III.
URHEILUA.
Esko seisoi enon kirjoituspöydän ääressä. Tavallinen avoin ja lapsellinen ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Kädet olivat nyrkissä housuntaskussa.
— Onko enon jalka nyt aivan terve? kysyi hän.
— Johan se on ollut monta viikkoa aivan hyvä. Sitäkö sinä tulit tiedustelemaan? kysyi tohtori panematta kynää käsistään.
— Koulussa kertoivat, että sakilaiset Hermannissa ovat melunneet koko yön ja tehneet koiruuksia.
— Ovatko he tehneet jotakin, joka häiritsee meitä?
— Ei, minä tulin muuten vain ajatelleeksi. — Jotkut liigapojat veivät veneen Kulosaaren rannasta ja auttoivat viinatrokareja ja joutuivat pollarien käsiin. On niitä kaikenlaisia poikia täällä Helsingissäkin.
— Mutta mikä on asiasi?
— Eno ei luultavasti enää muista, minkälaisia pojat ovat, ja sitävastenhan minä kerron. Uskin kaksoset putosivat kerran saunan tikapuilta koriin, jossa oli vastakuivanutta pyykkiä ja tikapuut rämähtivät mukaan. Vaatteille tuli iso haaveri.
— Minä olen kiitollinen teille, että olette välttäneet tällaisia tekoja, jos se on puheesi tarkoitus.
— Simo se vaan ei ottaisi toisten veneitä ja muuta sellaista. Mutta toista harmittaa, kun toinen takana pitää kynää selkänojaa vastaan, että kun toinen oikasee itseään niin kynä pistää vietävästi ja toinen lennättää kirjan toisen kalloon, eikä muista, että on tunti ja saksan opettaja antaa muikkarin toiselle ja toinen nauraa, kun ei sovi kannella, vaan täytyy kärsiä. Eikö enokin suuttuisi sellaisesta?
— Ketä on pistetty kynällä?
— Velberg pisti Simoa ja Simo heitti kieliopin ja sai muikkarin, niinkuin minä selitin. Enkä minä kantele, mutta Simo käski kertoa.
— No nyt olet tehnyt sen. Mene nukkumaan, minulla on työtä.
— Mutta holhoojan täytyy kirjoittaa nimensä päiväkirjaan.
— Missä Simo on?
— Hän kiskoo tuohta haloista Minnalle ja pelkää enoa. Hän lupasi minulle 5 metriä käytettyä filmiä, jos minä sovittaisin enon. — Ihmiset suuttuvat niin eri tavalla, eikä me olla vielä nähty enon kiivastuvan.
— Miksi minä tekisin sen sitte nyt?
— Ehkä se ei ole tarpeellista, sanoi Esko iloisena.
— Taitaa se kuitenkin kuulua holhoojan velvollisuuksiin. Mutta eikö saksanopettaja suuttunut tarpeeksi?
Tohtori kulki edestakaisin huoneessa ja pohti uutta tilannetta. Viimein hän sanoi:
— Mitä äitisi teki, kun te saitte muistutuksia?
— Jos hän ei ollut ulkomailla, niin hän ensin voivotteli: "Miksi teidän isänne piti kuolla? Te olette pahoja poikia, menkää nurkkaan häpeämään." Mutta kun me mentiin, niin hän otti heti pois ja sanoi: "On ne opettajatkin sydämettömiä, kun raatsivat rangaista minun kilttejä poikiani. Eihän terve ja vilkas poika jaksa istua hiljaa niin monta tuntia päivässä." Sitten hän olisi soittanut ja torunut opettajaa, mutta se me estettiin heti.
— Eikö teitä ole koskaan rangaistu?
— Kun me asuttiin äidin serkun luona, niin meille annettiin vitsaa ja jätettiin ilman illallista ja tukasta pyöritettiin vähä usein. Mutta silloin me oltiin pieniä ja äiti oli ensimmäistä kertaa parantolassa. Mutta ei me sellaisesta tultu paremmiksi. Me pelättiin kaikkia aikaihmisiä ja Simo itki illalla ja minä — — —. Ei sellaisesta kehtaa puhua. — Virtasen täti puhui omalletunnolle ja teroitti.
— Mitä hän teroitti?
— Kaikenlaista, mitä on mahdotonta muistaa. Mitenkä isänmaa odottaa, että me tultaisiin kunnon kansalaisiksi, jotka eivät riko lasia Topeliuksenkuvasta ja kuinka me kerran kadutaan, kun hän on mennyt sinne, mistä ei kukaan tule takaisin. Mutta jos kukaan tulee takaisin, niin se on Virtasen täti.
— Mitähän isät tekevät tällaisissa tapauksissa? tuumi tohtori puolittain itsekseen.
— Velbergin isä ottaa pois kirvelevällä sydämellä polkupyörän kolmeksi päiväksi, ja Osmo Tuusan isä antaa selkään ja sanoo itse kärsivänsä enemmän kuin Osmo. Mutta sen se narraa.
— Ette voi vaatia minulta selkäsaunaa, en ole sitoutunut sellaiseen, sanoi tohtori onnettoman näköisenä.
— Simo ei varmaankaan vaadi sitä, jos se on enosta ilkiää. Minä läimähyttäisin häntä korvalle, Simo ei mukisisi siitä mitään.
— Lähetä Simo tänne, sanoi tohtori päättäväisesti.
Hetken perästä tuli Simo sisään Eskon antaessa vauhtia kynnyksen yli.
Hän suojeli korviaan, toista kädellä ja toista päiväkirjalla.
— Pelkäätkö sinä minua? kysyi tohtori.
— Kamalasti, Esko sanoi, että eno lyö korvat mäsäksi, voivotteli Simo.
— Minä pelkään hurjasti.
— Sitä ei ole vielä kukaan ihminen tai eläin tehnyt. Mutta nyt minun velvollisuuteni on rangaista sinua. Tule ottelemaan minun kanssani, sillä niin katala en minä ole, että löisin sitä, joka ei puolustaudu.
Simo heitti kirjan nurkkaan ja lensi tohtorin kimppuun. Parilla äkkiotteella hän sai tämän kumoon pehmeälle lattialle.
Tohtori nousi hitaasti, harjasi pölyä takistaan ja sanoi:
— Jahaa, nyt saat mennä. Toivon että — — — niin mitä minun piti sanoa, toivon että — — —
— Minä tiedän: "Toivon että tämä on viimeinen kerta, kun minun täytyy rangaista sinua, tein sen vain itsesi tähden."
— Niin juuri. Anna kirja tänne.
Simo otti päiväkirjan lattialta ja tohtori kirjoitti nimensä siihen.
— Kiitos, eno. Meillä ei ikinä ole ollut näin hyvää kasvattajaa.
— Koetan parastani, poikaseni. Mene nyt ja kerro Eskolle, että asia on järjestetty.
Simo katseli pitkään enoansa, joka tyytyväisenä palasi työhönsä.
— Sattuiko pahasti? kysyi Esko huolestuneen näköisenä.
— Mitä vielä. Minä käänsin hänet aika varovaisesti nurin, vastasi Simo.
— Eno on taitanut läimäyttää sinulta aivot mäsäksi, koska olet ruvennut hourimaan.
— Hänellä on omat temppunsa, ja minusta hän on justiin paras kasvattaja meille.
Ja Simo kertoi Eskolle, mitä tohtorin huoneessa oli tapahtunut.
— Minä häpesin aika tavalla, kun lähdin pois, lopetti hän.
— Minusta eno on löröpelle ja minun kai täytyy nyt rangaista sinua, ettet joutuisi hunningolle ja etten minä saisi sinusta häpeää ja surua, sanoi Esko juhlallisella äänellä.
— Eno on hieno mies sisälmyksiltään, ja minusta hän tekee aina oikein. Ja sinun tulee käyttää toisenlaista kieltä minua kohtaan. Varo muuten ruumista, henkeä, ja ihania kasvojasi, sanoi Simo uhkaavasti.
Minna aukaisi oven tällä sopivalla hetkellä ja toi kahvia pöytään. Ilma selvisi heti ja rauha vallitsi pienessä perheessä.
Seuraavana torstaina pojat naputtivat enonsa ovelle.
— Eno parka laskee ja laskee aina vain. Eikö työ käy raskaaksi, kysyi
Esko sisään tultuaan.
— Olen nyt päinvastoin huvitellut melkein tunnin ajan. Katsokaa tuota yksinäistä kärpästä, joka vasta on herännyt talviunestaan. Se kävelee edestakaisin tuolla isoruutuisella paperilla. Olen tutkinut sen liikkeitä ja menettelytapaa ja tehnyt sen mukaan laskelmia. Muutamissa ruuduissa on nollia, toisissa ristejä. Tällä paperilla näette laskettuna kuinka monta kertaa se todennäköisesti käy nollissa ja kuinka monta kertaa risteissä, esim. 10 minuutin ajalla.
— Sehän on kuin arpanappula, sanoi Simo.
— Niin onkin. Pysykää alallanne ja arvatkaa, niin voimme pelata uhkapeliä. Minä väitän, että 30 kerrasta se käy 18 kertaa nollissa ja 12 kertaa risteissä.
— Minä luulen että se käy 5 kertaa nollissa ja 25 kertaa risteissä, jotka ovat enemmän keskellä paperia, arvasi Simo.
— Minä sanon päinvastoin kuin sinä, sillä minusta se kiertää reunoja, sanoi Esko.
Pitemmän tarkkaamisen jälkeen oli kärpänen käynyt 9 kertaa nollissa ja 6 kertaa risteissä. Sitten se lensi ikkunalle.
— Kerrotaan nämä luvut kahdella, niin saamme minun arvaamani luvut. Jos kärpänen olisi pelannut pelin loppuun menetellen yhä samalla tavalla, niin minä olisin voittanut, sanoi tohtori.
— Mitenkä eno arvasi kärpäsen ajatukset?
— Olen seurannut sen kävelyä ja laskenut, mitenkä se keskimäärin menettelee, sanoi tohtori näyttäen numeroilla täytettyä paperia.
— Tällä tavallako eno huvittelee? kysyi Simo silmät suurina.
— Teen jotakin sentapaista, kun tahdon levätä raskaasta aivotyöstä. Huomenna saatte auttaa minua pienessä kokeessa. Olen laskenut tarkkaan kuinka monta cm2 minun päästäni on hiustenpeittämä. Erotamme yhden cm2 suuruisen alan päänahkaa piirtämällä kosmoskynällä rajat. Te laskette montako hiusta tällä alalla on. Silloin tiedämme, montako hiusta koko päässä on. Olen tehnyt sen huomion, että joka aamu harjatessani hiuksiani lähtee niitä keskimäärin 18 kappaletta, paitsi kylvyn jälkeen, jolloin niitä lähtee 3 kertaa niin paljon. Näin voin laskea, milloinka olen aivan kalju.
— Minä jättäisin sekä harjaamisen että kylpemisen enon sijassa, sanoi
Esko.
— Taikka olisin laskematta kaljuksi tulemisen aikaa. Parasta on, kun ei tiedä kuoleman hetkeä tai muuta sellaista kolkkoa, tuumi Simo.
— Ei harjaaminen tai laskeminen muuta asiaa. Mutta ihmishenki tahtoo ottaa selkoa kaikista ilmiöistä.
— Niin meistäkin. Eikö eno tulisi katsomaan Ritolaa, kun nyt juuri on torstai, joka on huvitus- ja sivistämispäivä.
— Samapa se. Onko Ritola jäänrikkoja?
— Ei, vaan maailmanennätysten rikkoja. Eikö eno ole kuullut hänestä tai Kolehmaisesta ja muista?
— En minä ole kuullut heistä, jolleivät ole uusia shakkimestareja.
— He ovat palkinnon saaneita juoksijoita, sanoi Esko katsoen säälien tietämätöntä enoaan.
— Ahaa, hevosia! Muistan nyt kuulleeni näistä. Ja te tahdotte mennä katsomaan kilpa-ajoa? Mutta minusta ihmiset menettelevät epähienosti ja usein suoraan sanoen sivistymättömästi tällaisissa tilaisuuksissa. He kadottavat mielenmalttinsa ja huutavat, hosuvat, jopa tyrkkivätkin toisiaan.
— Ritola on ihminen ja ensiluokan ihminen hän onkin — ainakin sääret. He ovat kaikki urheilijoita. Nyt juostaan juuri 5 000 m ja 1500 m juoksu. Tietääkö eno, miksi heitä nyt valmennetaan?
— Toivon, että heitä käytetään ottamaan kiinni varkaita tai pillastuneita hevosia.
Pojat nauroivat makeasti.
— Siksi että suomalaiset aikovat Pariisin Olympialaisissa nostaa isänmaansa suureen kunniaan nolaamalla kaikki muut, sanoi Simo suurellisesti.
— Sellaisesta ei koidu kunniaa. Se, joka tahtoo rehennellä muitten kustannuksella, ei ole korkealla moraalisella kannalla. Toisten nolaaminen on halpamaista ja tuollaiset voittomitalit sopivat lapsille ja neekereille ja hevosille.
— Eihän mikään kunnia ole suurempi kuin olympialaisvoitot, sanoi Esko innokkaasti.
— Tieteellisen työn tulokset tuottavat oikeaa kunniaa, ja arvokkaan väitöskirjan luominen on ihmishengen arvoinen ponnistus.
— Kuka sellaiselle hurraa tai liputtaa? Kansanjoukot eivät ole koskaan kantaneet kirjatoukkaa riemukulussa kaduilla, eikä ulkomailla nykyään panna arvoa sellaiselle. Ja kuivaa se onkin. Mutta jos eno näkisi esimerkiksi oikeaa kolmiloikkausta. Se on poikaa se. Lähdetään nyt Eläintarhaan, joudutti Simo.
— Emmekö menisi mieluummin yliopiston kirjastoon? Siellä on uusi teos revontulista, jossa on kauniita kuvia, koetti eno ehdottaa.
— Koko Helsinki menee Eläintarhaan, kukaan ei välitä revontulista. Enolle juuri on tärkeää lähteä mukaan. Koko Euroopassa ja Amerikassa ei ole niin hass — — — tarkoitan omituista ihmistä, joka luulee Ritolaa laivaksi tai Tuulosta hevoseksi. Tokko eno tietää, mitkä lajit kuuluvat viisiotteluunkaan? kysyi Esko.
— No mennään sitten, sanoi tohtori, joka huomasi tietämättömyytensä.
— Illalla olisi tosin mieltäkiinnittävä esitelmä yliopistolla.
Esko ojensi tohtorille hatun ja Simo kepin, ja sitten mentiin. Pitkin matkaa pojat selittivät urheilujen eri laatuja. He kertoivat, kellä oli suurimpia mahdollisuuksia voittoon ja selittivät urheilijoiden ominaisuuksia. — Arvaako eno, mikä maa on meidän vaarallisin kilpailijamme? kysyi Esko.
— Eiköhän Saksa, siellä on eteviä miehiä, ainakin tiedemiehiä.
— Hui, hai. En minä olisi uskonut, että eno on noin huono tietojen puolesta. Amerikka on ainoa maa, joka meidän poikia pelottaa.
— Mutta Englantihan on urheilun maa, sanoi tohtori.
— Englantilaiset pelaavat tennistä, crickettiä ja golfia valkoisissa flanellipuvuissa, ja ylioppilaat soutavat. Mutta ei heistä ole ennätysten ottajiksi Olympialaisissa. Ainakaan meidän poikien rinnalla.
Sitten pojat alkoivat kertoa valmennusleiristä. Sen työjärjestys ja säännöt olivat heille täysin selvillä.
— Mitä eno ajattelee? kysyi Esko.
— Olisi mielenkiintoista laskea sen käyrän yhtälö, jonka heitetty kiekko muodostaa. Koordinaatteina olisi viiva kentällä heittäjästä pysähdyspisteeseen, ja sitä vastaan esim. puolivälissä piirretty kohtisuora.
— Saataisiinko silloin parempia tuloksia kiekonheitossa?
— Voisi laskea, kuinka korkealle kiekko on heitettävä lentääkseen mahdollisimman etäälle. Kiekon painon ja pinta-alan suhde on tärkeä. Heittäjän pituus ja asento vaikuttavat myöskin tulokseen.
— Minä en uskonut, että matematiikalla ja urheilulla olisi muuta yhteistä kuin pisteitten, aikojen ja mittojen laskeminen, sanoi Simo.
— Matematiikka on tärkein tiede ja kehittyneen ihmishengen arvokkain tutkisteluaihe. Sen suhde elämän ilmiöihin — — —
— Nyt ollaan perillä. Koetetaan saada kivat paikat, keskeytti Esko.
— Tuossa ovat juoksijat jo paikoillaan. Nurmi voittaa tietenkin, mutta sitten tulee Peussa, väitti Simo.
— Luomapas, Pohjanmaa on vankempi kuin Karjala. Kuka suomalainen mies enon mielestä on saavuttanut suurimmat tulokset?
— Vaikea sanoa, mutta Mittag-Leffler on tehnyt suurtöitä, sanoi tohtori, joka istui hajamielisen näköisenä paikallaan.
— Minä en ole kuullut sellaista nimeäkään, ihmetteli Esko.
— Miksei hän ole ilmoittautunut juoksuun?
— Ei hän juokse, hän — — —
— Onko hän seiväshyppääjä tai moukarinheittäjä?
— Hän on kuuluisa matematiikan professori. Hänen väitöskirjansa oli aikoinaan — — —
— Eno ajattelee vain tylsiä tiedemiehiä. Mutta nyt alkaa 1500 m juoksu, sanoi Simo.
Pojat olivat innoissaan, hurrasivat, väittelivät, huiskuttivat lakkejaan ja selittivät tohtorille.
Nurmen voitollisen juoksun jälkeen heidän ihastuksensa oli rajaton.
— 14 m 28,2 sek 5000 m matkalla. Se on poikaa! Kyllä hän nolaa Amerikat ja Ruotsit. Suomesta tulee mahtava maa, meillä on sisua ja meillä on puhtia, kehui Esko.
— Täällä rikotaan maailmanennätyksiä niin että ritisee. Olisi sukkelaa nähdä ranskalaisten soikeita kasvoja, kun Nurmi juoksee. Niittymaa heittää kiekkoa ja Tuulos loikkaa, intoili Simo.
Väliajalla Esko nykäisi Simoa hihasta ja kuiskasi:
— Kuulepas, mitä nuo kolme tuossa edessä puhuvat.
Kaksi ulkomaalaisen näköistä herraa puhui suomalaisen kanssa.
— Toisella on kupera nenä ja toisella kovero, vastasi Esko.
— Olkaa hyvä ja sanokaa, kutka ovat teidän parhaat juoksijanne, sanoi kuperanenäinen.
— Nurmi ja Ritola, eikä heitä voita Euroopat eikä Amerikat, vastasi suomalainen.
— Se nähdään Pariisissa kesällä. Mutta kuka on paras viisiottelussa?
— Luultavasti Lehtonen.
— Voitteko sanoa, missä toimessa he ovat?
— Yksi on Gottfrid Strömbergillä ja mikä missäkin. Mutta nyt he ovat kaikki valmennusleirillä Drumsössä.
Molemmat ulkomaalaiset kirjoittivat nimet muistiin. Sitten he kyselivät tarkkaan työjärjestystä valmennusleirillä.
— Stenroos on mainio juoksija. Hän syö yhden ainoan aterian päivässä ja juoksee 10 kilometriä joka päivä työstä tultuaan, kertoi suomalainen.
— Entä keihäänheittäjiä? Eikö niitä ole? kysyi koveronenäinen.
— Sellainen meillä on aika mestari, hänen nimensä on Myyrä.
— Voisitteko hankkia meille heidän kaupunkiosoitteensa?
— Miks' ei. Teen sen mielelläni.
— Ovatkohan he sanomalehtimiehiä, koska he kyselevät noin tarkkaan kaikkea? kuiskasi Simo.
— Keskenään he puhuvat englantia, mutta he eivät näytä englantilaisilta. Luultavasti he ovat amerikkalaisia, koska puhuvat Washingtonista.
Kilpailut jatkuivat, ja pojat unohtivat ulkomaalaiset.
— Katso, Esko. Hetti täti istuu tuolla kaukana, jossa ei näe mitään, sanoi Simo.
— Otetaan hänet tänne, kyllä me sovitaan, kun vähän järjestetään, sanoi Esko.
Hän repi muistikirjastaan paperin, johon hän kirjoitti.
"Tule ensimmäiselle riville melkein keskelle, vastapäätä kiekonheittäjiä. Meillä on hyvät paikat."
Tämän hän ojensi enolleen, peitti tekstin kädellä ja pyysi:
— Eno on hyvä ja kirjoittaa nimensä tähän. Tohtori otti kynän ja kirjoitti nimensä sen enempää ajattelematta asiaa.
Esko kääri paperin kokoon ja kirjoitti ulkosivulle:
"Lähetettävä eteenpäin jättiläisnaiselle viidennellä rivillä lähellä automobiileja. Hänellä on vihreät nauhat mustassa hatussa."
Sitten hän ojensi sen takanaan istuvalle herralle.
Pojat voivat seurata kirjeen kulkua pitkin rivejä, kunnes Hetti sai sen käsiinsä. Mutta silloin tämä oli yleisen huomion esineenä. Ihmiset hymyilivät ja supisivat keskenään.
Hetti ei ollut erittäin kaino. Hän nousi ripeästi ja alkoi raivata itselleen tietä poikien luo. Oli väliaika, niin että ihmiset eivät olleet kärsimättömiä.
— Hyvää päivää, Elis ja pojat. Täällähän on mainio paikka. Mutta etpä ollut erittäin kohtelias esittäessäsi minua jättiläisnaisena yleisölle, Elis, sanoi Hetti, joka hengitti raskaasti rasituksen jälkeen.
— Kuinka minä tekisin sellaista? sanoi tohtori torjuen.
— Tässä on kirjeesi, sanoi Hetti näyttäen paperia, jonka Esko oli lähettänyt.
— Esko pyysi nimikirjoitustani, enkä minä nähnyt koko kirjoitusta. Jos sen olisin aavistanut — — —
— Nyt ne alkavat taas. Katsokaa Peussaa! On siinäkin poikaa!
Hetti oli yhtä innostunut kuin pojat. Yhdessä he puhelivat ja hurrasivat, kunnes oli aika lähteä kotiin.
Kotimatkalla kysyi Hetti:
— Etkö sinä tunne veresi lämpenevän katseessasi tällaisia ennätyksiä,
Elis?
— Näkevät turhanpäiten vaivaa. Hevonen juoksee kuitenkin nopeammin kuin Nurmi, ja tavallinen kirppu hyppää paljon paremmin kuin Tuulos, eikä muserra luitaan kertaakaan. Järjettömät eläimet voivat nauraa ihmisen saavutuksille urheilun alalla. Kukapa näistä urheilusankareista hyppäisi alas niin korkealta kuin kissa, eikä se ole tarvinnut pitkien aikojen valmennusta, vastasi tohtori.
— Mutta näinhän minä sinunkin kerran huutavan: "hyvä, hyvä" ja huiskuttavan hattua, vaikka väärässä paikassa.
— Minä rohkaisin viimeisiä. He rasittuivat varmasti enemmän kuin voittajat, ja ero ajassa oli niin mitätön, että minä tuomarien sijassa en ottaisi sitä huomioonkaan.
— Onkohan koko Suomen maassa sellaista enoa kuin meidän? tuumi Simo.
— Varmasti ei ole niin hyväsydämistä ja viatonta enoa, sanoi Hetti. — Mutta tässä on minun raitiovaununi. Hyvästi kaikki. Sunnuntaina teemme yhdessä huviretken.
Hetti kiipesi vaunuun, huiskutti kädellään ja hävisi.
— On niitä muitakin omituisia enoja, palasi Esko entiseen keskusteluaineeseen. — Antti Suikkarisen eno vaihtoi polkupyöränsä vesiväritauluun, jossa näkyy vain aita ja kivi, ja Martikaisten eno söi muurahaisia ja käytti esiliinaa.
— En minä ajatellut täyshulluja.
— On niitä paljon merkillisiä ihmisiä, joita ainakin aikaihmiset pitävät viisaina. Muistatko Virtasella sitä neitiä, joka soitti pianoa. Hän painoi koskettimia perätysten oikealta vasemmalle ja taas takaisin ja aina vain edestakaisin. Yhden viikon hän asui siellä, ja maanantaina hän osasi sen yhtä liukkaasti kuin lauantainakin, mutta yhä piti soittaa.
— Kaikista hassuimmat ovat kihlaantuneet ja ne, jotka kiertävät ja kaartavat toisiaan. Jos ei rakkaus menisi niin pian ohi, niin maailma olisi täynnä aikaihmisiä hönttöjä. Eno ei ainakaan välitä sellaisesta, ja se on kiva asia.
Tohtori käveli poikien vierellä niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän kuullut sanaakaan keskustelusta, joka ehkä olisi tuntunut hänestä sopimattomalta.
— Eikö eno tahtoisi limonaatia? kysyi Simo nykäisten tohtoria hihansuusta.
— Minusta se on pahanmakuinen juoma, vastasi tämä.
— Ei ainakaan pojista. Tuossa on vesiputka, meillä on hyvä tuttava siellä myymässä. Hän on Virtasen entinen sisäkkö Tampereelta. Nyt hän on neiti ja sivistynyt.
— Onko hän käynyt koulua?
— Ei. Mutta hiukset ovat tulleet kiharoiksi ja sukat ovat ihonnäköisiä ja puhe on kamalan sivistynyttä.
Tohtorin vastahakoiset askeleet suunnattiin kohti myymälää, jonka edessä oli penkki.
— Hyvää päivää Agda, tervehtivät pojat nostaen kohteliaasti lakkejaan.
— Tässä on tohtori Elis Someri, se eno, joka meillä on nyt isän sijaisena, selitti Esko.
— Ja joka on mahottoman hyvä kasvattamaan poikia, täydensi Simo.
— Minä olen Akta Oolkreen, poikien vanha ystävä. On hauskaa tutustua ja nähtä, että pojat ovat minkälaisissa käsissä ja hoitossa. He säälittivät minua usein kun asuttiin samassa hoitolassa Tampereella neljä vuotta ja olivatten helläsytämisiä ja etistyneitä nuoria herroja. Mitä saan luvan tarjota mielihyvällä? Tässä on eri lajia juomia ja leivoksia ja yskäkaramellejä, puhui Agda suulaasti.
— Paljonko me saadaan juoda, eno? kysyi Simo.
— Juokaa tietysti, kunnes jano sammuu.
— Jeh! Agda on hyvä ja antaa neljä pulloa punaista limonaatia.
Agda aukaisi pullot ja keskusteli samalla.
— Minä en päässyt katsomaan urheiluakaan, kun täytyy hoitaa kauppaa ja velvollisuutentuntoa. Ja kun olisi ollut tuttava moukarinheittäjäkin, joka pääsee Pariisiin ja Franskaan.
— Hyvä Agda, esitä hänet meille. Meillä ei ole yhtään hienoa tuttavaa.
Enon luona käy vain oppineita ja sellaisia, sanoi Esko.
— Pyydetään hänet päivällisille sunnuntaina, kun Hetti tätikin tulee. Kaikki perheihmiset kutsuvat sukulaisia ja taiteilijoita pyhinä päivällisille. Rakas eno, lepytä Minna ja pyydä moukarimies meille, rukoili Simo innokkaasti.
— Agda tulisi mukaan ja silloin meillä olisi niin kivaa, sanoi Esko.
— Suomen lippu hankittaisiin pöydälle ja eno puhuisi isänmaasta ja voimamiehistä. Moukari saa jäädä eteiseen, niin ei olisi vaaraa tavaroista, tai ikkunoista.
— Älä ole lapsellinen, Simo. Hän tulee tietysti vierailupuvussa ja tavallisena ihmisenä. Minna ei päästäisi häntä sisäänkään urheilupuvussa, ainakin se olisi hänen tapaistaan. Eikä Hetti täti luultavasti rupeisi syömään sellaisen kanssa. Vaikka Hetti täti ei ole yhtä ruinallinen pukuasioissa kun toiset naiset, sanoi Esko.
— Jooseppi Risolla ei ole aikaa seurustella ja vierailla. Hän on nyt valmennusleirillä ja ajattelee vain suurta elämäntehtäväänsä ja etesvastuuntuntoa, joka lepää isänmaan etustajien harteilla ja käsivarsilla ja säärillä, paitsi ampujia, joilla näkö on tärkeintä, sanoi Agda.
Tohtorin mieli keveni. Hänen kokemuksensa urheilun alalla eivät riittäisi koko päivällisen ajan kestävään seurusteluun.
— Hyvästi sitten, Agda, tule joskus meille ja soita, kun moukari-Jooseppi on vapaa, sanoi Esko.
— Hyvästi, hyvästi ja kiitos, herra tohtori, käymästä, vaikka tämä on vain pieni myymälä. Simo on nyt lihavampi kuin Virtasella, jossa olikin soppalihaa paistina ja silakkalaatikkoa joka toinen päivä, vaikka oli laskiaistiistaikin. Eskolla on hieno gravatti ja on jo puoliherra. Ja Agda kumarsi kohteliaasti jäähyväisiksi.
— Eikö ollutkin mukava tyttö, eno? kysyi Esko perästäpäin.
— Hm. Laskutaito oli ainakin huono, koska hän otti maksun kuudesta limonaatipullosta, vastasi tohtori.
— Me juotiinkin kuusi pullollista. Oliko se liikaa?
— Silloin te tulette hyvin sairaiksi.
— Terveys kyllä kestää. Minä ajattelin, että se olisi liikaa rahanhaaskausta enon mielestä. — Kiitos, eno, tästä hurjan kivasta torstaista, sanoi Simo, ja Esko lisäsi:
— Eno osaa eri hyvin huvittaa poikia.
— Sitä en ole ennen tietänyt, sanoi tohtori vaatimattomasti.
Kun pojat kotiin tultuaan kertoivat Nurmen ennätyksistä, niin Minna hämmästytti heitä sanomalla:
— Mitä ihmeellistä tuo nyt on? Enköhän minäkin juoksisi yhtä nopeasti, jos ei olisi hameet esteenä.
Pojat nauroivat niin, että voileivät olivat tarttua kurkkuun, ja tohtorikin sanoi:
— Silloinhan on vahinko pitää Minnaa täällä paistamassa silakoita, kun muut niittävät laakereja isossa maailmassa.
— Mutta minä olen kuullut, että Kolehmaisen äiti juoksee kamalaa vauhtia. Kun poika sai palkinnon, niin muija juosta vilisti asemalle tietoja saamaan ihan kuin hyvä hevonen, kertoi Esko.
— Hetti täti on huippukunnossa. Hänestä tulisi mainio painija, sen näkee niskastakin.
— Mutta ei höyhen- tai kärpässarjassa. Mutta rehevä hän on.
— Nyt saatte mennä levolle, keskeytti tohtori lyhyesti ja meni omalle puolelleen.
— Toiset suuttuvat, kun pistää tikulla silmään. Se koira älähtää, joka on tullut sokaistuksi vanhalla iällään, vaikka on tullut toimeen ilman naisia 39 vuotta, sanoi Minna ja meni keittiöön jättäen pojat miettimään näitä hämäriä sanoja.