VIII.
PELASTUS.
— Onko täällä lähellä hyvää valokuvaajaa? kysyi Minna pojilta aterian jälkeen.
— Meneekö Minna valokuvauttamaan itsensä? kysyi Esko.
— Minä otan kuvan tuosta kissasta, silloin tietää minkälainen se on ollut, jos se taas vaihtuu.
— Nyt tuulee niin, että pieni sydänkäpy voisi vilustua, sanoi Simo hellästi.
— Sitäpaitsi on perjantai ja se on kaikista vaarallisin valokuvauspäivä. Silloin on sattunut ennenkin monta onnettomuutta, varoitti Esko.
Minna katsoi epäluuloisesti poikia, eikä vastannut mitään.
Hän puki päällysvaatteet ylleen, otti kissan kainaloonsa ja teki lähtöä.
— Tuo on estettävä, Minna hukkaa rahansa turhaan ja oikea Järtekryyni ei ole sitten valokuvan näköinen, kuiskasi Esko hädissään Simolle.
Tämä meni keittiöön, ja sanoi:
— Hyvä Minna, minä olen niin heikko tänäpäivänä. Täytyy juoda vähän kanverttitippoja. Onko Minna hyvä ja antaa maitoa, että saan ne nieltyä.
— Mistä se heikkous nyt tulee? murisi Minna, mutta pani kuitenkin kissan maahan ja meni hakemaan maitoa.
Simo antoi Eskolle merkin, että tämä korjaisi kissan. Kun Minna tuli takaisin, makasikin se laiskana ja velttona ison liinavaatekaapin päällä. Korkea leikkauksilla koristettu reuna esti sitä näkymästä.
Minna haki sitä ensin äänettömänä, mutta tuskastui, kun ei löytänyt mistään.
— Hakekaa tekin kissaa. Missä se on. Ikkunat ja ovet ovat sulettuja, kyllä se on täällä.
Pojat hakivat jonkun aikaa, mutta turhaan.
— Järtekryyni, Järtekryyni, tule emäntäsi luo, mainitteli Minna.
— Eihän se ole Järtekryyni, sanoi Simo.
— On se niin paljon kuin mahdollista, mutta kyllä se löytyy joskus, sanoi Esko.
— Se on kuollut. Minä arvaan, että se on kuollut. Sitä ne eriskummalliset merkit tiesivät, että se oli kypsynyt kuolemaan. Oli se sittenkin minun Järtekryynini, mutta tulevan onnettomuuden varjo oli langennut sen päälle ja muuttanut sen ulkonaisen haahmon ja esiintymisen, puhui Minna haikeasti.
— Jos se olisi kuollut, niin ruumis olisi täällä, sanoi Esko.
— Kuka tietää, minkälainen loppu sille on tullut, sanoi Minna salaperäisesti ja pudisteli päätään. Onneksi soi ovikello ja pojat juoksivat avaamaan.
Hetti täti tuli punakkana ja hyväntuulisena.
— Ovatko herrat kotona? Sopiiko tulla tervehtimään? kysyi hän.
— Eno on ulkona, mutta me ollaan kotona ja Minna keittää kahvia, toimitti Simo.
— Kyllä enokin tulee pian kotiin. Hetti täti tuli eri sopivasti. Meillä oli juuri hankalaa, kun Minnakin taas on niin huonolla elämisen päällä.
Hetti täti istuutui poikien huoneen leveään sohvaan, ja molemmat isännät asettuivat viereen.
— Mitä kesäsuunnitelmia teillä on, pojat? kysyi Hetti täti.
— Eno lukee kirjastossa koko kesäkuun ja me ollaan ensin täällä.
Yhdeksi viikoksi me lähdetään Uskin poikien luo Karjalohjalle.
Heinäkuussa on Minnalla vapaa aikansa ja me mennään jonnekin hoitamaan
terveyttämme, kertoi Esko.
— Kuka teistä on sairas? Minusta te näytätte aivan terveiltä, ihmetteli Hetti täti.
— Eno sanoo, että hän on lukenut sanomalehdistä, että nykyajan koulut rasittavat lapsia, ja sentähden hän parantaa meidät heinäkuussa, sanoi Simo.
— Voi teitä epäkäytännöllisiä miesparkoja.
— Mitä Hetti täti sitten tekee?
— Minulla on huvila Porvoon saaristossa. Siellä minä purjehdin ja kalastan ja nautin vapaudesta ja aavasta merestä, jonne on muutama kilometri matkaa.
— Ihanko yksinään?
— Alamäellä on huvila viereisellä saarella. Heillä on veneessä peräpotkuri ja tytötkin osaavat kuljettaa sitä. Me olemme vesillä, kun vain ilma sallii.
— Ihanaa, hurjan ihanaa! Onko tädillä iso huvila? kysyi Simo.
— Kyllä se on niin iso, että te mahdutte sinne. Minä tulinkin tänne kyselemään teidän aikeistanne. Tulisitte sinne heinäkuun alussa ja viipyisitte syyskuun loppuun.
— Se olisi hurjan hauskaa. Kiitos, rakas Hetti täti, innostui Simo.
— Mainiota, mutta eno voi vastustaa, eikä hänellä ole niin paljon aikaakaan, arveli Esko.
— Minä tarkoitin vain teitä molempia, sanoi Hetti täti.
Poikien kasvot venyivät pitkiksi.
— Enoa ei voi jättää yksin.
— Hän jäisi aivan hunningolle.
— Mutta onhan hän ennenkin tullut toimeen ilman teitä.
— Nyt me ollaan totuttu olemaan yhdessä ja hän on ihan kuin isä, paitsi ettei hän kiellä joka asiaa niinkuin muutamat isät, vaikka se olisi haitallistakin terveydelle tai muuten, sanoi Simo.
— Miksei eno saa tulla? kysyi Esko.
— En minä voi kutsua häntä. Ei sovi.
— Kelkkari sentään, minä ymmärrän. Kyllä me Eskon kanssa ratkaistaan tämäkin pulma. Vaikeampaakin nämä pojat ovat tehneet, hykersi Simo.
— Varokaa sekaantumasta asioihin, jotka eivät liikuta teitä.
— Mutta tämä liikuttaa. Varmasti liikuttaa. Siitä olisi hyötyä monella tavalla, sanoi Eskokin.
— Mistä olisi hyötyä?
— Ei sitä voi selittää, mutta sen voi ymmärtää noin vain. Eno ei ole vielä 40 vuotta, Simo, sanoi Esko.
— Mutta kamalan huono itse keksimään mitään, paitsi matematiikkaa.
— Ja ihan mahdoton hännystelemään ja liepeilemään, jota tässä tarvittaisiin. — Virtasella asui kerran muuan Laitila, joka oli leskimies, ja se meinasi yhtä kansakoulun opettajatarta. Muistatko, Esko, mitenkä hän vehtaili ja äkseerasi? kysyi Simo.
— Nyt, pojat, puhutte sopimattomia. Minä lähden kotiin, kosk'ette ole kilttejä, sanoi Hetti täti harmistuneena.
Olisi syntynyt jäykkä tilanne, ellei juuri tällä hetkellä olisi sattunut välikohtaus.
Hetti neiti katsoi ylöspäin ja alkoi huutaa:
— Hyi, teillähän on käärmeitä kaapin päällä. Mikä kauhun talo tämä on?
Tappakaa se hetipaikalla. Hae, Esko, kirves tai puntari.
Kissa oli herännyt ja kääntynyt, niin että häntä tunki kaapin päädyn koristeista ulos. Se liikkui hiljalleen tuuheana ja kiemurtelevana.
— Tänne asti kuuluu, kuinka käärme kehrää, nauroi Simo.
— Se on vain kissa, joka ei tahtonut mennä valokuvaajalle Minnan kanssa, selitti Esko.
Pitkä Hetti täti otti kissan alas ja sanoi:
— Järtekryyni parka. Sielläkö sinua nyt pidetään? Makaa tässä sylissä.
Minna tuli sisään kantaen kahvivehkeitä. Hän näki heti kissan Hetti neidin sylissä, mutta ei huomaavinaan sitä, vaan sanoi:
— Neiti on hyvä ja ottaa kahvia, mutta mennessään hän mumisi: — Rohkea rotan ottaa, ja näkyypä tietävän talon paikat, kun kissakin löytyi, mutta ei se ole kultaa, joka alussa kiiltää, vaan lopussa kiitos seisoo.
Kahvin jälkeen sanoi Hetti täti:
— Nyt minun täytyy lähteä. Tulkaa sitten kertomaan, mitä enonne tuumii minun suunnitelmistani. Älkää te vain ryhtykö ominpäin sellaiseen, joka on minusta epämiellyttävää.
— Ei ikinä. Me ollaan aina hurjan hienotunteisia. Saaristoon olisi kamalan kivaa tulla, mutta enosta ei tiedä ennakolta mitään.
— Minä olen vielä viikon kaupungissa, niin että ehditään sopia asiasta. Hyvästi.
Kun pojat jäivät yksin, sanoi Simo:
— Meillä olisi hurjan hauska kesä, jos eno ottaisi Hetti tädin rouvakseen ja sitten koko perhe asuisi saaristossa. Silloin olisi oikea koti ja kaikki olisi niinkuin muillakin ihmisillä. Minä en muista muuta kuin täysihoitopaikkoja tai matkustajakoteja. Sellaisissa me ollaan asuttu yksin taikka äidin kanssa. Eno on eri hyvä isänsijainen, mutta tämä koti ei ole ihan tavallinen, sellainen mukavan tavallinen.
— Hetti tädin kotona on niin erilaista kuin täällä. Sitä ei voi selittää, mutta tietää vain. Ja enokin on tullut puheliaammaksi ja tavallisemmaksi, kun on ollut naisseuraa, tuumi Esko.
— Mutta nyt kello on niin paljon, että täytyy mennä urheilijoita onkimaan kellarista.
— Elämä on eri jännittävää.
Pojat ottivat pitkän pyykkinuoran mukaansa ja lähtivät.
Kaikki onnistui hyvin. He tulivat Nikolainkirkon paviljongin luo ja Esko avasi oven avaimella. He kulkivat muutamia portaita ylöspäin ja tulivat pieneen huoneeseen. Lattiassa oli luukku, joka ei ollut lukittu. Pojat laskeutuivat aukosta alempana olevaan kellariin, josta taas oli lattialuukku. Sekin nousi ylös poikien vetäessä sitä yhteisvoimin.
Esko valaisi aukkoa sähkölampulla ja molemmat katsoivat reunan yli kumartuneina alas.
Noin kuusi metriä alapuolella oli sementtinen kellarin ja huoneen välimuoto. Keskellä oli tyhjä paikka, mutta syrjillä oli vuoteita.
Nurmi juoksi ympäri tasaista tahtia. Myyrä heitti sateenvarjoa toista seinää kohti. Sinne olikin noin 16 metriä, sillä holvi ulottui kauaksi. Ritola ja Stenroos hieroivat toisiaan toisella puolella holvia. Ei kukaan huomannut poikia.
Nämä kiinnittivät nuoran renkaaseen seinään ja heittivät toisen pään alas.
Urheilijat juoksivat heti aukon alle. He hakivat lakkinsa ja mitä muita kapineita heillä oli ollut taskuissaan ja alkoivat kiivetä nuoraa pitkin ylös. Viimeinen, joka oli Myyrä, aikoi juuri tarttua nuoraan, kun Esko nykäsi nuoranpäätä ylemmäksi ja huusi:
— Ottakaa kissa mukaan. Sitä ei saa jättää.
Myyrä nosti Järtekryynin olkapäilleen, jossa se istui pidellen kynsillään takista. Esko laski nuoran taas alas, ja molemmat viimeiset tulivat onnellisesti ylös.
Urheilijat alkoivat nyt kiittää poikia kilvan, mutta Esko sanoi:
— Mennään nyt ensin pois täältä. Sitten selvitellään asiat.
— Olkaa hiljaa, minä kuulen melua, varoitti Simo.
Nyt kuulivat muutkin, kuinka askeleet kaikuivat etäällä. Joku tuli luultavasti portaita ylös.
— Tulkaa tänne seinän viereen, odotetaan täällä, sanoi Stenroos.
Ritola pani varovasti luukun aukon päälle. Taskulamput sammutettiin ja kaikki vetäytyivät hiljaa nurkkaan, joka oli etäällä aukosta. Simo piteli Järtekryyniä.
Nyt kuuluikin ylhäältä englantia puhuvien miesten ääniä.
Sitten laskeutui kaksi miestä alas luukusta. Molemmilla oli revolverit käsissä ja toisella hyvä sähkölyhty…
— Käykää päälle, pojat, huusi Nurmi ja hyppäsi toisen miehen niskaan.
Samassa ryntäsivät muutkin kolme urheilijaa ja vangitsivat miehet, ennenkuin nämä ehtivät toipua hämmästyksestään. Molemmat ehtivät kuitenkin laukaista kerran revolverinsa, mutta kuulat eivät sattuneet muuta kuin seiniin. Toinen löi kumminkin takaisin ja naarmutti lievästi Eskon säärtä.
Lyhdyn valossa tunsivat pojat vangit Explementeiksi.
— Nämä juuri ovat kaiken pahan alkujuurena ja syynä. Mitä heille tehdään? kysyi Ritola.
— Annetaan poliisin haltuun, ehdotti Myyrä.
— Antakaa, hyvät herrat, meidän lähteä Amerikkaan. Me emme ryhdy enää mihinkään teitä vastaan, sanoi Kovero.
— Mehän olisimme voineet vaikka tappaa teidät. Sen sijaan on teillä ollut hyvä ruoka ja kaikki mitä olette tarvinneet. Me olisimme korvanneet kaikki vahingot, mitä teille olisi tullut tämän kautta, sanoi Kupera.
— Mehän emme merkitse mitään. Pääasia on Suomi ja isänmaamme kunnia. Te olisitte tuottaneet meidän maallemme tuhon Olympialaisissa, ellei näitä kunnon poikia olisi ollut, sanoi Stenroos.
— Me ajattelimme omaa isänmaatamme, sanoi Kovero.
Teidän omat kansalaisenne eivät suinkaan hyväksyisi tällaisia keinoja, sanoi Myyrä.
— Me lähdemme huomenna Ariadnella pois maasta. Voitte itse tulla rantaan katsomaan lähtöämme, lupasi Kupera.
— Annetaan heidän livistää, mitä me kostosta välitämme, sanoi Ritola.
— Maksamme teille 500 markkaa kullekin korvausta ajanhukasta, sanoi
Kovero.
— Menkööt vaikka ilmaiseksi minun puolestani, sanoi Stenroos.
Urheilijat ovat jalomielistä väkeä, he eivät ole pitkämielisiä eivätkä kostonhimoisia.
Amerikkalaiset maksoivat 3 000 markkaa. Pojat olivat kertoneet
Lehtosenkin pelastuksesta ja vaativat hänellekin korvausta.
Sitten kaikki kiipesivät pois kellarista ja Explementit hävisivät aika kyytiä.
Ulos tultua alkoi neuvottelu. Urheilijat kertoivat, että heidät oli yllätetty valmennusleirin alueella, huumattu nukutusaineella ja viety yksitellen vankilaan. — He eivät tietäneet, missä paikassa kaupunkia olivat olleet vangittuina. Onneksi oli vielä aikaa harjoitella ennen Pariisiin lähtöä.
Pojat puolestaan kertoivat, mitenkä he olivat päässeet amerikkalaisten jäljille.
— Mitenkä voimme nyt palkita teitä, pojat? kysyi Stenroos.
— Sanokaa mitä haluatte, niin urheilun ystävät hankkivat sen teille, ellei se ole aivan mahdotonta. Te olette sen hyvin ansainneet, kehoitti Myyrä…
— Kiitollisuutemme te saatte ikuisiksi ajoiksi, te olette oikeita Suomen poikia. Mutta lausukaa joku asia, jota oikein hartaasti toivoisitte, sanoi Ritolakin.
— Enempää me emme tahdo. Muistakaa vain meidän nimemme: Esko ja Simo Linja, jos joskus satuttaisiin tapaamaan. Ei me välitetä polkupyöristä tai muista lahjoista, sanoi Esko.
— Isänmaa ja Suomi ovat meistä pääasia. Niille ei vedä vertoja Phoenix special tai Wanderer. Älkää suinkaan ajatelkokaan, että me vaadittaisiin palkkaa, Swiftiä tai sellaista. Me ollaan hurjan iloisia, jos Suomi voittaa ja te tulette kunniaan.
Nurmi otti muistikirjansa taskustaan ja kirjoitti siihen jotakin.
Sitten hän kysyi poikien osoitteet ja kirjoitti nekin muistiin.
— Nyt me lähdemme valmennusleirille Drumsöhön, emme me voi enää seistä tässä kadulla. Mutta teitä me emme unohda, Linjan kunnon pojat, sanoi hän ja puristi poikien käsiä.
— Vahinko, ettei voi kirjoittaa sanomalehtiin koko juttua. Siitä voisi muuten tulla kansainvälisiä selkkauksia. Menkää, pojat, huomenna katsomaan, lähtevätkö Walker ja Burns Ariadnella. He eivät olleet tavallisia pahantekijöitä, mutta kyllä he olisivat ansainneet ainakin selkäsaunan, sanoi Ritola.
— Kyllä heitä harmittaa tarpeeksi asti, kun te saatte kultamitaleja
Pariisissa, sanoi Esko.
— Kiitos vielä kerran, pojat, sanoi Stenroos ja alkoi harpata pitkin
Unioninkatua melkein maratonin tahdissa.
Muutkin hyvästelivät sydämellisesti ja seurasivat perässä.
Esko, Simo ja Järtekryyni menivät kotiinpäin.
He olivat iloisia ja juttelivat koko matkan merkillisestä seikkailustaan.
Kotiin tultuaan he panivat Järtekryynin omalle tilalleen ja Simo vei vanhan vieraan kissan sinne, josta hän oli ottanut sen. Se juoksi portin alta viereiseen pihaan, josta se luultavasti oli kotoisinkin.
Maata mennessä sanoi Simo:
— Jos meillä olisi äiti ja isä, niin he olisivat varmasti iloisia pojistaan.
— On kumminkin kivaa, kun on tehnyt hyötyä ja joku on kiitollinen.
Kerrotaan huomenna enolle, sanoi Simo.
— Mutta eno sanoo vain että: "sehän on sangen merkillistä, menkää nyt pojat omaan huoneeseenne".
— Älä. Niin oli ennen, mutta nyt hän on jo aika paljon meidän kanssamme ja ymmärtää montakin asiaa.
— Jeh. Ymmärtää paljonkin, tunnusti Simokin.
* * * * *
Vasta myöhään syksyllä saivat pojat selityksen siihen, mikä vielä jäi hämäräksi.
Simo tunsi kerran koulunpihalla yhden alaluokan pojan samaksi, joka oli Aleksanterin patsaalla vienyt ruokaa Lehtoselle. Tälle Simo kertoi, mitenkä hän ja Esko olivat pelastaneet urheilijat. Silloin poikakin, jonka nimi oli Onni, kertoi mitä hän tiesi.
Hänen isoisänsä oli ennen ollut korjaamassa Nikolainkirkon läntistä paviljonkia. Silloin hän oli keksinyt maanalaisen holvin ja tutkinut sen käytävät. Aikaisemmin hän oli ollut Amerikassa Walkerin palveluksessa. Keväällä oli tämä ystävänsä Burnsin kanssa tullut Helsinkiin. He pyysivät Onnin isoisää neuvomaan heille turvallisen piilopaikan, jossa he säilyttäisivät muutamia ystäviä, joita vihamiehet vainosivat. Heinäkuun keskivaiheilla aikoivat he kaikki matkustaa Amerikkaan.
Onnin isoisä näytti heille kirkon alaisen holvin ja antoi avaimen, jonka hän oli hankkinut vuosia sitten. Onni oli kuullut koko jutun isoisältään, sillä häntä käytettiin Lehtosen ruokkimiseen. Aikaihminen ei olisi päässyt niin helposti huomaamatta livahtamaan aukosta sisään.
Walker oli kirjoittanut, että he olivat nyt Amerikassa. Hän lähetti rahaakin isoisälle. Onni oli luullut, että kaikki, jotka olivat olleet kirkon alla piilossa, myöskin olivat Amerikassa. Hän ei ollut koskaan puhutellut heitä.
Simo selitti hänelle asian todellisen laidan, jonka johdosta Onni suuttui pahanpäiväisesti. Hän väitti, ettei hänen isoisänsä koskaan olisi auttanut Walkeria sellaisessa asiassa. Onni itse oli innostunut urheilusta ja harmitteli, että oli joutunut tekemään haittaa urheilijoille. Hän lupasi kertoa isoisälleen Walkerin ja Burnsin kurjan menettelyn.
Simo haki Eskon, ja Onni kertoi uudelleen koko jutun. Niin oli asia selvinnyt lopullisesti.