KUUDES KOHTAUS.
Anna ja Amalia.
Amalia.
Anna! Anna! — No täälläpä sinä oletkin! Hyvä että vihdoinkin löysin sinun!… Mutta sinä katsot niin kamalasti, niin kiivaasti, että minä oikein pelkään. Anna kulta! Mikä sinua vaivaa?
Anna (katsoen synkästi eteensä. Voimakkaasti).
— Minä tahdon kostaa! —
Amalia.
Jumal' armahtakoon kuinkas minua säikähytät! Mitä sinä nyt tahdotkaan kostaa? En ole sinulle mitään pahaa tehnyt… Hyvä Anna! Emmekö aina ole olleet ystävät?
Anna.
Hyvä Anna! Ha! ha! ha! Hyvä Anna! Minä en ole mikään hyvä Anna! — Sano minusta paha Anna! ilkeä Anna! petollinen Anna!… sano vielä kavaltaja — Annakin! Sekään ei ole liiaksi sanottu! —
Amalia.
Minä en ymmärrä sinua. — Varmaan olet kovasti erhettynyt niinkuin
Bartholdus sinusta sanoi minulle…
Anna (voimakkasti).
Niin olen! Kovin olen erhettynyt! Pidin kiitollisuuden rakkautena ja luulin vihaavani häntä, jota rakastan, toivoin rehellisyyttä löytäväni siellä, jossa löytyi ainoastaan kavaluutta ja löysin jalomielisyyttä siellä, missä luulin lapsellisuutta löytyväni! Mutta puhuitpa Bartholdosta? Mitä hänestä? —
Amalia.
Hän sanoi salaan minulle, että sinä olet kovin erhettynyt ja pettynyt ja käski minua hänen nimessänsä varoittamaan sinua — mistä, sit'en tiedä, sit'ei hän sanonut, mutta varmaankin jostakusta uhkaavasta vaarasta. —
Anna.
Koska ja missä hän käski?
Amalia.
Vähän ennen lähtöänsä ja juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, käski hän. Voi! Olisitpa nähnyt kuinka kaunis hän oli, kun hän Burmeister'ilta otti sotabanérin ja vannoi sitä puolustaaksensa hamaan kuolemaansa asti! Mutta hän oli eriskummallisesti surullisen näköinen! Varmaan ajatteli hän ikävyydellä sinua. Tiedätkös Anna, minä luulen että hän rakastaa sinua! Todella mahtanet tuntea itses onnelliseksi, kuin sinua lempii niin jalomielinen nuorukainen kuin Bartholdus? Silminnähtävästi laski eversti häneen suurempaa luottamusta kuin toisiin…
Anna.
Haa! Onnelliseksi! Ei ole se onnellinen, joka on onnettomin onnettomista! (Itsekseen). — Bartholdus! — Kuinka julmasti enkö ole käyttänyt itseäni häntä vastaan ja kuitenkin muisteli hän minua vielä lähtöhetkenäkin, ajatteli minua! Ah! nyt juontuu mieleeni! Yksin hänelle saatan ilmoittaa kauhistavan salaisuuteni, hänen jalo mielensä on säälillä erhetykseni tuomitseva!
Amalia.
Mutta kulta Annaseni! Mikä sinun on? Suo minun lohduttaa sinua! —
Anna.
Sinä et taida minua lohduttaa! — Vaan kuitenkin taidat … jos tiedät jonkun neuvon … jos tunnet jonkun luotettavan miehen, joka tuulispään pikaisuudella voipi viedä muuan sanoman Bartholdolle…
Amalia.
Muuan sanoman Bartholdolle? Oletko järjeltä pois? Hän vast'ikään läksi sotaan… Vaan mitä sanomaa tarkoitat? —
Anna.
Suuri vaara uhkaa meitä!… Kaikki voipi mennä hukkaan!… kaupunki…
Vaan ollos kysymättä! — En voi sinulle sanoa sen enempää! Mutta Amalia!
Amalia! Oletko jo keksinyt sellaisen miehen, joka lähtisi sanomatani
viemään? Etkö tiedä ketään sopivaista? —
Amalia.
En tiedä… Mutta eriskummallisella käytökselläs saat pääni ihan pyörryksiin. —
Anna (tulisesti).
Niin ole sitte mitään keksimättä, kosk'et sitäkään keksi! — (Hän kävelee levottomasti edestakaisin).
Amalia.
Odotappas Anna! Ehkä Erici, joka jäi kaupungin vartiaväkeen…
Anna (keskeyttäen).
Erici! Ah, hän se onkin se mies, jota tässä on tarvis! — (Sulkee
Amalian äkisti syliinsä). Kiitos! Kiitos Amalia kulta neuvostasi.
Ijankaikkisesti olen kiitollinen sinulle tästä keksinnästäs! Mutta
rientäkäämme! Pian! pian Ericin luo! —
(Anna ryntää portille ja vetää Amaliaa kädestä).
Amalia.
Anna! Anna! Sinä varmaan olet mielipuoli!
(Esirippu laskeutuu).