VIIDES KOHTAUS.
Anna, myöhemmin Gerbert.
Anna (levottomasti).
Tähän aikaan pitäisi hänen tulla … jos hän oikein ymmärsi viittaukseni … (hakee portin avainta ja löytää sen). — Tässä on avain … hänen täytyy se saada, koska hän sitä on pyytänyt… Mutta jos olisi hänellä petos mielessä?… jos… Haa! kauhistusta!… Vaan ei! Se joka katsoo niin jalosti ja puhuu niin ylevästi kuin hän, ei taida pettää!… Vaan kuitenkin… Bartholdon sanat?… hänen varoituksensa? Ne … (kiivasti) — ne olivat vaan hävytöntä parjaamista! Minä tahdon täyttää lupaukseni, jos vaikka maa aukenisi jalkaini alla ja syvyys nielisi minun kitaansa! En tahdo enkä taida ajatella pahaa hänestä, armaastani, henkeni pelastajasta! (Gerbert tulee oikealta pitkin rantaa. Anna juoksee häntä vastaan). — Gerbert!
Gerbert.
Anna kultain!… lemmittyni! — (hän suutelee Annaa).
Anna.
Olen sinua kovin odottanut!
Gerbert.
Se minua ilahuttaa, merkkinä kuin se ompi siitä, ettäs minua rakastat, ehk'en toisaalta katsoen tahtoisi sinulle matkaan-saattaa ei edes hetkenkään surua!… Onko sinulla nyt tuo avain Anna?
Anna (vähän peräytyen. Itsekseen).
Sitä hän kohta kysyy! Haa!… jos…
Gerbert (sydämellisesti).
Anna kultain! Mikä sinua vaivaa? Et enää vastaa minulle?
Anna.
Mihin pitää minun vastata?
Gerbert.
Kysymykseeni… (tarttuu hellästi Annan käteen). — Oletko toimittanut toimitettavasi, Anna?
Anna. (vakaalla äänellä, katsoen epäluuloisesti Gerbertiin).
— Olen.
Gerbert
Kuinka iloista! Nyt on meillä se välikappale, joka tekee meidän onnellisemmiksi kuin tähän asti olemmekaan olleet! Jos tietäisit, kuinka sydäntäni on särkenyt ajatellessani, että kenties joku voi nähdä meitä näin toinen toisiamme kohtaissamme ulkopuolella kaupungin muuria! (jättää Annan käden). — Tuo ei voisi synnyttää muuta kuin epäluuloa sinua kohtaan, kenties parjausta ja pilkkaakin. Oikein iloitsen, että tämä sinua uhkaava vaara nyt on poistettu! — Anna! Viime kerralla kuvasit niin ihanasti tuon paikan, joka tästälähin on oleva rakkautemme maja, että tahtoisin vieläkin kuulla sinun siitä puhuvan!
Anna (Itsekseen).
Kuinka olen hetkeäkään voinut epäillä hänen jalomielisyyttänsä! (Ääneen, hellästi). — Gerbert! Se on tosin ihana paikka! Usein olen istunut siinä ja uneksinut sinusta, uneksinut mailman ilosta ja taivaan autuudesta!
(Hän istuu eräälle kivelle, Gerbert aseutuu Annan jalkain juurelle, nojaten päänsä hänen syliinsä).
Gerbert.
Siellä on vihannoitsevain lehtien sohistessa rakkauteni keksivä ne sanat, jotka täydellisesti kuvaavat palavan sydämeni tunteita! Ah, Anna! kuinka hellästi rakastan sinua! — Tuo paikka ei liene kaukana tästä? (Hän katsoo ympärillensä).
Anna.
Ei olekkaan. Ell'eivät nuo huoneukset tuolla esteisi näkyalaa, niin taitaisit nähdä sen vanhan, rehevän vaahteran, joka levittää tuuhean latvansa katoksi tämän "rakkautemme majan" yli. Aivan lähellä siinä on lähde, josta pieni, hienosti kohiseva puro lähtee virtaamaan. Seininä sillä majalla ovat kauniit sireenipensaat, niin tiiheät, ett'ei ihmisen silmä voi tunkea niiden lävitse. Siellä saatamme olla aivan rauhassa eikä kukaan voi häiritä meitä. Vaan miksi noin kummastellen katsot ympärilles?
Gerbert.
Katselen noita valleja.
Anna.
Mitä niistä?
Gerbert.
Eikö Viipuri ole linnoitus?
Anna.
On varmaankin ja vielä maamme vahvimpiakin.
Gerbert.
Mutta en näe vallilla ainoatakaan tykkiä! Tuossa on portti, mutta ei yhtään kanuunaa sen suojaksi. Mokoma linnoitus tämä! Löytyykö täällä tykkejä ensinkään?
Anna (nauraen).
Löytyy maar', mutta niitä on viety sille puolen kaupunkia, mistä odotetaan vihollisten ryntäävän. Ei niitä löydy niin monta, että niitä riittäisi joka paikkaan! Neljätoista vaan ja nekin jotensakin pieniä ja mitättömiä!
Gerbert (päätänsä pudistaen).
Neljätoista vaan! Se on aivan mitätön tykkien luku näin suuriin varustuksiin verraten!
Anna.
Niin sanoo surumielin isänikin ja huokaa syvään sitä sanoessansa. Vaan annappas! Löytyyhän niitä sentään useampia. En muistanut, että porvaristo jätti kymmenen vähän suurempaa tykkiä valleilla viljältäviksi. Huh! kuinka niitä oli julma katsella kuin niitä kuljetettiin kaupungin lävitse! Oikein minua peloitti mokomia nähdä!
Gerbert
Siis neljäkolmatta yhteen — sekin on liian vähän!
Anna.
Surullista kyllä onkin! — Mutta etkös sinä Gerbert voisi siihen asiaan toimittaa jotakuta apua? Jos olisin mies, niin toki jonkun keinon keksisin!
Gerbert
Minäkö? Venäjän rajalta kuin näille seuduille muutin en sodan aikana ensinkään voi saada pääsökirjaa kaupunkiin. Miksikä salavehkeemme, jos tuloni tänne ja lähtöni täältä olisivat vapaat?
Anna.
Se on tosi… Tuo sota on kaikin puolin ikävä … sitä on raskas ajatella!
Gerbert (tarttuen Annan käteen).
Älkäämme sitä ajatelko! — Ajatelkaamme onneamme, rakkautamme! Se on asia ilahuttavampaa, miellyttävämpää laatua! — Nyt pitää minun mennä, mutta kuin päivä on nukkunut ja aurinko lähtenyt läntiseen lepokammioonsa, niin palajaan takaisin ja kohtaan sinun tuolla suuren vaahteran luona.
Anna.
Minun tulee niin kovin ikävä! Hetkikin sinusta eroitettuna tuntuu minulle ijankaikkisuutta pitemmäksi, mutta tunti sinun kanssas on niinkuin hetki!
Gerbert.
Armaani! Millä sinua lohduttaisin? Muista Anna, ett'ei se aika enää ole kaukana, joka ijankaikkisesti yhdistää elämämme vaiheet. Sitte ei meidän konsanaan tarvitse tuntea erohetkien katkeruutta!
Anna.
Oi että se aika lähestyisi! — Mutta yöllä ja päivällä vaivaavat minua niin pahat, julmat aavistukset… En saa sitä paremmaksi… Ne hetket, kuin olet luonani, ovat mun ainoat levolliset…
Gerbert.
Älä ole levotoin Annaseni! Peitä toivon vaipalla kaikki ikävät mietteet, jotka voivat syntyä mielessäs! — Mutta, kultaseni, en taida päästä luokses, ell'et anna minulle portin avainta…
Anna (nousten seisaalle, tulisesti).
Portin avainta! (Itsekseen). Haa! kuinka nuo Bartholdon onnettomat sanat soivat korvissani!
Gerbert (joka myös on noussut seisomaan).
Mikä sinun on, armas Anna?
Anna (kiivaasti).
Ei mikään! ei mikään rakas Gerbert! (antaa avaimen äkisti Gerbertille, joka hymyillen ottaa sen vastaan). Ja nyt Gerbert! Nyt olen täyttänyt kaikki pyytämäsi ja lunastanut itselleni oikeuden saada selkoa ja valoa sameihin kohtaloihini! Lunasta siis sinäkin lupaukses ja sano kukas oikein olet! Kuka sinä olet Gerbert? Minä tahdon sen tietää nyt tällä hetkellä! Kuuletko, minä tahdon!
Gerbert.
Miksi olet niin levotoin, Annaseni, ja niin kiivas? Silmäsi säihkyvät kummallisesti…
Anna.
Vastaa suoraan Gerbert, taikka saatat minun mielipuoleksi! Sinä olet halpa konna, jos luovut sanastasi!
Gerbert.
En siitä luovukkaan! — Niin kuule, Anna, minä olen — kreivi Suljoff.
Anna.
Kreivi Suljoff! — Sinä siis olet venäläinen!
Gerbert.
Halventaako se arvoani, että niin olenkin?
Anna.
Sinä olet maamme vihollinen!
Gerbert.
En ole, Anna, siinä erehdyt! Olen päin vastoin sen paras ystävä! Minä rakastan sitä niin paljon, niin paljon, että soisin sen tykkänään olevan omani!
Anna.
Sinä julma olet minun pettänyt!
Gerbert.
En ole pettänyt, Anna, sillä minä todellakin rakastan sinua hartaasti ja palavasti ja ai'on sinut nostaa kreivilliseen arvoon. Enkä minä ole julmamielinenkään. Sen tulet pian huomaamaan, kuin näet minun tämän kaupungin valtiaana. Oikeutta minä rakastan, sääliä minä rakastan eikä pidä hiuskarvaakaan vääryydellä murrettaman kenenkään päästä siellä, missä minulla on päällikkyys! Mutta nyt pitää minun mennä! Suo minun jäähyväiseksi suudella sinua Anna!
Anna.
Älä lähesty minua petturi! Nyt minä sydämeni pohjasta vihaan sinua!
Kavaluudellas olet murtanut sen siteen, jonka ensin henkeni pelastamalla
ja sitte rakkaudellas solmeit! Vaan älä myöskään ota askeltakaan pakoon!
— Nyt olet mun vankini!
Gerbert.
Se on totta, Anna! — sinun vankis olen kuolemani hetkeen asti, mutta nyt menen.
Anna.
Älä liikahda! — minä huudan kaupunkilaisia avukseni, että he tulevat sinua sitomaan!
Gerbert.
Huuda vaan Annaseni, jos mielit. Täällä ei liene löytyä aivan monta vaarallista takaa-ajajaa kuin Burmeister väkenensä meni tiehensä! — Sitä pait on minulla kevyt vene ja vahvoja miehiä soutajina. — Ja vielä yksi asia… Minun tulee sääli sinun kunniatas, sillä — sen Jumala tietää — minä rakastan sinua ja tarkoitan parastas. Jos tässä syntymäkaupungissas ihmiset ennen aikaa saavat huhua meidän liitostamme, niin ymmärtänet.
Anna (keskeyttää tuskalla).
Ah!
Gerbert.
Hyvästi Anna! Me tapaamme pian toinen toisemme!
(Annettuansa heittömuiskun Annalle menee Gerbert pois oikealle).
Anna (katsottuansa synkästi Gerbertin jälkeen nauraa kamalasti).
— Ha! ha! ha! — Mitä nyt olen tehnyt? Enkö ole pettänyt syntymäkaupunkiani ja kotimaatani!… (kätkee hetkeksi kasvonsa käsiinsä. Sen jälkeen kiivaasti). — Mutta minä tahdon kostaa! — kostaa kuumasti! — Ei pidä hänen ikinä, ei kuuna milloinkana hengissä tuleman tämän kaupungin muurien sisä-puolelle! — Sen vannon pyhästi! — Jaa, kostaa, kostaa tahdon! vaan millä tavoin? (Amalia tulee kiiruhtain portista).