XI.
VIIMEISET AJAT.
Toukokuu oli loppumaisillaan. Oli myöhäinen kevät, satoi paljon, ja kylmät tuulet vinkuivat Helsingin kaduilla.
— Varpuniemessä ei ole koskaan tällaista kevättä. Tämä lukuvuosi ei lopu, ennenkuin se on tappanut meidän henkemme ja tehnyt ruumiit kalpeiksi haamuiksi, valitti Sarri.
— Et sinä juuri ole kuolevan näköinen ruumiiltasi, ja henkesi on minusta kylliksi virkeä tähän taloon, sanoi Ossi.
— Minä olen lukenut kaikki kirjat mitä olen voinut saada lainaksi ja nyt minä olen "kirjallisesti sivistynyt", jota Lehtonen aina käski ajamaan takaa, sanoi Seppo.
— Luetko ollenkaan sivistäviä kirjoja? Minusta te luette vain seikkailu- ja salapoliisijuttuja, sanoi Naimi-täti.
— Entäs kemia ja kokeilukirjat? Ne antavat kamalasti ajatuksia. Olen minä lukenut "Välskärin kertomukset", ja ne ovat niin sivistäviä, että täytyy jättää väliin monta sivua pitkin matkaa, muuten se olisi liikaa, sanoi Seppo.
— Ja minä olen lukenut pitkän "elämäkerran". Tietää silloin, että on ollut puute ajanvietosta, lisäsi Sarri.
— Nyt alkaa lukukausi sentään loppua. Ensi viikolla on päättäjäiset koululla. Etkö ole onnellinen, Ossi, kun olet kuitannut koko koulun?
— Olenpa tietenkin iloinen, mutta ei meidän ylioppilaaksitulomme vedä vertoja entisille, sanoi Ossi totisena.
— Vieläkö sinua harmittaa nuo petosjutut? Voit olla ylpeä, että sinä ja Hannes-toverisi ette ottaneet osaa koko juttuun, lohdutti Naimi-täti.
— Minä olisin tahtonut olla ylpeä koko ylioppilasparvesta, sitä en nyt voi. Sitäpaitsi on tämä pilvi synkentänyt koko kevään meiltä.
— Älä nyt, Ossi! Meilläkin on välistä niin kova koti-ikävä, ettei voi kunnollisesti hengittääkään. Samanlaiselta mahtaa tuntua Haltin tädistä, kun sen ruumis on rutistettu pienempään alaan kuin mitä se tarvitsisi. Täytyy ajatella jotain jännää, niin unohtaa ikävän, ainakin sillä kertaa, sanoi Seppo.
— Minulle se tulee varmasti takaisin laulutunnilla ja luonnontiedettä päntätessä. Eilenkin, kun luin sammakoista, niin olin kuulevinani Varpuniemen lääväntakaisen lammikon kurnaavan. — Sarri joi äkkiä koko lasillisen vettä pöydältä.
— Onko teillä ollut niin kovin ikävä luonani, poika parat? kysyi
Naimi-täti vähän surullisen näköisenä.
— Jos ei meillä olisi ollut Naimi-tätiä ja Ossia, niin me oltaisiin karattu aikoja sitten pois täältä. Mutta ette usko minkälainen koti meillä on!
Sepon silmät kiilsivät.
— Oletteko nyt tehneet kaikki mitä teidän piti tehdä tänä vuonna?
— Kyllähän monta asiaa on tullut vähän pöhnästi suoritetuksi, mutta pahemminkin olisi voinut käydä.
— Yksi kiitollisuus on sentään jäänyt näyttämättä, sanoi Sarri.
— Niin on. Eräälle naiselle, joka kerran auttoi pulasta ja kerran vei konserttiin ja kerran lähti Suomenlinnaa näyttämään ja selitti isänmaanrakkautta ja historiaa, niin että Sarri päätti kääntyä sotilasuralle, jos hänestä ei tule orkesterilaista.
— Ossi, mitenkä sellaiselle naiselle, joka on postissa ja joka ei välitä elokuvista eikä lakritsista, on näytettävä kiitollisuutta? kysyi Sarri.
— Kenestä puhutte, pojat? kysyi Naimi-täti.
— Silja Sylvia Letalasta.
— Voisittehan lähettää hänelle kukkakorin, sanoi Ossi.
— Emmekö voisi kutsua häntä Fazeriin? kysyi Seppo.
— Se sopii mainiosti! Lähentäkää hänelle kohtelias kirjekortti ja pyytäkää häntä saapumaan johonkin aikaan sinne. Sitten voitte ojentaa hänelle kimpun kieloja tai hajuherneitä. Ehdottaisin kuitenkin, ettette antaisi hautajaisseppelettä sinivalkoisin nauhoin, sanoi Ossi totisen näköisenä.
— Sellainen sopii vain syntymäpäivinä ja erikoisen suurina juhlina, sanoi Naimi-täti nopeasti nähdessään miten kaksoset synkkenivät.
— Tule, Seppo, mennään kirjoittamaan Silja Sylvia Letalalle. Hän on hienotunteinen ihminen eikä loukkaa ketään ihmistä. Hän ei luule olevansa kaunis ja klassillinen eikä halveksi poikia, jotka eivät vielä ole ylioppilaskokelaita, sanoi Sarri tavattoman arvokkaasti.
— Älkää nyt suuttuko! Minähän laskin vain vähän leikkiä. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, sanoi Ossi herttaisesti.
— Tarkoititko, että meidän todellakin pitäisi antaa kieloja neiti
Letalalle? kysyi Seppo, joka alkoi leppyä.
— Tietysti, niitä tai muita kukkia.
— Mutta kun hän ei ole enää nuori?
— Sitä enemmän hän ihastuu, kun ei ole tottunut tällaiseen kohteliaisuuteen miesten puolelta.
Seppo kirjoitti kortin pitkän mietiskelyn jälkeen:
Pyydetään saapumaan Fazeriin ensi lauantaina kello 6. Olisi jerin mukavaa jos olisi halua, mutta jos ei, niin ei ja silloin voi jäädä pois. Mutta me tahtoisimme näyttää kiitollisuutta, monesta seikasta, jotka ovat muistossa, mutta ei mahdu tähän korttiin. Me seisomme ovella ja väijymme ettei pääse ohi.
Kunnioittaen Seppo Uski.
Kunnioittaen Sakari Uski.
Viimeisen rivin kirjoitti Sakari itse.
Seuraavina päivinä pojat neuvottelivat ahkerasti. Kesti kauan ennenkuin he tulivat yksimielisiksi siitä, mitä tarjottaisiin, kuka ojentaisi kukat ja minkälaisia ostettaisiin. Laskettiin tarkasti paljonko oli varaa uhrata kutsuihin, ja Sarri kävi edeltäpäin Fazerissa kysymässä hintoja.
— Ossi sanoo, että on maksettava juomarahoja tarjoilijattarelle.
Ehkäpä markka riittäisi? arveli Sarri.
— Annetaan kolme markkaa, yksi mieheen. Voisihan häneltä kysyä, ehkäpä hän ei huolikaan juomarahoista? sanoi Seppo.
— Ei sitä voi tehdä, täytyy vain jättää pöydälle, on Ossi sanonut.
* * * * *
Lauantaina pojat odottivat jo puoli kuudelta Fazerin edustalla. He olivat varanneet pöydän ikkunan vierestä ja tilanneet ennen päättämänsä syötävät sinne. Risto ja Janne istuivat pöydän ääressä pitämässä paikkoja. He olivat vain apujoukkona, jonka piti poistua oikean vieraan saapuessa. Palkaksi tästä palveluksesta heille oli annettu lakritsipiippu mieheen.
Kun neiti Letala saapui, tervehtivät pojat häntä kumartaen melkein maahan saakka, minkä jälkeen Seppo ojensi hänelle kimpun kahisevia eternellejä eli ikuisuuskukkia. He pysyivät uskollisina periaatteilleen ostaa kestäviä kukkia, kun kerran maksoi niistä rahaa. Varpuniemessä ei ostettu irtonaisia kukkia, niitä viljeltiin itse. Neiti kiitti mennen sisään poikien näyttäessä tietä. Seppo heilutti nenäliinaansa. Se oli sovittu merkki, Jannen ja Riston tuli silloin hävitä.
— Mennään tuohon viereiseen pöytään, siitä voimme nähdä, mitenkä Uskin pojat rystäävät herroina, ehdotti Janne.
— Otetaan tästä pari leivosta mukaan, niille jää kuitenkin yksi mieheen, mehän voimme maksaa, jos ne ilkeävät vaatia sitä, sanoi Risto seuratessaan kiireesti Jannea viereiseen pöytään.
— Tässä on meillä pöytä varattuna, täti on hyvä ja istuu.
Pöydällä oli kahvia kolmelle hengelle, leivoksia, yksi annos jäätelöä ja yksi mehulasi.
— Mitä ihmettä te nyt olette hommanneet näin hienot kutsut? Olisi vähempikin riittänyt, hymyili neiti.
— Ennemmin liian paljon kuin liian vähän, sanoi Seppo.
— Meistä täti on ollut hurjan ystävällinen meille ja herättänyt meissä jaloja tunteita, aloitti Sarri puheen.
— Mitä tunteita minä olen herättänyt? kysyi täti huvittuneen näköisenä.
— Isänmaallisia tunteita — siellä Suomenlinnassa. Sitä varten me päätimme olla kiitollisia.
— Ja me autoimme, kuului Riston ääni viereisestä pöydästä.
Sarri kääntyi äkkiä ympäri ja sanoi:
— Vieläkö te olette täällä? Menkää heti tiehenne, niinhän oli sopimus.
— Eihän me olla teidän pöydässänne, sanoi Janne.
Sarri kääntyi taas neitiin päin alkaen kaataa kahvia.
— Täti on hyvä ja juo kahvia. Mutta täällähän oli enemmän leivoksia, missä ne ovat? kysyi hän hämmästyneenä.
— Teillähän on siinä yksi mieheen, kuului Jannen ääni selän takaa.
— Me otaksuimme, että liikaleivokset olivat meille, lisäsi Risto.
— Ketä nuo pojat ovat? kysyi neiti.
— Ovathan vain pari norssia, sanoi Sarri rauhallisesti, vaikka sisässä kuohui kiukku. — Onko siellä postissa ollut kiireet ajat?
— Kyllä siellä työtä riittää.
— Meidänkin tähden on tullut lisää tehtävää, kun me kirjoitamme niin usein kotiin. Noin kerran viikossa.
— Onko postitoimi kivampaa kuin esimerkiksi rouvana oleminen? koetti
Seppo kohteliaana isäntänä keskustella.
— Joka rouvaks pääsee ja saa toisen itseänsä elättämään, ei se viitsi postissa homehtua, sanoi Risto taas viereisestä pöydästä.
Seppo nousi ja meni Riston luo sanoen tälle:
— Nyt menet pois, ainakin kilometrin päähän täältä, taikka et ole enää huomenna Risto, eikä Janne ole Janne, jos ei hänkin seuraa sinua.
— Mitäs me sitten ollaan?
— Sitä en sano, mutta ei teillä ole halu silloin katsoa peiliin omia ulkomuotojanne.
— Kyllähän me mennään, kunhan vähän toinnutaan tästä. Minä olen niin pelästynyt, etteivät jalat kanna vielä, sanoi Risto ovelasti.
— No hyvä, annan teille aikaa viisi minuuttia, sanoi Seppo mennen paikalleen.
— Tässä on vähän jäätelöä ja mehua, tarjosi Sarri.
— Ettekö te pidä siitä? kysyi neiti.
— Kyllä muuten, muttei nyt.
— Mitenkä niin?
— On turhaa syödä niin paljon kerrallaan. Me tulimmekin tänne vain syöttämään tätiä.
Janne ja Risto olivat nousseet paikoiltaan ja lähestyivät. He asettuivat neiti Letalan selän taakse ja seisoivat siinä liikkumattomina.
Sarri viittasi kädellään heitä poistumaan. Seppo pudisti päätään ja rypisti otsaansa.
— Minä tilaan myöskin teille jäätelöä, sanoi neiti.
— Kiitoksia paljon, sanoi Seppo, — mutta se on aivan turhaa.
— Kiitoksia vain, kuului neidin selän takaa.
Neiti kääntyi äkkiä ympäri.
— Mitä te täällä teette? kysyi hän.
— Me ollaan Uskin poikien hyviä ystäviä, ja he pyysivät meitä tänne auttamaan, mutta nyt he ovat unohtaneet meidät, sanoi Janne ja kumarsi neidille.
— No tulkaa tekin tänne istumaan, eiväthän Uskin pojat sitä paheksu, sanoi neiti.
— Tulkoot vain, mutisi Sarri, päättäen kuitata asian myöhemmin Jannen ja Riston kanssa.
Neiti tilasi lisää jäätelöä jokaiselle ja puheli niin vilkkaasti, että pilvet hajosivat ja täydellinen sopu vallitsi.
— Oli hauska tutustua hyviin ystäviinne. Olen kuullut teistä ennenkin, sanoi neiti.
— Meillä on kaikki asiat yhteisiä Uskin poikien kanssa, kaikki me jaetaan keskenämme, selitti Janne.
— Siltä näyttää, sanoi Seppo ja katsoi tuimasti Janneen.
— Monestakin pulasta me ollaan autettu heitä, kun he ovat tottumattomia elämään kaupungissa ja käyttäytymään hienosti, jatkoi Janne katsoen lempeästi Seppoa.
— Niin, Janne on kasvatettu Ranskassa ja oppinut ulkomaalaisen esiintymisen. Etenkin kädet ovat maailmanmiehen, sanoi Sarri ivallisesti.
— Kädet ovat kemistin kädet, puolustautui Janne kätkien ne pöydän alle.
— Kertokaa, nyt koulusta ja muista tovereistanne, johdatteli neiti keskustelun rauhallisemmalle alueelle.
Pojat innostuivat heti kertomaan luokkatapahtumista, opettajista ja tovereista. Neiti oli kiitollinen kuulija ja nauroi sydämellisesti poikien kanssa. Vihdoin tuli aika lähteä. Pojat olivat maksaneet kaikki ennakolta paitsi lisäannokset jäätelöä. Neiti maksoikin nämä, joten pojat pääsivät huolehtimasta isosta lisämaksusta.
— Kiitoksia nyt, pojat, herttaisista kutsuistanne. Kirjoittakaa minulle joskus kesälomalla, pyysi neiti erotessa.
— Tädin pitäisi nähdä Varpuniemi, sellaista paikkaa ei ole maan päällä.
— Minulla on niin lyhyt loma, etten ehdi käydä muualla kuin sisareni luona Kotkan tienoilla. Hyvästi nyt, poikaseni. Syksyllä tapaamme taas toisemme.
— Hyvästi, hyvästi.
— Prätskis, sanoi Risto, mutta vaikeni, kun Sarri työnsi häntä kylkeen sanoen:
— Käyttäydy nyt ihmisiksi.
Kun neiti oli mennyt, sanoi Seppo:
— Eikö ollut sellainen sopimus, että teidän piti mennä pois? Jos me oltais tarvittu seuraa sille tädille, niin Naimi-täti olisi sopinut siihen toimeen ettekä te.
— Etkö nähnyt, että hän välttämättä tahtoi meitä mukaansa? kysyi Risto.
— Ja oli hyvillään, kun tutustui meihin, lisäsi Janne.
— Tulkaa nyt meille kumpainenkin, sanoi Seppo.
— Ei ole aikaa. Ystävyystoimi on päättynyt, me lähdetään nyt tyytyväisinä kotiin.
— Nyt on lauantai-ilta, tulkaa meille, vaikka lyhyeksi aikaa.
— Lauantai on jälki-istuntopäivä, sanoi Risto.
— Kylpy odottaa kotona, sanoi Janne.
— Tulkaa meille, saatte sielläkin kylvyn, pyysi Sarri itsepäisesti.
— Olemme jo liian suuressa kiitollisuuden velassa teille, nauroi Janne alkaen juosta kotiin päin, Risto kintereillään.
— Olisi ne pitänyt saada meille jälki-istuntoon ja pehmittävään selkäkylpyyn, mumisi Seppo.
— Olivat nekin auttajia! virkkoi Sarri keikauttaen päätään.
* * * * *
Seuraava aika oli työn ja kokeitten jännittävää aikaa. Kaksoset olivat tavattoman ahkeria, ja Ossi tentti viimeistä ainettaan.
Tutkintopäivänä oli koko talo Normaalilyseolla. Ossin vanhemmat olivat saapuneet ja seisoivat Naimi-tädin vieressä. Lempikin oli tullut mukaan ja etempänä seisoi Verna Airo. Kaikilla oli ruusuja käsissään.
Pojat olivat juhlallisella mielellä. He olivat ensi kertaa päättäjäisissä. Kun uudet ylioppilaat rehtorin puheen jälkeen painoivat lakit päähänsä, kuiskasi Seppo Sarrille:
— Minä luen ylioppilaaksi, vaikka aivot pakahtuisivat.
— Suvaitse, että veljesi tekee samoin, vastasi Sarri yhtä hiljaa.
Sillä aikaa kun ylioppilaita kukitettiin ja onniteltiin, olivat toiset luokat kukin huoneessaan odottaen todistuksiaan.
— Elimet riehuvat ruumiissa, mikähän minua vaivaa? kysyi Seppo.
— Olisi pitänyt lukea enemmän ja lyödä pitkääpalloa vain lupapäivinä, oli Sarrin myöhäinen katumuspuhe.
— Jotain merkillistä minunkin rintani ja vatsani välillä on. Olenkohan minä unissani niellyt elävän hiiren?
— Kuulkaa noita, sanoi Janne. — Ne eivät tiedä mitään "horror-todistuksesta".
— Mitä se on? kysyi Seppo.
— Se on kauhu, joka valtaa pojat juuri ennen todistusten jakoa. Minun elimeni ovat monet kerrat hyppineet kurkkua kohti. Välistä tuntuu kuin putoisi ilman läpi kuiluun, ja toisen kerran kuin ilma pumputtaisiin pois keuhkoista, selitti Janne.
— Niin, se on totta. Joulutodistuksia saadessa tunsin jo samaa, sanoi
Sarri.
— Tuolla tulee opettaja, olkaa vaiti.
Pojat siirrettiin kumpikin luokalta ilman ehtoja, mutta Sepolla oli koko lailla paremmat arvosanat lukuaineissa kuin Sarrilla.
— Kittiä minä siitä, minulla on taas muita ominaisuuksia, sanoi Sarri hiukan nolona. — Ole sinä minun puolestani vaikka kuinka viisas.
— Keskiarvo meillä on melkein sama, lohdutti Seppo.
— Harmillista vain, että isä ja äiti välittävät paljon enemmän matikasta kuin voimistelusta, ja saksan arvosanasta keskustellaan kamalasti eikä hoksata, että laulussa on 9.
— Luetaan saksaa kesällä sadepäivinä, ehdotti Seppo.
— Saimuski voi opettaa.
— Jeh! sitten elokuussa.
* * * * *
Kotona syötiin hätäinen ateria, matkakapineet kannettiin eteiseen ja hyvästijättö alkoi.
— Hyvästi nyt, Lempi. Terveisiä Santerille ja kiitos.
— Anteeksi, jos en ole ollut mieliksi, sanoi Lempikin liikuttuneena.
Naimi-täti saattoi asemalle, järjesti liput ja pakaasin ja neuvoi viime tinkaan asti.
— Tuleeko Naimi-täti Varpuniemeen kesällä? kysyi Sarri.
— Tulen kyllä käymään heinäkuussa. Viekää nyt paljon terveisiä kotiin.
On oikein vaikea erota teistä. Olette olleet kilttejä poikia.
— Paitsi silloin, kun tuli muikkari reksiltä, kuului kimakka ääni vasemmalta.
— Janne ja Risto! Mihin te matkustatte? kysyi Sarri.
— Meistäkin oli vaikea erota teistä, kun te olette olleet niin kilttiä poikia. Tultiin vain saattamaan ja täytyi ostaa liput asemasillalle, melkein ihan viimeisillä rahoilla, selitti Janne.
— Milloinka rehtori suuteli teitä? kysyi Naimi-täti, joka oli jäänyt miettimään Riston ensimmäisiä sanoja.
Neljä poikaa purskahti nauraa hihittämään.
— Ristohan sanoi jotain sen tapaista, enhän minä ymmärrä teidän kieltänne, sanoi Naimi-täti.
— Seppo oli tulipunainen kasvoiltaan, ja Sarri katseli lattiaa koko tunnin, kun he olivat niin liikutettuja reksin "suutelemisesta", ivasi Janne.
— Muikkari on muistutus, selitti Risto.
Juna alkoi hiljalleen liikkua ja pojat alkoivat kiireisesti hyvästellä.
— Tässä on teille kymmenen metriä eristettyä kuparilankaa, maalla sellainen on tarpeen, huusi Janne ojentaen käärön Sepolle.
— Ja tässä on kammanpuolikas, minä otin itse toisen puolen. Sillä voitte soittaa, kun panette silkkipaperia ympäri, sanoi Risto työntäen lahjansa Sarrin ojennettuun käteen.
Lakit heiluivat ilmassa, ja Naimi-täti huiskutti nenäliinalla, pyyhkien välillä kyyneleitä silmistään.
— On ne pojat sentään kivoja, vaikka eivät osaa käyttäytyä Fazerissa, sanoi Seppo istuuduttuaan paikalleen täpötäydessä vaunussa.
— Ilkesivät tulla asemalle, päällepäätteeksi ihan luonnollisen näköisinä. Hyvä, että välit tuli selvitetyksi kesäksi, tuumi Sarri.
— Kun asiat järjestyvät ilman sanoja, niin ei tunnu yhtä nololta kuin silloin, kun täytyy puhua ja käsittää väärin ja taas selittää. Parasta on antaa lahja tai tapella välit puhtaaksi.
— Minä ostin Kananhoitokirjan isälle ja uimamyssyn Saimuskille. Mitä sinä ostit?
— Lempi oli ostanut patenttilääkettä Santerille, jota hän ei antanutkaan, koska Santeri oli käynyt yläkerran Tiltan luona. Minä ostin sen Jerelle.
— Oliko se kihtilääkettä?
— En minä niin tarkkaan kysynyt, mihin tarkoitukseen se oli, mutta kyllä Jere käyttää mitä vaan saa. Talvella hänellä oli kolmekymmentäkahdeksan lääkepulloa.
Äidille minä ostin tekokukkia hattuun.
— Mitenkä sinä keksit? kysyi Sarri ihaillen.
— Vanha mummo möi tekoruusuja ja liljoja kadulla, hän tuli vastaan, juuri kun minä tuumin lahjaa äidille. Niistä tulee hurjan komea hattu. Äiti pukeutuu aina niin yksinkertaisesti, nyt hänestä kerrankin tulee hieno.
— Jeh! Minä ostin Laurille kirjan, jossa on kirjemalleja. Sitä voi käyttää virassa ja rakkaudessa ja vararikon uhatessa. Palvelijoille minä ostin lakritsipiiput kullekin.
Matkaseurana oli iso joukko tovereita koulusta, niin että aika kului hauskasti Lohjan asemalle. Siellä pojat muuttivat pieneen junaan, joka vei laivarantaan.
Laivassa pojat joutuivat kotiseudun lumoihin.
— Lohjanselkä, oma järvi! Tunnetko miten se tuoksuu ja näetkö miten laineet lyövät rantakiviä vastaan aivan toisella tavalla kuin missään muualla!
— Tämä järvi ja Karjalohja, ne ovat Suomea, oikeata Suomea, sen hoksaa vasta, kun on ollut poissa sanoi Seppo.
— Me tullaan juuri kuin ulkomailta kotiin. Mennään puhelemaan kapteenin kanssa, niin saadaan kuulla uutisia laivakuluista.
Pojat nauttivat sanomattomasti laivamatkasta. He puhelivat lakkaamatta ja nauroivat sydämellisesti elämän yltäkylläisyydestä. Muut matkustajat katselivat heitä hymyillen.
— Katso, tuossa näkyy jo meidän maita, huudahti Sarri, kun lähestyttiin kotirantaa.
— Elimet vyöryvät taas ruumiissa, sanoi Seppo.
— Sydän on ainakin paisunut, juuri kuin taikina, joka nousee.
— Karjalohja onkin kuin hiivaa sille.
— Varpuniemi pilkottaa mäen harjalla ja oma laivasilta näkyy. Tämä laiva kömpii eteenpäin yhtä hiljalleen kuin sairas etana.
— Minä erotan jo ihmisiä, ja koiratkin ovat mukana, — Sarri alkoi heiluttaa lakkiaan.
— Katsos ihmettä, Jerekin on siellä.
— Saimuski ja Lauri, kaikki ovat tulleet — ihan kaikki.
— Isä huiskuttaa kepillä ja nauraa, juuri kuin oma isä, sanoi Seppo.
— Etumaisena seisoo äiti, itse äiti.
Sarri puristi vahvasti Sepon kättä.