VII
Yöllinen retki.
Tohtori ja Minna olivat tapansa mukaan menneet aikaisin nukkumaan.
Pojat hommailivat ja viimeistelivät valmistuksiaan.
Esko ripusti täyteen sullotun repun selkäänsä ja Simo täytti taskunsa tavaroilla.
Jaloissa heillä oli pehmeät voimistelukengät, ja vaatetakki oli vaihdettu kudottuun paitaan.
Sitten Esko hiipi keittiöön ja houkutteli Järtekryynin mukaansa.
Kello oli kymmenen, kun pojat hiipivät ulos. He eivät uskaltaneet lähteä myöhemmin, sillä silloin poliisi epäili jokaista poikaa, joka vetelehti kadulla. Järtekryyni, joka oli usein ennenkin ollut poikien retkillä, juoksi jäljessä.
— Minä valmistin hurjan hyvät naamarit vanhojen vihkojen vahakansista. Pussi on täynnä tarvekaluja ja pari Arsène Lupin-kirjaa. Niistä voi oppia suoriutumaan vaarallisissa paikoissa. Mitä sinulla on mukanasi? kysyi Esko.
— Voileipiä, jos täytyisi väijyä tuntikausia, magnesium-lankaa, joka palaa kirkkaalla valolla, viismarkkanen ovenvartijan lahjomista varten, lankakerä ja ruusumarjojen haivenia.
— Mitä sinä niillä teet?
— Niitä voi kaataa rosvojen paidankauluksesta pitkin selkää. Ne kutittavat vietävästi.
Pojat saapuivatkin jo Nikolainkirkon portaitten alapäähän.
He laskivat viisitoista porrasta ylöspäin ja alkoivat tutkia ja nakuttaa joka kiveä. Tarkastettuaan koko pitkän portaan moneen kertaan, he laskivat taas 15 porrasta ylhäältä päin ja tekivät tälle samoin.
— Me ollaan väärällä kirkolla, sanoi Esko kärsimättömänä.
— Hei Esko, me unohdimme tämän puolen, sanoi Simo, joka oli kiivennyt viimeiselle portaalle ja näytti Unioninkadun puoleista ylöskäytävää.
Tulos oli yhtä huono viidennestätoista portaasta ylhäältäpäin. Mutta alhaalta laskettuna antoi kivi, joka oli eniten vasemmalla, omituisen onton äänen Eskon hakatessa sitä vasaralla.
Tutkimusta vaikeutti se, että täytyi aina varoa ohikulkevia, etenkin poliiseja, jotka aina välillä kulkivat Unioninkadulla.
— Kun Esko oli naputellut koko kiveä, kuului vihdoin selvä metallin kilajava ääni alareunan kohdalta, vaikka koko pinta oli kivennäköinen.
Hän työnsi koko voimallaan vasaran vartta siihen paikkaan. Noin omenan suuruinen pala kivestä painui sisään ja kiven ylälaatta kääntyi ylös seuraavaa porrasta vastaan.
Pojat vapisivat jännityksestä, kun Esko suuntasi sähkölampun valon aukkoa kohti.
Ennenkuin pojat ehtivät päättää, mitä he tekisivät, hyppäsi Järtekryyni aukosta sisään.
Simo ei epäröinyt, vaan työntäysi kapeasta kolosta kissan jälkeen ja huusi:
— Tule mukaan, Esko. Täällä on portaat. Minä valaisen tietä.
Esko seurasi perässä ja työnsi kiven ulkonevaa osaa entiseen paikkaansa. Kiven ylälaatta läiskähti kiinni, ja aukko oli suljettu.
— Saa nähdä, suoriutuuko täältä hengissä, sanoi Esko ja alkoi kiivetä alaspäin.
Sisällä oli verrattain tilava holvi, joka vietti hiukan alaspäin.
Jonkun hetken kuluttua tuli muurattu seinä eteen.
Esko tutki seiniä nakuttaen vasarallaan ja Simo polki maata ja valaisi kattoa, mutta pienintäkään aukkoa ei näkynyt.
— Tämä holvi on tutkittava perinpohjin, sanoi Esko ja kaivoi kynttilän repustaan.
Keskellä holvia oli kivi- ja soraröykkiö. Kynttilä sytytettiin ja pönkitettiin sinne palamaan.
Sitten pojat alkoivat nakutella ja tutkia joka paikkaa seinässä
Järtekryynin kävellessä kintereillä.
— Tässä on ainakin rappausta eikä pelkkää kiveä, sanoi Simo ja hakkasi vasaralla meisseliä, jonka hän tunki muuriin.
Esko tuli avuksi vasaroineen. Muurista lohkesi isoja paloja, kunnes se puhkesi ja aukosta tuli kostea ilman löyhkä.
Pojat suurensivat aukkoa, kunnes sitä ympäröivät vain vahvat kivimöhkäleet.
— Tästä ei mahdu kissakaan, sanoi Simo valaisten sähkölampulla aukkoa.
— Siitähän jatkuu pitkä kaitainen torvi, kukaties kuinka pitkälle, sanoi Esko ja tirkisti sisään.
— Kelkkari sentään! Torven kautta kuuluu epäselviä ääniä. — Hei, halloo, hei, hei, Suomi! huusi Simo aukkoon ja kuunteli henkeä pitäen.
Heikkoa ääntä kaikui vastaan, mutta sanoja oli mahdoton erottaa.
Silloin Järtekryyni hyppäsi aukolle ja alkoi tunkeutua sisään. Simo sai kiinni sen takajaloista ja veti takaisin ja sanoi:
— Näkyypä kissa sentään mahtuvan. Lähetetään se sinne ja pannaan kirje kaulaan. Ehkä sieltä tulee vastaus.
— Se on eri hyvä ehdotus. Onneksi ei Minna ole täällä, silloin ei
Järtekryyni pääsisi seikkailemaan.
Kiviröykkiöllä kynttilän valossa kirjoitti Esko:
"Onnettomat uhrit.
Apu on lähellä, mutta aukko on liian ahdas. Mitä tietä teidät vietiin?
Kuinka monta siellä on? Ajakaa kissa vastauksen kanssa takaisin.
Simesko Kostonlinja."
Kirje ja pieni kynänpätkä sidottiin Järtekryynin kaulaan, johon vielä kiinnitettiin kappale vahvaa lankaa, jota Simolla oli pieni kerä.
Esko nosti kissan aukon suulle ja päästi sen irti. Järtekryyni tunkeutui sisään ja päästyään hiukan väljemmälle alkoi juosta eteenpäin langan seuratessa perästä.
Kerä oli loppumaisillaan, kun lanka äkkiä juoksi muutama metri aika vauhtia ja pysähtyi sitten.
— Odotetaan nyt, kunnes he ehtivät kirjoittaa vastauksen. Syödään voileipiä sillä aikaa, sanoi Simo.
Voileivät olivat lopussa, kun Simo, joka oli kiertänyt langan pään kätensä ympärille, tunsi nykäyksen.
Hän veti vastaan ja tunsi taas nykimistä.
— Mitähän tämä merkitsee? Järtekryyni nykii, mutt'ei tule takaisin? sanoi hän.
— Keritään se tänne. Kunhan vain lanka kestäisi.
Mutta lankaa kävikin keriminen hyvin helposti.
Viimeisessä päässä ei ollut kissaa, vaan valkoinen kangaspala, joka luultavasti oli revitty paidasta.
Tälle oli kirjoitettu:
"Auttakaa meitä onnettomia ihmisyyden nimessä. Meidät hinattiin tänne unijuomalla nukutettuina. Täältä ei ole muuta tietä pois kuin reikä katossa. Ripustakaa nuora katosta, että pääsemme kiipeämään pois täältä. Meille lasketaan sieltä ruokaa joka aamu klo 9. Aukko on holvimme toisella puolella, joka on kolmiloikkauksen matkan päässä torven tästä suusta, kun kulkee torven suuntaisesti. Kissa on täällä, me emme saa sitä takaisin, sillä torven suu on liian korkealla. Kissa putosi siitä ja veti langan mukanaan, niin että saamme tämän kirjeen teille sitä myöten. Huutakaa torveen, me kuulemme täällä, vaikka emme ylety sinne huutamaan. Varokaa ameriikkalaisia! Älkää jättäkö meitä, vaan auttakaa.
Nurmi, Ritola, Myyrä ja Stenroos."
Pojat katsoivat toisiaan totisina ja hämmästyneinä.
Tähän asti oli kaikki tuntunut leikiltä. Mutta nyt heitä alkoi peloittaa edesvastuu.
— Ajatteles, että siellä todellakin oli urheilijoita. Mitä me nyt tehdään? kysyi Simo silmät suurina.
— Ovatkohan he murhanneet Lehtosen, koska hän ei ole siellä?
— Mennään pois täältä ja haetaan kattoaukko.
Esko meni torven luo ja huusi:
— Olkaa levolliset, huomenna vapautamme teidät. Syöttäkää Järtekryyniä, kissaa, koska teillä on ruokaa. Heittäkää kivellä aukon suuta, jos olette kuulleet.
Hetken päästä kuuluikin, kuinka kivi kumahti etäällä ja Esko huusi taas torveen:
— Hyvästi vangit. Me ei petetä teitä. Hei, hei Suomi.
Taas kumahti kivi toisessa päässä.
Sitten pojat ottivat tavaransa ja lähtivät kulkemaan pois. Kynttilän he jättivät palamaan kiviröykkiölle, siinä se ei tehnyt vahinkoa. Oli turvallisempaa kävellä, kun selän takana oli valoa.
— Lasketaan askeleet, sanoi Simo, — niin tiedetään suunnilleen holvin pituus.
Askeleita oli 76. Portaan kohdalla alkoivat pojat hermostua, sillä kivi ei heti kääntynyt. Viimein Esko keksi oikean tavan kiertää pyöreää metallinappulaa ja pojat pääsivät ulkoilmaan.
He sulkivat nopeasti aukon ja menivät portaita ylös tasaiselle maalle, jolle kirkko oli rakennettu. Onneksi oli verrattain pimeä ja vähän ihmisiä liikkeellä.
He kulkivat maanalaisen käytävän suuntaa 76 askelta. Sitten Simo piti langan päätä, joka oli ollut Järtekryynin kaulassa, ja Esko kulki toinen pää mukanaan eteenpäin. Tultuaan niin pitkälle kuin lanka riitti hän pysähtyi ja Simo tuli jäljessä.
— Nyt olisi mentävä vielä yksi kolmiloikkaus eteenpäin. Muistatko, mitenkä pitkälle Tuulos loikkaa? kysyi Esko.
— Siinä 15 m paikkeilla, sanoi Simo ja harppasi kolme kertaa.
Hän tuli aivan Nikolainkirkon läntisen sivurakennuksen kohdalle.
— Tuulos olisi loikannut pitemmälle. Aukko on siis rakennuksen alla. Tullaan tänne huomenna kello yhdeksältä, niin nähdään, mistä ne ruoantuojat menevät sisään.
— Täällä onkin kaameaa olla näin myöhään, sanoi Simo.
— Voi minua vähämielistä aasia! huudahti Esko kotimatkalla. — Minä olen unohtanut Hilma Räsäsen, joka sai vain pari tuntia lomaa aamupäivällä. Näin myöhään en pääse enää Sentriin, enkä uskaltaisi mennäkään sinne, sen lihavan rouvan kynsiin. Etenkin, jos omatunto ei ole lumivalkea.
— Matot jäävät nyt pölyyttämättä ja Kovero pussaamatta, ilkkui Simo.
— Varopas, veljeni Simeooni, etten pöllyytä hiuksiasi ja pussaa nenääsi poskien tasalle.
— Esko Linja, sinulla on kova luonto, joka on taltutettava ajoissa, ennenkuin se on ihmisvoimalle mahdotonta, sanoi Simo matkien voimistelunopettajaa.
— Älä nyt hukkaa aikaa. Keksi ennemmin keino, miten minä pääsisin
Sentriin takaisin. Minun täytyy varjostaa Explementtejä. Silloin
Lehtonenkin varmaan löytyy.
— Nyt se on mahdotonta. Ovi on suljettu, etkä sinä ole Hilma Räsäsen haahmossa. Mennään kotiin nukkumaan. Huomenna asiat selvenevät.
Kun pojat lähestyivät kotiaan, keksivät he ison harmaan kissan, joka käveli kadun yli.
Simo juoksi nopeasti perästä ja onnistuikin saamaan sen käsiinsä.
— Mitä sinä sillä teet? kysyi Esko.
— Tämä on Järtekryyni. Minna, voi närkästyä kamalasti, jos se on huomenna hävinnyt keittiöstä. Tämä on melkein samannäköinen.
— Mutta tämä on vanha ja veltto.
— Älä ole pikkumainen. Sinä olet aina liian "puustavillinen".
Pojat suoriutuivat helposti kotiintulosta. He hiipivät keittiöön, antoivat kissalle maitoa ja Simo asetti sen Järtekryynin vuoteeseen makaamaan.
— Sinä olet käki, joka munit pikkulinnun pesään, sanoi Esko.
— Parempi se on, kuin että Minnan pesä olisi tyhjä. Kuuletko, kuinka hän kuorsaa?
Pojat joivat maitoa ja menivät maata.
Aamulla Esko tyrkkäsi Simoa ja lauloi:
Kuule kuinka ääni kaikuu,
Minnan sydämestä raikuu
Kieli Minnan soi,
kieli Minnan soi!
Eskon laulu katkesi, sillä keittiöstä kuului Minnan ääni yhä selvemmin, kunnes hän itse tuli poikien luo ja kysyi uhkaavasti:
— Pojat, missä Järtekryyni on?
— Eikö se ole keittiössä?
— Se on ja se ei ole. Sen haahmo on, mutta missä se itse on?
— Tuossahan se on, sanoi Simo näyttäen vanhaa kissaa, joka tuli hiljalleen keittiöstä.
— Tuoko silmäpuoli, ikäloppu kissa olisi minun Järtekryynini? Joku on vaihtanut eläimet. Minun kissani painoi 4 kg 600 gr ja tämä painaa varmaankin 6 kiloa.
Simo toi keittiöstä torikassin ja puntarin, pani kissan kassiin ja antoi Minnan punnita.
Kun kassin paino vähennettiin bruttopainosta, niin kissa painoi 4 kg 600 gr poikien hämmästykseksi.
Mutta Minna oli itkun partaalla ja valitteli:
— Voi minua onnetonta. Minulta menee aivot sekaisin. Tätä kissaa minä en voi rakastaa, luonto nousee vastaan. Se on vieras otus ja kuitenkin se on yhtä monta kiloa kuin Järtekryyni ja ulkomuoto on melkein samanlainen.
— Ihan samanlainen, sanoi Esko.
— Se on ottanut Järtekryynin haahmon ja tahtoo saattaa minut uskottomaksi omalle kissalleni.
— Kuka se? kysyi Simo.
— En minä tiedä, kuka niitä kaikkia voi tutkistella. Mutta jos ei tästä tule selvitystä, niin minä en takaa mitään. Kunhan teillä vain ei olisi tämän asian kanssa tekemistä?
— Emmekö me saa mitään syötävää? kysyi Esko johtaakseen Minnan ajatukset muualle.
— Hyvänen aika! Tohtorikin tulee pian syömään. Ei tässä auta sureminen. Minna riensi lieden ääreen.
— Järtekryyni on saatava takaisin, muuten Minnasta tulee omituinen, sanoi Esko.
— Minusta me saatiin aika hyvä haahmo sille.
— Yöllä minä näin unta vangeista ja holveista ja patsaista, kertoi
Simo.
— Taas me ollaan oltu aaseja! Patsas, patsas, sehän unohtui kokonaan. Kirjeessähän seisoi: "Käytävä patsaalta." Se merkitsee jotakin, joka vielä on ratkaisematta.
— Sieltä päästään varmaan kattoaukon luo josta ruoka hinataan alas vangeille.
— Taikka Lehtosen vankilaan. Tutkitaan tänäpäivänä Aleksanterin patsasta. Mutta ensiksi on mentävä Nikolainkirkolle.
Heti syötyään lähtivät pojat ulos.
Kello lähestyi yhdeksää, kun he tulivat perille.
Matkalla he olivat muuttaneet suunnitelmaa, niin että Simo tähysteli
Aleksanterin patsaan luona ja Esko Nikolainkirkon paviljongin lähellä.
Viimeksimainittu kyykistyi istumaan portaille rakennuksen taakse, niin ettei häntä näkynyt kirkon puolelta.
Odotettuaan noin viisi minuuttia hän näki miehen, jolla oli käärö kainalossa, tulevan Unioninkadun puolelta ja kulkevan suoraan paviljonkia kohti. Sinne tultuaan hän avasi oven avaimella, jonka hän otti sadetakin taskusta, ja meni sisään.
Esko odotti kärsimättömänä paikallaan. Kun Nikolainkirkon kello oli käynyt noin 15 minuuttia eteenpäin, tuli mies takaisin ilman kääröä. Hän kulki huolettoman näköisenä pois samaa tietä kuin oli tullutkin.
Esko seurasi varovaisesti jäljessä. Kadulla oli paljon ihmisiä, eikä mies huomannut mitään.
Hän kääntyi Aleksanterinkadulle ja täältä pasassiin. Esko oli jo tuntenut hänet Kuperaksi, eikä hämmästynyt nähdessään hänen menevän Sentrin ovesta sisään.
Esko itse juoksi keittiön käytävän kautta suoraa päätä Hilma Räsäsen huoneeseen. Avain riippui ovenpielen naulassa.
Kaikki oli ennallaan. Nähtävästi ei kukaan ollut tullut Eskon tilalle. Deilin hame riippui sängyn päädyllä ja Hetti tädin kengät koristivat ikkunanlautaa.
Esko pukeutui hätäisesti Hilma Räsäseksi ja meni alas omalle osastolleen.
Elin näki hänet ensimmäiseksi.
— Siinäkös se Hilma vihdoinkin on? Rouva on ollut hyvin vihainen ja lupasi jo soittaa etsivälle. Missä Hilma on ollut? kysyi hän.
— Minä kävin kotona, enkä muistanut heti palata, kertoi Esko todenmukaisesti.
— Oliko siellä sitten niin tärkeä este?
— Oli kamalasti esteitä. Suuria vaaroja, rosvoja ja tulipaloja, Eskon mielikuvitus alkoi liikehtiä.
— Hilma ei nyt laske leikkiä, vaan menee oitis siivoomaan Walkerin ja Burnsin huoneita, ne ovat vielä koskematta. Saa sitten itse vastata teoistaan rouvalle, sanoi Elin ja meni töihinsä.
Kuperan huoneessa Esko näki tutunnäköisen sadetakin. Hän veti oven kiinni ja pisti kätensä takin taskuun. Yhdessä olikin iso avain, joka hävisi Eskon housuntaskuun.
Kun päämaali oli saavutettu näin helposti, niin hän meni ullakkohuoneeseen. Siellä hän pukeutui omiin vaatteisiinsa ja laittoi käärön lainatuista vaatteista ja Hilma Räsäsen todistuksesta. Vielä oli kirjoitettava jäähyväiskirje.
"Hyvä Sentrinrouva.
Minä lähden nyt täältä, koska minusta ei ole palvelijaksi. Enkä minä vaadi yhtään palkkaa tältä ajalta. Minun häviämisestä ei ole suurtakaan vahinkoa, ainakaan siivoamisen puolesta. Parasta, ett'ei minua haeta tai tiedustella, sillä totta puhuen ei minua ole olemassakaan.
Kunnioittaen Hilma Räsänen."
Esko oli tyytyväinen sepustukseensa, joka tuntui aikaihmismäiseltä. Hän pani sen pöydälle, otti käärönsä ja hiipi alas portaita.
Aleksanterinkadulla hän hyppäsi raitiovaunuun ja ajoi Alamäen tyttöjen luo.
Nämä eivät olleet kotona, niin että Esko pyysi palvelijan antamaan käärön Hellille, ja lähti kotiin.
Tultuaan huoneeseensa näki hän Simon siellä odottamassa kärsimättömänä.
— Minä olen löytänyt Lehtosen, huudahti tämä haltioissaan.
— Älä, Kerro sukkelaan. Minäkin olen toimittanut jotakin.
Simo alkoi kertoa:
— Kun minä tulin patsaalle, istui sen jalustalla poika, joka oli minua pienempi. Minä kävelin ohi, ja kun käännyin, niin ehdin nähdä vilahduksen pojasta, joka hävisi patsaan vieressä olevan lyhdyn alle. Hän hukkui maahan niinkuin mereen. Minä odotin pitkän aikaa toisen lyhdyn takana. Yks kaks' alkoikin kivi lyhdyn jalustassa liikkua ja poika ryömi kuin salama esille ja hävisi. Kivi kieri paikoilleen.
— Mikset juossut pojan jälkeen?
— Minä menin tarkastamaan lyhdyn jalustaa. Siinä kiven osassa, joka oli auennut, oli metallinen leijonan pää, jonka suussa oli iso rautainen rengas. Se heilui vielä hiukan. Minä vedin ja kiersin mutta se ei liikkunut. Sitten vasta kun panin jalkani renkaan sisään ja poljin alaspäin, aukeni kiven etuseinä ja minä livahdin sisään. Taskulampun valossa minä kävelin vähän matkaa eteenpäin. Sitten tuli seinä vastaan.
— Niinkuin eilenkin.
— Jeh, mutta tässä seinässä oli ovi ja avain ovessa. Minä aukaisin oven ja näin huoneentapaisen holvin.
— Oliko siellä valoa?
— Katossa riippui palava öljylamppu. Siellä oli sänky ja kaappi ja pöydän ääressä istui justiin Lehtonen, joka söi hienoa aamiaista.
— Mitä hän sanoi?
— Minä sanoin että: "Hyvää päivää. Tulkaa pois täältä." Hän hypähti seisaalleen ja sanoi: "Älä, rakas poika, liikahda kynnykseltä, ovi menee muuten lukkoon ja me jäämme molemmat tänne".
Onneksi minä olin pitänyt kiinni ovesta. Lehtonen otti kellonsa, joka oli pöydällä, pani lakin päähänsä ja lähti mukaan. Heti kun minä päästin oven käsistäni, läiskähti se kiinni. Me kuljettiin takaisin aika kyytiä, kivi meni helposti paikoiltaan, ja me oltiin kadulla. Lehtonen kertoi, että hänellä oli ollut hyvää ruokaa, joka työnnettiin sisään pienestä luukusta. Kaikki hänen rahansa ja muut tavaransa olivat tallella. Me mentiin hänen asuntoonsa, ja tiellä hän kertoi, mitä oli tapahtunut.
— Explementit olivat kai tehneet tämänkin? kysyi Esko.
— Walker oli kirjoittanut hänelle kirjeen ja pyytänyt tapaamaan Havis Amandan luona. Siellä oli auto odottamassa. Tuskin oli Lehtonen istuutunut niihin, kun kaksi miestä tarttui häneen kiinni ja kolmas sitoi haisevan liinan kasvojen päälle. Hän pyörtyi heti ja heräsi vasta sängyssä, joka oli holvissa. Kerran oli joku huutanut oviluukun kautta ja sanonut, että hän pääsee vapaaksi kuukauden perästä.
— Kun Pariisin Olympialaiset olisivat loppuneet. Oliko Lehtonen iloinen? kysyi Esko.
— Hurjan iloinen. Hän kiitti kamalasti ja kysyi minun nimeäni ja osoitettani. Hänen kotonaan syntyi aika rähinä ja ilo. Mutta Lehtonen ei uskaltanut jäädä, vaan lähti heti valmennusleirille. Minä livistin kotiin. Lehtosen sukulaiset siunasivat minua ja Lehtonen lupasi palkita kunnollisesti. Kerro sinä nyt!
Esko kertoi lyhyesti, mitä oli kokenut, ja sanoi sitten:
— Nyt otetaan vain nuora mukaan ja lähdetään pelastamaan toisia.
— Jätetään se retki iltaan. Minä en uskalla mennä päivällä. Explementit voivat viedä meidätkin, ja silloin olisi Suomen kunnia hukassa. Ei kukaan muu tiedä neuvoa, sanoi Simo.
— Mennään sitten illalla, suostui Esko. — Minulla on nälkä.
— Se minuakin vaivaa.