X.
MERKKIPÄIVÄ.
— Olipa onni, että Naimi-tädin syntymäpäivä sattui lupapäiväksi, muuten minun aivoni halkeisivat, jos täytyisi miettiä läksyjä, käydä koulua ja "näyttää kiitollisuutta Naimi-tädille", kuten äiti on käskenyt meitä tekemään, sanoi Sarri.
— Naimi-täti laittoi meille niin kivat syntymäpäivät marraskuussa, että pojat vieläkin puhuvat niistä, ja me saatiin monta ystävää, kun tarjottiin niin paljon ja Ossi järjesti leikit ja lahjoja tuli hurjasti, sanoi Seppo.
— Kyllä minäkin olen kiitollinen, mutta aikaihmisille täytyy näyttää sitä niin omituisella tavalla. Ne tahtovat esimerkiksi, että perustetaan rahasto, jolle annetaan heidän nimensä.
— Mitä tarkoitusta varten se olisi?
— Vaikka potkupallojen hankkimista varten sokeille lapsille — ei kuin köyhille, äidittömille pojille.
— Ei kukaan anna siihen rahaa. Keksi jotain muuta, josta vanhat pitävät.
— Kun olisi rahaa, niin ostaisi vaikka mitä. Lämpötyynyn tai palosammutusruiskun tai kukkakorin.
— Kukkia me kyllä voidaan ostaa. Torilla kuuluu olevan halpaa.
— Aamulla täytyy herättää laululla. Minä soitan viulua ja toiset laulavat.
— Kutka toiset?
— Janne, Risto, Esko ja kaikki ne, jotka olivat täällä meidän syntymäpäivillämme. Janne laulaa ihan väärin, mutta hänellä on sen puolesta hyvä ääni, että se kuuluu.
— Silloin täytyy harjoitella.
— Jeh, soitetaan ne kokoon. Risto voi opettaa, mennään heille, niin
Naimi-täti ei vainua mitään.
Pojat ottivat lakkinsa ja menivät. Janne ja Risto olivat heti valmiit auttamaan. He saivat puolentunnin kuluessa kokoon neljä toveria lisää, joille asia selitettiin.
— Mitä me lauletaan? Seppo saa kirjoittaa Naimi-tädille omistetun laulun, ehdotti Risto.
— En ikinä, vastusteli Seppo.
— Tai oikeammin pari laulua. Toisen voit saada kokoon, kun muutat sanoja. Niin minä usein teen. Esimerkiksi: Sä kasvoit Naimi paksuinen, isäsi talossa.
— Otetaan vaan "Porilaisten marssi" ja "Arvon mekin ansaitsemme", sanoi Seppo.
— Meillä kirjotetaan runoja syntymäpäiviksi ja se on juhlallista, sanoi Janne.
— Tule, Sarri, niin minä autan sinua. Kyllä me pari laulua saadaan kokoon, sanoi Risto.
— Sama se, sanoi Sarri seuraten Ristoa toiseen huoneeseen, jossa alkoi aivoja rasittava työ.
Janne huvitti sillä välin toisia poikia näyttämällä hauskoja kemiallisia kokeita ja temppuja.
Oli kulunut pitkä aika, kun Sarri ja Risto vihdoinkin ilmestyivät toisten luo.
— Kamalan kauan te viivyittekin. Lukekaa nyt runot, sanoi Seppo, ja
Sarri luki:
Kaunis on nähdä kun joukkosi luona, kahvia kaadat, keittäen, leipoen vaan, puolesta heimosikin. Iloisin mielin viettään nouse syntymäjuhlaas. Riemuiten tätimme suo, laulumme kaikua nyt. Eespäin onnehen siis, sä sankari kodin ja kyökin, onnea toivomme vaan.
Sen voi laulaa "Ateenalaisten laulun" sävelellä.
Kaikki pojat kiittelivät yksimielisesti onnistunutta runoa.
— Minusta sankarinimitys ei sovi Naimi-tädille, sanoi Seppo.
— Ei tässä tarkoiteta sotasankaria. Sinä et ymmärrä runollisesta kielestä hölynpölyä, sanoi Sarri.
— Kuulkaa nyt toista runoa:
Mun tätin oli naimaton, jo vanha, harmaakin, viel viisikymmenvuotisna, hän jaksoi halleihin.
Tiens aina kulki torille, iloisin mielin osti vaan, hän kalaa, lihaa, perunaa, mun tätin armahin.
Arvatkaa mihin säveleen tämä sopii?
— Ihanhan se on kuin "Sotilaspoika". Se on kiva tapa kirjoittaa runoja. Kuka sinulle sellaista opetti, Risto? kysyi Esko.
— Minä olen itse keksinyt sen. Tässä on vielä yksi runo, jonka minä yksin kirjoitin, sanoi Risto.
— Se on pöhnä runo, ei se kelpaa, sanoi Sarri.
— Lue vaan, Risto, pyysi Viljo, ja Risto luki:
Oi, Naimi Vesilä,
tätimme pehmeä,
Seppomme, Sarrimme,
Sinulle uhroamme.
Terve, terve, terve sä Vesilä!
Minusta tässä runossa on rakkautta.
— Sitä ei saa laulaa, eikä sen merkitystäkään kukaan ymmärrä. Nyt aletaan harjoittaa, sanoi Seppo jyrkästi.
Risto ja Sarri johtivat vuoroin, ja laulu sujuikin hyvin, kun laulujen sävelet olivat vanhoja tuttuja.
— Miksi sinä kutsuit Olavin tänne mukaan, Janne, kun hän ei osaa laulaa tuon paremmin? Onhan tarpeeksi, kun yksi joukossa vain mörisee sanat, sanoi Sarri.
— Kuka se mörisee? kysyi Janne uhkaavan näköisenä.
— Kuta suurempi kemisti, siitä kehnompi laulaja, vastasi Sarri ovelasti.
— Olenko minä pyrkinyt laulamaan sinun, sinun — — — Janne etsi sopivaa sanaa.
— Älä nyt suutu Janne, minuahan Sarri tarkoitti, koetti Seppo rauhoittaa Jannea, joka oli räjähtämäisillään.
— Minä menen pois, kerran vielä pyydätte minua polvillanne laulamaan vanhoille tädeillenne, sanoi Olavi synkästi.
— Nyt ette saa konstailla, Janne ja Olavi laulavat komeasti, vaikka vähän toisella tavalla kuin muut. Kyllä täällä kaikki tarvitaan. Tulkaa huomenna meille kello 8:lta ja ottakaa kynttilät mukaan, sanoi Seppo.
— Mitä me kynttilöillä teemme?
— Sytytetään ne, niin tulee soihtukulkue. Lukekaa sanat ulkoa. Vahinko vain, ettei niissä ollut kiitollisuudesta sanaakaan, ja sitähän meidän piti näyttää.
— Selitetään sitten, että kaikki johtuu kiitollisuudesta, ehdotti
Sarri.
Pojat erosivat tyytyväisinä suuriin saavutuksiinsa. Pieni eripuraisuus oli jo kokonaan unohdettu.
Kun Lempi tuli aamulla seitsemältä herättämään poikia, olivat nämä jo pukeutuneet ja kiiruhtivat torille.
Sinne saavuttuaan he kulkivat kukkakauppiaan luota toisen luo. Mutta kukat olivat hyvin kalliita, isollakin rahalla sai vain vähäpätöisen kimpun.
— Kuulehan, Seppo, kun kerran maksaa rahaa, niin pitäisi saada jotain kestävää. Ostetaan paperiruusuja, tässä on kauniita. Ne ovat kiinni seppeleessä, mutta ehkä ne irroittaisivat ne? sanoi Sarri.
— Annetaan seppele, sehän on vielä komeampaa. Kun saataisiin vielä nauhat niihin, niin kirjoitettaisiin jotakin kiitollisuudesta.
— Kyllä minulla on sinivalkoista nauhaa. Viedäänkö seppele vanhan vai nuoren ihmisen haudalle? kysyi myyjätär.
— Viisikymmenvuotisen mehevän rouvan syntymäpäiville se on.
— No, jokaisella on oma makunsa. Panenko nauhat mukaan?
Pojat ostivat havuista sidotun seppeleen, jossa oli vaaleanpunaisia paperiruusuja, ja sinivalkoinen nauha sidottiin syrjään.
Kotona Seppo tekstasi taitavasti nauhoihin omistuskirjoitukset. Toiseen tuli:
"Onnea viisikymmenvuotiaalle, jalolle naiselle" ja toiseen:
"Kiitollisuudella Seppo ja Sakari. Muistosi elää."
Mutta Sarri arvosteli kirjoitusta:
— Pojat eivät sano ketään jaloksi. Ja siksi ja sen puoleen: "Muistosi elää" on otettu hautapatsaasta.
— Syntymäpäivinä sanotaan aikaihmisiä jaloksi. Olisi pitänyt panna vielä laajasydäminen ja avarakatseinen, niinkuin rehtorille sanottiin sen juhlissa, mutta eihän sitä ilkiä kaikkea panna. Ja "Muistosi elää" on hyvä tempaus. Sinun runosikin muistuttavat liikaa paljon tuttuja lauluja, kosti Seppo.
— Kirjoita itse parempia. Minä luulen, että äiti olisi varmasti tyytyväinen meihin. Naimi-täti on kylläkin jalo nainen, joka ei sanonut mitään, vaikka pesukannu prätskäsi eilen, kun me vedettiin sormikoukkua.
— Naiset tahtovat eri tavalla kärsiä. Virtasen setä sanoi että viisikymmentä naista kärsisi mielellään hänen tähtensä, jos hän vain huiskuttaisi kädellään.
— Huomenna täytyy sonnustaa ulkokuori juhla-asuun, voidella hiukset myrhamilla ja briljantiinillä ja oikoa jakaukset linjasuoraksi, varoitti Sarri.
— Ja olla sivistyneitä, lisäsi Seppo.
* * * * *
Kello kahdeksan seisoi pieni poikaparvi Naimi-tädin oven ulkopuolella. Seppo ja Sarri kantoivat toisella kädellä seppelettä ja toisessa oli palava kynttilä. Toiset olivat myöskin varustaneet kynttilät mukaan, toisilla oli kaksikin.
Risto antoi merkin, ja pojat kajahuttivat laulun. Mutta kauhea sekaannus syntyi, sillä toiset lauloivat: Mun tätin oli naimaton, ja toiset: Kaunis on nähdä kun — — —.
— Olkaa heti vaiti, huusi Sarri, — aloittakaa uudelleen: Kaunis on nähdä…
Nyt alettiin uudelleen ja paremmalla menestyksellä. Laulun aikana ilmestyi Naimi-täti aamutakissa ovelle ja hymyili liikuttuneena.
Kun molemmat laulut oli laulettu, ojennettiin seppele Naimi-tädille.
Ennenkuin hämmästynyt täti ehti ottaa vastaan lahjan, vaipui hän kauhuissaan läheiselle tuolille istumaan, sillä kirkas punainen valo leimahti kattoa kohti. Sitten kuului kova paukahdus ja pieniä kiiltäviä tähtiä putosi lattiaa kohti. Ruudin haju ja savu täyttivät huoneen.
Janne oli keksinyt pienen yllätyksen tädille.
— Se oli onnistunut raketti, huudahti hän tyytyväisenä.
Naimi-täti alkoi toipua ja kiitti poikia sydämellisesti. Lempi oli jo keittänyt kahvia, jota tarjottiin pojille.
— Kuuliko Naimi-täti selvästi sanat? kysyi Sarri.
— Kyllä minä kuulin osapuilleen, muitta teidän täytyy kirjoittaa ne minulle paperille, että voin säilyttää muistona. Kuka on sepittänyt niin kauniit sanat lauluihin?
— Eikö täti voi arvata? kysyi Risto.
— Sinä varmaan, poikaseni, sanoi Naimi-täti hymyillen.
— Ei yksinään, sanoi Sarri.
— Vai niin, sinäkin olit mukana. Kiitoksia nyt vaan kaikille.
— Meillä on vielä yksi laulu, mutta toiset eivät tahdo että sitä lauletaan, sanoi Risto.
— Teidän täytyy välttämättä laulaa se laulu, pyysi Naimi-täti.
— Silloin minä menen pois, sanoi Seppo. — Tule sinäkin Sarri.
— Minä en olisi uskonut Ristosta tuollaista, sanoi Sarri. Pojat lauloivat jo:
Oi Naimi Vesilä tätimme pehmeä, Seppomme, Sarrimme, sinulle uhroamme. Kiitos, kiitos, kiitos sä Vesilä!
Loppu oli muutettu sopivammaksi.
— Hyvä laulu tämäkin on, ei sitä tarvitse hävetä, rauhoitti Naimi-täti.
— Me ei olla uhreja eikä Naimi-täti huoli sellaisista uhreista, sanoi
Seppo.
— Risto tarkoitti tietysti, että te uhraatte tunteenne minulle, eikö niin, Risto? selitti Naimi-täti.
— Tietysti! Sehän on pöllö, joka käsittää asian toisella tavalla, sanoi Risto.
Saatuaan kukin omenansa vieraat pojat lähtivät pois.
— Pannaan tuo seppele riippumaan seinälle. Eikö voisi sovittaa niin, että Naimi-tädin kuolleen herran kuva olisi sen sisällä? kysyi Sarri.
— Ei millään muotoa, torjui Naimi-täti, mutta lisäsi nähtyään Sarrin nolostuvan: — Ripustetaan, se tänne minun vuoteeni yläpuolelle, siellä se on hyvin kaunis.
— Sitä voi käyttää vielä toisenkin kerran vaikka hautajaisiin, sanoi
Seppo.
— Se on annettu minulle, ja minä säilytän sen muistona teiltä, ratkaisi Naimi-täti.
Tällä hetkellä tuli Ossi huoneeseen tuoden kimpun ihania ruusuja. Hän ojensi ne Naimi-tädille sanoen:
— Luulin olevani ensimmäisenä toivottamassa onnea rakkaalle
Naimi-tädille, mutta näen, että kaksoset ovat olleet ripeämpiä.
— Kiitos, poikaseni, ruususi ovat suloisia.
— Meneekö täti hautajaisiin, koska tuossa riippuu seppele nauhoineen?
— Seppo ja Sarri ovat antanet sen minulle syntymäpäivälahjaksi.
— Erittäin sopiva kukkalaite, kun siinä on vielä omistusnauhatkin.
Puuttuu vain sanat: lepää rauhassa.
— Nyt sinä pilkkaat, Ossi. Etkö tiedä, että taiteilijoilla on seinillä seppeleitä? Minä olen nähnyt Kuvalehdessä monta sellaista kuvaa, sanoi Sarri, jota alkoi harmittaa.
— Tietysti, tämähän sopii mainiosti tilaisuuteen, sanoi Naimi-täti. — Jäätte kai nyt kaikki kotiin koko aamupäiväksi? Olen kutsunut tänne ison ompeluseurani ja kaikki sukulaiseni.
— Minä olen luvannut mennä Hannes Pälsin luo lukemaan historian tenttiä huomiseksi. Muuten olisin tietysti jäänyt, sanoi Ossi, joka kammoi naiskutsuja enemmän kuin tulirokkoa.
Pojat olivat toivoneet saavansa viettää lupapäivänsä lyömällä pitkääpalloa toverien kanssa, mutta eivät näin äkkiä keksineet sopivaa muotoa kieltäytymiselleen.
— Te toiset olette ainakin kotona. Teillähän on lupapäivä, tulkaa saliin noin kahden ajoissa. Risto voi soittaa vierailleni ja Seppo lausua runoja, joita olette kirjoittaneet minulle, sanoi Naimi-täti.
Pojat menivät noloina huoneeseensa. Sarri tuhisi harmissaan:
— Kittiä minä koko syntymäpäivästä. Osaa se Naimi-täti olla aika kiero.
— Vai lausua runoja! Hyi sentään! päivitteli Seppokin. Mennään nyt ainakin vähäksi aikaa urheilemaan. Minä aion antautua palloilija-uralle, kun olen likvidoinut koulun, uhkasi Seppo.
— Mutta isä tahtoo sinusta lääkäriä.
— Sitä minä voin pitää sivutoimena. — Painutaan nyt urheilukentälle, siellä ovat Janne ja Ristokin.
* * * * *
Kesken tavattoman jännittävän pelin sanoi Seppo:
— Hei, Sarri, nyt on lähdettävä neljänkymmenen naisen seuraan soittamaan ja runoja lausumaan.
— Ooks vialla? kysyi Risto.
— Totta se on, vahvisti Seppo ja kertoi asian laidan.
— Eikö Naimi-täti anna teille kahvia ja kaakkua perästäpäin? kysyi
Janne.
— Antaa niinkin, mutta mistä me saadaan kelvollinen este, jottei tarvitsisi mennä. Eihän sovi loukata ihmisiä juuri kun he täyttävät viisikymmentä vuotta.
— Odottakaa vähän aikaa, me järjestämme Riston kanssa.
Janne vetäytyi syrjään keskustelemaan veljiensä kanssa. Seppo näki, miten hän irroitti lehden pienestä taskuvihosta ja kirjoitti sille jotain.
— Nyt on este keksitty! Minä vien tämän lapun teille. Siinä on selitys Naimi-tädille, seuratkaa te Ristoa. Sitten tavataan laivarannassa ja lähdetään Korkeasaareen, sanoi Janne tultuaan toisten luo.
— Etkö ole narrannut Naimi-tätiä? kysyi Seppo.
— Jos teette niinkuin Risto käskee, niin kirjeessä seisoo vaan pelkkä totuus. Se on kirjoitettu teidän nimessänne.
— Onko se kohteliaasti kirjoitettu? kysyi Sarri levottomana.
— Minä olen sivistynyt ihminen ja osaan kirjoittaa naisille, sanoi
Janne juosten tiehensä ja hyppäsi tasajalkaa maassa istuvan tytön yli.
— Et sinä ainakaan näytä liikaa sivistyneeltä, huusi Sarri Jannen jälkeen.
Risto vei pojat kivitaloon Yrjönkadulle. Hän soitti erästä neljännen kerroksen ovikelloa ja kysyi palvelijalta:
— Onko Arvissa kovakin kuume? Saako häntä nähdä?
— Johan se on noussut tilaltaan ja syö tuolla ruokapöydän ääressä.
Risto pyysi toisia seuraamaan jäljessään ruokahuoneen ovelle antaen heille merkin kulkea hiljaa ja puhumatta.
— Katsokaa nyt, tuossa Arvi istuu. Nyt mennään yhtä varovasti pois, palvelija on mennyt tiehensä, kuiskasi hän.
Sitten kaikki hiipivät eteiseen ja pois talosta.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi Seppo kadulla.
— Se oli laillinen este.
— Selitä, taikka — — —
— Te olette käyneet katsomassa sairasta toveria ja samalla pistäydytään Korkeasaareen.
Pojat nauroivat iloisina ja kiiruhtivat rantaan.
— Minä luulen, että Naimi-täti ei paljoakaan välitä meidän poissaolostamme, rauhoitti Seppo itseään.
Rannalla oli jo Janne odottamassa ja kertoi pojille:
— Kun minä tulin teille, niin Naimi-täti tulikin juuri keittiöön. Minä annoin kirjeen ja selitin, että te ette voineet tulla kotiin ja että syy seisoo lapussa. Naimi-täti luuli, että teille oli tapahtunut onnettomuus, mutta kun minä sanoin, että te olette hyvässä kunnossa, niin hän antoi nämä meille.
Janne levitti paperipussin suuta näyttäen siellä olevia leivoksia, vehnästä ja makeisia.
— Lempi antoi kuivaa leipää eläimille, ja nyt meille tulee kiva huvimatka, sanoi Janne lopuksi.
— Oliko Naimi-täti vihreä kasvoiltaan? kysyi Seppo. Vihreä väri kuvasi hänen mielestään suuttumusta.
— Ei, vaan punainen, sanoi Janne.
— Hyvä. Nyt laivaan! Kellä on rahaa, tulkoon mukaan!
Laiva vihelsi ja neljä onnellista ystävää meni viettämään vapaata, aurinkoista aamupäivää talviunesta heräävän luonnon helmaan ja nauttimaan eläimistä ja toistensa iloisesta seurasta.
Kun kaksoset illalla palasivat kotiin, löysivät he ruokahuoneen pöydältä kirjeen, jonka Naimi-täti oli unohtanut sinne. Seppo luki sen ääneen:
Kunnioitettu Naimi-täti Vesilä.
Pyydämme anteeksi, että meillä oli aikomus tulla kotiin, mutta nyt me menemme katsomaan Arvia, joka on sairas ja luokkatoveri. Sitäpaitsi me emme osaa esiintyä hienojen rouvien seurassa, Sarri ottaa liikapaljon leipää ja Sepon sormet ovat mustat hopeanitraatista. Eikä soitostakaan ole vahinkoa, kun Sarri ei ole haaveellisella päällä, niin se soittaa väärin ja Seppo ei lausu runoja äänenpainolla, vaan lukee nopeaan niinkuin se pänttäisi läksyjä. Eikä se, joka täyttää viisikymmentä vuotta välitä sellaisesta.
Kiitollisuudella:
Seppo ja Sakari Uski.
J.K. Me käväistään vähän Korkeasaarella, jos Arvi vaan on
terveempi. Janne pitää huolen, että kaikki käy reilusti.
— Hyi, minkälainen kirje! Minkälaiset sormet sillä itsellään on!
Niissä on varmaan näytteitä koko kemiasta.
— Janne ei voi sanoa, soitanko minä "Porilaisten marssia" vai
"Luostarin kelloja", ja sellainen arvostelee soittoa ja muuta!
— Mutta meillä oli hurjan kiva aamupäivä.
— Se oli sentähden, kun ensin olimme aamulla osoittaneet niin kamalasti kiitollisuuttamme Naimi-tädille.
— Hyvä omatunto, jaa, se on jotakin se!