V.
SEIKKAILUA.
Seuraavana sunnuntaina soitti Hetti täti ja pyysi Somerin joukkoa huvimatkalle. Simo, joka oli puhelimessa, ehdotti, että mentäisiin pallokentälle, jossa oli potkupallokilpailut. Pojat olivat edellisenä päivänä päättäneet mennä sinne Uskin poikien kanssa.
— Tulkaa meitä hakemaan, minä otan Deilin ja Hellen seuraan. Tuokaa enonne mukaan, oli Hetti täti sanonut.
Kun Uskin pojat tulivat, lähtivät kaikki viisi matkaan.
Kun tultiin rohdoskaupan lähelle, seisoivat tytöt ja Hetti täti kadulla ison automobiilin vieressä. Tervehdittyään sanoi viimemainittu:
— Nyt tarjoan teille automatkan, sillä minulla on tuloihin nähden ollut erittäin edullinen kuukausi rohdoskaupassa.
Kaikki olivat hyvällä tuulella. Tytöt puhelivat ja kikattivat ja pojat pohtivat Suomen huonoja mahdollisuuksia potkupallopelin alalla.
— Harmittaa, kun tanskalaiset ja turkkilaiset ovat meitä parempia. Kun minä tulen suureksi, aion antautua potkupallo-alalle, sanoi Seppo.
— Mutta isä tahtoo sinusta lääkäriä, sanoi Sakari.
— Sitä minä voin pitää sivutoimena.
Helle ojensi Eskolle Giovannin pilajuttuja ja sanoi:
— 18:lla sivulla on hurjan hyvä vitsi.
Esko avasi mainitun paikan. Alareunaan oli kirjoitettu:
"Kiitos runosta. Se oli taivaallisen iiiiliihana!"
— Se on mainio sukkeluus, sanoi Esko antaen kirjan Hellelle.
Ja molemmat nauroivat.
— Anna minunkin lukea, Helle, pyysi Deili.
— Ei se sovi sinun luonteellesi, sinä voisit tulla kipeäksi.
— Älä pelkää, että tulen mustankipeäksi ainakaan, sanoi Deili, ja koko nuorisoseura, paitsi Eskoa, nauroi.
Hetti täti ja tohtori istuivat taka-istuimella ja puhelivat välittämättä meluavasta seurasta.
Pallokentällä oli jännittävä kilpailu. Sekä tytöt että pojat olivat innostuneita.
Deili ja Seppo löivät vetoa kirjeestä kesälomalla.
— Sen pitää olla vähintään neljä sivua pitkä, vaati Deili.
— Hyvä ehdotus, sillä sinä sen saat maksaa. Näetkö, mitenkä sinun puolueesi hoitaa huonosti peliä. Maalivahtikin on ihan kelvoton, kiusasi Seppo.
— Mutta tuolla oikealla on nainen, joka huiskuttaa hänelle nenäliinallaan. Ei, mutta Eskollehan hän huiskuttaa. Näetkö tuota, jolla on kamala hattu, jossa on rikinvärinen töyhtö ja hame on kuin kukikkainen sohvanpäällys? Sinulla on hiukan omituisia tuttavia, sanoi Deili.
— En minä hänestä välitä, sanoi Esko, jota ei vähääkään haluttanut jättää hauskaa seuraansa.
— Se on Agda Åhlgrén, hän ei rauhoitu, ennenkuin menet sinne. Ehkä hän kertoo moukari-Joosepista, sanoi Simo.
Esko poistui vastenmielisesti ihastuttavan valkopukuisen Hellen vierestä.
— Hyvää päivää, Esko. Täytyy vissiin sanoa herraksi, kun on niin hienot vaatteet ja oikein naisseura. Mikä sen kaikkein kauneimman nimi on? kysyi Agda Eskon tultua.
— Helle Alamäki, vastasi Esko lyhyesti.
— Mutta miksikähän hattu on musta, kun on nuori ja muuten hieno?
— Mustahattuinen on Deili Alamäki. Ei hän ole kaunein. Mitä asiaa
Agdalla oli?
— Minun piti puhua vain jonkun herran kanssa siitä tapauksesta, joka on suuri salaisuus. Jooseppi kertoi, että kaksi päivää etsivät dektiivit ovat hakeneet ja kuulustelleet, mutta kukaan ei ole löytänyt merkkiä, eikä valon välkähdystä. Että jos Eskon eno voisi selvittää tai antaa osviittoja, kun hän on tottunut ajattelemaan. Eikä muut osaa.
— Mitä sitten on tapahtunut? Minä en tiedä mistään, sanoi Esko, jonka uteliaisuus heräsi.
— Schyy, schyy. Ei siitä saa puhua, kun voi vaikuttaa epäetullisesti ulkomailla ja keräyksiin, kun parhaat ovat poissa. Mutta siitä ei uskalla puhua.
Esko veti taskustaan muistikirjan ja kynän ja sanoi:
— Kirjoita.
Agda kirjoitti varjostaen kädellä:
"viisi Parasta olumpilaista on hävitety, murhatu tai varastettu."
— Sehän on kamalaa, sanoi Esko — ketä he ovat?
Agda kirjoitti taas:
"Nurmi, Ritola, Lehtonen, Stenroos ja Myyrä."
— Mistä he hävisivät? kysyi Esko silmät pyöreinä.
— Lehtonen oli kotonaan käymässä, muut olivat valmennusleirillä. He olivat metsässä kävelemässä, tai rannalla uimassa. Illalla heitä kaivattiin ja kaikki hakivat. Urheilijat ja virkailijat leirillä ja dektiivit tietävät, mutta muille ei saa kertoa. Suomi ja kunnia joutuvat alakynteen, ja monta kultamitalia on joutunut rosvojen käsiin, jos eivät dektiivit löytä jälkiä, eivätkä ne ole ennenkään löytäneet rosvoja tai vinnivarkaita, selitti Agda niin hiljaa kuin taisi.
— Etkö sinä ole kuullut muuta?
— Jooseppi tuntee Lehtosen ja me käytiin hänen kotonaan ja siellä kertoivat, että hän oli mennyt tapaamaan ameriikkalaista herraa, joka oli tarjonnut hänelle hyvän paikan Nevorkissa, Pariisin kisojen jälkeen. Sille tielle se oli jäänyt. Esko pyytää sitä tohtoria selvittämään tämän asian. Nykyään kuuluvat ottavan kiinni rosvoja ajattelemalla. Urheilijat leirillä eivät saa unta, ja nyt pitäisi olla kaikki huippukunnossa. Jooseppikaan ei saa moukaria lentämään kuin puolella vauhtilla, kun sytän on raskas.
— Eno ymmärtää vain sellaisia ongelmia, joita voi kirjoittaa paperille. Muussa ajattelemisessa hän on aivan kuitti. Mutta Simo ja minä ollaan eri mainioita rikosasioiden selvittäjiä.
— Tulkaa sitten vesimyymälään kertomaan, kun asiat selvenevät. Minun täytyy nyt lähteä. Terveisiä Simolle.
— Hyvästi, Agda. Luota meihin ja pumppaa uusia tietoja moukari-Joosepista.
Koko keskustelu oli tapahtunut kuiskaamalla, vaikka kukaan ei ollut aivan lähellä.
— Mitä Agda tahtoi? kysyi Simo Eskon palattua.
— Me puhuttiin vain varkaista, jotka olivat tehneet vahinkoja, vastasi tämä huolettomasti.
— Meillä kävi viime kesänä ullakkovarkaita, aloitti Deili kertoen pitkän historian.
— Sinä taisit kirjoittaa sohvanpäällysnaisellekin runoja? kuiskasi
Helle Eskolle.
— Yhdelle ainoalle minä olen kirjoittanut runon ja sekin saa olla viimeinen kerta, sanoi Esko ja kääntyi loukkaantuneena poispäin.
Koska ilta oli kaunis, niin päätettiin kävellä kotiin.
Deili oli voittanut vedon, hänen puolueensa oli lopussa kunnostautunut yli odotusten.
— Minullahan on nyt kumminkin yhdet ehdot vaikka luulin selviytyväni tänä vuonna ilman, huokasi Seppo.
— Minä en hyväksy kirjettäsi, jos et käytä tavallisen suuruista paperia ja täytä joka riviä. Sitäpaitsi et saa kirjoittaa mitä pötyä vain sattuu. Minä tahdon mielenkiintoisen kirjeen. Muista — mielenkiintoisen, vaati Deili.
— Näin kamalia ehtoja ei minulla vielä ole ollutkaan. Voisit ainakin luvata vastata kirjeeseeni, Deili, pyysi Seppo.
— Minulla ei ole ehtoja, mutta jos olen hyvällä päällä, kirjoitan mahdollisesti, nauroi Deili.
— Sinulla on "kehoitukset" ja ne ovat myöskin suoritettavat, sanoi
Seppo.
— Ihanaa, kun tämä pitkä lukukausi vihdoinkin loppuu. Isä on luvannut meille fillarit, jos suoriudumme ilman ehtoja. Ja sen me teemme, kertoi Sarri.
— Ei meillekään tule ehtoja, mutt'ei fillareitakaan, kun ei ole antajaa, sanoi Simo.
— Minä toivon välistä niin fillaria, että tekisi mieli repiä hiuksia tai lähteä kesäksi laivapojaksi ansaitsemaan rahaa, sanoi Esko.
— Mitä sinä toivot? kysyi Hetti täti, joka käveli hajamielisen enon kanssa jäljessä.
— Polkupyörää. Ihanaa omaa pyörää.
— Etkö sinä voisi ostaa? Onhan sinulla omia rahoja? kysyi Seppo.
— Meillä on tarkasti määrätty summa joka kuukaudeksi, ja se menee aina viimeiseen penniin. Minnakin hankkii meille turhan hyviä vaatteita, sanoi Esko.
— Minusta te olette siististi puettuja, mutta ei millään tavalla ylellisesti, sanoi Hetti täti.
— Mutta Minna keksii niin omituisia menoja. Uusia sukkia ja sellaista. Nytkin hän on ostanut meille lakanoja. Nekin rahat olisivat hyvänä pohjarahana fillareihin, sanoi Simo.
— Ja sänkyihin levitettäisiin käärepaperia lakanoiden sijaan, kikatti
Deili.
— Jalat voisitte tervata, niin ei tarvitsisi sukkia, yhtyi Sarri pilaan.
— Etenkin, jos ne pistettäisiin höyheniin, sanoi Seppo.
Kaikki nauroivat, paitsi tohtori, joka tapansa mukaan kulki ääneti ajatellen omia asioitaan.
Kun Alamäen tytöt erosivat muista, sanoi Helle syrjässä Eskolle:
— En minä tosissani luullutkaan, että sinä kirjoittaisit sille Agdalle runoja. Ja kiitos vielä siitä, joka oli kellariluukussa. Minä osaan sen ulkoa.
— Nyt tämä päivä loppui hurjan hyvin, sanoi Esko hymyillen uskaltamatta katsoa Hellen kimalleleviin silmiin.
Kun pojat sitten illalla olivat vuoteissaan ja sähkö sammutettu, sanoi
Esko:
— Lupaa vaieta, niin kerron tärkeän asian. Tee vala!
— En minä osaa, sanoi Simo.
— Sano: "en kavalla sitä, mitä Esko kertoo kellekään, paitsi kun yhdessä päätetään. Koko maailma totta eikä yhtään tippaa valetta" Se on uusi hurjan sitova vala.
Simo toisti sanat juhlallisesti.
— Isänmaan menestys vaarassa. Suuri onnettomuus on tapahtunut, sanoi
Esko.
— Puhu tavallista kieltä.
Esko kertoi, mitä oli kuullut Agdalta ja sanoi lopuksi:
— Enosta ei ole hyötyä. Häntä ei luultavasti saa ratkaisemaan rikosjuttuja.
— Tämä on jännittävää, helkkari sentään! Onneksi ei ole koulua kuin yksi päivä enää ja todistusten jako. Sitten on aikaa selvittää tämä juttu.
— Ensiksi on hankittava johtolankoja. Kunpa pääsisi noitten amerikkalaisten herrojen jäljille.
— Jaa, se olisikin tärkeää. Ameriikka pelkää hurjasti Suomea. Me ollaan sen ainoa kilpailija Olympialaisissa. Pisteitä he voivat vetää enemmän, mutta mitaleista tulee taistelu.
— Niin tulee, jos meidän mestarit ovat mukana. Mutta jos he homehtuvat maanalaisissa holveissa, niin voi maailma olla levollinen — Suomi on voimaton.
— Ehkä jotkut ulkomaalaiset ovat punoneet salajuonen saadakseen paraimmat kilpailijat pois tieltä?
— Kuulehan, Simo. Muistatko, kun oltiin Eläintarhassa katsomassa karsintakilpailua. Silloin oli siellä kaksi ulkomaalaista, jotka utelivat kamalasti urheilijoistamme.
— Jeh. Kerran minä olin Sarrin kanssa syömässä leivoksia Pasaasin kahvilassa ja silloin he tulivat vastapäätä olevasta ovesta. Me nähtiin ikkunasta. Siitä ovesta mennään Sentrin matkustajakotiin, jossa Virtasen setä asui, kun hän kävi täällä.
— Olivatko he samoja herroja? Me luultiin heitä ameriikkalaisiksi silloin Eläintarhassa.
— Tietysti minä muistan. Minä sanoin Sarrille että: "näetkö kun noilla on erilaiset nenät? Ne muodostavat kuperan ja koveran kulman, joitten summa luultavasti on 360°. Ne ovat explementtikulmia." Me ehdittiin nähdä heitä pitkän aikaa, sillä he puhelivat kauan oven edessä, ennenkuin erosivat.
— Otetaan selkoa heistä jo huomenna. Minusta tässä on selvät jäljet.
— Kämpissä kuuluu asuvan paljon englantilaisia. Heille olisi myöskin edullista, jos muutama kultamitalisuomalainen katoaisi.
— Älä nyt sekoita uusia juonia tähän. Lehtonen oli ameriikkalaisten, eikä englantilaisten kanssa.
— Mutta ne muut olivat ehkä ruotsalaisten tai ranskalaisten kanssa.
Minna nakutti ovelle ja kehoitti poikia nukkumaan.
Vähän aikaa vaiettuaan kuiskasi Esko:
— Ennen minusta Agda Åhlgrén oli eri hieno, mutta nyt kun vertaa
Alamäen tai Muurin tyttöihin, niin näkee ison eron.
— Pyh. Minusta Agda on yhtä hieno ja paljon mukavampi. Tietää ainakin, mille hän nauraa. Ole nyt hiljaa. Minä alotan jo. Älä keskeytä.
Eskon sängystä kuului vain hiljaista supatusta.
Seuraavana aamupäivänä oli pojista tavattoman raskasta seurata opetusta. Muutkin oppilaat olivat levottomia, mutta Linjan pojat olivat vallan mahdottomia.
Kun Simolta kysyttiin:
— Sano esimerkki synnistä seitsemättä käskyä vastaan.
Niin hän sanoi:
— Kun varastetaan urheilijoita valmennusleiriltä.
Ja Esko seisoi ääneti, kun opettaja kysyi, sillä hän ei ollut kuullut mitään. Vasta kun opettaja uudisti kysymyksensä:
— Minkälaiset olivat Rooman ensimmäiset konsulit? niin hän vastasi:
— Heillä oli koverat tai kuperat nenät.
Näin viimeisenä päivänä olivat opettajat vähemmän vaativaisia kuin tavallisesti. Muuten olisi poikien käynyt huonosti, ennenkuin päivä oli lopussa.
Kotiin tultuaan he alkoivat neuvotella.
Ensin päätettiin mennä vakoilemaan Sentrin ulkopuolelle.
Sinne tultuaan he näkivät portaissa penkin, jossa ihmiset odottivat hissiä. Tässä pojat istuivat pitkän aikaa tarkastaen ohikulkevia.
Mutta kun aika kului ilman, että kukaan tutun näköinen kulki ohi, alkoivat he puhella hissipojan kanssa.
— Asuukohan täällä paljon ulkomaalaisia? kysyi Esko.
— Aina täällä on vieraskielisiä, vastasi poika istuutuen penkille.
— Esimerkiksi ameriikkalaisia?
— En minä tiedä heistä eroa.
— Minkälaisia neniä niillä ulkomaalaisilla on, jotka nykyään asuvat täällä? kysyi Simo.
Poika katsoi pitkään ja sanoi:
— Toisilla on sellainen, että siihen voi ripustaa kääröjä ja toisilla on sieraimissa hampaat. Yhdellä rouvalla on kynsi nenän päässä ja toisella neljä sierainta.
Simo nauroi, mutta Esko sanoi:
— Siis tavallisia neniä, joitten mukaan ei saa tunnusmerkkiä.
Saisikohan täällä kengänharjaajan paikkaa?
— Kuka sitten kiilloittaa herrojen omat kengät? ilvehti poika juosten pois, sillä samassa tulikin pitkä musta herra ovesta.
Pojat olivat huudahtamaisillaan, sillä tulija oli toinen ulkomaalaisista, joita he hakivat.
Simo oli vikkelämpi pojista, niin että hän ehti hissiin ennenkuin poika sulki oven. Esko jäi suu auki ulkopuolelle.
Ylimmäisessä kerroksessa molemmat lähtivät hissistä ja "kupera" soitti
Sentrin ovikelloa.
Simo seurasi rohkeasti sisään ja näki, kuinka musta herra meni käytävän toisessa päässä olevasta ovesta sisään.
— Mitä olisi asiaa? kysyi neiti, joka istui eteisessä.
— Asuuko täällä rouva Anderson? kysyi Simo umpimähkään.
— Kyllä. Hänellä on huone kerrosta alempana. Minä näytän. Simoa harmitti huono onnensa ja hän jatkoi:
— Kiitoksia vain, minä kysyn kyllä itse. Saisinko ensin tietää, onko täällä paikkaa vapaana?
— Meiltä meni eilen tämän kerroksen siivoojatar pois. Jos tunnette siistinnäköisen tytön, niin hän saisi varmaan paikan täällä.
— Eikö täällä ole kengänkiillottajan tai muuta poikapaikkaa?
— Ei ole tällä kertaa.
— Hyvästi sitten, sanoi Simo ja avasi oven.
— Se rouva Anderson asuu numero 32:ssa, huusi neiti jälkeen.
— Helkkarin Anderson! mumisi Simo juosten nopeasti alas.
Esko odotti kärsimättömänä alhaalla.
— Siellä se Kupera ainakin asuu, mutta minä en saanut selkoa huoneen numerosta, enkä uskaltanut kysyä nimeä, selitti Simo.
— Mennään takaisin ja koetetaan saada paikka siellä?
— Sen minä jo teinkin. Ei tämä poika ole puulla päähän lyöty. Mutta ei siellä ole meille sopivaa tointa.
Pojat kävelivät kotiinpäin ja Simo kertoi käynnistään Sentrissä.
— Mitä sinä kysyit Andersonia, niitä on jokapaikassa. Olisit hakenut Velosipedoffia tai Hapankaalisonia, niitä on harvemmassa. Mutta mitä nyt on tehtävä?
— Pyydetään Agdaa ottamaan siivoojan paikka siellä. Me kyetään kyllä hoitamaan vesimyymälää sillä aikaa, sanoi Simo.
— Kun juo mehuja ja limonaatia pitkin päivää, niin tulee outo elämä.
Sitäpaitsi ei Agdasta ole salapoliisiksi. Hän pelästyy kaikesta ja
kirkuu ja pelailee vierasten kanssa. Minä muistan, minkälainen hän oli
Virtasella.
— Vahditaan sitten kadulla ja seurataan Kuperan jälkiä. Missähän sen explementti lienee?
— Kunpa meillä olisi nainen apuna. Ehkä Helle tai Deili rupeisi vähäksi aikaa siivoojattareksi? Mutta he eivät osaa salapoliisien menettelytapoja niinkuin me.
— Helkkari sentään. Nyt minä hoksasin keinon. Sinä, Esko, pukeudut siivoojattareksi ja haet paikan. Osaat kai sinä lakaista lattioita ja pöyhentää vuoteita?
— Mutta sopisithan sinäkin naiseksi.
— Se neiti tuntee minut ja sitäpaitsi minä olen liian lyhyt. Sinä olet kaitaluinen ja sopivan pitkä. Deililtä saat varmasti vaatteet. Mennään kysymään, innostui Simo.
— Naisena oleminen on niin noloa.
— Vieläkös mitä. Kaikki salapoliisit ovat joskus naisen haahmossa. Ja ihmisiä he ovat tavallaan hekin.
— Salapoliisitko?
— Ei kun naiset.
Pojat pohtivat asiaa kävellessään Rauhankatua kohti, jossa Alamäen tytöt asuivat.
Eteisessä he kysyivät, olivatko tytöt kotona.
— Tulkaa sisään, pojat. Täällä me ollaan, huusi Deili viereisestä huoneesta.
— Meillä on tärkeää asiaa, ei me muuten oltaisi tultu teille näin vain, selitti Esko hätäisesti, tervehdittyään tyttöjä.
— Niin, mitäs te muuten meistä, nauroi Helle.
— Ei senpuolesta, mutta ei me näin ilman mitään, sekaantui Esko.
— Me tarvitaan teidän apuanne. Luvatkaa, ett'ette kysele mitään, sillä asia koskee Suomen kunniaa ja on suuri salaisuus. Perästäpäin me selitämme teille kaikki, sanoi Simo.
— Kylläpä te olette juhlallisia. Täytyyhän meidän tietää jotakin, sanoi Deili.
— Mikä on välttämätöntä, sen me kerromme. Tehkää ensin vaikenemislupaus, sanoi Simo.
— Minä vaikenen kuin kivi, sanoi Helle.
— Minä teen samoin, yhtyi Deili.
— Sanokaa vala.
— Koko maailma totta eikä yhtään tippaa valetta, sanoivat tytöt.
— Hyvä. Pukekaa minut naiseksi. Niinkuin siisti siivoojatar.
— Älä. Näyttelettekö te teatteria?
— Meillä on vakava tehtävä. Voitteko lainata minulle puvun?
— Tietysti. Tässä on Deilin frotté-puku. Se on siisti ja hauska, mutta kumminkin jokapäiväinen. Minä annan sievän valkoisen esiliinan, sanoi Helle.
— Tässä on alushame. Muuten voit pitää omat vaatteesi. Käännä paidan kauluksesi sisään, hame on avokaulainen, sanoi Deili.
Tytöt neuvoivat ja menivät toiseen huoneeseen odottamaan, kun Esko pukeutui.
Deilin vaatteet sopivat erinomaisesti, sillä Esko oli hento ja solakka.
Simo leikkasi pois kauluksen ja pitkät hihat paidasta.
Kun tytöt tulivat sisään, taputti Helle käsiään ja sanoi:
— Sinäpä olet nätti tyttö. Ruumiskin on mainio, nyt kun on suoranviivan muoti.
— Katsokaa jalkoja! Voi kamalaa! nauroi Deili näyttäen Eskon jalkoja, jotka olivat jättiläismäisiä puolilyhyen hameen alla.
— Sellaista naista ei ole, jonka kengät sopisivat sinulle, sanoi
Helle. — Ehkä sentään Hetti tädin.
— Mene, Simo, lainaamaan häneltä. Keksi matkalla sopiva tekosyy, kehoitti Deili.
— Sinne on niin pitkä matka, yritti Simo vastustella.
— Mene joutuun. Äiti viipyy vielä jonkun aikaa kylässä. Jos hän tulee kotiin niin kaikki tulee ilmi, sanoi Helle.
Simo sieppasi lakkinsa ja lähti.
— Sinä olet mainio, Esko. Mutta hiukset ovat liian poikamaisia. Onneksi on polkkahiukset muodissa. Minä friseeraan sinua vähän, sillä aikaa kun odotamme. Istu tuohon peilin ääreen, sanoi Deili.
Hän lämmitti käherrysraudan ja kiersi Eskon hiuksia niitten ympärille. Sitten hän kampasi ja asetteli kiharoita. Viimeiseksi hän painoi mustan samettisen otsanauhan hiuksien yli.
Vaikutus oli suurenmoinen. Helle taputti taaskin käsiään ja sanoi:
— Nyt ei sinua kukaan pitäisi poikana. Kädet ovat liian isot, mutta kyllä se käy päinsä siivoojattarella, joka usein pesee lattioita.
— Sitä minä en aio tehdä, sanoi Esko.
— Tietysti sinä teet. Nyt me opetetaan sinulle töitä.
Ja tytöt näyttivät, mitenkä tilaa tehdään ja neuvoivat tomunpyyhkimistä ja mitä muuta keksivät.
Aika kului nopeaan, niin että he hämmästyivät, kun kuulivat Simon äänen:
— Minä sain näin hienot kengät Hetti tädin palvelijalta. Minä sanoin, että eno aikoo antaa Hetti tädille lahjaksi kengät ja antakoon sellaiset malliksi, joita hän harvoin käyttää.
— Taivutakin sitten eno ostamaan sellaiset lahjaksi Hetti tädille, sanoi Esko koettaen vetää kenkiä jalkoihinsa.
— Tässä saat vaaleat liinaiset sukat. Eihän mitkään inhimilliset jalkineet mene tuollaisten sukkien päälle, sanoi Helle.
Eskon jalat olivat oikein sievät ihonvärisissä sukissa ja puolikengissä, joissa onneksi oli matalat korot.
— Te olette eri kunnollisia ihmisiä. Melkein kuin poikaystäviä, tunnusti Simo.
— Paljon parempia, korjasi Esko.
— Tässä on minun viime vuotinen kesähattuni. Muuta et tarvitse näin lämpimällä ilmalla. Ja tässä vaatekäärö, jossa ovat sinun omat vaatteesi, sanoi Deili.
— Kirjoittakaa minulle todistus edellisestä paikasta. Ilman en saa paikkaa.
— Lainataan Hilmalta, meidän sisäköltämme, sanoi Deili ja meni keittiöön.
Sieltä hän palasikin monivuotinen hyvä todistus muassaan.
— Nyt olet Hilma Räsänen, ja todistus on erään tohtorinnan kirjoittama, joka asuu Turussa. Häneltä ei voi tiedustella puhelimitse. Muista vain tuoda se takaisin.
— Muuten tällainen olisi petosta, mutta kun se on salapoliisitarkoituksessa niin se käy päinsä. Perästäpäin me selitetään Sentrin rouvalle, rauhoitti Esko itseään ja toisia.
— Hyvästi, tytöt, ja kiitoksia.
— Hyvästi.