NELJÄS KOHTAUS.
Anna. Bartholdus Simonis ja Kaarle Olavi.
Kaarle Olavi (sisäpuolen muuria).
Odotappas Bartholdus! Jahka ensin itse olen kunnialla päässyt tämän Schleipnerini seljästä, niin tulen sinulle avuksi. — Ole varova sinä kuin olet haavoitettu! —
Anna (Itsekseen).
Taivaan Herra! — Haavoitettu! —
Bartholdus Simonis.
Älä ole milläänsäkään Kaarle! — Kyllä tulen avutta toimeen! On minulla parempi käteni terveennä.
(Bartholdus Simonis, jonka vasempi käsi on siteissä, ja Kaarle Olavi tulevat portista).
Bartholdus Simonis (Itsekseen).
Jumalan kiitos, että ehdimme tänne hyvään aikaan, ennenkuin on mitään onnettomuutta tapahtunut! (Kaarlelle, joka ähkäen pyyhkii hikeä otsastansa). Tämän portin lähellä ei löydy ainoatakaan tykkiä, sillä ei kenkään odottanut, että vihollinen tästä ryntäisi kaupunkiin. Mene Kaarle ja toimita tänne yksi tykki. Pait sitä tulee sinun hankkia kymmenen taikka kaksikymmentä rivakasta miestä — jos satut kohtaamaan niin monta. Muuten on, toivoni mukaan, vähemmässäkin tarpeeksi.
Kaarle Olavi.
Hoh! Bartholdus! — Se oli surmantapainen ratsastaminen! Kuuma olen kuin suitseva leipäuuni! (Ottaa taskustansa pullon ja juo siitä). — Tuhat tulimaista, että oli tuokin vaan pelkkää vettä, selvää lähteen antamaa ja kantamaa! — Per Dii immortales! Kehnoa särvintä tuo vesi! Oi, muistuupi mieleeni Burmeisterin kesti ja oivalliset olvihaarikat siellä! (huoaten). Nunc qvid est, qvod me in hoc urbe delectare possit? — Mutta mainitsitte jotakin tykeistä, herra kenraali Bartholdus? Puhuitko niistä tykeistä, jotka tänään jäivät saaliiksemme? —
Bartholdus Simonis.
Käskin sinua mennä noutamaan yksi tykki tänne ja haalimaan kokoon kymmenen eli kaksikymmentä kunnollista soturia…
Kaarle Olavi.
Niin … niin sanoit. Nyt jo muistan nämät sanasi kuulleeni. — Vaan minkätähden tykki? — Miksikä sotureita? — Minkätähden tämä kirottu ratsastus, joka oli viedä hengen minusta?… mutta olipa tuo hallipää-valakka myös hevonen hevoseksi! Näin — näin se harpata hölkötteli ikäänkuin Neitsytniemen vanha tietäjä-akka! Vaan Bartholdus! Kuka on sanonut ja mistä sen tiedät, että vihollinen aikoo tehdä rynnäkön? Minkä sanoman antoi sinulle Erici? Minkä tähden on tämä asia näin salassa pidettävä? Puhu nyt suusi puhtaaksi ja selitä minulle selitettävät! —
Bartholdus Simonis.
Miksi vaadit selityksiä, Kaarle, ehkä olet kuullut, ett'en voi selityksiin ryhtyä? —
Kaarle Olavi.
Miksikä kohtelet minua niinkuin komentaja käskettäviänsä? Enkö ole vänrikki niinkuin sinäkin? — Suoraan sanottu! En tottele kauemmin käskyjä, joidenka tarkoitusta en ymmärrä. Nyt olen suuttunut kauemmin näyttämään sen porsaan osaa, joka säkissä vietiin pitkät matkat, itse tietämättä mihin!
Bartholdus Simonis.
Kaarle! En ole kohdellut sinua niinkuin komentaja käskettäviänsä, vaan niinkuin ystävä ystäväänsä, niinkuin veli veljeänsä! Mutta ell'eivät pyytämäni ole sinulle mielin, niin käyn itse toimeen. Jää sinä sill'aikaa vartiaksi tähän! —
Kaarle Olavi.
Älä vihastu, ystäväni Bartholdus! Minä hyppään päistikkaa vaikka kaivohon, jos ystävyytemme nimessä pyydät minua niin tekemään. Siis menen — mutta kirotut olkoot kaikki salaisuudet! Eikö ihmisten sopisi olla niinkuin minun? Minulla ei ole salaisuuksia Jumalan eikä ihmisten kanssa! Linnut ilmassa, puut metsässä, kukkaiset kedolla ja vielä (viittaa lahdelle) kalatkin meressä tuntevat ajatukseni yhtä hyvin kuin minä itse, sillä en niitä salaa keneltäkään! Hyi tätä mailmaa! Eikö salaisuus ja hulluus ollene sama asia? —
Bartholdus Simonis.
Nyt joudu Kaarle!
Kaarle Olavi.
Kyllä joudun — niin paljon kuin näin harmissani ollen on mahdollista! —
Bartholdus Simonis.
Mistä syystä oletkaan näin kovin harmistunut? —
Kaarle Olavi.
Monesta syystä, mutta enimmän kuitenkin siitä syystä, ett'en tullut haavoitetuksi niinkuin sinä! —
Bartholdus Simonis (nauraen).
Sepä kummallinen syy harmiin!
Kaarle Olavi.
Kummallinen kyllä, mutta luonnollinen! — Minä olen rakastunut, julmasti rakastunut!
Bartholdus Simonis.
Sinäkö? — Mitä vielä! —
Kaarle Olavi.
Oikein toden totta! — Minä jumaloitsen nuorta serkkuani! — Mutta hän — hän pitää minua kevytmielisenä heittiönä! — Ah! jos olisin haavoitettu! Kyllä tulisi hän pian toisenlaisiin ajatuksiin! —
Bartholdus Simonis.
Mitä joutavia lasketkaan! — Tietävät kaikki kertoa, ettäs tänään taistelit kuin sankari ja että Burmeister erittäin kiitti sinua! —
Kaarle Olavi.
Ensin kiitettyänsä sinua. — Niin tietäkööt vaan, mutta minä tiedän, että naisten aivoja särkee, kun näkevät sodassa haavoitetun nuorukaisen ja siteet varastavat heidän sydämensä.
Bartholdus Simonis.
Lähde jo houru!
Kaarle Olavi.
Lähden kyllä, mutta parempi onni toisella kertaa! Jos kuulat ensitulevassa tappelussa vielä välttävät minua, niin syöksen salaan oman miekkani käsivarteni lävitse — sen vannon tekeväni! Saaspa sitte nähdä, jos Amalia säälittä voi katsella mun vereni virtaavan! — (Hän menee iloisesti hyräillen).