IX.
ONNELLINEN PÄIVÄ.
Oli seuraava päivä urheilijoitten pelastumisen jälkeen.
Pojat olivat kertoneet juurtajaksain koko seikkailunsa ihmettelevälle enolleen. Nyt he olivat menneet satamaan katsomaan, menisivätkö Explementit Ariadnella.
Tohtori oli lähtemäisillään kirjastoon, kun Minna pidätti hänet.
— Täällä talossa ei asiat ole oikein päin. Onko tohtori huomannut viimeisten päivien merkkejä ja ilmestyksiä? Täällä on hirvittävä ulos- ja sisäänkäyminen joka yö, niinkuin joku katsoisi, kenenkä hän nielisi. Järtekryyni muuttaa haahmoaan yhtä mittaa, niin että peloittaa olla sen kanssa yksinään. Pojat ovat outoja ja merkillisiä. Heillä on jotain mielessä ja tekeillä. Mutta vaarallisin on se ansa, jonka viekas nainen ystävyyden varjon alla punoo sille, joka ei sitä aavistakaan, mutta kirjoittaa vain numeroja ja ajattelee sellaisia asioita, jotka vain pimittävät ihmisen selvää ymmärrystä, puhui Minna tavalliseen hämärään tapaansa.
— Minna on vain levollinen. Elämä tasoittuu ja vaikeudet selviävät itsestään, sanoi tohtori, joka oli tottunut tällaisiin ylimalkaisiin viittauksiin. Hän ei koskaan vaivautunut ajattelemaan, mihin ne tähtäsivät.
— Eikö tohtori välitä siitäkään, että Hetti neiti kävi täällä ja pyysi poikia hänen huvilalleen kesäksi.
— Mitä pojat siihen sanoivat?
— He eivät luvanneet mennä ilman tohtoria. Kyllä minä kuulin muutakin.
Pojat sillä on jo puolellaan, musta kylki kummallakin.
— Kyllä poikien tulisi päästä saaristoon, mutta minusta on ikävää olla koko kesä erossa heistä.
— Minä tiedän, mihinkä se hämärän kukka tähtää.
— Mikä hämärän kukka?
— Se kukka, jonka elon päivä alkaa hämärtää, vaikka vielä ei ole ilta. Mutta puhua on hopeaa ja vaieta on kultaa, mutta usein väärin tehty, jos ei varoita sitä, joka ei itse näe, mitenkä vapaus on menemässä.
Tohtori otti hattunsa ja aikoi poistua todenteolla, kun Minna päätti luopua vertauksista ja viittauksista ja sanoi suoraan:
— Hetti neiti tahtoo mennä naimisiin.
— Mitä Minna nyt puhuu? Naiset joutuvat naimisiin, eivätkä mene.
— Mutta Hetti neiti ei joudu.
Tohtori käveli hermostuneena edestakaisin lattialla, siveli hiuksiaan ja ryntäsi vihdoin päättäväisesti ulko-ovelle sanoen:
Saadaanpa nähdä, eikö joudu.
Minna puisteli päätään ja meni keittiöön tarkastamaan Järtekryyniä, jota hän yhä epäili.
* * * * *
Pojat olivat sillä välin käyneet satamassa ja nähneet kuinka Walker ja Burns todellakin lähtivät. He seisoivat laivan kannella, hienoissa matkapukimissa ja keskustelivat iloisen joukon ympäröiminä. Rannalla oli heitä saattamassa sekä suomalaisia että ulkomaalaisia naisia ja herroja. Edelliset olivat tuoneet kukkia ja jälkimmäiset pyysivät lähteviä tulemaan pian takaisin Suomeen.
— Vankilassa noitten pitäisi istua, eikä kunniallisen laivan kannella, valkeina kuin lumi, sanoi Simo harmissaan.
— Päästäisiin me kääntämään heidän sisunsa ulospäin, niin nähtäisiin, mitä lumen alla on, sanoi Esko. — Mennään pois täältä, ennenkuin minä huudan heille heidän kunniansa.
Kun pojat tulivat kotiin, kuulivat he ääniä eteisestä. Avattuaan oven he näkivät häikäisevän näyn.
Eteisen lattialla oli kaksi hienoa polkupyörää. Minna puhui miehen kanssa, joka oli tuonut pyörät.
— Tämä on varmaan erehdys. Ei meille ole ostettu polkupyöriä, sanoi hän.
— Tässä on selvä osoite. Kyllä ne ovat tänne tulevia, sanoi mies ja ojensi Eskolle kirjeen.
Päällekirjoitus oli:
Esko ja Simo Linja. Tohtori Elis Somerin luona. Alla oli katu ja
numero.
Eskon kädet vapisivat, kun hän avasi kirjekuoren. Sisällä oli paperi, jossa seisoi:
"Koko valmennusleirin urheilijoitten sankka parvi lähettää Eskolle ja Simolle tervehdyksensä. Pyörät ovat muistolahjoja kelpo pojille. Hei, hei, Suomi!"
— Hurraa ne ovat meille, huusi Esko luettuaan kirjeen.
— Ihanat Wanderer-pyörät, voi kamalaa! — Simo huusi ja nauroi.
Molemmat alkoivat tarkastella pyöriä, nostaa ja käännellä niitä.
Mies poistui hymyillen, ja Minna alkoi kysellä uteliaana, keitä ne oikeastaan olivat.
— Meillä on hyviä urheilijaystäviä ja he ovat lähettäneet nämä meille, selitti Simo.
— Lähtään heti ajelemaan, minä en malta odottaa, sanoi Esko.
Kaksi hyvin onnellista poikaa ajoi hetki sen jälkeen pitkin katuja. He olivat jo aikoja sitten oppineet toveriensa pyörillä ajamaan.
Ensin suunnattiin matka Agda Åhlgrénin vesimyymälän luo.
Siellä pojat kertoivat urheilijoitten pelastumisesta, jonka Agda muuten oli kuullutkin Joosepilta.
Sieltä lähdettiin Hetti tädin luo.
Ihmeekseen tapasivat pojat enonsa täällä.
He kertoivat innossaan pyöristään, näyttelivät niitä joka puolelta ja kehuivat.
— Tulkaa nyt sisään, niin saatte kuulla jotakin, sanoi Hetti täti ihmeteltyään pyöriä.
Pojat menivät uteliaina sisään, sillä tädin ääni oli ollut tavattoman juhlallinen.
— Tämä näkyy olevan oikea onnen päivä, sillä minäkin olen saanut ison lahjan, sanoi eno.
— Keneltä? Hetti tädiltäkö? kysyi Simo.
— Niin juuri. Hän on antanut itsensä minulle.
Pojat seisoivat vähän hämillään eivätkä tietäneet mitä sanoa.
— Ettekö ole iloisia saadessanne myöskin äidin sijaisen, sanoi Hetti täti ja syleili poikia.
— Hurjan iloisia, tätä me toivottiinkin. Keksikö eno itse tämän? sanoi
Simo.
— Ei minua ainakaan kukaan siihen kehottanut, sanoi eno ja otti
Hetti-tätiä vyötäisiltä.
— Älä ole näkevinäsi, muuten se häpee, kuiskasi Simo Eskolle.
Kun iloinen ja puhelias seura istui kahvipöydän ääressä, kertoi Esko poikien viimeisen seikkailun.
— Tepä olette toimeliaita poikia, minä olen oikein ylpeä teistä, sanoi
Hetti täti lämpimästi.
Sitten hän kertoi, mitä eno ja hän olivat päättäneet tulevaisuuden suhteen.
He antaisivat heti kuuluttaa kirkossa ja häät vietettäisiin parin viikon perästä. Sillä aikaa saavat pojat polkupyörineen olla Uskin poikien luona Karjalohjalla.
— Te saatte tulla kotiin vihkiäisiksi ja lähteä senjälkeen saaristoon. Alamäen täti on luvannut ottaa teidät luokseen viikoksi. Minä soitin jo hänelle ja kerroin uutisen.
— Missä te olette sillä aikaa?
— Teemme pienen häämatkan Imatralle ja tulemme sitten minun huvilalleni, jossa vietämme yhdessä koko kesän, sanoi Hetti täti.
— Mutta eikö morsiamet tarvitse kaikenlaista? Reikäompelusta ja sellaista? kysyi Esko.
— Minulla on jo täydellinen koti ja vähitellen voimme hankkia, mitä puuttuu.
— Missä me asutaan talvella?
— Te muutatte kaikki minun luokseni, sillä nämä ovat minun omia
osakkeitani. Kaksi huonetta on vuokrattu rohdoskaupan myyjättärelle.
Hän saa muuttaa, kyllä nyt saa huoneita. Sillä lailla saamme työhuoneen
Elikselle ja oman turvapaikan uusille pojilleni.
— Mutta saa nähdä, suostuuko Minna kaikkeen tällaiseen. Mitähän hän sanoo? kysyi Simo.
— Hän lähtee nyt lomalle. Kerrotaan hänelle uutinen vasta syksyllä, ehdotti eno levottomana.
— Ei häneltä voi salata suurempia asioita. Sitäpaitsi on vaarallista toimia ominpäin kysymättä häneltä, varoitti Esko.
— Kamalan vaarallista, vahvisti Simo.
— Minä en ainakaan kerro, sanoi eno.
Hetti nauroi makeasti ja sanoi:
— Miesparat. Kylläpä te olette eläneet ankaran käden alla. Minä en pelkää Minnaa, enkä juuri ketään muutakaan. Eikä hänen suostumustaan nyt kysytä. Huomenna tulen järjestämään asiat. Hän saa tulla syksyllä keittäjättäreksi meille, tai muuttaa. Valitkoon itse, mutta emäntä olen minä. Soittakaa minulle, jos perästäpäin nousee myrsky.
— Mutta minä en osaa olla juuri muuta kuin matematiikan dosentti, tai ehkä tulevaisuudessa professori, sanoi eno hiljaisesti.
— Sinusta tulee koko talon kunnioitettu isäntä, jonka tahtoon kaikkien on alistuttava, sanoi Hetti täti päättäväisesti.
Tohtori näytti olevan ymmällä näin suuresta kunniasta, mutta Esko sanoi:
— Niin meistäkin. — Välistä tapahtuu hurjan paljon kivoja asioita.
Nyt mekin saadaan oikea koti.
— Me olemme olleet neljä yksinäistä ihmistä ilman perhettä ja rakkautta. Kun me nyt liitymme yhteen, niin kestämme paremmin vaikeat ajat ja koettelemukset, sanoi Hetti täti ojentaen toisen kätensä pojille ja toisen sulhaselleen.
— Olkaamme kiitollisia siitä, mitä me kaikki nyt saamme, sanoi tähän enokin tavattoman liikutuksen vallassa.
— Jeh. Polkupyöristä ja huvilasta ja kodista, lisäsi Esko.
— Ja enosta ja tädistä, täydensi Simo.
— Ja me rakkaista pojistamme, lopetti eno.