VII.
URHEILUA.
— Kuules pyhä valaskala Suomen maan, Sua suojelemme…, lauloi Sarri kello seitsemän aamulla.
— Ole vaiti, minä tahdon nukkua koko lupapäivän, murisi Seppo.
— Tule tänne ikkunan, luo, niin saat nähdä miten kamalan mainio hiihtoilma nyt on.
— Ratakatu sieltä näkyy ja Normaalilyseo ja Brobergin koulu, Egyptin orjuus ja faraon joukot.
— Farao nukkuu Pietarinkadulla, ja Israelin lapset lähtevät vapauteen
Mooseksen ja Aaronin johtamina. Sonnusta itsesi vikkelään.
Seppo oli jo puolivalmiina, sillä hänen uniset aivonsa muistivat, että koko luokan piti lähteä hiihtoretkelle Oulunkylään, jossa luokkatoveri Niilo Kallila asui.
On hanget korkeat, nietokset,
Ja lupa, lupa on meillä.
Sarri lauloi täyttä kurkkua, mutta viimeiset sanat tukehtuivat, sillä
Seppo painoi nopeasti pyyheliinan hänen suulleen.
— Ole hiljaa kuin hiiri, muuten Naimi-täti herää ja mättää meidän päällemme vaatteita niin, että olemme yhtä paksut kuin Haltin täti luonnollisena, varoitti Seppo.
— Tässä tuon teille lämpimät villapaidat ja omat pitkät harmaat sukkani, kuului samassa Naimi-tädin lempeä ääni ovelta.
— Meillä on lämpimät hiihtotakit, kyllä me tarkenemme, sanoi Seppo katsoen Sarria, epätoivoinen ilme silmissä.
— Tulin vain tarkastamaan, että olette todellakin hyvin varustettuja.
Tässä on voileipiä ja kovaksikeitettyjä munia.
— Niilon luona saamme aamiaista ja kahvia, mutta kiitos tästäkin, kyllä se on matkalla tarpeen, sanoi Sarri.
Kun pojat lähtivät, olivat he paksuja kuin pavut, vähemmällä he eivät suoriutuneet hyväntahtoisesta Naimi-tädistä. He palasivat heti keittiöön, riisuivat turhat vaatteet, piilottivat ne kaapin päälle ja livistivät tiehensä.
Suurin osa luokkaa, Risto ja Janne ja muut, hiihteli pitkin valkoista hankea. Varpuniemen kaksoset jättivät pian muut jälkeensä. Maalaispoikina he olivat hyviä hiihtäjiä ja kiitivät nyt eteenpäin nauttien hyvästä kelistä ja vapaudesta.
— Eikö ole ihme, että me ei olla karattu tästä kaupungista? Maalla on koti ja metsä ja eläimet, sanoi Sarri.
— Jännää siellä on ja sinne mahtuu paremmin, lisäsi Seppo.
— Jeh, Naimi-tädin luona meillä on oma huone ja kuitenkaan ei sinne mahdu hyvästi. Eikä koulussa eikä kadullakaan ole kylliksi tilaa. Mutta tänne mahtuu, ja Sakari käytti nuoria voimiaan, niin että posket punertivat.
— Nyt levätään ja syödään Naimi-tädin eväät. Tässä on sopiva kivi.
— Ruoka maistuu Varpuniemeltä ja ruumis on muuttunut sopivammaksi minun hengelleni.
— Näetkö tuossa kaksi harmaapukuista poikaa, he juoksevat kuin henkensä edestä?
Kaksi hengästynyttä, hätääntynyttä poikaa pysähtyi juuri kiven kohdalle.
— Auttakaa meitä, pelastakaa, ne ottavat meidät kiinni, pyysivät he.
— Mistä te tulette ja kuka teitä vainoo? kysyi Seppo.
— Me tulemme Oulunkylän kunnalliskodista, ne antavat meille selkään, auttakaa meitä piiloon, sanoi toinen pojista. Toinen alkoi itkeä ääneen.
— Ei tässä auta muu kuin piilottaa pojat lumeen, sanoi Sarri alkaen kaivaa kuoppaa kiven syrjään.
Toiset auttoivat häntä kunnes kuoppa oli tarpeeksi syvä. Molemmat harmaat pojat kyyristyivät sinne, ja Seppo ja Sarri peittivät heidät lumella jättäen suunkohdalle hengitysreiän, jonka he peittivät kuusen oksilla.
— Kävellään nyt ympäri niin että heidän askeleittensa haju hukkuu meidän hajuumme, sanoi Seppo.
Tuskin olivat pojat istuutuneet kivelle, kun kaksi miestä tuli ajaen pienessä reessä.
— Tuossahan on kaksi sen ikäistä poikaa, sanoi toinen miehistä astuen reestä.
— Emme me ole sen ikäisiä, sanoi Seppo varomattomasti.
— Tännehän jäljetkin päättyivät, sanoi toinen. — Otetaan vaan kiinni nuo pienet veijarit.
— Emme me ole tehneet mitään pahaa, antakaa meidän olla, sanoi Sarri.
— Tulkaa vaan mukaan, sanoi toinen ottaen Sarria käsivarresta.
— Mennään pois täältä, niin toiset pääsevät pakoon. Kyllä me aina suoriudutaan, kuiskasi Seppo Sarrille.
Miehet työnsivät pojat rekeen ja veivät heidät kunnalliskotiin suoraan johtajan eteen.
— Tässä karkulaiset ovat. Me ajoimme vaan jälkiä pitkin ja saavutimme heidät voileipiä syömässä. Isolla kivellä istuivat, sanoi toinen miehistä.
— Kiitoksia paljon vaivasta. Saatte mennä nyt, kyllä minä hoidan nämä onnettomat pojat.
Miehet menivät jättäen pojat johtajan eteen seisomaan.
— Kumpi teistä on Paavo ja kumpi Matti? kysyi johtaja.
— Ei kumpikaan, mutta mieluummin minä olisin Paavo kuin Matti, sanoi
Sarri.
— Älä viisastele, vaan vastaa suoraan kysymyksiini, Paavo, ja sinä Matti katso tänne koko ajan. Tunnustakaa nyt pahat tekonne, älkää kieltäkö mitään. Ensiksikin kysyn teiltä onko teillä omaatuntoa?
— Jeh, sanoi Seppo.
— Vastaa kohteliaasti, Matti. Ettekö ole kiitollisia siitä, että kunta on antanut teille kodin, vaatteet ja ruoan?
— Miksei, jos se vaan antaa, vastasi Sarri.
— Eikö teillä ole ollut tarpeeksi ruokaa, oletteko olleet nälkäisiä?
— Liiaksikin meihin mätetään ruokaa.
— Miksi te, onnettomat lapsiraukat, sitten menitte luvatta ruokakonttoriin ja otitte voita ja sokeria?
— Sitäkö me ollaan tehty? kysyi Sarri.
— Itse te sen parhaiten tiedätte. Oletteko unohtanut seitsemännen käskyn?
— "Älä tapa", — sanoi Sarri mutta lisäsi kiireesti nähdessään johtajan silmäkulmain rypistyvän: "pyhitä lepo — —" ei, ei, minä tarkoitin: "älä himoitse, älä suinkaan himoitse juhtaa" — — — sekaantui Sarri.
— Älä varasta, auttoi Seppo asiallisesti.
— Ei ole ihme, että Paavo rikkoo käskyt, kun hän ei edes osaa niitä. Mutta miks'et sinä, Matti, opeta hänelle, että on synti ja häpeä varastaa?
— Sen hän tietää opettamattakin, eikä kumpainenkaan meistä ole koskaan ottanut toisen ihmisen omaa, sanoi Seppo harmissaan.
— Mikä on kunnan omaa, sitä teidän tulee kunnioittaa vielä enemmän.
Eikö teitä ole kohdeltu täällä rakkaudella?
— Minusta se on pöhnää rakkautta, sanoi Sarri.
— Se äskeinen mieskin rakasti minua niin, että käsivarressa taitaa olla mustelma, lisäsi Seppo.
— Nyt on kärsivällisyyteni lopussa. Olen puhunut teidän omilletunnoillenne, mutta sydämenne ovat kivikovat. Saatte kärsiä rangaistuksen, jonka oma työnjohtajanne määrää teille. Eikö teitä hävetä katsoa häntä silmiin?
— Onko hän niin kamalan näköinen? kysyi Sarri, mutta vaikeni äkkiä saatuaan murhaavan katseen johtajalta, joka soitti kelloa.
— Pyytäkää poikaosaston työnjohtajaa tänne, sanoi hän sisään tulevalle palvelijalle.
Huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kunnes ovi aukeni ja musta mies astui sisään.
— Tässä ovat nyt karkulaiset. Ottakaa heidät haltuunne ja rangaiskaa poikaparkoja, jotka ovat eksyneet oikealta tieltä, sanoi johtaja.
Mutta musta mies tuijotti vain poikiin, jotka kumarsivat kohteliaasti.
— Minä olen Sakari Uski ja tuo on kaksoisveljeni Seppo. Me olemme
kotoisin Varpuniemeltä Karjalohjalta. Isä on eläinlääkäri ja äiti on
Jääskestä. Sitten meillä on sisar Saima, joka on kihloissa, selitti
Sarri juurta jaksain, kun tauko alkoi tuntua kiusalliselta.
— Eivätkö nämä olekaan Paavo ja Matti? kysyi johtaja.
— Eihän noilla ole vaivaishuoneen pukujakaan, sai pitkä mies vihdoin sanotuksi.
— Tosiaankin, sanoi johtaja, — harmaat hiihtopuvut eivät suurestikaan eroa meidän puvuistamme. Mutta mitenkä te olette joutuneet tänne ja miksette heti selittäneet ketä olette?
Sarri alkoi selittää asiaa, mutta samassa kuului melua ulkoa ja ovi nykäistiin auki.
Janne ja Risto ryntäsivät sisään koko poikajoukon seuraamina.
— Prätskis, huusi Risto. — Me tullaan pelastamaan teitä.
— Joko teitä on kidutettu? kysyi Janne.
— Mikä rosvojoukko tämä on, joka tunkeutuu kunnalliskotiin? kysyi johtaja vihaisena.
— Tämä on Helsingin Normaalilyseon paras klassillinen luokka.
— Mitenkä te löysitte meidät? kysyi Sarri.
— Kun me huomattiin, että te olitte hävinneet, niin me hiihdettiin niin vikkelään kuin Risto vain jaksoi, ja sitten me nähtiin kaksi poikaa, jotka ryömivät lumesta kiven luona, kertoi Janne.
— Niiltä me kuultiin, että teidät oli vangittu ja viety tänne ja sitten me tultiin teitä pelastamaan, jatkoi Risto.
— Mihin ne kaksi poikaa joutuivat, jotka ryömivät lumesta? kysyi johtaja.
— He juoksivat Helsinkiin päin.
— Lähettäkää heti miehet hevosella kaupunkiin vievää tietä pitkin ottamaan kiinni heitä, sanoi johtaja mustalle miehelle, joka poistui nopeasti. — Ja te nulikat, lähtekää pian täältä.
— Uskin poikien pitäisi saada vahingonkorvausta, sanoi Janne.
— Vai vahingonkorvausta! Auttavat karkulaiset pakoon ja tuottavat sekasortoa kunnan laitoksessa. Sellaisilleko vahingonkorvausta! Menkää nyt, niin kauan kuin pääsette ehjin nahoin.
— Mutta sukset? kysyi Seppo.
— Ne ovat tuolla kartanolla, sanoi Risto.
— Me otettiin ne pojilta, jotka tahtoivat lähteä niillä hiihtämään.
— Mutta silloin Matti ja Paavo ovat hukassa, sanoi Sarri.
— Ei heille muuta pahaa tapahdu kuin, että saavat selkäsaunan, ja sen he ovat hyvin ansainneet.
— Vai niin, sanoi Sarri rauhoittuneena. — Hyvästi sitten.
— Hyvästi, hyvästi, huusi koko luokka, joka piti tapausta hauskana seikkailuna.
— Hyvästi, sanoi johtaja, — ja lukekaa käskyt kunnollisesti.
Niilo Kallilla ja hänen äitinsä olivat jo kauan odottaneet poikia, kun he vihdoinkin tulivat. Jokainen tahtoi kertoa, jonka vuoksi aluksi syntyi hälinä kuin mehiläispesässä.
Seikkailusta virkistyneenä istui nälkäinen poikalauma aamiaispöydässä.
— Tulee kamalan nälkä, kun pelastaa toverin hengenvaarasta, sanoi
Janne.
— Ei me oltu hengenvaarassa ja sitäpaitsi me oltiin juuri selviytymässä, kun te tulitte, sanoi Seppo.
— Olisitpa nähnyt, miten naiseksi puettu mies hehkutti rautaa tulessa siinä huoneessa, jonka läpi me kuljettiin, niin olisit kiitollisempi rohkeille pelastajillesi, sanoi Risto.
— En minä nähnyt siellä muuta kuin isonlaisen neidin, joka kähersi hiuksiaan, sanoi Sarri. — Etkö huomannut, Seppo, miten hän pisti sormen suuhunsa ja sitsautti käherryssaksia, ihan samoin kuin Saimuski tekee?
— Minä luulen, että te olitte lähempänä kidutuskuulustelua kuin uskotte. Sillä naisella oli tekotukka ja parranalku, intti Risto itsepäisesti.
Nyt alkoi vilkas keskustelu ympäri pöydän. Jokainen tiesi jotain kidutuksista, vangitsemisista, ihmeellisestä pelastumisesta ja poltinraudoista.
— Ehkä he olisivat polttaneet ranskanliljan käsivarteenne, niinkuin Myladylle tehtiin Muskettisotureissa? Teitähän syytettiin varkaudesta, otaksui Ville.
— Matti ja Paavo ovat nyt heidän kynsissään, virkkoi Seppo. — Häntä puistatti.
— Selkäänhän he vain saavat, sehän on jokapäiväistä leipää pojille, sanoi Olavi.
— Sellaisellako leivällä sinua on syötetty? Eipä ihme, että nyt syöt minun voileipäni, kun kerran saat toista lajia, nauroi Arvi, jonka juustovoileipää Olavi juuri pisti suuhunsa.
Aamiaisen jälkeen pojat leikkivät, kävivät katsomassa kanoja, hevosta ja kaniineja. Oltiin lumisotasilla, juotiin kahvit, tarkastettiin Niilon postimerkit ja muut nähtävyydet.
Sitten kiitettiin Niilon vanhempia ja lähdettiin kotimatkalle.
Kun oli vähän matkaa hiihdetty, nähtiin vastaantuleva hevonen. Reessä istui pari miestä ja yhtä monta poikaa.
— Paavo ja Matti pyövelin käsissä! huusi Sarri. — Pysäyttäkää hevonen.
Pojat asettuivat tielle ja alkoivat huitoa käsillään ja suksisauvoillaan, niin että miesten oli pakko pysähtyä.
— Mistä te saitte ne kiinni? kysyi Janne.
— Mitä se teitä liikuttaa, pois tieltä, huusi toinen miehistä.
— Älkää lyökö heitä liiaksi, he eivät koskaan enää karkaa, pyysi Risto.
— Ette saa polttaa ranskan liljaa käsivarteen, sanoi Ville rohkeasti.
— Tässä on teille hengenpelastus-eliksiiriä; juokaa sitä ennen ja jälkeen selkäsaunan, virkkoi Janne pistäen pienen pullon toisen pojan käteen.
— Ja tässä on teille pieni kompassi, se on kiva kapine, sanoi Risto antaen käärön toiselle pojalle.
Muutkin pojat antoivat lohdutuskapineita, joku antoi lantin, toinen kynän, Olavi koulussa kielletyn "stritsan", Ville karamellejä, Esko kumiletkun ja Antti purukumia.
— Pois edestä taikka ajan päällenne, huusi mies, joka oli ohjaksissa. Pojat hajaantuivat ja hevonen alkoi juosta. Matti ja Paavo olivat olleet niin noloja, etteivät olleet saaneet sanaa suustaan. Nyt vasta he tointuivat ja huusivat:
— Kiitoksia paljon, kiitoksia!
Seppo ja Sarri olivat pysytelleet toisten takana. He muistivat miesten kovakouraiset otteet, eivätkä tahtoneet antautua liian suureen vaaraan.
Kotimatka sujui pojilta hauskasti. Puheltiin seikkailusta, jota neljä heistä käsitteli kerran ainekirjoitustunnilla koulussa.
Väsyneinä Seppo ja Sarri saapuivat kotiin, jossa loput päivästä levättiin ja luettiin läksyjä. Illalla Sarri kirjoitti isälle kirjeen.
Lupapäivänä Ratakadulla.
Rakas isä.
Viime torstaina minä näin potkurin, jossa oli moottori, joka kulki kauheaa vauhtia. Isän pitäisi tulla sitä katsomaan, se sopisi juuri eläinlääkärille, kun Jere ei huoli lähteä ajamaan läävän tarkastusmatkalle. Onko Kirjo poikinut ja tuliko siitä vasikka vai sonni? Me oltiin huisin kivalla hiihtoretkellä, mutta ei Lauri ja Eino, jotka olivat hammaslääkärissä ja leffassa, vaikka joka paikkaus maksaa 100 markkaa, Sepolla on kaksi reikää hampaissa. Oulunkylään asti. Tiellä me pelastettiin kaksi vaivaistalon poikaa, jotka kuitenkin saivat selkäsaunan. Ne luulivat meitä niiksi ja syyttivät meitä voista ja sokerista, kun ne olivat ottaneet, eikä ne saaneet niitä kiinni, kun me autettiin ne niiden käsistä, vaikka ne lopulta lupasivat selkäsaunan niille. Mutta me ei nähty. Janne ja Risto pelastivat sukset niiltä ja meidät niiltä. Minun talvitakista on kaksi nappia poissa, mutta Risto opetti hyvän konstin rautalangalla ja kahdella kynänpätkällä, miten vaatteet pysyvät kiinni ilman nappia, kun Naimi-tätiä on mälvää aina pyytää. Meillä ei ole ikävä kotiin paitsi melkein aina.
Ystävyydellä Sarri Uski.
J.K. Lähetä hammaslääkettä, kun Seppeli on niin harmillinen öillä. Minä koetin vivuta saksilla hampaan irti, mutta Seppeli suuttui. On kenkkua, kun ei tiedä, mitä aina keksisi.