VI.
LOMA-AIKA.
— Kun minä olen kotona, niin minä olen kotona, sanoi Sarri istuessaan matolla takan ääressä Varpuniemen ruokatuvassa, tai lämpötuvassa, joksi pojat nimittivät ruokasalia.
— Entä sitten? kysyi Seppo.
— On niin hyvä olla silloin, kun on hyvä olla.
— Sakarista näkyy, ettei Uskin suvusta nero sammu, kuului ääni keinutuolista.
— Lauri maffailee aina. Sinä sanoit, että Afrodite kuolee penikkana, kun me annettiin sille hiivaa, että se kasvaisi ja nousisi kuin taikina, ja nyt se on iso koira ja hyvä onkin. Ottaisit sinäkin koiran ennemmin kuin tuon Saimuskin ja ristisit sen Saimaksi, josta vielä kerran saat ristin. Oliko se sanaleikki?
— Se oli hyvin epäkohtelias sanaleikki. Etkö tiedä, Sakari, että "veli on sisarensa ensimmäinen luonnollinen ritari?"
— Kuka niin on sanonut?
— Se on painettu ja siis rahan arvoinen.
— Kittiä minä painetusta! Kun eivät olisi painaneet englannin kielioppiakaan, niin olisi paljon helpompaa koulussa.
— Minä tarvitsen englantia, jotta ymmärrän, suuria kemioja ja luonnontieteitä, joita ei ole käännetty suomeksi, sanoi Seppo.
— Haa, Seppeli osaa jo kaikki suomalaiset tieteelliset kirjat, ilkkui
Sakari.
— Tässä on teille vesipuoloja, kuului äidin ääni ovelta. Se johti sopivalla hetkellä poikien ajatukset muualle.
— Ei mikään ole niin kivaa kuin takkavalkea Varpuniemen ruokatuvassa ja koko perhe vesipuolojen kimpussa, sanoi Seppo katsellen ympäri isoa pöytää, jonka ääreen isä ja Saimakin jo olivat saapuneet.
— Näin ihanaa joulua meillä ei ole ollutkaan — kruinaa vain, kun se on loppumaisillaan, sanoi Sarri. — Paitsi että lomatehtävä on suorittamatta. Kuka luonnollinen poika osaisi kirjoittaa aineen Sokrateesta? Maikka sanoi, että Sysmässä on viisaampia lampaita, kuin meidän luokallamme poikia. Hän vaatii, että meidän on käytettävä omintakeista arvostelukykyä ja kirjoitettava moraalista, antiikin tavoista ja Sokrateen hengen ylevyydestä. Henki ja sisu nousee tuollaista vastaan.
— Minä olen kirjoittanut mehevän aineen. Ensin panin mitä kirjasta lukee ja että kansa rakasti Sokratesta, koska hän oli hurjan puhelias. Oppilaat itkivät, kun hän joi myrkkyä ja Sokrates sanoi että: "Tukkikaa suunne, että minä saan kuolla rauhassa. Sitä varten minä tyyräsin Xantipankin pois." Rouvaansa Sokrates ei vaikuttanut millään tavalla. Rouva vaikutti sensijaan. Ja kun Sokrates kuoli hän sanoi että: "pyörii se kuitenkin", sanoi Seppo.
— Nyt se tyssäs. Galilei on sanonut nuo sanat, oikaisi Lauri.
— Voi katti sentään. Suurmiesten sanoja on hankalaa panna oikeaan paikkaan. Mutta nyt minä en halua pohtia mätiä kouluasioita.
— Kunpa saisi jäädä ensi lukukaudeksi Varpuniemeen, huokasi Sarri.
— Otetaan Lehtonen taas meitä opettamaan, niin saadaan jäädä tänne, ehdotti Seppo.
— Lehtonen ei tule enää tänne, ja muutenkin on säännöllinen koulu terveellinen teille, sanoi isä.
— Laittaisivat koulut vähän kodikkaammiksi, huokasi Sarri.
— Luokan peräseinällä loimuaisi takkavalkea ja sen edessä matto, jolla pojat istuisivat, ja opettaja polttelisi piippua keinutuolissa ja kertoisi Amerikasta ja kyselisi Napoleonista, innostui Seppo.
— Matikan opettaja kirjoittaisi hiilellä laskut takan rapatulle pinnalle ja pojat söisivät vesipuoloja.
— Reksi voisi maata mukavalla mattosohvalla, pitäisi puheita ja heittäisi sohvatyynyn tai tulitikkulaatikon mälvien sällien päähän.
— Kuinka olette yhtenä ainoana lukukautena alkaneet puhua noin vallatonta koulupoikakieltä? kysyi äiti.
— Se on juuri Helsingin sivistyneitten poikien suomea. Katupojat puhuvat aivan toista, raakaa kieltä, selitti Sarri.
— Aimon isä on korkea virkamies, salapoliisi ja laulaa mieskuorossa, ja kuitenkin koko perhe puhuu hurjan mukavasti, juuri kuin koulupojat.
— Nyt on aika käydä levolle, sillä huomenna pojat herätetään kello kuusi aamulla, sanoi isä.
— Minkätähden, sano isä, minkätähden? pyysi Sarri.
— Ette nuku, jos kerron tänä iltana.
— Minä arvaan, me pääsemme matkalle. Isä ottaa meidät toimituksille, eikö niin? kysyi Seppo.
— Osuit oikeaan. Lähden huomenna Nummenkylään tutkimaan ison navetan lehmiä. Sarri ja Seppo saavat vuoroin ajaa. Menkää sanomaan Jerelle, että hän huomenna valjastaa Hilppaan ja varustaa kauroja kylliksi.
— Kiitos isä, se on kamalan kivaa.
— Ei kukaan sovi niin hyvin ihmisisäksi kuin eläinlääkäri.
Pojat ryntäsivät onnellisina Jeren luo tupaan.
— Arvaapas, Jere-pappa, minne me nyt päästään? kysyi Sarri.
— Hevosia en mää vaan tahro öiseen aikaan reerata.
— Ei me tänä iltana enää lähdetä minnekään, mutta huomenna kello kuusi.
— Rauvikko on kehnos kenkäs ja Hilpast ei saara ottaa kuin ankeleekissä asiassa.
— Isä lähtee toimituksille, valjasta vaan, Jere, Hilpas.
— Malviina lupai tulla huomen pohkei hieroon, en mää nyt joura ajoon.
— Kyllä me ajetaan, ja isähän on mukana.
— En mää tierä, jos tee osaatten.
— Tietysti. Etkö tiedä, että jokainen Uski on kelpo kuski. Se on suvun vanha oppi.
— Mää täyryn kysyy tohtoorilt.
— Isä lähetti meidät. Hyvästi nyt ja käske Marin herättää huomenna, sanoi Sarri ja juoksi Sepon seuraamana omaan huoneeseensa.
— Mää en toimituksian oo ennenkään rakentan naisen muiston pääl, eikä se nytkän taira tulla tehryks.
— Huomenna noustaan ennen kuin aurinko nousee ja sika aamulla röhkii, sanoi Sarri.
* * * * *
Kello seitsemän hämärtävänä talviaamuna ajoi Varpuniemen tohtori kaksosineen pitkin Lohjanjärven selkää. Pojat puhelivat ja nauroivat kuin harakat, isä taas vastaili kärsivällisesti kysymyksiin.
— Läikkyikö tämä Lohjanjärvi yli äyräittensä, kun muinaismaailman eläimet pulikoivat tässä?
— Jos tuo iso kallio toisella rannalla olisi magneetti, niin se varmaan vetäisi tämän reen ja meidät kauheaa vauhtia yli järven, koska kannakset ovat rautaa?
— Milloin isästä oli hauskempaa, kun Saimuski syntyi vai kun Hilpas syntyi?
— Onko isä oikeissa naimisissa, kun ei ole anoppia, muuta kuin se mummon komea hautapatsas?
Nummenkylässä kului aika nopeaan. Pojat seurasivat isää, olivat mukana navetassa, tekivät uusia tuttavuuksia, söivät ja joivat kahvia useammassa paikassa.
Osa seuraavaakin päivää kului, ennenkuin iltapäivällä lähdettiin paluumatkalle.
— Olen valvonut suuren osan viime yötä. Nyt minä nukun, istukaa te kuskipukille, sanoi isä.
— Saadaanko me ajaa mitä tietä vaan? kysyi Seppo.
— Antakaa mennä hyvää vauhtia, kyllä Hilpas löytää tien.
Seppo ajoi ja Sakari viilteli piiskalla tienviereistä valkoista hankea.
— Täältä ei ole pitkä matka Kesämäkeen, siellä Janne ja Risto elävät partiolaiselämää isänsä kanssa, sanoi Seppo.
— Mitäs jos — — — sanoi Sarri.
— Nopeammin me sinne saavutaan kuin kotiin.
— Isäkin pääsisi pian levolle.
— Tekisiköhän tuo Hilpas tenää? Koetetaan lystinvuoksi vaan. — Seppo veti ohjaksista, ja Hilpas kääntyi tottelevaisena.
— Jos arvaat, mitä minä ajattelen, niin mennään Kesämäkeen, jos et, niin ajetaan kotiin, sanoi Sarri.
— Sinä ajattelet, että "on pöhnää, jos Seppo arvaa väärin".
— Niin, kyllähän minä sitäkin ajattelin, mutta…
Seppo hoputti jo Hilpasta juoksuun. Pojat tunsivat hyvin tien, sillä he olivat aivan pienestä ajelleet isänsä kanssa lähitienoot ristiin rastiin.
— Alkaa kuukin jo paistaa. Nyt ei eksytä tieltä, voimmehan kysyä vastaantulijoilta varmuuden vuoksi, sanoi Sarri.
— Tuolla metsikössä liikkuu varmaan mustia varjoja. Ammuhan Sarri salonkikiväärillä, se on vällyjen alla.
— En minä ammu. Isä voisi herätä ja käännyttää kotiin, eikä hän saisi nähdä Kesämäkeä ja meidän ystäviämme. Mutta minä säikytän ne pois, jos vaan ovat petoja eikä henkiä.
Sarri veti varovasti isän turkin taskusta sanomalehden, levitti lehdet ja muodosti siitä soihdun tapaisen, käärön, jonka hän sitoi piiskanpäähän. Sitten hän sytytti sen palamaan ja heilutti ilmassa. Metsikössä oli yhtä hiljaista kuin ennenkin, mutta Hilpas pelästyi ja alkoi juosta, niin että aidanseipäät sulivat yhteen.
Sarri heitti soihdun lumeen ja Seppo tiukensi ohjaksia niinpaljon kuin jaksoi.
— Älä vaan huuda, silloin me ollaan helisemässä, sanoi Sarri.
— Kun vaan ei kukaan tulisi vastaan, niin tämä meno olisi lystiä.
Pönkitä isän päätä, jos voit, se heiluu pian irti.
— Kumma, kun isä ei herää, mahtaa hän olla väsynyt. Kunhan vaan Hilpas lakkaisi ravaamasta tällaista kyytiä ennen Haapkylän isoa mäkeä, muuten reki hajoo. Heitetäänkö isä lumeen tuossa ylämäessä ja hypätään itse perässä, ehdotti Seppo.
— Ei ikinä, sen kultakello voisi särkyä jotain kiveä vastaan. Mutta lennätetään minun takkini Hilppaan pään yli.
— Nyt se alkaa väsyä, näetkö miten vauhti hiljenee. Olihan aika, sillä minua alkoi peloittaa. Korvista huomaa, että sitä hävettää koko juttu.
— Sinähän olet kuin Jere, joka luulee hevosista vaikka mitä.
— Auttoi tämä sentään aika matkan eteenpäin. Hyvä edes, että tie oli tasainen.
— Me oltiin kuin kilpa-ajossa. Helsingissä ei tällaista saa kokea.
Parempi virsta vaaraa kuin vaaksa väärää, sanoi Seppo.
— Oi kuinka kaunis on illan kuu ja heiluva Hilppaanhäntä, virkkoi
Sarri ja nauroi jo makeasti.
Haapkylän mäki laskettiin onnellisesti ja kuun valossa löytyi
Kesämäkeen vievä oikotie helposti.
— Mitenkähän me suoriudutaan isästä? Voihan olla mahdollista, että hän olisi tahtonut mennä suoraan kotiin, arveli Sarri.
— Annetaan Jannen ja Riston selvittää asiat, ne ovat ovelia poikia.
Hilpas pysähtyi Kesämäen oven eteen.
— Mitä nyt? kysyi isä unenpöpperössä.
— Täällä on talo, jonka ikkunoista loistaa valo. Meillä on jano, me menemme juomaan, sanoi Sarri.
— Joutukaa pian, että ehdimme kotiin saunaan, sanoi isä ja torkahti uudelleen.
Pojat menivät sisään. Eteiseen tultuaan he raottivat varovasti valaistuun huoneeseen vievää ovea ja huusivat:
— Prätskis, hei prätskis!
Vaikutus oli odotettu. Sisällä syntyi sanomaton melu.
— Sarri ja Seppeli, kuinka te tulitte tänne?
— Isä, katso, eikö ole hurjan jännää? Kaksoset ovat täällä!
Kaikki neljä poikaa huusivat ja nauroivat.
— Ottakaa vaatteet yltänne ja selittäkää sitten tämä ihmeellinen tapaus, kehoitti isä.
— Ei vielä, sanoi Seppo, — meillä on vielä jotakin tuolla reessä.
Tuodaan se sisään tänne.
— Onko teillä koira mukana? kysyi Janne.
— Tai evästä? lisäsi Risto.
— Siellä on vain hyvin heikko mies, hän voi paleltua, jos jää yöksi rekeen, sanoi Sarri.
— Mennään heti noutamaan hänet tänne, sanoi isä levottomana. Minne hän on menossa?
— Sitä hän ei itsekään tiedä. Luultavasti hän tekee vastarintaa, mutta siitä ei huoli välittää.
— Eikö hän ole selväjärkinen? Poikaparat, ketä olette joutuneet kuljettamaan?
— Hän on kyllä kamalan viisas mies, etenkin navetassa ja tallissa, sanoi Seppo kaksimielisesti. — Mutta kyllä hän voi asettua takajaloilleen, kun asiat käyvät vastoin hänen tahtoansa.
— Se on varmaan hevonen, jonka pojat tahtovat tuoda sisään, arvasi
Risto.
— Mies se on ja ihminen, vakuutti Sarri.
Isä lähti päättäväisenä ulos portaille poikien seuraamana.
Tohtori nukkui taas syvässä unessa.
— Ottakaa, te pojat, jalkopäästä, minä kannan hartioista.
— Sidotaan ensin kädet. Minä leikkasin pellinnyörit poikki, tässä on, sanoi Risto.
— Minä otin gramofonintorven mukaan, läimäyttäkää päähän, jos se tekee vastarintaa, sanoi Janne.
— Älä ihmeessä, sanoi Sarri pelästyneenä, ottaen torven Jannelta.
— Mitä tämä merkitsee? Onko tapahtunut onnettomuus? kysyi tohtori, joka heräsi ja ojentautui istuvaan asentoon.
— Tarttukaa kiinni, sanoi Janne, ja kaikki alkoivat raahata tohtoria reestä.
— Nyt käy hullusti, sanoi Seppo.
— Menkää tiehenne! Hullujen joukkoonko minä olen tullut? huusi tohtori harmistuneena.
Mutta siinä ei auttanut mikään, sillä Risto oli kiertänyt pellinnyörit jalkojen ympäri ja muut kantoivat ähkien tohtorin sisään.
Siellä hänet päästettiin siteistä ja päällysvaatteista.
— Olkaa vain rauhallinen, miesparka, ei kukaan tee teille pahaa, rauhoitti Jannen isä tohtoria.
— Saan ensiksi esittää itseni, olen tohtori Uski. Minua kohdellaan lievimmin sanoen omituisesti.
— Mitä te rupesitte isää kantamaan, minä arvasin, ettei hän siitä pidä, sanoi Sarri.
— Isä, tässä on Janne ja Risto ja niitten isä. Eikö ole hauska tutustua heihin? kysyi Seppo.
— Missä me olemme? Ja mitä koirankuria te taas olette tehneet? —
Tohtori oli ankaran näköinen.
— Me muistimme että Janne ja Risto olivat Kesämäessä isänsä kanssa, ja tänne oli lyhyempi matka kuin Varpuniemeen. Sitten me päätimme lähteä tänne. Isähän näkee mielellään toisia seutuja, selitti Sarri.
— Siinä teitte aivan oikein, — olette kaikki hyvin tervetulleita, sanoi Jannen isä.
— Miksette kysyneet minulta? kysyi tohtori.
— Isä nukkui, ja muutkin asianhaarat viittasivat siihen, että oli parasta tehdä nopea päätös eikä keskustella kauan asioista.
— Nopeasti te olettekin ajaneet, sanoi tohtori katsellen kelloaan.
— Hilpas oli kamalalla juoksupäällä, sanoi Sarri.
— On jerin hyödyllistä, että meidän isät tulevat tutuiksi, eikö ole, isä? kysyi Risto.
— On tietystikin, vastasi tämä. — Me olemme kiitollisia, kun saimme vieraita. Istuutukaa nyt, hyvät ystävät. Olimme juuri aikeissa juoda teetä.
Kului pitkä aika ennenkuin koko asia oli selvitetty. Tohtori lauhtui vähitellen ja oli lopulta oikein tyytyväinen, kun kaikki istuivat illallisen ja teen ääressä iloisesti puhellen. Hilpas oli myöskin saanut yömajan ja kauroja syödäkseen.
Yöksi sijoittauduttiin parittain eri huoneisiin. Isät yhteen, Seppo ja
Janne toiseen, Sarri ja Risto kolmanteen huoneeseen.
Janne ja Seppo keskustelivat kemiasta.
— Minä laitan kollodiumista ohuita ilmapalloja, mutta täytyy katsoa ettei ole lähellä tulta, sanoi Janne.
— Minä olen koettanut silkkikankaasta, sitä voi kastaa liuoksiin ja niin saada aika sitkeän pallon. Mutta housuihin tuli kahdeksantoista pientä reikää, sanoi Seppo.
— Ymmärsikö sinun äitisi, että sellaista ei voi välttää? Äiti pitää kehnoja housuja suuremmassa arvossa kuin parasta ilmapalloa. Naiset ovat vajaakykyisiä kokeilujen alalla.
— Minun äitini ymmärtää sellaisia tapahtumia paljon huonommin kuin sinun.
— Mitähän hän sitten teki? Janne kohottautui kyynärpäilleen.
— Pöhnää vain. Kuulehan Sarria ja Ristoa, mitenkä he puhuvat kamalasti, käänsi Seppo keskustelun muuanne.
— Mitä sinun äitisi…?
Tyyny lensi Jannen niskaan.
Sarri makasi kaksinkertaisen sängyn yläosassa, Risto uutimien takana alapuolella.
— Sinulla on jerin hyvä isä, kun ei sen enempää torunut, vaikka te toitte hänet väkisin tänne, tunnusti Risto.
— Kyllä hän huomenna kotimatkalla puhuu, että me käyttäydyttiin, kuin huonosti kasvatetut pojat. Mutta itsehän hän on kasvattanut meidät, ja Jere.
— Eikö teidän äiti kasvata?
— Ei niin paljon, hän rakastaa enimmäkseen vain ja suree, kun me ollaan pahoja. Nyt minun on uni.
— Nukutko sinä noin vaan?
— En.
— En minäkään. Ole vaiti vähän aikaa.
Kuului hiljaista supatusta molempien sängyistä.
— Ne rukoilevat, sanoi Seppo toisessa huoneessa Jannelle.
— Minäkin olen uninen. Hyvää yötä ja ole vaiti.
Supatusta ja hiljaisuutta.
— Maa-isät taitavat olla parempia kuin kaupunginisät, sanoi Sarri.
— Kaupungin-isät ovat yhtä hyviä, ainakin ne, jotka lähtevät poikiensa kanssa maalle joululomalle, sanoi Risto.
— Oikein on. Hyvää yötä!