II.
ENO ON SAIRAS.
Kun pojat tulla tömisivät tavallisella melulla rappuja ylös, seisoi
Minna ovella ja antoi merkkejä saadakseen heidät vaikenemaan.
— Ole vaiti, Esko, sanoi Simo, joka tuli ensimmäisenä. — Etkö näe, että Minna hosuu justiin kuin tulensammutuksessa? Mitä on tapahtunut?
— Tulkaa hiljaa sisään, poikaparat. Onnettomuus on kohdannut sitä, joka sen vähiten ansaitsee.
— Onko minulle sattunut jotain harmia? kysyi Esko.
— Sinäpä sen olisit ansainnutkin, koska julkeat olla itserakas koettelemuksen hetkellä.
— Minna sanoo nyt pian, mitä on tapahtunut, niin me osataan käyttäytyä kuin on soveliasta, sanoi Esko, joka oli tottunut Minnan valituksiin.
— Onko Järtekryyni tehnyt itsemurhan onnettomasta rakkaudesta? kysyi
Simo.
— Kyllä vielä lopetatte sydämettömät puheenne, kun kuulette. Mitenkähän tämä elämä on niin omituista, että kaikki on rakennettu hiekalle, eikä kukaan tiedä, milloin perikato uhkaa ja tikapuut kaatuvat isäntänsä kanssa. Ihmisellä ei ole turvaa eikä auttajaa, vaan kirjatkin tulevat alas ja lyövät sitä päähän, jolta jo on jalka nyrjähtänyt.
— Onko täällä ollut tulipalo ja palosotilaat ovat loukkaantuneet?, kysyi Simo.
— Tai murtovarkaita, joitten päälle kirjat ovat pudonneet? otaksui
Esko.
— Tohtori kiipesi tikapuille ottaakseen kirjoja ylähyllyltä, jonka päällä tohtorin isävainajan muistopatsas on, ja putosi permannolle ja nyrjähytti säären.
— Isävainajako? kysyi Esko.
— Eskolle voi vielä onnettomuus sattua omaan nilkkaan, kun kaivaa kuoppaa toiselle, vaikka on malka omassa silmässä.
— Rakas Minna, älä puhu niin paljon vertauksia, että kaikki sotkeutuu.
Kerro nyt, onko eno todellakin loukkaantunut? kysyi Simo levottomana.
— Haetaan heti lääkäri, sanoi Esko.
— Tohtorin jalka on kääreissä. Minä soitin heti lääkäriä. Jalka ei ole poikki, vaan pahasti nyrjähtänyt. Kylmiä kääreitä on vaihdettava aina kolmen tunnin kuluttua. Tohtori ei tahtonut sairashuoneeseen, ja ikävä siellä olisikin. Viime viikolla minä näin sellaista unta, että hampaat lähtivät suusta, ja se merkitsee pahaa. Mutta kun ihmisen pitää olla sokeudella lyöty eikä hoksaa, että hampaat merkitsevät portaita ja särkyviä tikapuita. Ja piti sen pystinkin tulla alas ja isän kolahtaa poikansa selkään.
— Särkyikö isoisän kipsikuva?
— Rikki meni. Silläkin voi olla tarkoituksensa, että oli joku tohtorin tekemä koirankuri jäänyt isältä rankaisematta. Ja nyt se on sovitettu.
— Minä en usko, että eno on nuorenakaan tehnyt kepposia. Nukkuuko hän nyt? kysyi Simo.
Samassa soikin kello tohtorin huoneessa ja Minna kiiruhti sinne.
— Tämä on kurja paikka. Eikä meistä ole sairaanhoitajiksi, sanoi Esko huolestuneen näköisenä.
— Ja kehnoja seuranpitäjiä me ollaan aikaihmisille. Täytyy vain olla iloisia ja lohduttaa. Aina sitä keksii jonkun hyvän puolen pahassakin asiassa, sanoi Simo.
Minna palasi ja sanoi tohtorin tahtovan tavata poikia.
Nämä hiipivät varovaisesti makuuhuoneeseen ja seisoivat juhlallisen näköisinä tohtorin sängyn ääressä.
— Minna on varmaankin kertonut harmillisesta tapaturmasta, joka on kohdannut minua. Istuutukaa, pojat ja puhelkaa. Pakotus on helpottanut ja aika käy pitkäksi tässä maatessa.
— Oli sentään onni, ett'ei tämä sattunut jollekin urheilijalle. Kyllä oli aika harmi Tuulokselle, kun hän satutti säärensä. Mutta se poika aikoo loikata Pariisissa, vaikka luut menisivät mäsäksi. Eikö eno ole iloinen; ett'ei esimerkiksi Ritola kiivennyt tikapuille?
— Hm, murahti tohtori äreämmin kuin hänen tapansa oli.
— Tampereella oli viime talvena hurjan vikkelä murtovaras. Poliisit olivat vähä monta kertaa hänen jäljillään, mutta aina hän vain pelasti nahkansa. Vasta toukokuussa hän kompastui pieneen kiveen ja pollarit veivät hänet monivuotiseen vankeuteen.
— Ja Hirvosten poikien isän ori taittoi jalkansa juuri mennessä kilpa-ajoon. Siitä vasta tuli vahinko, lohdutti Esko.
— Tarkoitat, ett'ei minusta ole niin paljon vahinkoa kuin Hirvosten hevosesta, sanoi tohtori.
— Tietysti olisi enemmänkin, jos jalka ei paranisi. Mutta eno ei välitä juoksemisesta, eikä loikkaamisesta, eikä justiin kävelemisestäkään, niin että nyrjähtämisestä kai ei ole niin paljon väliä?
— Eikä enon tarvitse juosta pakoon pollareja. Ja matematiikka on ehjänä päässä, sanoi Simo, mutta lisäsi hetken päästä muistaessaan Minnan kertomuksen. — Kolahuttiko isoisä pudotessaan enon aivoja? Se olisi ollut vahinko.
— Minusta on rehellisen ihmisen jalankin nyrjäyttäminen säälittävämpää, kuin murtovarkaan tai hevosen tapaturmat, sanoi eno.
— Mutta minusta eno suoriutui jokseenkin vähällä. Molemmat jalat olisivat voineet mennä mäsäksi, kädet ruhjoutua ja nenä levitä ympäri naamataulua. Pöydän nurkka tunkeutuu usein silmään ja pudistaa sen ulos päästä. Kunhan vain sisälmykset eivät olisi mullinmallin. Maksa ja munuainen ovat voineet mennä sekaisin. Mutta sitä ei huomaa ulkoapäin, jatkoi Simo lohduttelemistaan.
— Ja tiedätkö sinä, kuinka tärkeä työ jää minulta monta viikkoa eteenpäin ratkaisematta.
— Mutta kun kukaan ei odota sen ratkaisua, niin kukaan ei sure.
— Enkö minä ole kukaan? Mutta jätetään tämä asia, jota ei voi auttaa.
Kertokaa jotain koulustanne.
— Meillä oli kamalan sotkuista äänneoppia. Pojat kertoivat, että opettajan rouva oli karannut. Eikä se ollutkaan ihme, jos hän pehmitti sitä rouvaa niikuin t:tä ja p:tä ja k:ta tänäpäivänä. Kun Kauko ei osannut vokaalisointua, niin opettaja sanoi, että Sysmässä on viisaampia lampaita, kuin tällä luokalla poikia, sanoi Simo.
— Minusta se oli tavattoman epäkohteliaasti sanottu, tuumi tohtori, joka tunsi joutuvansa Sysmän lampaitten tasolle, kun oli kysymys vokaalisoinnun säännöistä.
— Aikaihmiset eivät välitä vähääkään olla kohteliaita pojille.
Laulunopettajakin oli kamalan töykeä minulle.
— Mitä sinä sitten teit?
— Minä vahvistin vain toisten laulua, tai oikeastaan panin siihen enemmän ryhtiä ja pontta.
— No sehän ei ollut vaarallista.
— Minusta muutamat laulut ovat niin veteliä. Mutta ne tulevat meheviksi, kun säkeitten loppuun lisää jonkun tarmokkaan sanan. "Korppi" on erinomainen sana sellaiseen uudistukseen. Sen minä lauloin aina rivin loppuun, kun muut venyttivät laulua kuin vesivelliä. Laulapas Esko "Oi jos oisit", niin minä näytän, miltä se kuului.
Ja Esko lauloi Simon lisätessä viimeisen sanan niin, että se sointui edellisen sanan säveleeseen:
Oi jos oisit sydämeni — korppi, raitis niinkuin uusi oras, — korppi, puhdas kuni kehdon lapsi — korppi, kirkas kuni lähteen silmä — korppi, Niin jos oisit sydämeni — korppi.
— Kiitä onneasi, Simo, että laulunopettaja ei vaadi samaa kuria kuin muut, muuten olisi sinulla kotimuikkari taskussa, tai kahden tunnin jälki-istunto, nauroi Esko.
— Parasta on mukautua opettajan mielipiteen mukaan, koska hän on asiantuntija tällä alalla. Minusta se kuului kauniilta silläkin tavalla, kuin te sen lauloitte, sanoi tohtori.
— Minulla oli paha paikka edessä tänäpäivänä, kun täytyi kirjoittaa luokalla aine Sokrateesta, kertoi Esko.
— Hänestä kai te olette lukeneet historiassa?
— Kyllä minä muistinkin tosiasiat, vuosiluvut ja nimet, mutta luuleeko eno, että opettaja tyytyy siihen?
— Kirjoituksen tulee varmaan olla siistiä ja kieli huolellista.
— Ei sekään riitä. Opettaja sanoi, että: "käyttäkää nyt omintakeista arvostelukykyä. Kirjoittakaa Sokrateen vaikutuksesta kansaan, oppilaisiinsa, perheeseensä ja tuomareihinsa". Meidän piti arvostella moraalia, ajan käsityskantaa, sen tapoja ja Sokrateen hengen suuruutta.
— Esko parka! Tuollaiseen ei olisi minustakaan, sanoi tohtori.
— Kittiä minäkään sellaisesta. Ensiksi minä kirjoitin, mitä historian kirjassa seisoi ja sitten minä panin, että tuomareihinsa hän vaikutti haitallisesti, koska nämä sydämistyivät niin, että juottivat myrkkyä hänelle. Kansa rakasti häntä, koska hän oli hurjan puhelias. Oppilaat itkivät kuolinhetkellä, niin että Sokrateen piti sanoa että: "tukkikaa suunne, että saan kuolla rauhassa. Sitävarten minä kyyräsin Xantipankin pois." Rouvaansa hän ei vaikuttanut yhtään millään tavalla. Se oli rouva, joka vaikutti. Sitten minä kirjoitin, että Sokrates kuoli sanoen: "pyörii se sittenkin". Sitä minä en ole lukenut, mutta minä muistin vain kuulleeni sen joskus. Opettaja on aina tyytyväinen, kun meillä on lisätietoja.
— Mutta Esko! huudahti tohtori kauhuissaan.
— Ne sanat on Galilei lausunut, eikä Sokrates.
— Voi kattia sentään! Kyllä minäkin vähän ajattelin, että mikähän se Sokrateen mielestä pyöri? Mutta ei se niin suuri virhe ollut, kuin minkä Anttonen teki. Hän kirjoitti, että Sokrates oli alkuaan eläinlääkäri.
— Mistä hän sai niin hullun ajatuksen?
— Hän sanoi lukeneensa jonkun historiallisen romaanin, jossa puhuttiin sen nimisestä eläinlääkäristä, tai ainakin nimi oli sinnepäin. Loppuun minä vielä panin, että minusta Sokrates puhui tavallisia, itsestään selviä asioita ja se myrkyn juominen oli pakosta tehtävä. Eikä mikään sankariteko.
— Minusta sinä et käytä kunnioittavaa kieltä Kreikan suurinta ajattelijaa arvostellessasi.
— Sokrates sietäisi olla kuulemassa, kun rehtori puhuu omilletunnoille. Kerrankin, kun Liiranen oli luntannut, eikä halunnut tunnustaa, niin rehtori puhui sillä tavalla, että Sokrates olisi pudonnut istumaan sitä kuullessaan.
Minna tuli nyt vaihtamaan käärettä tohtorin jalkaan ja pojat poistuivat huoneesta.
* * * * *
Seurasi pari raskasta päivää. Tohtorin jalka oli yhä turvonnut ja kipeä. Minnan aika meni sairashoitoon, ja pojat olivat levottomia. Heillä oli kiire aika koulussa, monta koetta ennen arvosteluja ja vaikeita kotikirjoituksia.
He istuivat vuoroon tohtorin luona, mutta saivat sen sijaan valvoa iltasilla.
He alkoivat väsyä ja hermostua. Ulkona olemisesta ei ollut puhettakaan ja mieli tuli alakuloiseksi.
Kolmantena päivänä tuli Minna poikien luo valittelemaan.
— Tohtori on liian hyvä tähän maailmaan ja sentähden hän kuihtuu pois.
Silloin saavat nähdä, kenenkä he ovat hylänneet.
— Kutka? kysyi Simo.
— Ylipäänsä vain. Hän kärsii varmaan toisien syntien tähden, sillä viattomampaa miestä ei ole koko Suomessa ja Antinkadulla. — Huomenna minä tuon tänne hierojan.
— Lääkärihän kielsi hieromasta.
— Minä en välitä tuollaisesta lääkäristä, jolla ei ole silmälasejakaan. Kaikki hiuksetkin ovat jälellä päässä. Minä olen kuullut, että jos herrasmiehellä ei ole kaljua päätä, niin hänen oppinsa ei ole oikeaa. Tohtori alkoi pudottaa hiuksiaan jo 35-vuotiaana. — Saunaan hänet pitäisi viedä ja kova löyly päälle. Sitten pitää voitaa riikapalsamilla ja linjamenteillä ja hauvottava koivunvihdaksilla. Kyllä vain ajettuminen laskisi.
Kun Minna oli mennyt, sanoi Esko:
— Ei Minnasta ole sairaanhoitajaksi. Oletko nähnyt, mitenkä eno kärsii, kun hän vaihtaa kääreitä tai kohentaa vuodetta? Nyt tarvittaisiin äitiä. Vaikka jonkun toisenkin äitiä, tai sopivaa tätiä hoitamaan enoa.
— Tätejäkin on niin monenlaisia. Kysytään Minnalta, olisiko enolla sellaisia sukulaisia, jotka eivät olisi hankaloita arkioloissa, sanoi Simo.
— Kun ei olisi sairautta, niin miehillä olisi parasta olla ilman hameväkeä. Paitsi palvelijaa, niinkuin Minna.
Pojat menivät puhuttelemaan Minnaa keittiöön.
— Eikö Minnasta olisi vahinko, jos eno mätänisi tai tärveltyisi jollain muulla tavalla? kysyi Simo.
— Mitä tuo onneton poika puhuu? Tohtorin arvoista miestä ei ole koko maassa, paitsi Kuortaneen suntiota.
— Enolla on kamalan kuivaa maata yksin kaiket päivät. Täällä tarvittaisiin nyt toinen nainen, joka hoitaisi enoa ja asettaisi kukkia vuoteen viereen.
— Kristallimaljakkoon.
— Ja pyyhkisi tuskanhien otsalta hajuvesinenäliinalla ja muuta sellaista. Miinakin ehtisi silloin keittää ruokaa ja siivota ja povata korteista enon terveydestä.
— Sitä minäkin olen ajatellut. Eiköhän tuo Lunkreenin leski joutaisi tänne, sanoi Minna.
— Onko hänellä hellä katse ja pehmeät kädet ja hiljaiset liikkeet? Hänen pitäisi kärsiä ennemmin itse, kuin nähdä enon tekevän sitä, selvitti Esko.
— Sellaista ei ole missään. Tokkohan te itsekään tekisitte sitä?
— Mitäs me. Mehän ollaan poikia. Mutta meillä on ollut äiti, joka on hoitanut meitä, kun me sairastettiin. Eikö eno ole meinannut mennä naimisiin jonkun kivan tytön kanssa, mutta väärinkäsitys tai konna erotti heidät? kysyi Simo.
— Jos sellainen olisikin ollut, ja tavallisesti niin onkin, niin sille asialle ei nyt mahda mitään.
— Sano hyvä Minna meille hänen nimensä. Me sovitetaan heidät ja selvitetään väärinkäsitykset ja paljastetaan se lurjus, joka on ollut käärmeenä, pyysi Esko.
— Piättäytykää te vain hullutuksista ja soittakaa tänne tavallinen sairaanhoitajatar.
— Sellaiset ovat ihan sopimattomia hoitamaan sairaita ihmisiä. He mittaavat alituisesti kuumetta, keittävät kaikki astiat ja tavarat puhtaiksi basilleista, vaihtavat yhtämittaa lakanoja ja pyyheliinoja ja tekevät justiin niinkuin lääkärit määräävät. Se harmittaa potilasta, sanoi Esko.
— Eikö enolla ole nuoruuden ystävää, jota hän ei ole milloinkaan unohtanut? kysyi Simo.
— Kylläpä te olette hempeällä päällä tänäpäivänä. Tohtorilla oli seppeleensitojatar maisterinvihkiäisissä. Se oli Hetti niminen neiti, joka oli pitkä ja solakka. Sininen kivi sillä oli sormessa. Mutta siihen se seurustelu jäi, eikä tohtori ole puhunut hänestä koskaan.
— Onko eno ollut toisten naisten kanssa sen jälkeen?
— Tohtori ei välitä nuorista tytöistä vähääkään.
— Silloin hän luultavasti suree sitä Hettiä. Sanopas, Minna, hänen sukunimensä.
— Joku ruotsalainen se oli. Kylteeni, Roteerus, Viiantti, Pärruut,
Rääspehki tai Kaalsooni se oli.
— Missä hän asui?
— Minä muistelen, että se oli Kaivopuiston puolella, tai sitten se oli Katajanokalla. Oliskohan tuo ollut Vatser tai Santersöltti tai Raanrunt tai — — —
— Nyt tulee koko puhelinluettelo. Eikö Minna muista nähneensä häntä jossain?
— Vissiin kymmenen vuotta sitten minä näin saman näköisen neidin
Kolmikulman apteekissa.
— Ostamassako vai myymässä?
Hän punnitsi jotain tiskin takana ja vyöllä oli iso valkoinen esiliina.
— Hei, Simo! Hattu päähän ja vainuamaan jälkiä. Kyllä tästä selvitään.
Mikä otetaan tunnuslauseeksi?
— Seppele, sääri ja safiiri! sanoi Simo.
— Hyvä. Minna on hyvä ja sanoo enolle, että me lähdimme järjestämään hänen asioitaan. Jos hän sattuu kysymään meitä nyt, kun on lupapäivä.
— Ei tästä tule hyvää. Kulettavat vielä jonkun kavalan naisen tänne. Tohtoria on helppo narrata ja sokaista, mutisi Minna, mutta pojat olivat jo kadulla.
* * * * *
Kolmikulman apteekissa kysyi Esko myyjältä, oliko siellä Hetti nimistä neitiä.
— Ei ole ainakaan nyt, vastasi tämä — mutta ehkä apteekkari, joka tulee tässä, tietää, onko täällä ollut sellaista.
Esko uudisti kysymyksensä apteekkarille lisäten:
— Hänellä oli safiirisormus sormessa ja oli ollut seppeleensitojattarena.
— Matematiikan maisterille, täydensi Simo.
— Meillä oli proviisorina monta vuotta sitten neiti Hetti Feber. Nyt hänellä on oma rohdoskauppa Aurooran kadulla.
— Oliko hän sen näköinen, että hän osaisi sitoa maisterinseppeleen? kysyi Simo.
— Miksikä ei. Komea tyttö hän oli, vastasi apteekkari nauraen.
— Kiitoksia paljon. Me pyytäisimme, ett'ei tästä hiiskuttaisi kenellekään. Siitä voi tulla kamalia seurauksia ja hengenvaaraa viattomille naisille ja lapsille, sanoi Esko vetäen Simon mukanaan ulos.
— Noitten vekkulien toimia sietäisi tarkata. Voivat olla oikeita liigapoikia, sanoi apteekkari.
— Heillä oli viattomat silmät ja siivo käytös. He leikkivät luultavasti salapoliisia, sanoi proviisori, joka ensin oli puhunut Eskon kanssa.
Pojat löysivät helposti mainitun rohdoskaupan. Mutta ennenkuin he menivät sisään, sanoi Esko:
— Anna minun toimia. Suunnitelma on valmis. Täytyy olla viisas ja samalla hienotunteinen, sellainen sopii minulle. Sinun tehtäväsi on pitää silmät ja korvat auki, varoa, ett'eivät sivulliset saa vihiä asiasta ja vahvistaa minun sanani.
— Jeh. Minä olen valpas. Aiotko ottaa sormenjäljennöksiä?
— Luultavasti se ei ole tarpeellista. Todennäköisesti tämä ei ole rikosasia, vaan muuten sotkuisen asian selvittäminen. Tule nyt sisään.
Rohdoskaupassa oli muutamia ostajia, joita nuori neiti palveli.
Syrjempänä istui iso tumma nainen pulpetin ääressä.
— Odotetaan, kunnes ostajat ovat poistuneet. Tuo lihava on varmaankin
Hetti neiti, kuiskasi Esko.
— Hän on liian lihava, Minna sanoi, että hän oli laiha.
— Kun on hyvä ruokahalu, niin voi lihoa ihmeesti 15 vuodessa. Ehkä eno söi jonkun aterian hänen kanssaan, eikä uskaltanut ottaa elätettäväkseen.
— Ei eno välitä sellaisesta. Mutta onkohan noin isoruhonen sopiva sairaanhoitajattareksi?
— Suuret koiratkin ovat hyväluontoisia ja lihavat kädet ovat pehmeitä.
Esko veti paperin taskustaan ja kirjoitti siihen muutamia sanoja. Sitten hän meni ison neidin luo, oli nostavinaan paperin maasta ja sanoi:
— Neiti pudotti tämän paperin.
Neiti otti paperilapun ja luki:
"Älkää kadottako mielenmalttianne. Seppele, sääri ja safiiri."
Hän nousi tuoliltaan ja lähestyi poikia.
Esko pani sormen varoittaen huulilleen ja katsoi viimeistä ostajaa, joka juuri poistui. Sitten hän sanoi:
— Saammeko puhua häiritsemättä neidin kanssa. Meillä on tärkeä asia.
— Hurjan tärkeä, vahvisti Simo.
— Puhukaa vain täällä. Minulla ei ole salaisuuksia, enkä minä tunne teitä, sanoi neiti ja katsoi epäilevästi poikia.
Esko otti taskustaan kosmoskynän, kasteli sen suussaan ja kirjoitti kämmenelleen: "Elis Someri" ja näytti sen neidille.
— Tulkaa sitten tänne sisähuoneeseen, sanoi tämä hämmentyneen näköisenä.
— Ketä omituisia poikia te olette ja mitä te tahdotte? kysyi hän, kun kaikki olivat istuutuneet.
— Me olemme Linjan poikia, Esko ja Simo, tai käännettynä: sisko ja emo.
— Voi sanoa myöskin Simo ja Esko, emo ja sisko.
— Onko neidillä safiirisormus? kysyi Esko.
— Tässä se on sormessani. Mutta mitä sillä on tekemistä teidän asianne kanssa?
— Se osoittaa vain, että me ollaan osuttu maaliin. Meillä on eno, jonka nimi on Elis Someri. Hän on nyt huonossa hoidossa. Kaksi koulupoikaa ja palvelija, joka tahtoo hierottaa, vaikka lääkäri kieltää, eivät justiin sovi hoitamaan sellaista, joka on nyrjähyttänyt jalkansa ja jonka päätä vastaan on oman isänsä kipsikuva särkynyt.
— Hyvänen aika, lapset. Onko Elis Someri sairas ja hylätty? Me olimme ennen hyvät ystävät, mutta 15 vuoteen en ole kuullut mitään hänestä, paitsi kun näin sanomalehdestä, että hän on tullut tohtoriksi. Mitä siis tahdotte?
— Onko neiti naimisissa? kysyi Simo äkkiä.
— En ole. Entä te? hymyili neiti.
Pojat purskahtivat vapauttavaan nauruun.
— Saatte kutsua minua Hetti tädiksi, niin voimme keskustella vapaammin, jatkoi neiti.
— Eikö Hetti täti tulisi meille hoitamaan enoa ja lohduttamaan ja muuta sellaista? pyysi Esko.
— Ja pyyhkimään hikeä otsalta ja huiskuttamaan kärpäset vek, lisäsi
Simo muistamatta, että oli joulukuu.
— Se olisi hyvin tunkeilevaa, ellei hän itse ole lähettänyt teitä.
— Ei ole lähettänyt, mutta ei ole kieltänytkään.
— En tiedä, olisiko se oikein sopivaakaan, epäröi Hetti neiti.
— Mitä se tekisi kamalan vanhojen ihmisten kesken, sanoi Simo.
— Hys Simo! Minna sanoi, että eno ei ole välittänyt kenestäkään muusta naisesta, senjälkeen kuin teidän välillenne tuli riita, sanoi Esko.
— Elis Somerin kanssa ei kukaan riitele, sanoi Hetti neiti.
— Minä tarkoitin, että sen jälkeen, kuin joku lurjus erotti teidät.
— Se lurjus oli hänen väitöskirjansa. Hänellä ei ollut aikaa seurustella minun kanssani, Hetti neidin ääni oli katkera.
— Enolta ei kannata vaatia muistamista tai kohteliaisuutta.
— Ja hakkailemista, sanoi Simo.
— Hys Simo, hys, hys. Mutta eno on paras aikaihminen, mitä me ollaan nähty Helsingissä ja Tampereella. Mennään nyt heti, Eskon ääni oli rukoileva ja herttaiset silmät säestivät pyyntöä.
— Sairailla enoilla on kamalan kuiva olo. Joudutaan nyt. Minä lämmitän käherrysraudan ja Esko harjaa hametta, sanoi Simo ottaen Hetti neidin kädestä kiinni.
— Siunatut lapset! Teidän rakkautenne Elis näkyy voittaneen. Minä en voi vastustaa teitä. Tulen kanssanne, pääsenhän minä sieltä, kun tahdon, sanoi Hetti neiti ja pani hatun päähänsä.
Pojat suunnittelivat raitiovaunuissa, mitenkä asia olisi esitettävä enolle.
— Mennään kaikki kolme käsikädessä sisään ja sanotaan: "tässä on meidän uusi tätimme, joka tulee kodin hyväksi hengeksi." Se sopisi niin hyvin etenkin, kun eno on ennen — —
— Hys Simo. Minusta Minna saa viedä tarjottimella Hetti tädin käyntikortin, sanoi Esko.
— Silloin eno karkaisi ikkunasta, vaikka täytyisi ryömiä sinne. Hänet täytyy ottaa äkkirynnäköllä, sanoi Simo.
Hetti neitiä kadutti, että hän oli ruvennut koko yritykseen.
Kotona Esko esitteli Hetti neidin Minnalle sanoen:
— Tämä on neiti Hetti Feber, entinen seppeleensitojatar. Hän tahtoi tulla tervehtimään enoa.
Minna niiasi hämillään ja alkoi keittää kahvia.
— Minä menen valmistamaan enoa, koska minä osaan puhua muistoista ja sellaisesta, sanoi Simo livistäen tiehensä, ennenkuin muut ehtivät vastustaa.
Tohtori makasi sängyssään katsellen harmaata seinäpaperia vastaisella seinällä. Hänellä oli ikävystynyt ilme silmissä.
— Missä olette olleet puolet aamua? Teillähän on lupa tänäpäivänä.
Minä olen kaivannut teitä kovin, sanoi hän.
— Se on kivaa. Äidin ajoista asti ei kukaan ole kaivannut meitä. — Minä ajattelen tässä entisiä aikoja. Muistaako eno seppeleensitojatartaan maisterinvihkiäisissä?
— Hetti Feberiä? Hänellä oli valkeat vaatteet ja hoikka vartalo niinkuin liljanvarsi.
— Ja painoi noin 80 kiloa.
— Hänen pitkät valkoiset sormensa olivat viileät ja suloiset kuin persikan pinta.
— Vähän punaiset vain ja rosoiset hapoista ja kipsistä ja lysoolista.
— Luonnolliset kiharat ympäröivät henkeviä kasvoja, ajatteli tohtori ääneen.
— Minä en usko, että ne olivat luonnollisia. Mitenkäs ne nyt olisivat suoria kuin vedestä nostettu kalaverkko. Henkevä hän kyllä on, etenkin kun hän juoksee raitsikan perässä ja puhkii kuin höyryjyrä.
— Mitä sinä puhut, Simo? Tunnetko sinä Hetti Feberin? havahtui tohtori viimeinkin.
Simo juoksi pois vastaamatta. Hän otti Hetti neitiä kädestä ja veti tätä muassaan sanoen:
— Eno on paraikaa muinaismuistojen vallassa. Nyt on sopiva hetki.
Saatuaan Hetti neidin ovesta sisään hän itse vetäytyi pois sulkien oven jäljessään.
Pojat hieroivat käsiään, eivätkä voineet pysyä paikoillaan jännityksestä. Minnakaan ei voinut pidättäytyä kuuntelemasta puhetta, joka epäselvästi kuului tohtorin oven takaa.
Kun kahvi oli pöydällä, sanoi Minna:
— Mene, Esko, kutsumaan neitiä kahville.
— Mene sinä, Simo. Aikaihmisistä ei milloinkaan tiedä, mistä he suuttuvat. Vaikka toinen on tarkoittanut heidän omaa parastaan.
— Olenko minä sitten parempi seisomaan hänen julmistumistaan vastaan. Ei silti, että eno suuttuisi. Häntä on niin vähän härnätty elämässään, ettei hän ole tottunut vihastumaan. Minä menen, jää sinä Minnan hameen suojaan, sanoi Simo ja meni tohtorin huoneeseen.
Siellä istui Hetti neiti keinutuolissa ja puheli iloisesti enon kanssa.
— Hetti täti on hyvä ja tulee juomaan kahvia, pyysi Simo kohteliaasti.
— Me juomme kaikki yhdessä täällä Eliksen huoneessa. Tässähän on sopiva pieni pöytä, jolle voi asettaa kahvivehkeet, sanoi Hetti neiti ja alkoi heti toimeliaasti kattaa pöytää ja siirrellä tuoleja.
Pian istui koko joukko vilkkaasti puhellen ja juoden hyvää kahvia. Hetillä oli Järtekryyni sylissä ja tohtorilla oli mukava asento, kun selän taakse oli ladottu monta tyynyä.
— Näin hauskaa meillä ei ole ollut koskaan, sanoi tohtori.
— Eikös ollutkin mainio keksintö tuoda sopiva nainen tänne? kysyi Simo.
Sitten he kertoivat, mitenkä he löysivät Hetin ja saivat tohtorin hyväksymisen toimenpiteillensä.
Hetti viipyi koko päivän tohtorin luona. Hän vaihtoi siteitä, luki ääneen ja järjesteli kaikki mukavaksi ja kodikkaaksi.
Pojat menivät katselemaan jalkapallo-otteluja kevein mielin.
He tulivat vasta illalla kotiin. Hetti neiti neuvoi Eskoa vaikean prosenttilaskun suorituksessa ja paikkasi Simon repeytyneen takin taskun.
Lähtiessään hän lupasi tulla takaisin joka iltapäivä, kunnes tohtorin jalka paranisi.
— Rohdoskauppiasnaiset näkyvät olevan eri hyviä ihmisiä, sanoi Simo poikien syödessä illallista.
— Mainioita. Mutta ei tänne mahtuisi monta sellaista. Mennään kysymään, mitä eno ajattelee.
Tohtori oli tavattoman virkeällä tuulella. Hän kiitti poikia heidän huolenpidostaan ja kysyi:
— Mitenkä te keksitte hakea Hetti neidin tänne ja kuka teille kertoi hänestä?
— Me kysyttiin Minnalta, että oliko enolla joku tuttava nainen, joka halusi uhrautua. Minna muisti Hetti tädin, mutta oli unohtanut sukunimenkin. Me selvitettiin asia justiin kuin salapoliisit, jotka varmasti olisivat kiskoneet ison summan palkkioksi, selitti Esko.
— Minä en tahdo, että kukaan uhrautuu minun tähteni, vastusti tohtori.
— Mutta naiset itse tahtovat kärsiä. Virtasen setä sanoi, että 50 naista kärsisi mielellään hänen tähtensä, jos hän vain huiskuttaisi kättään. Ja Agda Ahlgren, joka palveli Virtasella, säästi oman osansa jälkiruoasta palokuntalaiselle, joka sittenkin otti maitopuodin neidin.
— Kylläpä teillä on paljon kirjavaa elämänviisautta, poika parat. Takaisitte tarvita sivistyneen naisen kasvattajaksi. Minusta ei ole teidän vaalijaksenne, huokasi tohtori.
— Ovatko rohdoskauppiaat sivistyneitä? kysyi Simo.
— Jos ajattelet Hetti neitiä, niin kyllä hän on hieno ja sivistynyt nainen. Mutta menkää nyt nukkumaan että jaksatte huomenna kouluun.
Kun pojat olivat nukkumaisillaan, pisti Minna päänsä ovesta ja sanoi:
— Maailma on täynnä viekkautta, joka sokaisee yksinkertaisia ihmisiä, eritoten miesväkeä. Ei pidä luottaa sellaiseen, joka verhoutuu ystävyyden mantteliin ja kalastaa sameassa vedessä. Ne kalat tarttuvatkin helposti onkeen, jotka harvoin näkevät kiemurtelevia matoja. Ette tekään aavista, minkä asian te olette panneet alulle, mutta minulla on sydäntä orpoja ja avuttomia miehiä kohtaan. Minä varoitan vain siitä hapatuksesta, joka tänäpäivänä on tullut tähän taloon.
— Itsehän Minna tahtoi, että tänne tulisi joku auttamaan. Minusta
Hetti täti ei ole mikään kiemurteleva mato, sanoi Simo.
— Minä puhun vain esikuvilla ja esimerkeillä. Minä tunnen, kun vaara uhkaa ja myrsky nousee ja pimeyden lähteet aukenevat.
— Minna on nyt mälvällä tuulella, sanoi Esko.
— Mutta Järtekryyniä hän ei saa pitää sylissään. Ei.
Ovi sulkeutui ja pojat nukkuivat tyytyväisinä huolimatta Minnan aavistuksista.