella, kyllä se velvoittaa. Lue Esko, kehoitti tohtori ojentaen paperin tälle.

Esko luki:

"Esko ja Simo Linja sitoutuvat käymään koulua ja itse hoitamaan koulutehtävänsä. Enonsa huoneeseen he tulevat ainoastaan tärkeille asioille, jolloin he kolkuttavat ensin ovelle. He eivät ryhdy suuriin muutoksiin keskustelematta enonsa kanssa.

"Tällaisia ovat: lähteminen merille, lentäminen lentokoneella, pyssyjen ostaminen ja vieraitten kutsuminen taloon. He saavat vapaan täysihoidon, mutta maksavat itse vaatteensa, koulumenonsa ja muut tarpeensa. Minnan toimeksi jää asioiden järjestäminen, niin että poikien vuotuiset tulot riittävät.

"Heidän enonsa kasvattaa heitä joka sunnuntai 5-6 j.p.p., jolloin he saavat kääntyä hänen puoleensa pyytääkseen neuvoja omaatuntoa, moraalia ja hyvää käytöstä koskevissa asioissa. Silloin heille myöskin määrätään rangaistus tai anteeksianto viikon hairahduksista. Joka torstai-iltapäivän omistaa eno heille, joko sivistääkseen tai huvittaakseen heitä. Ainakin tämä tapahtuu joka toinen torstai tai vähintään kerta kuussa. Muuten jokaisella on henkilökohtainen vapautensa, jota ainoastaan soveliaisuus rajoittaa."

— Kirjoitetaanko alle? kysyi Esko.

— En minä ainakaan uskalla. Enolla on varmaankin aivan toinen soveliaisuuden raja kuin meillä, sanoi Simo.

— Keksikää sopivampi sana, kehoitti tohtori.

— Kuolemanvaara, ehdotti Simo.

— Tai kamalaan kiikkiin joutuminen, sanoi Esko.

— Olkoon vaikka niinkin, vaikka minusta se on liian laaja käsite. Mitä te toivotte ja lupaatte omasta puolestanne?

— Tahtoisimme nukkua myöhään lupapäivinä, pitää kutsut syntymäpäivinä, käydä koiranäyttelyissä ja pitää keväällä lasipurnukoissa matelijoita, nilviäisiä ja sammakon mätiä, josta kehittyy sammakoita, sanoi Esko.

— Minä tahtoisin, että määrättäisiin, keneltä voi saada apua, kun sattuu harmillinen matikan lasku, sanoi Simo.

— Autan teitä mielelläni, kun luokseni 5:n ja 6:n välillä, silloin en tee muutakaan. Mihinkä te sitoudutte?

— Me voidaan juosta enon asioilla Tampereella, me vietiin kukkia apteekkarin neidille siltä tuomarilta, joka asui Virtasella.

— En minä vaadi sellaisia palveluksia, sanoi eno lyhyesti.

— Me luvataan antaa enolle ja Minnalle syntymäpäivä- ja joululahja, jatkoi Esko.

— Sattuupa niinkin. Kerran ryöstettiin Lontoossa nuori tyttö omasta huoneestaan ja Berliinissä murhataan tiedemiehiä oman kirjoituspöytänsä ääressä. Konstantinoopelissa tapahtuu alituiseen kamalia tekoja yksityisten kotona.

— Lisäksi me luvataan kiilloittaa enon kengät ja leikata liikavarpaat, sanoi Esko.

— Tätä viimeistä toimitusta vastaan panen minä jyrkän vastalauseen, sanoi tohtori.

— Lihavat ihmiset tarvitsevat ainakin apua sellaisessa, mutta ei me tyrkytetä sitä enolle.

Vihdoin oli poikien ehdotusten täydentämä sopimus valmis. Tämä naulattiin seinään kirjoituspöydän viereen.

* * * * *

Uusi elämä oli hyvin lupaava. Pojat, jotka olivat tottuneet mukautumaan vierasten ihmisten elämään, järjestivät itse asiansa.

He ostivat koulutarpeensa, maksoivat lukukausimaksunsa ja huolehtivat voimistelupuvuistaan, kasveistaan ja muista tarpeista. Koulutyöt he hoitivat paremmin kuin moni muu, jonka läksyt kuulustellaan, sillä he saivat aina itse vastata edistymisestään.

Tohtori oli tyytyväinen, sillä pojat olivat joko koulussa, lukivat läksyjään, taikka urheilivat toveriensa seurassa.

Tyytyväisin oli Minna, sillä hän oli odottanut aivan toista elämää.

Kerran hän kysyi pojilta:

— Teitä on varmaankin piesty paljon aikanaan?

— En minä muista saaneeni selkään muuta kuin joskus tapellessa isomman toverin kanssa, vastasi Simo.

— Sitten olette istuneet pimeässä komerossa päiväkausia?

— Virtasen täti pisti joskus kymmeneksi minuutiksi nurkkaan.

— Entäs tukkapöllyjä, korvatillikoita tai nipistyksiä?

— Miten Minna on saanut tuollaista päähänsä? Toiset ovat välistä toruneet, mutta ei meitä muuten ole rääkätty.

— Tehän ette uskalla tehdä sellaista, mitä muut pojat tekevät. Astiat säilyvät ehjinä — — —

— Pesukannu prätskäs eilen, pani Simo väliin.

— Ette ole sytyttäneet uutimia tuleen, piirtäneet hiilellä pilakuvia seinille tai tappaneet maitopuodin rouvan kissaa.

— Kissoja me rakastetaan yhtä paljon kuin lehmä kesää, sanoi Esko.

— Siunatut pojat! Silloinhan minä voin tuoda Järtekryynin kotiin.

— Mikä se on?

— Se on minun rakas kissani. Nimi on ruotsalainen hyväilynimi ja merkitsee melkein sydänkäpyä. Minä vein sen Lunteenskalle kun te tulitte. Muutamat pojat hirttävät kissoja.

— Kuka on Minnalle selittänyt poikien ominaisuuksia ylipäänsä prikulleen? Sattumalta me ollaan toista maata kuin muut.

— Älä maffaile, Simo, voit vielä kerran paljastua.

— Minulla on monta tuttavaa, jotka palvelevat poikaperheissä. Yhdessäkin paikassa olivat nääs niin viisaita, että laittoivat sellaisen sähkötempun, että kun joku tuli katsomaan, joko pojat nukkuivat, niin sähkö sammui. Kun ovi taas sulkeutui niin valo syttyi ja pojan pahukset lukivat pitkin öitä.

— Läksyjäänkö? kysyi Esko.

— Kysyy vielä. Kuuluvat enimmäkseen lukeneen ihmisestä, joka asui kuin luontokappale alastomana puissa. Mitä ne sellaista kirjoittavatkin ja lukevat? Kun kuuluu syöneen raakaa lihaa ja tappoi käsineen eläimiä.

— Mitä ne siellä huoneessa voivat tappaa muuta kuin hyvin pieniä eläimiä, kiusoitteli Esko.

— Apinamies tappoi. Mutta ne pojat saivat rangaistuksen siitä vilpillisestä elämästään. Laskennon opettaja antoi ehdot toiselle ja toiselta hävisi potkupallo ja sai paiseita istumapaikkaan. Ei silti, ett'ei paiseita tule syyttömällekin.

— Jeh. Niinkuin Tampereen lyseon vahtimestarille ja Laatsarukselle, joka olikin kantelupytty, mutta sitä aikaihmiset eivät pidä minään, sanoi Simo.

— En minä vain ole lukenut sellaista Laatsaruksesta, sanoi Minna.

— Simo tarkoittaa vahtimestaria, hänellä on sekava puhe.

— Vahtimestarillako?

— Ei vain Simolla.

— Jolle Eskon puhe on sukua, sanoi Simo.

— Älkää nyt suuttuko, pojat. Molemmathan te puhutte selvää suomea.

— Ei me suututa milloinkaan toisillemme. Joskus vain tapellaan, sanoi
Simo.

— Minä olenkin ihmetellyt, kun te aina olette niin yhtäpoikaa.

— Äidin ajoista asti ei kukaan ole ollut oikein yhtäpoikaa meidän kanssamme. Minä meinaan sillä tavalla kuin perheissä ollaan. Sitävarten meidän täytyy pitää yhtä ja olla perhe keskenämme sanoi Esko.

— Ja hyvä perhe se onkin, sanoi Simo.

— Voi poika pahasia, jupisi Minna mennessään keittiöön.

* * * * *

Illalla kysyi Simo Eskolta:

— Suretko sinä äitiä?

— Tavallisesti minä muistan vain, että hän on pitkällä ulkomaanmatkalla. Kun on tottunut olemaan niin paljon ilman äitiä, niin ei osaa oikein surrakaan. Mutta kun muistaa, ett'ei hän tule koskaan takaisin, niin täytyy äkkiä ruveta ajattelemaan muita asioita.

— Eikö sinustakin äidit ole kaikista tärkeimmät naiset? kysyi Simo.

— Jeh. Ja niitten pitäisi olla terveitä ja kuolla vasta kun pojat ovat isoja, eivätkä enää iltasilla ole huonolla elämisen päällä.

— Minä muistan kuinka meillä oli tuhkarokko kesällä, kun äiti oli kotona. Se oli kivaa. Sai maata vain ja toinen hoiti ja oli levoton, ymmärrätkö? Noin mukavasti levoton ja katsoi niinkun äidit katsovat ja kääri peitettä ja muuta sellaista. Huomasitko, Esko? Niinkuin äidit tekevät? kysyi Simo purren lakanan reunaa.

— Nuku nyt. Minä en välitä puhua tuollaisesta, kun minä en muista, eikä haluta muistaa, eikä kuulla. Eikä lukea muitten äideistä, sanoi Esko samealla äänellä.

— Niin. Kun meillä on aina ollut niin vähän äitiä.

— Niinpaljon vain että — tietää.

— Ja nyt ei ole yhtään.