VI.
SALAPOLIISINA.
Pojat lähtivät nyt Sentriin. Matkalla sattui jännittävä tapaus, kun ruotsinkielen opettaja tuli vastaan.
Simo nosti lakkiaan ja Esko nosti kätensä tehdäkseen samoin. Mutta tuntiessaan oudon hatun reunan, hän muisti uuden asunsa ja kiirehti eteenpäin.
— Hiiri vieköön, tämä on vaarallista peliä, sanoi hän.
— Opettaja luuli sinua minun sisarekseni, rauhoitti Simo.
Sentrissä tuli sama neiti kuin äskenkin poikia vastaan. Esko muisti nyt kumartaa ottamatta hattua päästään, mutta kannat hän löi yhteen poikien tapaan.
— Tässä on serkkuni Hilma Räsänen. Hän on tullut Turusta ja hakee paikkaa. Hän on hurjan ahkera siivoomaan, esitteli Simo.
Neiti vei molemmat omistajan luokse sisähuoneeseen.
Lihava rouva kyseli Eskolta yhtä ja toista, luki todistuksen ja sanoi vähän mietittyään.
— Te näytätte hyvin nuorelta. Tokko jaksatte tehdä työtä?
— Minä olen eri väkevä. Koettakaa vain käsilihaksia. Minä vedän yhtämittaa kymmenen käsivoimaa. Enkä minä ole nuori. 35 vuotta täyttänyt, kerskasi Esko rohkeasti.
— Hän on kiltti ja hurjan rehellinen, pitäkää häntä vain kovassa työssä. Mutta vähän ahnaan puoleinen hän on, sekoitti Simo Eskon puheen. Sillä hän huomasi epäilevän katseen rouvan silmissä.
Esko oli ryntäämäisillään Simon kimppuun, mutta hillitsi itsensä ja sanoi:
— Nykyajan lapset eivät kunnioita vanhempia ihmisiä. Minua on kasvatettu kohteliaaksi ja hienotunteiseksi.
— Koska teillä on näin hyvä todistus, otan teidät palvelukseen. Nyt on niin vaikea saada kunnollista palvelijaa. Kuinka suuren palkan tahdotte?
Eskolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä voisi vaatia. Mutta hän päätti koettaa jotakin summaa ja sanoi:
— Vaikka 600 markkaa.
— Oletteko päästänne pilalla? Kuka voisi maksaa sellaisen kuukausipalkan?
— Minä tarkoitinkin vuosipalkkaa, paransi Esko nopeasti.
— Mitä? kysyi rouva silmät pyöreinä.
— Antakaa mitä vain. Minä en tiedä Helsingin palkoista mitään, sanoi
Esko epätoivoissaan.
— Merkillinen tyttö. Saatte 200 markkaa, kosk'ette osaa itse määrätä.
— En minä usko, että hän maksaa sitäkään, kun hän näkee Eskon työssä, ajatteli Simo.
— Saatte jäädä heti tänne, teillähän on tavaroita mukana, sanoi rouva.
— Pyytäisin saada aamulla vapaata pari tuntia, että saan toimittaa pienen asian, sanoi Esko, joka muisti todistusten jakelun.
— Sen saatte mielellään, sanoi rouva ja kääntyi neidin puoleen, Elin on hyvä ja näyttää uudelle siivoojattarelle hänen huoneensa ja neuvoo tehtävät.
— Hyvästi, poikaseni. Sano kotona, että minä tulen pian käymään.
Huomenna tavataan, sanoi Esko ja seurasi Eliniä vaatekäärö kainalossa.
Simo nosti lakkiaan rouvalle ja lähti vähän levottomana kotiin.
Hän pääsi selittämästä Eskon poissaolon, sillä tohtori oli jo syönyt illallista ja vetäytynyt huoneeseensa. Minnalla oli vapaa ilta.
Herättyään aamulla Simo meni ulos ennenkuin tapasi ketään. Pöydällä oli vielä eilistä ruokaa, joka kelpasi ensi nälkään.
Kun hän saapui Sentrin ulkopuolelle, tuli Esko alas hissillä omissa vaatteissaan.
— Minun täytyi hiipiä eri varovaisesti huoneestani, ettei kukaan näkisi minun muuttunutta ulkomuotoani, sanoi tämä.
— Istutaan Espiksen penkille, niin voit kertoa, mitä on tapahtunut.
Oletko jo paljastanut jotakin? kysyi Simo.
Pojat istuutuivat penkille ja Esko kertoi:
— Illalla ei ollut enää muuta tekemistä kuin täyttää vesiastiat huoneissa. Kupera ja Kovero asuvat vieretysten. Heidän oikeat nimensä ovat Walker ja Burns, mutta ne äännetään Willi ja Bob, niin he ainakin kutsuvat toisiaan.
— Nehän ovat tietysti heidän ristimänimensä, nauroi Simo.
— Tosiaankin, sitä en hoksannutkaan. Ajatteles, että me arvattiin oikein, kun me luultiin heitä ameriikkalaisiksi. He puhuvat niin sotkuisesti, ett'ei voi erottaa eri sanoja puheessa. Kaikki on yhtä pehmeää puuroa vain.
— Kävitkö sinä heidän huoneissaan?
— Kävin. Aamulla herättivät jo kuudelta siivoomaan huoneita. Onneksi minulla on oma huone. Deilin hameet ovat viheliäisiä. Niistä ei tiedä etua ja takaa ja ne repeytyvät toisesta paikasta ja riippuvat toisesta. Hellen sukat menivät säpäleiksi, kun minä kiireessä kiskoin niitä päälle. Mutta Kovero sanoi minua nätiksi tytöksi ja taputti leuan alta.
— Älä. Mahtoi harmittaa. Annoitko sinä hänelle vasten — — —?
— Enkö mitä. Minunhan piti olla oikea tyttö.
— Mitä sinä teit?
— Minä pussasin häntä niin että läiskähti. Ei se ollut ilkeempää kuin risiiniöljyn nieleminen.
— Oletko tullut hassuksi?
— Kun on salapoliisi, niin täytyy näytellä osaansa luonnollisesti. Nyt hän ei epäillyt mitään, vaikka minä vaihdoin maton ja sänkypeiton, niitä kun täytyi tomuuttaa ulkona.
— Teitkö sinä sitäkin?
— Jeh. Minä potkin niitä ilmaan, niin että pölysi kamalasti. Roskat minä lakaisin sängyn alle niinkuin Agda teki Virtasella. Mutta nuuskituksi minä en saanut mitään, kun minä en ymmärtänyt puhetta. He osaavat suomea, mutta sitä he eivät puhu keskenään. 1
— Olisit avannut väärällä avaimella kirjoituspöydän laatikkoja, niinkuin salapoliisit tekevät.
— Mistä minä niitä saisin? Kuperan aamunutun taskusta minä löysin paperin. Se oli rypistetty kokoon ja sellainen merkitsee aina jotakin. Se olikin vain algebran laskuja, mutta minä säilytin sen, sillä siitä saamme hänen käsialansa, koska siinä on yksi sanakin: "Finnish", ja Esko näytti paperin Simolle. Sen verran minä ymmärrän, että se merkitsee sen olevan suomea.
— Suomalainen laskuesimerkkikö?
— Numerot ja merkit ovat samat joka kielessä.
— Mitähän se sitten meinaa? Ehkä se on salakieli? keksi Simo.
— Näytetään enolle. Ehkä hän voi sanoa siitä jotakin.
— Voihan koettaa. Mutta nyt on mentävä viivana kouluun saamaan todistuksia.
— Aina pitää olla jotakin, mistä ei pääse millään rimpuilemisella. Koulunkäyntikin olisi paljon mukavampaa, jos kaikki lukisivat niin paljon kuin kukin jaksaa ja ymmärtäisi sen mukaan, kuin järki antaa myötä. Kaikki pääsisivät luokalta ja opettajat ja oppilaat eläisivät sovinnossa ja ystävyydessä, puheli Simo koulumatkalla.
— Mutta silloin olisi laiskoilla ja ahkerilla yhtä hyvä menestys ja kaikki heittäytyisivät laiskoiksi.
— Minä lukisin ainakin hurjasti, sanoi Simo.
— Voi sinä veljeni Simeooni, suuri on kopeutesi, varo ettet lankea suinpäin ylpeyden kukkuloilta. Mutta nyt täytyy juosta, muuten myöhästytään.
Tohtori söi aamiaista ja Minna seisoi ovensuussa.
— Pojat ovat hakemassa todistuksia, sanoi hän.
— Vai niin.
— Nyt kuuluu jäävän hyvin paljon lapsia luokille. Minulla on tuttava, joka palvelee professorin perheessä, ja siellä käy ylioppilas lukemassa poikien kanssa ja kuuluvat sittenkin osaavan huonosti koulussa.
— Onhan niitä laiskoja poikia.
— Linteenin poika jää joka toinen vuosi luokalle. Ja sillä kuuluu olevan hyvä pää ja ymmärryksen lahja, mutta ei vain tykkää lukemisesta. Enkä minäkään välittäisi lukea, jos olisi pakko perästäpäin kertoa toiselle kaikki uudelleen ulkomuistista.
Tohtori nousi mennäkseen huoneeseensa. Hän oli totuttanut Minnan puhumaan virallisesti ja lyhyesti. Mikähän häntä nyt vaivasi, koska hän puhui näin paljon?
— Nisalan pojat eivät opi saksaa, vaikka heille pidetään kesillä nälkäinen poika Saksasta.
— Minun täytyy nyt mennä, katkaisi tohtori.
— Meidän pojista ei kukaan huolehdi. Minä en ihmettelisi, vaikka he jäisivät luokille, pääsi Minna vihdoin asiaan käsiksi.
— Mitä? Meidän pojatko? tohtori vilkastui äkkiä.
— Saavat ainakin ehtoja.
— Missä aineessa he niitä saisivat? Ei ainakaan matematiikassa.
— Enhän minä tiedä. Vaikka lukemisessa tai kirjoituksessa tai laulussa. Eskokaan ei laula mitään nuotilleen.
— Eihän sellaisessa saa ehtoja.
— Taikka kartalla etsimisessä. Minä näin, mitenkä Simokin kerran sai hakea pää hiessä sellaisia paikkoja, joittenka nimiä ei kielikään taivu sanomaan.
— Puuttuisi vielä, että pojat saisivat ehtoja maantiedossa, sanoi lehtori, joka alkoi tulla levottomaksi.
— Tohtori valmistautuu vain kaiken varalta. Mutta pitäisi hillitä luontoaan eikä pehmittää poika parkoja liikaa.
— Mitä Minna nyt puhuu?
— Kun vain ei kiivaus ottaisi valtaa ja katumus tulisi perästäpäin.
— Minulla ei ole tapana kiivastua. Mutta tuossahan pojat jo tulevatkin.
— Päivää, eno. Nyt alkaa vapaus ja oikea eläminen, tervehti Esko.
— Näyttäkää nyt todistuksenne, että näen, mitenkä minun sisarenpoikani edistyvät, sanoi tohtori tavattoman jyrkästi.
— Ei Linjanpojat tällä kertaa jää luokalle, eikä tule ehtojakaan.
Minulla on 6 saksassa ja se on huonoin numero, sanoi Simo.
Tohtori tarkasti todistuksia.
— Tämähän on hauska yllätys. Minna luuli, että te jäisitte luokillenne.
— Ollaanko me niin mölhöjä Minnan mielestä, että molemmat jäisivät luokalle? Se on kunnianloukkaus, sanoi Esko.
— Kun Nisalankin pojat — — — Mutta nyt minä menen soittamaan Hetti neidille, joka kävi eilen täällä. Hän luulee, että te jäitte, sanoi Minna ja meni.
— Ketähän kaikkia Minna on varoittanut meitä loukkaavalla tavallaan? sanoi Simo harmissaan.
Tohtori oli sillä välin ottanut jotakin laatikostaan.
— Nyt saatte minulta muistot tästä iloisesta päivästä. Esko saa laskuviivoittimen, joka on ollut minun ystäväni monta vuotta. Simolle minulla on nuuskarasia, jonka yhteinen esi-isämme on saanut keisarilta hänen matkustaessaan Suomessa. Hän oli seurueineen yötä mainitun esi-isän maatilalla. Kerron toiste koko tapauksen. Toivon, että lahjat ovat teistä mieluisia?
Tohtori oli niin lapsellisen ystävällisen näköinen, että Esko nipisti varoittaen Simoa ja sanoi:
— Kiitos, eno. Minä uskon, että laskuviivoitin on hurjan hyvä olemassa.
— Nuuskarasiaa minäkin aina olen toivonut. Opettaako eno minua nuuskaamaan? kysyi Simo.
— Se on kallisarvoinen sukuperintö ja pidettävä sellaisena.
— Siinä tapauksessa minä ripustan sen roikkumaan sängyn yläpuolelle.
Esko muisti nyt Sentristä löytämänsä paperin. Hän ojensi sen tohtorille ja sanoi:
— Mitähän tämäkin merkitsee.
Tohtori tarkasti kirjoitusta, joka oli tällainen:
53 + z + 29 + 7 + x + 47 17 + x + 41 + 17 + v + 29 x + 19^2 + z.
53 + x^2 + 3 + y + 43 + 47 + v + x + 43 + 47 + z 31 + v + 41^2 + z + 43.
17 + s + t + 47 + s + 53 + s
31 + z + 47 + 43 + z^2 + 19 + 47 + z.
— Siinähän on algerbraallisia termejä perätysten. Ehkä tarkoitettuja yhteenlasku-esimerkiksi, sanoi hän.
— Voisikohan se olla salakieli.
— Onko teillä syytä otaksua sitä?
— On hyvinkin. Eikö eno voisi keksiä avainta siihen?
— Ennen nuoruudessani koetin ratkaista salakieliä. Se on hyvin mieltäkiinnittävää. Mutta tämä ei näytä sellaiselta.
— Mutta voisihan jokainen numero ja kirjain merkitä eri sanaa. Silloin tässä olisi seitsemän lausetta.
— Mieluummin on jokainen merkki eri kirjain ja silloin saisimme kolme lausetta, etenkin kun pisteitä on niin monta. Numerot olisivat siinä tapauksessa kerakkeita, koska niitä on useampia lajeja ja kirjaimet ääntiöitä, sanoi eno. Numerot näkyvät olevan parittomia lukuja, sanoi eno.
— Ja kaikki alkutekijöitä! huudahti Simo.
— Erinomainen huomautus, poikaseni. Kirjoitetaanpas kerakkeet perätysten ja merkitään ne alkutekijöillä alkaen yhdestä, sanoi tohtori ja kirjoitti:
b c d f g h j k l m
1 2 3 5 7 11 13 17 19 23
n p q r s t v x z
29 31 37 41 43 47 53 59 61
Kirjeeseen asetettuna kuuluu ensimmäinen sana näin
v - ng - t
— Hurraa! huusi Esko. Se on vangit.
— Merkillistä. Z on siis a ja x on i. Seuraavasta sanasta tulee: kirk - n ja v on luultavasti o. Kolmas sana on vaikeampi siinä on 19^2. 19 on l, mutta mikähän 19^2 on?
— Se on kaksi ällää, arvasi Simo. Silloin sanasta tulee alla.
— Neljäs sana on: viid - stoista, siis viidestoista, saman menetelmän mukaan.
Pojat olivat yhtä innostuneita kuin tohtorikin joka jatkoi:
— Nyt tulee tällainen sana: porras ja sitten k - - t - v -. Vokaaleista on käytetty u e i ja c, s ja t ovat siis joko u y ä tai ö. Koska s ja t ovat vieretysten, niin ne muodostavat diftongin. Näistä viimeisistä vokaaleista saadaan ainoastaan seuraavat diftongit yö, öy, yä ja äy. Jos vuoroon koetamme jokaista saamme sanat: köytövö, käytyvy, kyötyvy ja käytävä. Tämä viimeinen kelpaa. Viimeinen sana on: patsaalta.
— Hei arvoitus on ratkaistu. Vangit kirkon alla. Viidestoista porras.
Käytävä patsaalta, sanoi Esko.
— Vokaalit ovat alkaneet aakkosten viimeisestä päästä a = z, e = y, i = x j.n.e. sanoi tohtori — onko tämä arvoitus jossakin kuvalehdessä tai keksitty toverien kesken?
— Me löysimme sen vain sattumalta. Kiitos eno hyvästä avusta.
— Tämä ei ollutkaan vaikea ratkaisu. Eikö teillä ole vielä toisia? kysyi eno, joka aina oli innokas ratkaisemaan ongelmia.
— Ei nyt, mutta kun tulee arvoituksia, jotka ovat paperilla, niin kyllä me tullaan enon luo, vakuutti Simo.
Huoneessaan alkoivat pojat pohtia asiaa.
— Jonkun kirkon alla on vankeja ja meidän täytyy pelastaa heidät, sanoi Esko.
— Kunpa vain tietäisi, mitä kirkkoa tässä tarkoitetaan? Nikolainkirkossa, venäläisessä kirkossa ja Johanneksenkirkossa on paljon portaita. Luultavasti monessa muussakin.
— Ja patsas pitää olla lähellä.
— Lönnrotin ja Aleksanterin patsaat ovat lähellä kirkkoja.
— Silloin se on Nikolainkirkko. Vanhassa ei ole paljon portaita.
Mennään illalla tutkimaan.
— Meillä pitäisi olla poliisikoira mukana. Järtekryynistä ei ole nuuskijaksi, sanoi Simo.
— Otetaan se mukaan. Ehkä siitä on hyötyä. Sähkölamput, pitkä naru, puukot ja naamiot täytyy hankkia.
— Mitä me naamioilla teemme?
— Ne kuuluvat asiaan. Nyt nopeasti valmistelemaan suurta retkeä, sanoi
Esko.
— Otetaan vasara, meisseli ja kompassi.
— Jeh. Mitä vain mahtuu selkäreppuun.