IX.
JEREN KAUPUNGINMATKA.
— Minkähän tähden poikaihmisen on niin hankalaa istua paikallaan ja tarkata mitä muut tekevät. Paitsi teatterissa tai leffassa, ajatteli Sarri itsekseen.
Pojat istuivat paikoillaan luokkahuoneessa. Tunti ei ottanut loppuakseen, ja esillä oleva aihe oli tavattoman vähän mielenkiintoinen.
Kunpa vaan tapahtuisi jotain muuta, kuin tavallisia luokkatapahtumia, toivoi Seppokin.
Pojat eivät aavistaneet, että portaissa lähestyi yllätys, josta he eivät juuri olisi välittäneet.
Ovi avautui ja sisään tuli vanhanpuoleinen maalaisukko karvalakki kourassa.
— Mahtaaks tää olla norssikoulu? kysyi hän kumartaen.
— Tämä on Normaalilyseo, vastasi opettaja.
— Neet meirän kaksoset sanoi sitä norssiks. Mahtaaks neet oli tääl?
— Nyt on lukutunti eikä luokkaa saa häiritä. Onko teillä tärkeää asiaa ja ketä haette?
— Mää lährin hakeen niit tohtorin kaksosii, ihmiset viisai tän vaan, kun mää kysyin.
Seppo ja Sarri olivat kauhukseen tunteneet Jeren. Muissa olosuhteissa he olisivat tulleet hyvinkin iloisiksi tavatessaan ystävänsä, mutta nyt ei heillä ollut halua tunnustaa koko tuttavuutta.
— On täällä yhdet kaksoset. Uskin pojat, tunnetteko tämän miehen? kysyi opettaja.
— Kyllä me maalla tunnettiin hänet, sanoi Sarri.
— Hän on meidän tallimiehemme, en minä ymmärrä, mitä hän täällä koulussa tekee? sanoi Seppo.
— Kun en mää muistan teirän kortteerii, niin mää lährin tän kattoon.
— Poikien täytyy olla täällä vielä kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin pääsevät kotiin, sanoi opettaja.
— Sit mää orotan toi trampil. Mää lähren kun mää näjein et hee on hyväs hoiros. — Jere meni ulos pannen lakin päähänsä.
Sarri ja Seppo istuivat punaisina paikoillaan uskaltamatta katsoa tovereitaan, joitten teki mieli nauraa.
* * * * *
Tunnin loputtua he hakivat Jereä, mutta häntä ei näkynyt käytävässä. Vihdoin he näkivät miten Ville otti vauhtia, juoksi avoimesta ovesta ulos ja hyppäsi jonkun yli. Pojat juoksivat ulos portaille, jonne ehtivät parahiksi näkemään, miten Jere nousi alimmalta portaalta, jolla oli istunut, tarttui Villeä niskasta kiinni, kantoi hänet pihan poikki, nosti istumaan korkean halkopinon päälle ja sanoi:
— Pirä suus, vasikka, kun sonni ammuu.
— Auttakaa, minä putoan! Puut antavat perään, huusi Ville.
— Niin käy, kun hyppää Varpuniemen tallimiehen yli, nauroi Sarri.
— Tule heti auttamaan, koko pino voi luhistua, jos minä liikun, sanoi
Ville.
— Tarraa kii korvastas, se on hyvä kärensija, ja pirä ittes hiljaa, hiljaa se mailmaki pyörii, sanoi Jere kääntyen pois.
— Tule nyt, Jere, mennään vikkelään pois täältä, kyllä Ville selviää halkopinolta, sanoi Seppo.
— Päivää ja terveisiä, sanoi Jere ojentaen kätensä pojille.
— Mitä varten Jere tuli Helsinkiin? kysyi Sarri kotimatkalla.
— Kun fleini ahristaa koipee, etten mää saa eres öiseen maattuu.
Pojat toivat Jeren kotiin, jossa Naimi-täti otti ystävällisesti vastaan, tarjosi aamiaista ja kyseli kuulumisia.
— Kyl mul on eväät fölis, mut kiitoksia vaan tästäkin.
Päivällisen jälkeen lähtivät pojat Jeren kanssa ulos.
— On se teirän frouva tuhtin täköinen. Mutta kuinkas tee vaan ilman hevosii pärjäätten? En mää vaa ilman rupeis näin suures paikas olemaa, sanoi Jere.
— Ei täällä ole hevosia monellakaan. Yhdellä vain meidänkin luokalla — sen isä on ajuri. Mutta mennäänkö nyt lääkäriin? kysyi Seppo.
— Mää tahroisin nährä sen semmoisen Lönnruutin, kun on kotoisin sielt meirän kyläkunnast. Mää kun olen Sammatist ja siel kertovatten, et neet on reerannu sil Lönnruutil ittees näköisen kiven.
Pojat veivät Jeren Lönnrotin patsaalle.
— Kyl on tarvinnu käsvoimii sen kiven kulettamiseen. Mahtaaks toi vaimo ol sukkuu hänel, toi kun istuu tukka hajal tos trapuil ja veisaa virsii?
— Opettaja sanoi, että se on Lönnrotin runotar, joka on kuvattuna tällä lailla, selitti Seppo.
— Vai ol hänel semmottoinkin? Mää muistan et hän kuol vanhanpoikan.
— Ei tämä ainakaan ollut hänen vaimonsa — se on runotar, en minä osaa sitä sen enempää selvitellä, sanoi Seppo.
— En mää vaan semmosest ol kuul puhuttavankan Sammatis. Mahroi vissist vanhuuren hulluuren semmosen ittelles hankkii.
— Tietääkö Jere minä vuonna Lönnrot syntyi? kysyi Sarri johdattaakseen puheen pois hankalasta runotar-kysymyksestä.
— Se ol siihe aikaa kun sika laitto aitaa ja karvaiset märehti, vastasi Jere, joka ei vähällä joutunut ymmälle. — Lähretääs nyt tohtooril, mahtaaks täs naapuris ol semmottii.
— Samassa talossa, jossa Kalevi asuu tuolla Bulevardinkadulla, on monta lääkäriä. Onkohan niissä eroa kenen valitsee? sanoi Sarri.
— Kyl vaan neet on saman opin saaneet kaik, ovat vissiin yhtä tyyreitäkin, sanoi Jere.
— Tässä niitä on montakin, sanoi Seppo lukien nimiä oven pielessä olevista tauluista.
— Lährään alakertaan, kun en mää ol tottunu näit trappui ravaan, päätti Jere.
Ovi oli auki ja kaikki kolme asettuivat odotushuoneeseen istumaan.
— Ei se ota kuin yhden kerrallaan sisään. Mennään me Sepon kanssa kotiin, Jere löytää kyllä sinne, kun se kerran on ollut siellä.
— Tulkaas vaan föliin, niin saatten vastata kun se kysyy, päätti Jere.
— Me selitetään kyllä Jeren taudit, niistähän me ollaan kuultu enemmän kuin manskasta tai saksasta, sanoi Sarri.
Heidän odotettuaan jonkin aikaa tuli Jeren vuoro.
— Yksi kerrallaan, sanoi valkoiseen liinatakkiin pukeutunut nainen lääkärin ovelta.
— Ei tässä olekaan kuin yksi potilas, tämä mies tässä, me ollaan kulettajia ja selittäjiä, sanoi Sarri kumartaen.
— No tulkaa sitten sisään kaikki. Onko tämä mies kuuro tai mykkä? kysyi nainen.
— En mää vaan — — — alkoi Jere.
— Tai onko hän? nainen naputti otsaansa.
Pojat purskahtivat nauramaan.
— Jere on hurjan viisas, mutta hän on meidän tallimiehemme ja on tottunut puhumaan enemmän hevosille ja eläinlääkärille, muttei ihmistohtorille. Sentähden me tultiin mukaan.
— Vai niin, no istukaa tuohon tuoliin, pankaa jalat alustalle, nojatkaa päätä tähän laitokseen ja avatkaa suu, sanoi nainen.
Jere oli totellut nöyrästi, mutta suutaan hän ei avannut muuta kuin sanoakseen:
— Missäs se tohtoori itte on? En mää hänen piikaans tyyry.
— Minä olen lääkäri, avatkaa vaan suunne, sanoi nainen.
— Hah? sanoi Jere.
— Minä olen lääkäri. Ettekö tiedä, että nykyään on paljon naislääkäreitä.
Pojatkin olivat ymmällä.
— Nyt käy pöhnästi, kuiskasi Seppo Sarrille. — Ei Jere ikinä anna naisen hoitaa jalkaansa.
— Kyl mää sen tierän, mut en mää heittä usko, sanoi Jere varmasti.
— No nyt saatte nähdä, että nainen tekee yhtä hyvän työn kuin mieskin.
Aukaiskaa suunne vaan, käski lääkäri kolmannen kerran.
— Kyl on tohtooril tarkat silmät kun suun läpitte koipeen kattoo, sanoi Jere ivallisesti.
— Aukaise nyt suusi, Jere, kehoitti Seppo.
— Oonks mää sit vanha koni, kun suuhun kattotaa? kysyi Jere itsepäisesti.
— Aukaise nyt, kuiskasi Sarri.
Jere aukaisi vihdoinkin ison suunsa ja lääkäri alkoi kaivaa hampaita terävällä aseella sanoen:
— Kylläpä teillä onkin hyvät hampaat näin vanhaksi mieheksi.
— Kun on vanha pukki, niin on kova sarvi, sanoi Jere.
— Tässä teillä on yksi huono hammas, joka on otettava pois, sanoi lääkäri.
— Kyll neet hampaat jyrsii sen aikaa, kun vatta ruokans sulattaa. Kun tee vaan parannatten sen fleinin koivest, niin mää maksan rahan.
— Minä otan hampaan pois, muihin ruumiin osiin minä en kajoa.
— Me osuttiinkin väärään paikkaan, tämähän on hammaslääkäri, kuiskasi
Sarri Sepolle.
— Painutaan vek, sanoi Seppo yhtä hiljaa.
— Tommottil nyrkeil ei aikuisen miehen hammas irti lähre, sanoi Jere.
— Sepä nähdään hyvin pian.
— No koetas vaan, siit ei tu mitää sano hevone, kun hiiri korvaan pyrki.
Jere aukaisi suunsa ja lääkäri kuoletti ikenen ja veti hetken perästä taitavasti pois huonon hampaan.
— Tässä on hammas, sanoi lääkäri näyttäen sitä pihtien välissä, — ja huono olikin, ei sitä kannata surra.
— Minä en ole nähnyt Jereä noin mölhän näköisenä ennen, sanoi Sarri.
— Siin ol fusku, sanoi Jere, kun toipui hämmästyksestään.
— Eikö tämä ole pakottanut kauankin? kysyi lääkäri nauraen. — Nyt voitte nukkua yöt rauhassa.
— On siit ollu suur risti ja vaeva. Kiitoksii vaan. Etteks tee nyt reerais sit koipee? Jere alkoi uskoa, että nyt tulee apu joka asiaan.
— Minä olen hammaslääkäri enkä mitään muuta.
— Tällä pojalla on reikä hampaassa. Sitä me tulimmekin paikkauttamaan, sanoi Sarri ja työnsi Sepon eteenpäin.
— Eipäs tultukaan, vastusti Seppo, joka ei ollut uskaltanut mennä hammaslääkäriin, vaikka kaikki kehoittivat.
— Minä päätin sen heti, kun huomasin, missä olimme, sanoi Sarri.
— No istuhan sitten tähän tuoliin, käski lääkäri, eikä Seppo iljennyt vastustella.
Lääkäri porasi ja paikkasi, Seppo valitti välillä ja Jere lohdutti:
— "Äläs rillitä, ota ennen porokello" ja "aika hiirellä haukotella, kun on puoleks kissan suussa". "Voi sattuu ommaan nilkkaan, kun kaivaa kuoppaa toiselle, vaikkon malka omas silmäs."
— Nyt olet valmis ja hampaat kunnossa, sanoi lääkäri.
— Kiitoksia paljon, sanoi Seppo kumartaen. — Mutta missä Sarri on?
— Se sanoi hyppääväns kotiis rahoi hakeen, sanoi Jere. — Mut kyl määkin maksan, kun, hintans kuulee.
— Tämä maksaa kaksisataa markkaa yhteensä, sanoi lääkäri.
— Sit sikaa vingutetaan, jok airan raos tavataan. Kyl maar siit tulee mahrotoin tuntipalkka naisihmisen työks. Mut mää maksan, täs on raha, tän Seponkin erest, se saa sen sit ehtool maksaa takasin, sanoi Jere ojentaen setelin lääkärille.
— Kiitoksia ja hyvästi, sanoi Seppo.
Molemmat olivat jo ovella, kun Jere vielä kääntyi takaisin.
— Mää en kerkeis men uurel tohtooril sen fleinin tähren, mää täs meinain — — —.
— Hyvästi nyt, minä olen tehnyt minkä voin, en minä enempää tee, sanoi lääkäri, jonka kärsivällisyys alkoi loppua.
Seppo veti Jeren mukaansa kadulle. Siellä he tapasivat Sarrin, joka oli juossut koko matkan.
Jerelle maksettiin velka ja mentiin istumaan kirkkopuiston penkille.
— Ihme kummal ajaa, sanoi Jere. — Kun ei ruumis tuntennukkaa, vaikka hammas ikenist suljus. On niist naisist muukskin kun kuppareiks ja saunapiijoiks.
— Jere taitaa jo leppyä koko naissuvulle? kysyi Seppo.
— Saa orottaa sit lauvantait jok on ennen perjantait. Naisväkee ei pirä — — — alkoi Jere, mutta Sarri, joka tiesi, että nyt tulee pitkä juttu, keskeytti:
— Mennään automaattiin juomaan kahvia niin Jere saa nähdä senkin.
— Mahtaaks vaan men kaffeeta sin hampaan vanhaan plassiin?
— Hampaan reikä on jo täynnä törkyä, lihaa ja muuta, ei kahvi sitä haittaa, mennään nyt vaan.
Automaatissa oli Jerellä paljon katsomista. Pojat selittivät ja näyttivät, miten oli ostettava.
— Täytyyköhän meidän nyt lähteä toiseen lääkäriin Jeren jalan takia? tuumi Seppo.
— Eiköhän Jannen eliksiiri sopisi siihenkin? sanoi Sarri.
— Hah? kysyi Jere.
— Meillä on toveri, joka valmistaa hurjan hyvää lääkettä, sitä saa ilmaiseksi ja monta eläintä ja ihmistä se on parantanut, selitti Sarri.
— Kun tee sen vaan saatten ennen yhreksää aamusel nin mää jätän tohtoorin reisun tykkänäs. Sit mää voin käyttää ehtoon toiseen meininkiin.
— Mikä se sitten on?
— Mää tahron nährä sen valkuisen kenraalin.
— Seppo, kuulitko? Jere tahtoo nähdä Mannerheimin. Mene ja soita hänelle, että Varpuniemen kaksoset ja tallirenki tulevat häntä katsomaan, ilkkui Sarri.
— Mää olen teirän kans vehtannu pikkuisist asti ja nyt tee saatten näyttää minul sen valkuisen — — —.
— Kamalaa! Mitä me nyt tehdään, kun Jere sai tuon päähänsä? Se ei sitten ikinä luovu siitä, päivitteli Seppo, joka tunsi Jeren.
— Muutoin en mä lähre kotiin, vakuutti Jere itsepäisesti.
— Kun olisi jokin paraati, niin voisi se onnistua, mutta muuten en minä ainakaan keksi mitään keinoa, sanoi Seppo.
— Etkö tahtoisi nähdä tivolia Messuhallin luona, Jere? Mennään Töölön museoon tai hautausmaalle, siellä on jerin paljon katseltavaa, koetti Sarri houkutella.
— Kun mää tahron nährä sen valkuisen — — —
— Mennään "Edisoniin", siellä näytetään ilmasotaa.
— Mää tahron vaan — — —
— Hei, huudahti Sarri, — Kinopalatsissa näytetään juuri nyt isoa paraatia, ja siellä näkyy Mannerheim. Sitten siellä on "Ilmailijan morsian" ja lopuksi "Mieltäkiinnittäviä tunturikuvia Norjasta", mutta sen voi arvata miten mieltäkiinnittäviä ne ovat.
— Jere voi tykätä niistäkin. Kuka kertoi sinulle tästä? kysyi Seppo.
— Viljo oli ollut siellä juuri eilen ja hän kertoi, että ilmailija hyppää lentokoneesta junan katolle ja se on kamalan jännää.
— Mää tahron — — — alkoi Jere entiseen tapaansa.
— Saat nährä sen valkuisen, tule nyt vaan. Mutta se maksaa kolmekymmentäviisi markkaa, sanoi Sarri.
— Kyl maar semmottii miehii rahan erest näytetään? sanoi Jere. — Kyl mää maksan enemmänkin.
— Elokuviin me lähdetään. Onko Jere ollut ennen sellaisissa?
— En o muut kun koptikko kuvis.
— Skioptikonkuvat eivät liiku. Mennään nyt pian, kehoitti Seppo.
Tultiin juuri ohjelman alkaessa Kinopalatsiin. Jere ihmetteli ja kyseli yhtämittaa, kun kuvat alkoivat liikkua. Jännittävä juoni ja lentokoneet, jotka lensivät pilvissä ja putosivat mereen, ja ilmailijan hengenvaaralliset seikkailut tenhosivat hänet kokonaan.
— Katso nyt vaan kuvia. Miksi Jere vilkuilee vähänväliä ovelle päin? kysyi Seppo.
— Mää pirän vaaria, ettei se pääse näkemät sisään.
— Kuka?
— No se valkuinen ken — — —
— Eteen se tulee eikä ovesta, nauroi Seppo.
— Viisaas mul sit kun se tulee.
— Kyllä minä sanon.
Sitten lentäjä vihittiin, ja paraatikuva alkoi.
— Katso nyt tuota, joka ratsastaa suuren valkoisen hevosen selässä, se on juuri Mannerheim.
Jere nousi seisomaan ja kumarsi syvään.
— On neet helsinkiläiset kolloja, kun eivätten osaa tervehtii semmottist miestä. Katost vaan, nöyrästi se tervehtii joka puoleen. Saa pyöriä kun kissa tervas.
Jere oli innoissaan, unohti koko ympäristön ja puhui ääneen.
— Älä niin kovaa puhu, Jere, varoitti Seppo.
— Komee on, kyl voi nährä et se mies oli mukan, kun miehet veittiäns hivoi, jatkoi Jere huomautuksiaan.
Kun ohjelma loppui hän ehdotti, että katsottaisiin vielä kerran koko näytös alusta loppuun.
— Meillä on vielä koulutehtäviä tänä iltana, sanoi Seppo. — Mennään nyt vaan kotiin.
Toiset lähtivät vastahakoisesti pois. Kun tultiin ulos, tahtoi Jere kääntyä takaisin kiittämään kassaneitiä hauskasta illasta, mutta pojat estivät.
— Onko Jere käynyt ennen Helsingissä? kysyi Sarri, jonka mielestä Jere oli omituinen kaupungissa.
— Kyl mää hiljakkoin tääl kävin, se ol saman vuon kun tohtoori najei, ja mää tulin trenkiks Varpuniemeen.
— Siitähän on kaksikymmentäviisi vuotta, koska isä vietti hopeahäitään viime kesänä.
— Taitaa niin vaan olla. Kyl tää kaupunki on nyt toises reeras kuin silloin.
— Vieläkö me näytetään Jerelle muuta täällä? kysyi Seppo.
— Kun ei kävis henken pääl nin mää tahoisin ajaa tuol junal kun käy ilman lokomottii.
— Ajetaan vaan kerran Kaivopuiston ympäri, ei siinä ole mitään vaaraa.
Pojat asettivat Jeren istumaan raitiovaunun etuosaan, niin että hän näki miten kuljettaja toimi. Seppo selitti, kuinka sähkö kulki, ja Sarri kertoi nähtävyyksistä pitkin matkaa. Jereä huvittivat sataman laivat, Amanda torilla, kirkot ja kaikki muukin.
Sitten pojat saattoivat Jeren hänen asuntoonsa erään entisen karjalohjalaisen luo.
— Onko Jerellä nyt ollut hauska päivä? kysyi Sarri.
— Kiitoksii vaan teille, kyl mää oon saanu enemmä kun yhren osal oikeen tuliskan. Huomen mää lähren takaisin, kun tee vaan aamul tuotten neet tropit fleinil.
— Me tuomme ne varmasti huomen aamuna koulumatkalla, lupasi Seppo.
— Hyvästi sit vaan.
— Prätskis, prätskis, sanoivat pojat.
* * * * *
Illalla täytyi poikien valvoa tavallista myöhempään, kun läksyt olivat lukematta, mutta Ossin avulla he selvisivät kuitenkin verrattain pian.
— Jere on ihan toisenlainen täällä kuin Varpuniemessä, sanoi Sarri riisuutuessaan. — Minä luulin jo, että se hammaslääkäri suuttuisi hänelle.
— Mitä varten sinä pakotit minut paikkauttamaan hampaani vastoin omaa tahtoani? Se oli mölhästi tehty, sanoi Seppo, jota tämä asia oli harmittanut koko ajan.
— Kun minun sydämeni kärsii öillä, kun sinä olet tuskassa ja vaivassa.
Minä en voi sietää, että lähimmäiseni kärsii, sanoi Sarri jäljitellen
Naimi-tädin puhetapaa.
— Hyvä on toisen housuilla tuleen istua, sanoo Jere. — Etkös sinä sitten kärsinyt, kun tohtori porasi minun hammashermojani?
— En, kun minä juoksin kotiin hakemaan rahoja. Mutta minusta on turhaa olla vihainen veljelle, joka järjestää niin, että hampaanpakotus lakkaa.
Seppo oli vaiti ja pojat sammuttivat sähkön kömpien sanattomina vuoteilleen.
Sarri oli juuri nukkumaisillaan, kun Seppo sanoi:
— Hyvä oli, että hammas paikattiin, eikä se järin koskenutkaan.
— Saat anteeksi, koska anot, vastasi Sarri ja kääntyi toiselle syrjälleen.