II.
KIRJEENVAIHTOA.
Ratakadulla torstaina
Rakas Äiti, äiti.
Eikö ole tarpeeksi kun kirjoittaa päivän alkuun? Sen muistaa. On vähän hankalaa, kun tulee kouluun kolmannelle luokalle, kun on lukenut vain kotona ja ollut yksi opettaja, herra Lehtonen, jonka minä hoksasin raitsikassa ja hänestä oli tullut sotamies ja antoi paikan vanhalle rouvalle, joka seisoi ja piteli kiinni remmistä katosta ja sen puseron ja hameen välillä oli aukko, josta näkyi valkoista liiviä vahingossa, kun käsi oli ylöspäin. Koulussa on monta konstia, mitä me ei olla aavistettukaan, ei saa juosta käytävissä ja luokalla saa puhua vain kun huitoo ja opettaja sanoo että: Uski ja täytyy antaa selkään monelle, omasta ja Sarrin puolesta ja rusettia ei voi pitää takissa ja linkopyssyt ja huuliharput opettajat nykäsevät, vaikka ne ovat kyllä muuten rehellisiä ja parempia kuin luulisi. Monella on sentään äkkinäinen ja topakka ääni, että pelästyy kun se nopeasti kysyy. Nyt meillä on parempi olla kun me urheillaan reimasti ja osataan läksyt, kun Lehtonen opetti jo melkein kaikki, mitä täällä opetetaan. Mutta Sarri joutuu välistä kiikkiin, kun on lyönyt pesäpalloa iltapäivän ja minä vasta illalla sitä opetan ja nyt muistui mieleeni että isopallo jäi sinne, lähetä rakas äitimuru, se tänne.
Täti on muuten hyvä, mutta hämmästyy ja puhuu paljon ja hiukset ovat päivällä päässä ja yöllä piirongilla, melkein kaikki, Sarri näki, kun kerran kävi hakemassa hammastippoja tädiltä, kun hammasta pakotti ja Lempi on ihan kuin Saima ja kihloissa sulhasen kanssa ja hieno paitsi kynnet. Nyt ei ole muuta sanottavaa, kuin siitä koti-ikävästä ja se on kruinaa, niin että minä jätän sen Sarrille.
Ystäväsi Seppo Uski.
J.K. Nuttura vain oli piirongilla.
Seppo oli tehnyt vahvasti työtä. Hän piti velvollisuutenaan täyttää koko arkin ja koetti kirjoittaa nuhteetonta kirjakieltä.
— Kirjoita sinäkin, Sarri, jotakin.
— Sinä olet jo kirjoittanut kaikki asiat, vastasi Sarri liimaten ikkunaan irvistelevän ukon, jonka hän oli leikannut paperista.
— Voit kirjoittaa Ossista ja kylpyhuoneesta ja niistä kahdesta housun reiästä.
— Reiät olivat sinun työtäsi ja nyt panet minut tunnustamaan.
— Silloinhan sinun ei tarvitse hävetä kirjoittaa niistä. Jos kerrot äidille kunnollisella tavalla asian, niin saat tämän kumiletkun, houkutteli Seppo.
— No olkoon menneeksi.
Sarri istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti:
Päällekirjoitus sama kuin Sepollakin.
Molempien housut olivat tuolilla päälletysten arkihousut, ne harmaat, joissa takatasku on liian pieni ett'ei pallo mahdu koska oli ilta ja me oltiin paitasilla. Sitten piti jakaa lakritsitanko ja Seppeli pani sen tuolille ja puukon päälle ja löi silitysraudalla ja lakritsi meni poikki ja veitsi oli terotettu niin että housut menivät myöskin poikki niin pitkälti kuin veistä riitti. Nyt meillä on ollut samettihousut koulussa ja pojat kutsuvat minua samettisarriksi ja Seppeliä sofföörisepoksi niin että täytyy saada Lempi paikkaamaan reijät. Täti ei anna pitää parasta pukua, vaikka Ossi on aina niin hieno. Ossin nimi on Häger ja sellaista poikaa ei ole maalla ainakaan. Vaatteet ovat komeat kuin virkamiehellä ja hän laulaa niin että pallea paisuu ja jokainen joka kuulee huokaa ja tulee nälkäiseksi. Sitten täällä on sisässä mainio uimahuone mutta ei järveä paitsi kylpyamme johon tulee lämmintä vettä. Kaupungissa on ihmeellistä asua kun on aina ollut maalla mutta me totumme kyllä kun vaan ei näytä kellekään että hämmästyy tai ei tiedä. Seppeli sanoo että isälle täytyy laittaa terveisiä että hyvä on että hän on maalla sillä täällä ei tarvita eläinlääkäriä kun tällä ei ole eläimiä paitsi ajurinhevosia ja koiria. Meillä on välistä ikävä ja illalla me muistetaan mitä äiti sanoi. Terveisiä Jerelle että hoitakoon hyvästi varsoja, joitten nimiksi pitää panna Reksi ja Vaksi, jotka merkitsevät rehtoria ja vahtimestaria ja että täällä on vimmatusti naisia ja ihmisiä.
Kunnialla Sakari Uski.
J.K. Pilkut ovat vaikeita panna ja matematiikka on harmillista.
— Kauheaa, tähän meni koko iltapäivä. Anna nyt kumiletku.
— Mutta sinä et selittänyt selvästi, että minä en huomannut, että housut olivat tuolilla ja että minä tein sen vahingossa.
— Jos et anna letkua, niin minä poltan tämän kirjeen! En minä sen enempää jaksa kirjoittaa, kun äiti sitäpaitsi tahtoo, että täytyy kirjoittaa kauhean hyvää kieltä ja muuta.
— No, tuossa saat letkun.
Sakari juoksi kylpyhuoneeseen, sitoi letkun alapään umpeen ja pani toisen pään vesihanaan niin että vesi tunkeutui sisään. Letku paisui paksuksi kuin makkara ja Sarri sitoi toisenkin pään kiinni. Hänellä oli metrinpituinen, raskas, punainen letku. Sitten hän pani vihreän kurkun toiseen päähän ja vuoli kurkkuun silmät ja suun. Suuhun pistettiin halkaistu punainen pahvinen kieli. Otus oli todella kamalan näköinen, ja Sarri juoksi näyttämään sitä Sepolle.
— Mitä me nyt tehdään tällä? On surkean viheliäistä, jos sillä ei saada aikaan oikein kivaa.
— Pannaan se Ossin sänkyyn.
Samassa eteisen kello soi.
— Tule, saat nähdä, huusi Sarri ja ryntäsi ovelle, Seppo kintereillään. — Ossi tulee kotiin.
Sarri pisti käärmeen varovaisesti ulos kirjelaatikosta, kiersi sitä edestakaisin ja sihisi hampaittensa lomitse.
Ulkopuolelta kuului kimakka huuto, sitten kiireisiä askeleita portaita alas.
Sarri veti käärmeensä nopeasti pois.
— Se olikin nainen, joku vieras nainen, sanoi Seppo pelästyneen näköisenä. — Lähde nyt pakoon ja nopeasti.
— Tule mukaan, sanoi Sarri, jolla jo oli lakki päässä.
— Enhän minä ole tehnyt mitään.
— Ei ne erota meitä, tule vaan.
Pojat juoksivat keittiön kautta ulos eivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat Tähtitorninmäellä. Siellä he istuutuivat penkille ja tuijottivat Luodolle päin.
— Kirjoissa pojat karkaavat merelle, kun he eivät menesty kotonaan, sanoi vihdoin Sarri.
— Koti on kaukana, huokasi Seppo.
— Olisikin tämä tapahtunut kotona, kyllä me siitä sitten selviydyttäisiin, mutta Naimi-täti ei ymmärrä mitä kaikkea voi sattua lapsille ja etenkin pojille ja kaksosille.
— Milloinka me nyt voimme lähteä kotiin, nytkin on jo illallisen aika.
Minne panit letkun? kysyi Seppo.
— Voi kauhistus, se unohtui eteisen lattialle.
— Kuule, Sarri, kirjoitetaan kirje.
— Voisihan koettaa. Minä repäisen lehden muistikirjasta. Sinä osaat kirjoittaa parempia aineitakin, kyhää sinä oikein naisensydämen kirje.
— Minkälainen se on?
— Semmoinen, joka liikuttaa sen sydäntä. Naimi-täti tulee liikutetuksi vähänväliä.
— Niin, kun hän lukee värssyjä kuolinilmoitusten alla, tai kuvauksia nälkäkuolemasta, tai kun joku jää leskeksi kahdeksan lapsen kanssa.
— No sekoita sellaista joukkoon.
Seppo alkoi kirjoittaa otsa rypyssä.
Rakas Naimi-täti.
Sellaiset pojat, jotka tahtovat vähän laskea leikkiä ison toverin kanssa, jonka nimi on Ossi Häger, ja vahingossa pelästyttävät toista naista, jonka nimeä me emme vielä tiedä, eivät ole niin häijyjä kuin joku nainen luulee. Jos se nainen on tullut heikkohermoiseksi, hulluksi ei sentään kukaan sellaisesta tule, niin me ollaan pahoillamme siitä ja luvataan jollakin tavalla tehdä hänelle hyvää. Vaikka hieroa päätä, ei vasten karvaa. Meillä on nälkä ja kerran meistäkin seisoo värssy ilmoituksen alla. Sarri sen teki, minä annoin letkun.
Sarri ja Sarrin veli Seppo Uski.
J. K. Kotona tapahtui välistä paljon pahempaa.
Kirje kierrettiin kokoon, ja pojat lähtivät kotiinpäin.
— Katsos tuota kuvapatsasta, sen nimi on "Rääkkäys", ei niilläkään ole hyvä olla, sanoi Sarri.
— "Haaksirikkoiset" se on. Ei merelläkään ole kovin hääviä.
Pojat menivät kotiin keittiön kautta. Onni suosi heitä, sillä Lempi oli sisällä. Kirje jätettiin pöydälle ja pojat hiipivät hiljaa huoneeseensa ja menivät sänkyihinsä sytyttämättä valoa.
Sillävälin oli Naimi-täti tullut kotiin. Hänellä oli oma avaimensa. Tullessaan sisään hän astui jollekin liukkaalle, pyöreälle, luisuvalle esineelle, joka halkesi paukahtaen ja ruiskuttaen vettä Naimi-tätiä vastaan. Eteisestä kaikui huuto läpi koko huoneiston. Lempi riensi keittiöstä ja Ossi, joka juuri tuli portaissa, ryntäsi sisään sytyttämään valoa.
— Vesikäärme, suuri vesikäärme, huusi Lempi. — Se sylkee vettä.
— Ota pois se kamala peto, sanoi Naimi-täti vapisevin huulin juosten ruokasaliin.
Ossi otti letkun keppinsä päähäni ja tutki sitä.
— Tämä on poikien käsialaa, se on vain leikkikäärme, rauhoitti hän naisia.
Samassa soi puhelin ja Ossi meni vastaamaan.
— Täällä puhuu tohtori Hait. Minun vaimoni kävi juuri teillä ja sanoi, että ovestanne luikerteli suuri punainen käärme häntä vastaan. Koska otaksun, että häntä on peloitettu sopimattomalla leikinteolla, minun täytyy lausua ankara paheksumiseni.
— Me emme tiedä asiasta mitään, koetti Ossi puolustaa.
— Ottakaa selvä rikollisesta. Vaimoni on saanut hermokohtauksen ja sanoo, että häntä vastaan on tehty murhayritys. Toivon, että voitte selvittää tämän anteeksiantamattoman tapahtuman.
— Ei suinkaan kenenkään tarkoitus ole ollut… aloitti Ossi.
— Hyvästi!… ja puhelin soi korvaan.
Naimi-täti ei tullut juuri lempeämmäksi kuultuaan tämän välikohtauksen.
Lempi kuivasi polvillaan eteisen lattiaa ja murisi tuskautuneena.
— Kutsu pojat tänne, Ossi, sanoi täti.
— He eivät ole kotona.
Illallinen oli kolkonlainen. Täti tuumi tepsiviä rangaistuskeinoja ja Ossi pani useaan kertaan alulle keskustelun, saamatta muuta kuin yksitavuisia vastauksia. Syötyään vetäytyivät molemmat huoneisiinsa.
Täti veti esille kasvatusopin nuorilta päiviltään, mutta ei löytänyt tilaisuuteen sopivaa kohtaa. Kun aika kului, hän alkoi tulla levottomaksi. Missähän pojannaskalit viipyivät?
— Tässä on kirje rouvalle, se oli keittiön pöydällä, sanoi Lempi.
Naimi-täti luki sen moneen kertaan, pudisti päätään ja vilkuili kasvatusoppiin.
— Poika raukoilla on nälkä. Lempi, vie heille ruokaa.
Nälkä olikin suurin kärsimys maailmassa Naimi-tädin mielestä. Hänen sydämensä suli kuin vaha kun hän ajatteli, että pojat kärsivät ruoan puutetta.
— Tässä on teille ruokaa, mutta minä en antaisi teille hiventäkään, sanoi Lempi pojille.
— Lähettikö täti meille ruokaa? kysyi Sarri alkaen syödä.
— Lähetti. En kai minä sitä muuten toisi.
— Naimi-täti on samaa sukua kuin äiti, sen huomaa heti.
— Samaa on selvästi, vakuutti Seppokin.
— Kuules, Lempi, älä ole homehtuneen näköinen. Sano mitä meidän on tehtävä, että tulisit hyvälle päälle.
— Ei minulla ole muuta tarvetta — kuin vaikea kirje, joka olisi värkättävä.
— Kirje! Kirjeitä koko päivän niin että niihin on hukkua. Minä olen jo kirjoittanut kaksi, käsi herpautuu vähemmästäkin.
— Tuo tänne, minä kirjoitan, sanoi Sarri iloisena, kun pilvet eivät näyttäneet enää varsin uhkaavilta.
— Mutta jos kerrotte muille?
— En, jos paikkaat kaksi reikää housuissamme.
— No olkoon menneeksi. Tässä on paperia. Kyllä minä osaan kirjoittaa, mutta kun Santeri on niin sivistynyt, niin se nauraa, jos kaikki ei ole jämtisti laitettu. Pane nyt päällekirjoitus että 'kaivattu Sanderi'.
— Kuka se Santeri on? kysyi Sarri.
— Oikea virkamies ja sulhanen, postiljooni ja kirjeenkantaja.
— No mitä sitten? Tässä seisoo jo: kaivattu Santeri.
— Kirjoita vaan herraskieltä, varoitti Lempi, jota epäilytti Sarrin omavaltainen konsonanttien muuttaminen. Kirjoita sitten jotain ikävästä ja käytä kauniita sanoja.
Sarri tuumaili ja kirjoitti.
— Sano sitten että palkkaa on korotettu 50 markalla ja että Vihtori pyysi "eläviin", mutta minä en mennyt, kun Santeri ei kärsi Vihtoria ja kun ei ollut vapaailta. Kerro, että uusi paikka hampaasta lohkesi, ja sitten vähän rakkaudesta ja tapaamisesta ja että minun syntymäpäiväni on viikon perästä, ja loppuun minä panen nimeni. Lue nyt kirje.
Ja Sarri luki kirjoittamansa:
Kaivattu Santeri,
Minulla on huisin ikävä sinua, kunnon veli, niin ikävä, että tekee mieleni itkeä, niinkuin naisten möhlä tapa on. Naimi-täti antaa nyt minulle 50 markkaa enemmän palkkaa ja se on kivaa ja Vihtori pyysi "eläviin", mutta koska sinä inhoot häntä, niin minä en mennyt, kun ei ollut vapaa ilta. Hampaat alkavat lahota, niin että kieltä raapii ja minä rakastan yhtä miestä, joka on varmaan se sulhanen ja tahtoisin tavata sinua vaikka taivaassa. Tule tänne syntymäpäiväksi ja tuo lahjoja, linkkuveitsi, tai sähkölamppu, tai koiranpentu…
— Älä nyt. En. minä sellaista huoli, pane ennemmin alpummi tai kampa. Entisestä on piikit melkein poikki. Ei saa sanoa Naimi-täti, vaan, rouva ja pane että se sulhanen on Santeri.
— Kyllä tämä on hyvä. Nyt minun on uni.
Mutta Lempi vaati lujasti jälkikirjoitusta, joka kirjoitettiinkin.
J.K. Anna kampa tai alpummi, Naimi-täti on rouva ja Santeri on sulhanen.
Muisdellen Lembi Inginen.
Allekirjoituksen pani Lempi itse ja lähti tyytyväisenä keittiöön.
Pojat makasivat levottomina vuoteillaan. Uni ei ottanut tullakseen.
— Mikähän tapa sekin on, että sanotaan hyvää yötä, tuumi Sarri.
— Ehkä se on välttämätöntä vain meillä Varpuniemellä.
— Hänpä lähetti illallista meille.
— Lähetti. Kaikki ihmiset eivät ole kuin äiti. Ei aivan kuin äiti, vaikka ovat sukuakin. Minä olen jo rukoillut ja kaikki olisi valmista.
— Hyvää yötä Seppeli, nukutaan vaan.
— Hyvää yötä Varpuniemi ja kaikki.
Naimi-täti nukkui jo. Hän ei aavistanut mitenkä pikkupoikien on vaikea saada unta ilman "hyvää yötä". Etenkin kun isä ja äiti ovat Varpuniemessä.