IV.
UUSIA TUTTAVIA.
Esko tuli nolon näköisenä puhelimesta ja sanoi:
— Nyt, Simo, sinulla on paha edessä. Osaatko esiintyä hienosti ja kumartaa kuin maailmanmies? Onko frakkihoususi prässätyt ja kaulaliinasi keikarimainen?
— Älä puhu pötyä. Minne minun on mentävä? kysyi Simo.
— Hetti täti on kutsunut meidät luokseen. Sinne tulee hänen sisarentyttärensä Helle ja Deili Alamäki ja joku toinenkin tyttökoululainen.
— Helkkari sentään, sanoi Simo käyttäen omaa voimasanaansa, jonka oli keksinyt toisen hyvin samanlaisen sijaan, sitä kun ei kärsitty Virtasella.
— Laita nyt jakauksesi suoraksi ja hiuksesi luonnollisen kiiltäviksi. Esimerkiksi niinkuin Hirvosten oriilla, vaikka sillä on paljon kauniimpi karva.
— Etkö sinä sitten aio tulla mukaan? kysyi Simo välittämättä Eskon epäkohteliaasta vertauksesta.
— Tietysti minä tulen, mutta minä kyllä selviydyn.
— Vai selviydyt? Mitenkäs kävi, kun Nisulan poikien sisaret tulivat mukaan pelaamaan kirppua? Sinä karkasit kotiin, ahaa!
— Pyh! Saksanläksy oli lukematta. — Mutta Hetti täti käski meidän tuoda pari toveria mukaan, että olisi hauskempi. Otetaanko Hirvosen pojat?
— He ovat liian maffisia. Toisella on jo pitkät housut ja toinen puhuu vain radiosta. Otetaan Janne ja Risto, silloin ei tarvitse torkkua.
— Ei se kävele. Heitä ei voi näyttää ennen syksyä. Heillä on ollut aivan lyhyet koneella leikatut hiukset, pojat sanoivat, että he olivat kuin vesikopista karanneita. Jannen jouhet ovat jo etusormenpituisia, mutta ne eivät kulje pintaa pitkin, vaan törröttävät itään, länteen ja kaakkoon. Hiuksiin ei maan vetovoima näy vaikuttavan ensinkään. Riston höyhenet sekaantuvat silmäkulmien sekaan ja menevät päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Riston pää liikkuu.
— Älä nyt selittele kuin opettaja maantiedon tunnilla. Otetaan sitten
Uskin pojat, he menevät ensi vuonna tanssikouluunkin. Sakari kertoi.
— Hiiri vieköön, oli Eskon itse tekemä voimasana. He sopivat mainiosti. Minä kirjoitan kirjeen, sinä saat viedä sen heille.
Ja Esko kirjoitti:
"Hei hei Seppo ja Sarri!
Sonnustakaa ulkokuorenne juhla-asuun. Voidelkaa ihonne narduksella ja yrteillä ja hiuksenne myrhamilla, glyseriinillä ja briljantiinillä. Sillä Tasavallan hienoin rohdoskauppiatar kutsuu teitä luokseen. Siellä saatte seurustella kreivittärien, ruhtinattarien ja tyttökoululaisten kanssa — jos siihen kykenette ja luonto antaa myötä. Saatte namusia ja limonaatia. Tulkaa hakemaan meitä huomenna seitsemältä.
Omis ja Okse Ajnil.
(Nimet seisovat päällään.)"
Simo vei kirjeen Uskin poikien kouluasuntoon, joka oli lähellä.
Esko meni tohtorin huoneeseen.
— Hetti tädillä on nuorisokutsut. Eikö enolla olisi aikaa tulla ostamaan meille hienommat kaulukset ja kravatit? Onneksi meillä on uudet puvut. Mutta kengät ovat koliskoja.
— Kyllä minä tulen ostamaan mitä tarvitsette. Kengät ovat kiilloitettavat, kyllä ne sitten kelpaavat, sanoi tohtori hyväntahtoisesti.
— Minulla on mädät kellonperät.
— Mädät?
— Niin, rumat ja mustuneet.
— Jätä kello kotiin.
— En ikinä. Mutta ehkä Minna saa ne kiiltäviksi Sampolla.
Samassa tuli Simo kotiin.
— Minä en lähdekään mukaan, sanoi hän.
— Mikäs on muuttanut sinun mielesi? kysyi Esko.
— Minä näin tyttöjä kadulla ja he tirskuivat ja nauroivat tyhjälle ja olivat höperöjä ja kenkkuilevia. Ei sellaisten kanssa voi olla koko iltaa. Mitä heille puhuu?
— Minä olen kuullut, että yhteiskouluissa tytöt osaavat yhtä hyvin, jopa paremminkin kuin pojat. Puhukaa heidän kanssaan kouluaineista, ehdotti tohtori.
— Jeh. Pitääkö neiti enemmän Perikleestä vai Alkibiadesta?
— Da leidet der Hase im Walde Not. Hütet eure Zungen für Beleidigungen.
— Kuinkahan monta prosenttia täällä on tyttöjä, kun poikia on 4 kappaletta ja koko määrä lapsia on 9?
— Ehkä neiti on hyvä ja jäsentää tämän lauseen: "Hetti täti kaataa kuumaa kahvia tyttöjen sinisiin kuppeihin".
— Jag leker, du leker, han leker, limonaden läker på golvet.
— Vallitseekohan täällä monsuunituuli, sirocco vai fön?
Pojat nauroivat ja laskettelivat vuoroon sukkeluuksiaan.
— Jää vain kotiin, Simo. Minä syön silloin sinun osasi namusista, sanoi Esko.
— Minä tulen mukaan, mutta aion olla toisessa huoneessa kuin tytön pärriäiset.
* * * * *
Seuraavana päivänä olivat pojat valmiit hyvissä ajoin. Minna oli kiilloittanut kengät ja kellonperät ja tohtori oli ollut mukana ostoksilla. Hän olikin vähitellen tottunut monenlaisiin tehtäviin poikien puolesta.
Simolla oli kanarialinnun värinen kaulaliina ja Eskolla tulipunainen. Hiukset lankesivat kuin liimatut pitkin kasvoja ja sinipunertavat silkkiset nenäliinat näkyivät takin ylätaskuista.
— Onko eno hyvä ja lainaa meille hajuvettä? pyysi Esko.
— Ei minulla ole muuta kuin ammoniakkia, vastasi tohtori.
— Pistetään hajusaippuanpalasia taskuihin, ehdotti Simo.
— Minä lainaan teille oikeata kolonkkia, lupasi Minna.
— Kiitos ja kunnia. Me ostetaan huomenna Minnalle koko pullollinen uutta hajuvettä.
Pojat kaatoivat vahvasti hajuvettä puvuilleen, hiuksiin ja sukkiinsakin. Kädet huuhdottiin sillä, ja loput meni lakkeihin.
Uskin pojat saapuivat. He olivat myöskin hienoimmassa asussaan. Etenkin rintaneulat häikäisivät, niissä kun oli viisi eriväristä lasipalaa.
— Huomaatteko hienoa tuoksua ympärillänne? kysyi Simo.
— Tehän olette kuin liikkuvat pirtukanisterit, sanoi Sakari, joka kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa kadehti Linjan poikien tuoksua.
— Te olette hengenvaarallisia, sillä teitä ympäröi bentsiinihöyryt.
Älkää lähestykö tulta, silloin te räjähdätte alkutekijöihinne, kosti
Esko.
— Eikö teidän vaatteista oteta tahroja bentsiinillä? Kyllä te silloin olette siistejä herroja.
— Älkää nyt riidelkö, sanoi Seppo. — Mitenkä me suoriudutaan tyttöjä vastaan, jollei meillä ole yhteistä rintamaa?
— Mikä hätä meillä on? Mehän tunnetaan Alamäen tytöt. He olivat kerran Naimi tädin luona, jossa me asutaan. Seppo kaatoi kahvia Deilin hameelle, sanoi Sarri.
— Ja Sarri — — —
— Minä en nykäissyt Hellen alta tuolia, se luiskahti itsestään syrjään, kun hänen piti istuutua, keskeytti Sakari.
Näin puhellen oltiinkin jo perillä.
Hetti täti tervehti poikia ja esitti heidät tytöille.
Siinä olivat vaaleat sinisilmäiset Alamäen tytöt, iloiset polkkatukkaiset Sylvia ja Tella Muuri ja toisia nuorempi, mustasilmäinen Terttu Kark.
Tytöt nauraa kikattivat juuri niinkuin Simo oli aavistanut, ja pojat istuivat jäykkinä rivissä. Keskustelusta ei tullut mitään.
Vasta kun Hetti täti ehdotti leikkejä ja johti niitä itse, alkoi juhlallinen tunne hävitä.
Puolueleikissä voittivat tytöt, mutta kun otettiin "vettä on kengässä" niin juoksuttivat pojat tyttöjä edestakaisin, kunnes Helle arvasi, etteivät he olleet valinneet ketään tytöistä.
Sitten seurasi "sormus ehdolla". Esko sai kuulla, että hänellä on Olympialainen ryhti ja Deilillä oli herttaisimmat silmät. Seppo oli se, jonka kanssa Sylvia mieluimmin tanssisi ja Hetti täti oli kuin keijukainen. Tälle sukkeluudelle nauroi koko joukko pitkän aikaa. Tella sai tietää, että hän oli viisas kuin Baccus, jonka Simo oli sekoittanut Minervaan. Sakari oli Helsingin kohteliain poika, ja Helle oli ollut Eskon mielestä kaikista enin mukiin menevä.
Mutta Tertun piti antaa sormus sille, jolla oli pisimmät korvat, ja hän antoi sen Simolle, joka heti vetäytyi toiseen huoneeseen.
Kahvin aikana alkoi Terttu itkeä nyyhkyttää. Hetti täti koetti saada selkoa surun syystä, mutta turhaan.
— Minä en uskalla sanoa mitään, en uskalla, en, en, hoki Terttu puristaen lujasti toista kättään nyrkkiin.
Sakari, joka seisoi vieressä, otti äkkiä kiinni hänen ranteestaan ja käänsi sormet taaksepäin, jolloin nyrkki aukeni. Paperipalanen putosi lattialle.
— Anna tänne, anna heti tänne, huusi Terttu hädissään.
— Tässä on salaisuuden ratkaisu, ja minä lupaan sinulle, että minä suojelen sinua vaaran sattuessa. Anna meidän lukea tämä, sanoi Sakari.
— Lue sitten, mutta varjele minua kostolta, nyyhkytti Terttu.
Sakari nousi tuolille ja luki:
"Joka uskaltaa loukata toisen kunniaa, se on koston varjon alla. Kuule nainen! Omat korvasi ovat puolta pienemmät ennenkuin aurinko nousee ja sika aamulla röhkii.
Pitkä korva.
Sinetti."
— Kuka teistä viitsii peloittaa Terttu parkaa noin karkeasti? kysyi
Hetti täti.
Jokainen vakuutti viattomuuttaan.
— Sen on Simo tehnyt. Minä annoin hänelle sormuksen, kun piti antaa pitkäkorvaisimmalle ja muille oli jo annettu, enkä minä tietänyt, että hänellä on kunniaa, sanoi Terttu.
— Missä Simo on? kysyi Hetti täti. Kukaan ei ollut huomannut, että
Simo oli hiipinyt pois kirjelapun tullessa esille.
— Simo ei ole vaarallinen. Minä en anna hänen koskea korviasi, Terttu. Mutta miksi sinäkin härnäsit häntä. On harmillista, kun tytöt sanovat pojille sellaista, mitä ei voi auttaa, sanoi Esko.
— Minä pyydän häneltä anteeksi. Rakas, Esko, vie kirje minulta, että hän leppyisi ja päästäisi koston varjon alta, rukoili Terttu.
— Kyllä minä vien ja selitän, ole ihan levollinen, rauhoitti Esko, ja
Terttu kirjoitti:
"Anna anteeksi, että sinulla on pitkät korvat, jota ne eivät ole. Enkä minä tahtonut loukata kunniaa vaan kun täytyi antaa jollekin. Minä pelkään niin, älä leikkaa korvia. Saat keltaisen lakkatangon minulta. Minä lähetän sen. Älä tule hakemaan, älä mistään hinnasta.
Terttu.
Ja minä en ole nainen."
Esko pisti kirjeen taskuunsa ja lupasi estää Simoa kostamasta.
Terttu rauhoittui vähitellen ja leikkejä jatkettiin.
Kaikilla oli hauskaa eikä välikohtaus vaivannut ketään paitsi Eskoa, joka väliin muisti Simoa.
— Tämä on nyt lähtiäiskaramelli, täytyi Hetti tädin vihdoin sanoa, sillä alkoi tulla myöhäistä.
Kun kaikki olivat lähtemässä, pyysi hän poikia saattamaan tyttöjä koteihinsa.
Alamäen tytöillä ja Eskolla oli melkein sama matka. He puhelivat koulusta ja opettajista.
— Minusta lunttaaminen on väärää. Meidän luokalla on monta, jotka tekevät sitä, mutta minä en tee, vakuutti Helle.
— Toverit suuttuvat, kun ei kuiskaa, mutta jos ei koskaan tee sitä, niin he tottuvat siihen. On harmillista, kun moni pitää minua epäystävällisenä sen tähden, sanoi Deili.
— Kanteleminen on myöskin kehnoa, otti Esko osaa periaatteelliseen keskusteluun.
— Tai kun antaa toisen kärsiä syyttömästi puolestaan.
— Maailmassa on paljon vääryyttä. Niinkuin sekin, että kauneista pidetään enemmän kuin rumista, sanoi Deili.
— Kaunis onkin mukavampi, sanoi Esko miesten tapaan. — Tai kun on vahva ja rohkea.
— Mutta Tellasta pitävät pojat enemmän, vaikka Sylvia on vahvempi ja rohkeampi.
— Minä en ajatellut tyttöjä. Heidän pitää olla kauniita, kun he muuten ovat niin höpsähtäviä. Minä tarkoitan kaikkia muita paitsi teitä, paransi Esko nopeasti.
— Sinä olet hurjan hauska poika, sanoi Helle nauraen.
— Kuka viitsisi olla Tellan kanssa, mutta kun hän on niin kau — tarkoitan tuollaisen näköinen.
— Oliko sinusta Tella kaikista kaunein tytöistä? kysyi Helle ja nyki
Deiliä salavihkaa.
— Eipä ollutkaan. Minä en viitsi sanoa, kuka oli kaikista kaunein.
Deili voisi suuttua, sillä onhan hänkin mukiin menevä.
— Enkö minä sitten suutu?
— Ei, Helle. Sinä tulisit iloiseksi — hurjan iloiseksi.
— Katsokaa tuota miestä, minkälaiset saappaat hänellä on, sanoi Helle vilkkaasti.
— Tavalliset saappaat. Olisit keksinyt muuta hämmingissäsi, sanoi
Deili kuivasti.
— Minä luulin, ettei tyttöjen kanssa voinut puhua muusta kuin turhasta ja vaatteista, sanoi Esko.
— Minä puhun mieluummin henkisistä asioista, sanoi Deili.
— Niin minäkin. Esimerkiksi oikeasta ja väärästä niinkuin äskenkin, totesi Esko.
— Tytöt ovat usein hyvin syvämietteisiä. Etenkin, jos he ovat kärsineet paljon.
Hellen silmät olivat haaveellisia ja Esko ymmärsi, että hän oli kärsinyt.
— Kärsivätkö tytötkin? kysyi Esko.
— Kaikki minun ystäväni ovat kärsineet hurjan paljon ja Deili myöskin.
Sylvia on ollut epätoivon partaalla, eikä kukaan aavistanut sitä.
— Älä! Kerrotteko te toisillenne epätoivosta ja sellaisesta?
— Sehän juuri on ystävyyttä. Terttu oli maannut kerran kahden ison tytön kanssa ja hän kuuli, kuinka he illalla kuiskailivat. Toisella oli omantunnon tuskia! Ajattele, miten jännittävää, kertoi Helle.
— Oliko hän särkenyt jotain? kysyi Esko, joka muisti kärsineensä yhtä jännittäviä tuskia.
— Ei sellaiset tuskat ole salaperäisiä. — Hän oli saattanut erään toivottomuuden kuiluun, Hellen ääni oli kaamea.
— Mitenkä niin?
— Kenkkuilemisella ja katseilla vain. Ei sellaista voi selittää.
— Minä välittäisin viisi tuommoisesta sen toisen sijassa, sanoi Esko kuivasti.
— Aikaihmiset välittävät. Sinunkin aikasi tulee, sanoi Deili.
— Hyh, ei ikinä. Se on eri mölhää.
— Se toinen iso tyttö oli saanut runon sähkölennätinvirkamieheltä. Eikö se ollut ihmeellistä. Minä kuolisin ihastuksesta, jos joku kirjoittaisi minulle runon, sanoi Helle.
— Aikaihminenkö?
— Ei, mutta noin neljäntoista vuotinen.
— Poika vai tyttö?
— Tytöt kirjoittavat niin huonoja runoja. Niistä ei ole mihinkään.
— Minä kirjoitan sinulle runon.
— Se on kamalan jännittävää. Mutta sinun täytyy itse kirjoittaa se — oikein sepittää, vaati Helle.
— En minä ole ennen kirjoittanut, mutta ei se näytä vaikealta.
Loppusointuja on vaikka kuinka paljon.
— Entäs runomitta? kysyi Deili.
— Minä valitsen vain jonkun tutun säveleen ja asetan sanat sen mukaan.
Esimerkiksi näin:
Ta lalla lallala lalla laa,
Ti liili liilili liili,
Ta lalla lallala lalla laa,
Ti liili liilili liili.
Sano vain, mistä minä kirjoitan. Myrskystä merellä, sankarin kuolemasta tai orpolapsesta?
— Sehän juuri on parasta, kun sinä itse keksit. Mutta sen täytyy olla omistettu minulle, sanoi Helle.
— Ja mieluimmin Hellestä itsestään, se on ainakin sopiva aihe, pilkkasi Deili.
— Huomenna saat sen. Ei se mahda olla vaikeampaa kuin aine Sokrateesta.
— Kiitos, Esko. Mitenkä minä saan sen runon? kysyi Helle.
— Minä lähetän sen postissa.
— Se on vaarallista. Pane se ennemmin Runebergin patsaalle lakikirjojen päälle.
— Ei se säily siellä. Mutta minä panen sen läkkilaatikkoon ja kaivan saksalaisten hautapatsaan alle Vanhan kirkon puistossa, sanoi Esko.
— Ei kukaan löydä sitä sieltä. Mutta nyt me ollaan kotona. Heitä runosi tästä kellarinluukusta, me saamme sen sisäpuolelta, innostui Deilikin ehdottamaan.
— Sama se. Mutta en minä kirjoita vaarallisia asioita.
— Ei haittaa olla varovainen, sanoi Helle ja ojensi kätensä hyvästiksi.
— Hyvästi, tytöt, sanoi Esko nostaen kohteliaasti lakkiaan.
Mutta ennenkuin tytöt ehtivät sulkea oven, oli Esko kääntynyt takaisin ja otti kiinni ovenrivasta.
— Kuule, Helle. Älä näytä sitä runoa muille. Tytöt pilkkaavat ja nauravat joka asialle.
— En minä näytä. Tämähän on salaisuus. Deili saa lukea ja hän ei kerro kellekään.
— Minä en kerro kellekään. Koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta. Se on meidän valankaavake, sanoi Deili.
— Koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta, yhtyi Helle.
— Hyvästi, ja Esko meni.
Hän kulki kotiapäin omituisen tunteen vallassa. Hänen käsityksensä tyttömaailmasta oli muuttunut. Pojat näkyvät olevan lapsellisempia kuin samanikäiset tytöt. Ainakin muutamissa suhteissa. Tytöt puhuivat asioista, joita Esko ei kosketellut Simonkaan kanssa.
Oli mielenkiintoista puhua oikeista asioista, melkein kuin aikaihmiset, mutta ei niin kuivalla tavalla.
Deili ja Helle olivat mukavia tyttöjä ja keskustellessaan heidän kanssaan tuli paremmaksi ihmiseksi.
Mutta vehkeitä heilläkin oli. Niinkuin tuo runokin, joka oli pantava kellarin luukkuun. Se oli tosin Eskonkin mielestä salaperäisen jännittävää, mutta kyllä pojat nauraisivat, jos tietäisivät.
Kotiin tullessa muistui Simon asia mieleen. Tämä ilta, joka oli ollut niin kiintoinen Eskosta, oli päinvastainen veljelle.
Kun sähkö syttyi, näki hän Simon makaavan vuoteessaan silmät ummessa hengittäen raskaasti. Esko huomasi heti, että uni oli teeskenneltyä.
Pöydällä oli isolle piirustusarkille piirretty kuva. Iso punainen käsi piti vertatippuvaa korvaa riipuksissa. Toisessa kädessä oli kirves. Alle oli kirjoitettu:
"Kostajan kourissa."
— Kuule, Simo. Sinä täytät pian 13 vuotta, jätä nyt jo tuollaiset lapsellisuudet. Pikku Terttu parka ei tarkoittanut mitään pahaa. Hän antoi sille, joka ei vielä ollut saanut sormusta, sanoi Esko.
Simo nukkui yhä.
— Varo tekemästä hänelle koiruutta. Tytöt pyörtyvät ja tärveltyvät hyvin vähästä, jatkoi Esko.
Simo melkein kuorsasi.
— Hetti tätikin oli vihainen sinulle tänä iltana. Mitä sekin meinasi, kun sinä joit kuusi lasillista mehuvettä?
— Neljä minä join, enkä yhtään enempää, oikaisi Simo.
— Hyvää huomenta. Tässä on kirje Tertulta.
— Heitä uuniin. Minä en välitä sellaisen kirjeistä, sanoi Simo ja sieppasi kirjeen, jota hän alkoi lukea.
— Se on hullu muoti, että kun toinen pyytää anteeksi, niin täytyy antaa. Toista se on, kun sovittaa pahat tekonsa, murisi Simo.
— Entäs lakkatanko? Sehän on sovittamista.
— Kelkkaria minä hänen lakkatangoistaan, sanoi Simo hiukan rauhallisempana ja lisäsi:
— Pistä kostotaulu uuniin. Tytöt ovat kuitenkin vihoviimeisiä ihmisiä.
Minä en mene enää ikinä tällaisiin kutsuihin.
— Minä menen, sanoi Esko.
— Etkö sinä saanut tarpeeksesi?
— En.
— Etkö täksikään illaksi, kosk'et tule nukkumaan?
— Minulla on vähän kirjoitustyötä. Nuku sinä vain.
Simo kääntyi seinään päin. Esko tuntui hänestä vieraalta ja somalta. Onkohan se, joka vasta on täyttänyt 14 vuotta, hyvin toisenlainen mieleltään kuin vähän nuorempi veli?
Uni sekoitti pian Simon ajatukset.
Mutta Esko istui ensi kertaa elämässään kirjoittamassa runoa. Kynä, valkoinen paperi ja häämöittävät tytönkasvot ovat, ennemmin tai myöhemmin, jokaisen pojan edessä pöydällä.
Tehtävä näytti ensin ylivoimaiselta. Esko hikoili ja kirjoitti, mutta sekä runomitta että loppusoinnut tekivät harmia.
— Toista kertaa minä en mene tällaiseen peliin. Hullu kun lupasin.
Mutta nyt se on tehtävä, ettei kunnia mene, tuskitteli hän.
Vihdoin hän selaili pientä laulukirjaa. Sieltä löytyi runo, jossa oli helppo runomitta. Sitä oli mukava muovailla, ja ajatukset tulivat itsestään sanojen mukana.
Esko oli ihastunut, kun runo vihdoinkin valmistui. Loppusoinnut olivat samat kuin mallissakin, paitsi kahta viimeistä, jotka hän itse keksi ja joku muukin. Mutta siinä oli hieno ajatus. Puhtaaksi kirjoitettuna ja korjattuna se kuului näin:
"HELLE ALAMÄELLE, kirjoittanut Esko Linja.
Tulkaa tänne kilpasille,
sanoo pojat tyttösille,
herttaisin ken teistä on,
mitalin se saakohon.
Pojat tulkaa sanomaan
kelle palkka annetaan!
Seppo huutaa — Sylvialle,
Sarri soisi jokaiselle.
Helle Eskon äänen sai,
siihen toiset suostuu kai?
Ensi palkintoa näin,
Helle kantaa pystypäin."
— Onneksi on huomenna sunnuntai, niin että voin aamulla viedä kirjeen kellarinluukkuun. Hyvä on, ettei Simo aavista mitään, ajatteli hän vetäessään peitettä päälleen.