I.

JUNAMATKA.

— Junassa tulee merikipeäksi, kun matkustaa kotoa pois. Muuten ei koskaan.

— Kun on ikävä, niin tuntuu kuin vatsa olisi aivan tyhjä. Ilmakaan ei pidä suolenseiniä erillään toisistaan.

Kaksi valkotukkaista poikaa puheli istuen vieretysten kolmannen luokan penkillä.

Vastapäätä istui keski-ikäinen neiti, joka nyt puuttui poikien keskusteluun.

— Minne pojat matkustavat?

— Helsinkiin kouluun. Me asutaan Karjalohjalla, jossa isä on maanviljelijä ja eläinlääkäri, minun nimeni on Sakari Uski ja tuo toinen on Seppo Uski ja me ollaan 13-vuotiaita, vastasi lyhempi pojista. Sanat sujuivat kuin ulkoläksy.

— Enhän minä, poikaseni, kysynyt tuota kaikkea, sanoi neiti.

— Paras antaa heti tulla koko jorotuksen, aikaa myöten saa kuitenkin vastata kaikkiin näihin kysymyksiin. Minua kutsutaan Sarriksi, mutta äiti lausuu ärrät niinkuin kahvimylly jyrisee, kun sillä jauhaa herneitä. Luulisi äitiä ranskalaiseksi, vaikka hän on vain Jääskestä. Meidän kotimme nimi on Varpuniemi, ja viimeiset kiinnitykset maksettiin tässä kuussa, niin että isä huokaa helpotuksesta, ainakin koko syyskuun, paitsi öillä, jolloin hän kuorsaa, samalla tavalla kuin äiti lausuu ärrät.

— Kylläpä sinulta puhe sujuu, hymyili neiti.

— Minä olen Aaron, joka puhuu, Seppo on Mooses, jolla on kankea kieli ja huono puheenlahja.

— Jolla on viisautta ja joka johtaa tärkeissä asioissa, lausui Seppo rauhallisesti. — Sitäpaitsi minä puhun selvää suomea, kun vain saan puheenvuoroa sinulta.

— Teidät oppii erittäin hyvin erottamaan, vaikka olette noin toistenne näköisiä, tuumi neiti.

— Seppohan on puolipäätä pitempi minua. Se tulee siitä, että hänellä on ruskea syntymämerkki rinnassa ja pää tähtää aina ylöspäin, jotta silmät pääsisivät etemmäksi siitä rumasta merkistä, sanoi Sarri.

— Sarri, sinä olet halpamainen, minä en kerro koskaan kenellekään, että sinä juoksit pakoon lehmiä viime vuonna, sanoi Seppo.

— Syökää omenia, kiltit pojat, tässä on kaksi kummallekin, sanoi neiti hätääntyneenä.

Pojat nousivat seisomaan ja kumarsivat kohteliaasti, haudaten hampaansa ja ikenensä omeniin.

— Sitäpaitsi meidät erottaa kulmakarvoista, jatkoi Sarri. — On harmillista, kun kaksoset ovat aivan toistensa näköisiä. Ihan kuin olisi kaksi apinaa ja yksi ihminen. Sitävarten me laitettiin kulmakarvat erilaisiksi.

— Mitä, ovatko teidän kulmakarvanne keinotekoiset?

— Minä leikkasin ne pois nahkaa myöten kahdeksan kertaa ja sitten ne tulivat tuuheiksi ja vähän tummemmiksi kuin Sepon. Eikös Seppo olekin vähän haalistuneen näköinen?

— Tosiaankin, teidän kulmakarvannehan ovat aivan erilaiset.

— Niin, ne ja pituus ja kieli.

— Seppeli, älä potki eväskoria. Me kutsutaan Seppoa Seppeliksi, kun se kerran laittoi ilmalaivan ja sitoi kissan nenäliinalla sen alle ja laski lentämään. Ja ilmalaiva lensi uuninpiipun tasalle ja halkesi, rätskis sanoi vain, ja kissa tuli elävänä ja iloisena maahan, vaikka sillä ei ollut laskuvarjoa, mutta Saima suuttui ja sanoi, että eläinlääkärin pojat eivät saa olla eläimenrääkkääjiä. Sitäpä me ei ollakaan, paitsi vahingossa. Siitä asti me olemme kutsuneet Seppoa Zeppeliiniksi, josta tuli Seppeli.

— Kuka Saima on?

— Saima Uski eli Saimuski, meidän vanhin sisaremme, ja hänestä oli tulla ikäneito, mutta Lauri Hannila pelasti.

— Minä tutustuin erääseen neiti Saima Uskiin Helsingissä. Hän on noin parinkymmenen korvissa ja hyvin sievä ja herttainen. Ette kai tarkoita häntä? Onko hän kaunis vaaleakiharainen tyttö?

— On, mutta ei sisaret koskaan ole kauniita. Kaikki pojat sanovat, että muut tytöt voivat olla kauniita, mutta sisaret ei milloinkaan.

— Entäs äidit?

— Äidit, tietysti äiti on kaunis, Sarrin ääni sai hellän soinnin.

— Jeh, äiti on niinkuin naisen olla pitääkin, yhtyi Seppo puheeseen.
Hän oli istunut vaiti pitkän aikaa.

— Sisarenne on siis naimisissa? kysyi neiti.

— Eikö mitä, kihloissa vain, ja se sitten vasta on harmillinen tila, sanoi Sarri.

— Mitä puhut! Sehän on ihmisen ihanin aika, elämän kevät, sanoi neiti, ja silmät kuvastivat kaihoa.

— Sitä en usko, sillä Lauri ja Saimakin toivovat sen ajan loppuvan ja puhuvat vain naimisesta. Mutta nuoremmille veljille on kiusallista ja alentavaa nähdä miten oma sisko on kummallinen.

— Naiset ovat aina omituisia, mutta pahinta on, että Laurikin viitsii, ja Lauri on sentään oikea mies. Hän on saanut urheilupalkintoja ja tietää paljon oikeita asioita, sähköstä ja muusta, kertoi Seppo.

— Miten Saima ja Lauri käyttäytyvät? kysyi neiti hartaasti tiedonhaluisena.

— Ei sellaista viitsi katsoa eikä kertoa. Äiti koetti puolustaa ja sanoi, että kihlaantuneet ovat sellaisia. Saimuski katseleekin Lauria ihankuin lehmä, selitti Sarri.

— Te ette ymmärrä elämän suuria tunteita, huokasi neiti neitseellisesti.

— Nyt ollaan Keravalla, tule Seppeli, niin autetaan tuo rouva tavaroineen alas junasta. Me ollaan unohdettu olla kohteliaita, vaikka isä käski.

Pojat kiirehtivät rouvan luo, sieppasivat hänen tavaransa ja kantoivat ne asemalle. Sitten he juoksivat takaisin junaan alkaen tyhjentää muita lähellä olevia hyllyjä. Tämä kävi vinhaa vauhtia, tavarat suorastaan lensivät junasta. Mutta nytpä syntyi surina ja meteli, sillä pojat kuljettivat toistenkin omaisuutta pois. Eräs vanha ukko tarttui nyyttiinsä, mutta Seppo heitti sen selkäänsä sanoen:

— Kyllä minä jaksan sen yksinkin kantaa. Toiset alkoivat huutaa, toiset taas kantoivat tavaroitaan takaisin. Vanha, lihava rouva läähätti saaden vihdoinkin kiinni Sepon takista.

— Poika-parka, älä tee minua varkaaksi. Nämä kaksi koria ovat minun omaisuuttani, viekää muut tavarat takaisin.

Seppo pysäytti silloin Sakarinkin ja molemmat alkoivat nyt yhtä avuliaina ja innoissaan kantaa tavaroita sisään. Tämä työ oli tuskin suoritettu, kun juna lähti liikkeelle.

— Kohteliaisuus on aika rasittava tehtävä, huokasi Sarri huiskuttaen ikkunasta jäähyväisiksi vanhalle rouvalle, joka oli istunut korilleen ja kiitti taivasta siitä, että oli lapseton.

Mutta vaunussa ei ollut rauhallista. Matkustajat toruivat, selvittivät tavaroitaan, antoivat pojille hyviä neuvoja ja ihmettelivät nykyajan kasvatusta.

— Antakaa nyt poikien olla rauhassa, heidän tarkoituksensa oli auttaa, sanoi vastapäätä istuva neiti vihdoin. Hän huomasi miten pojat olivat punaisia ja loukkaantuneita.

— Minä luulen, että ainoa tapa, joka kelpaa aikaihmisille, on kun kumartaa ja tarjoaa tuolia ja nostaa pudotetut esineet, mumisi Seppo.

— Taikka istuu suu kiinni ja vielä parempi jos menee toiseen huoneeseen, lisäsi Sarri painaen otsansa ikkunaruutuun.

— Tässä, pojat, on hauska pilalehti, tahdotteko lukea? sanoi neiti ystävällisesti.

Poikien kasvot kirkastuivat, ja pian oli kaksi valkoista päätä kumartunut innokkaaseen lukemiseen.

— Kyllä on hauskaa, että me ei olla naisia, nyt meistä ei koskaan tule anoppeja? Ne mahtavat olla pöhniä ihmisiä. Tunteeko täti yhtään anoppia? kysyi Sarri.

— Pilalehtianopit vain ovat pahoja. Minä tunnen monta herttaista anoppia. Sellaiseksi sinunkin äitisi varmaan tulee, vastasi neiti.

— Minun äidistäni ei ikinä tule anoppia — hyi sentään, sanoi Seppo.

— Kyllä hänestä tulee Lauri Hannilan anoppi, sanoi neiti.

Pojat katsoivat hölmistyneinä neitiin.

— Mitenkähän elämä sitten sujuu kotona? arveli Sarri.

— Meille ja isälle hän kyllä on yhtä hyvä kuin ennenkin, ei hän ole meidän anoppimme, rauhoitti Seppo syventyen uudelleen lukemiseen.

— Voi hassua! huudahti Sarri ja räjähti nauramaan.

— Mille nuori herra nauraa? kysyi vieressä istuva maalaisukko.

— Kun tässä seisoo, että rouva torui miestään, kun tämä kaatoi olutta ruusun päälle, niin että se lakastui.

— Eipä ihme, kun tuhlaa kallista tavaraa sillä tavalla.

— Rouva oli vaan vihainen ruusun tärvelemisestä. Mutta mies lohdutti häntä ja sanoi — — —

— Mikähän sen miehen nimi lie ollut?

— Tässä seisoo vain että Laitinen.

— Lieköhän ollut Oraskylän Laitisia?

— Tämä on vain pilajuttu. Hän sanoi…

— En minä ihmettelisi yhtään jos olisi Juhana Laitinen, se ei ole ikinä välittänyt kieltolaista.

— No, se Laitinen sanoi, että kyllä ruusu siitä toipuu, se on vain jälkihumalassa.

— Mistähän se Laitinen sitä olutta saa? Kaikkia ne sitten lehteen panevatkin. Kun minä tulen kotiin niin panenpa Laitisen kovalle.

— Näihin pilajuttuihin ne panevat mitä nimiä vain sattuu ja laittavat kokoon jututkin omasta päästään, keskeytti neiti Sarrin ja ukon keskustelun.

— Mutta saiskohan ottaa tuon lehden? Ei ne sentään ihan tyhjästä keksi. Merkit sopii akuraatisti Juhana Laitiseen, taitaa olla Laitiskalla ruusukin. Mitä nuori herra meinaa?

— Varmasti se oli Juhana Laitinen Oraskylästä, koska merkit sopii, vastasi Sarri katsoen ukkoa vakuuttavasti silmiin.

— Jahaa niin minäkin, sanoi ukko ja pisti lehden taskuunsa ojentaen markkaa neidille.

— Saatte sen ilmaiseksi, sanoi neiti. — Nyt me saavumme pian
Helsinkiin. Onko teitä kukaan vastassa asemalla?

— Meillä on täti, jonka nimi on Naimi Vesilä, joka on ollut naimisissa äidin veljen kanssa, mutta joka ammuttiin sodassa aikoja sitten, alkoi Sarri suulaasti kertoa.

— Tätikö ammuttiin?

— Ei kun äidin veli. Nyt me saamme asua tädin luona, ja hän on luvannut hoitaa meitä kuin omia lapsiaan, mutta se ei ole juuri hauskaa.

— Kuinka niin?

— Kun hänellä on ollut vaan yksi tyttö, jota hän hoiti niin, että se hyvin pian kuoli.

— Mitä puhut? Sehän on kauheaa.

— Niin, tulirokkoon se kuoli.

— Onko teillä tuttuja Helsingissä?

— On joitakin pöhniä sukulaisia, mutta paraiten tunnemme tädin.

— Minutko?

— Niin, eikö me olla hyviä tuttuja?

— Kyllä poikaseni. — Neidin kasvot loistivat mielihyvästä. Tässä saatte nimikorttini.

— Silja Sylvia Letala, hei, sepä luisuu kielellä kuin vaseliini.

— Mitä täti on muuta, paitsi nainen? kysyi nyt Seppo, joka oli pitkän aikaa lukenut "Poikien Urheilulehteä".

— Minä olen postineiti. Kirjoitan osoitteeni tähän nimeni alle, niin te varmaan joskus tulette minua tervehtimään.

— Kyllä tullaan, huomenna tai ylihuomenna, lupasi Sarri.

— Tai milloin vain sopii, lisäsi varovaisempi Seppo.

— Älkää vain unohtako minua.

— Ei ikinä!

— Se puuttuisi vielä!

Nyt oltiin asemalla, otettiin jäähyväiset ja erottiin. Jäljessään pojat kuulivat ukon mumisevan:

— Vai on Laitisella niin viljalti olutta.

Naimi-täti löytyi helposti asemalta, hän oli sovitussa paikassa.

— Tervetuloa, rakkaat lapset. Otetaan ajuri, huomenna saamme sitten tavaranne kotiin. Nyt on niin myöhäistä. Kotona odottaa meitä vahva illallinen. Olette kai nälkäisiä? puheli täti hommaten ja järjestellen.

Pian saavuttiin tädin kotiin Ratakadulle. Siellä pojat kohteliaisuudesta söivät enemmän kuin jaksoivat, sillä he olivat syöneet pitkin matkaa eväitään.

Sitten täti näytteli huoneita puhuen yhtämittaa.

— Tässä on ruokailuhuone, tässä minun huoneeni ja tuossa asuu Ossi.

— Kuka on Ossi? kysyi Sarri.

— Hän käy samaa koulua kuin tekin ja on asunut luonani jo vuoden. Ossi on viimeisellä luokalla ja hyvin herttainen ja kohtelias poika. Hänen esimerkkiään teidän tulee seurata. Mutta tässä on oma huoneenne. Mitä pidätte siitä?

— Kiitos, se on kuin isojen poikien huone, kirjoituspöytä, kirjahylly ja keinutuoli. Tämä vasta on kivaa, huudahti Sarri ihastuksissaan.

— Osataankohan me asua tässä? kysyi Seppo katsellen komeaa seinämattoa.

— Eikös se hieno neiti voisi olla täällä?

— Kuka neiti?

— Se joka avasi oven, kun tulimme.

— Sehän oli Lempi, meidän kotiapulaisemme. Tuossa hän onkin. Tässä on
Sakari ja tämä on Seppo, tervehtikää nyt, pojat.

— Terveisiä Karjalohjalta, sanoi Seppo.

— Niin juuri, lisäsi Sakari.

— Tervetuloa ihmisten ilmoille, toivotti Lempi ja meni pois.

— Järjestäkäähän nyt tavaranne paikoilleen. Mutta ennenkuin aloitamme yhdyselämämme ehdotan, että sovimme menettelytavoista. Olen kirjoittanut tähän paperille toivomuksiani, sanoi Naimi täti ja luki:

"Pojat eivät karkaa merille, eivät osta aseita, eivät käytä laskuvarjoa eivätkä tuo kulkukoiria taloon. Jokaisella on henkilökohtainen vapautensa, jota ainoastaan soveliaisuus rajoittaa."

— Tädillä voi olla jokin erilainen soveliaisuusraja, kuin meillä.
Pannaan kuolemanvaara sen sijaan, sanoi Sakari.

— Mikä kuolema täällä Ratakadulla uhkaisi näin rauhanaikana? ihmetteli täti. — Mutta pannaan omatunto sen sijaan.

— Olkoon menneeksi, mutta minä en vastaa Sarrin omastatunnosta, se on eri kiero silloin kun hän joutuu kiikkiin, sanoi Seppo.

— Pyh! Seppo ei ymmärrä minun erikoista elämisen taitoani, tiuskaisi
Sakari.

— Onko teillä ehdotuksia ja lisäyksiä tähän sopimukseen? kysyi täti.

— Me haluaisimme nukkua myöhään lupapäivinä, pitää kutsuja syntymäpäivinä, käydä koiranäyttelyssä ja katsomassa sivistäviä elokuvia, niinkuin Suomisen Ollia, ja pitää matelijoita ja nilviäisiä ja sammakon mätiä lasipöntöissä, lateli Sakari.

— Me luvataan kiilloittaa neljä paria toisten kenkiä viikossa ja leikata pois tädin liikavarpaat ja riippuvat syntymämerkit, lisäsi Seppo.

— Se on liikaa, torjui täti. — Sitten voimme kaikki allekirjoittaa sopimuksemme.

— Jeh! Omalla punaisella verellä.

— Sinisellä musteella. Mutta nyt on aika mennä nukkumaan. Hyvää yötä poikaseni. Toivon, että te viihdytte tädin luona, sanoi täti ja vetäytyi pois.

— Tämä huone on aika komea ja lattia on kuin pöytä, mutta meidän huoneemme Varpuniemessä on sentään…

Lause jäi kesken, sillä Seppo tunsi kotihaikeuden puristavan kurkkuaan.

— Täti on perin ystävällinen, mutta äiti on sentään… Eikö sinusta äidit ole kaikkein tärkeimpiä naisia. Ja niitten pitäisi varsinkin iltasilla olla poikien luona, jotka silloin ovat huonolla elämisen päällä. Seppeli, nostetaan sängyt vieretysten.

— Se on hassua.

— No, hyvää yötä sitten.

Pojat riisuutuivat ääneti ja kiipesivät vuoteisiinsa. Valo sammutettiin ja molempien sängyistä kuului hiljaista supatusta.

Kului hetken aikaa, sitten Seppo kuiskasi:

— Sarri, kuule Sarri, nostetaan vaan.

Hyvin hiljaa ja varovasti vedettiin sängyt vieretysten. Parin minuutin kuluttua nukkui kaksi valkopäätä sikeää lapsen unta.