VIIDES KOHTAUS.
Bartholdus Simonis ja Anna.
Bartholdus Simonis (menee tunnustamaan porttia).
— Aivan niinkuin pelkäsin! — Avain poissa!… Portti auki! — Kavaluuden hankkeissa hän kävi koska hänen viimein kohtasin tässä! — Haa! Ken olisi voinut luulla, että pimeyden vallan piti viettelemän häntä näin kauhistavaan rikokseen! — Mutta tuo ihana muoto oli vaan kehno kuori, joka peitti inhoittavinta kavaluutta ja vilpillisyyttä! Nyt niinkuin usein ennen puetti helvetin ruhtinas lemmittynsä kauneuden vaippaan, siten helpommin päästäksensä tarkoitustensa perille! — Ja tuota kavaltajaa minä rakastin! — Oi! sortukoon viimeinen kipinä tuosta lemmen liekistä rinnassani ja sammukoon se vihan ja ylenkatseen aaltoihin!
Anna (tuskaantuneena, itsekseen).
Mitenkä hän raivoo! Herra Jumala! En rohkene minä käydä hänen silmiensä eteen enkä tehdä hänelle tunnustustani! — Tunnen itseni niin särjetyksi, niin poljetuksi… Nyt vasta olen, kurja, oikein onneton!
Bartholdus Simonis.
Portti ilman vartiata! Pääsö kaupunkiin vapaa! Siinäkin lie hänen vaikutuksensa olla huomattavana! — Ehkä hän sireeni — katsonnollansa ja sanoillansa on senkin saanut matkaan! —
Anna (epävakaisella äänellä, tehden kiväärillänsä sotaisen kunnian-osoituksen).
— On täällä vartia!
Bartholdus Simonis.
Onko? Niin mik'set kelvoton antanut itseäs ilmi ja tehnyt velvollisuuttasi meidän äsken porttia lähestyessämme? —
Anna.
Minä näin että olitte suomalaisia upsieria enkä luullut…
Bartholdus Simonis.
Sinä et saa luulla mitään, vaan tarkoin tehdä mitä sinun on käsketty tehdä! — Tule alas! (itsekseen). — Tuollaisen heittiön turviin heitetty maamme etuvarustus! —
(Anna tulee portista ja seisahtuu portin holvin suuhun. Bartholdus luo kiivaat silmäykset Annaan).
Bartholdus Simonis.
Sinä ansaitset kuja-pieksua velttoudestas! —
Anna.
Antakaa anteeksi, kunnioitettava herra! Minä olen nuori ja ymmärtämätön — en uskaltanut käskyttä astua puhumaan upsierien kanssa. Jos olisi ollut vihollinen, niin toisin tehnyt olisin!
Bartholdus Simonis.
Kuinka silloin olisit tehnyt?
Anna.
Ensin olisin ampunut ja sitte huutanut apua voimiani myöten!
Bartholdus Simonis.
Oikein — niin sinun olisi tullut tehdä… Ehk'ei tässä olekkaan syytä suuttua sinuun… Mutta ole toisten paremmin varoillasi!
Anna.
Hyvä herra! Uskallanko … tohdinko kysyä teiltä, jos meidän miehet tänäpänä saivat voiton? Tykkien jyske on kuulunut aina tänne asti ja levottomuus on kaupungissa ollut suuri.
Bartholdus Simonis (innolla).
Saivat voiton!… suuren voiton!… kauniin voiton!… ihanan voiton! Oi Jumalani, mikä päivä! Meidän soturimme tekivät ihmeitä! Niinkuin jalopeurat karkasivat he vihollisten päälle!… Siinä kaatui mik'ei mennyt pakoon … kaikki maahan masentui! Surrottujen rumien ylitse kävi voittoretkemme! — Hurrahuutojen kajahtaissa ei saattanut kuulla kuolevaisten valituksiakaan! —
Anna (Itsekseen).
Kuinka hänen silmänsä loistavat eriskummallisesti! — (Ääneen). — Te olette haavoitettu, herra upsieri? —
Bartholdus Simonis.
Niin olen … kaksi kiväärin luotia tunki käsivarteni läpi — ei sen enempää! —
Anna (Itsekseen).
Ei sen enempää! Todella — hän puhuu kuin sodassa harmaantunut sotilas. — (Ääneen). — Jos vielä rohkenisin tehdä kysymyksiä, niin pyytäisin teitä selittämään, miltä tuntuupi ensikerran tulla taisteluun… Jos minunkin joskus tulisi mennä tuleen, niin voisipa tuo olla hyödyksi edeltäpäin tietää…
Bartholdus Simonis.
Miltä se tuntuu? Ylevältä, sangen ylevältä! Ensimäisen tykin pamahtaissa piirtelivät viluvedet kaiken ruumiini lävitse, mutta en usko että se tapahtui pelosta, vaan tottumattomuudesta ja innosta… Kuula tuli vinkuen meidän joukkoomme … ja yksi meidän miehistä kaatui maahan … päätänsä lyhyempi kuin ennen. En seisonut kauemmas hänestä, kuin että hänen verensä niinkuin myrskyn heittämä rankkasade ripsahteli kasvoilleni … silloin oma vereni läksi virtaamaan ja minä purin hammasta!… Pamahti niin toinen laukaus … kiemaellen mennä viuhahtivat kuulat päämme ylitse… Into nousi meissä!… Me katselimme levottomasti Burmeisteriin!… Mutta jo olikin aika tullut rynnätä! — "Eteenpäin pojat!" — huusi hän — "Eteenpäin ja taistelkaa nyt kuin miehet maanne edestä!" — Ei muuta! Ukkosen jyrinällä vastasimme hänelle: "eteenpäin!" ja juoksussa läksimme vihollista vastaan!… En tiedä kuinka kovasti juoksin … kuinka kauas… Sotalippu oli vasemmassa kädessäni, miekkani oli oikeassa… Sen muistan että pian näin julmia viiksihuulinaamoja edessäni jo kiväreitä kiiltää kimalteli silmiini… Vihollinen antoi tulta… Minä tunsin kovan tuskan kädessäni … päätäni pyörrytti … ja minä kaaduin.
Anna.
Herra Jumala! sinä kaaduit…
Bartholdus Simonis (jok'ei innossaan ole kuullut Annan sanoja).
— "Sotabanérimme vaipuu maahan! Pelastakaa kallis banérimme!" — huusi evesti Burmeister. Nämä hänen sanansa minäkin kuulin ja ne herättivät, sytyttivät uudesti hengen rinnassani… Jo oli ystäväni Olavi ottamaisillansa sotalipun kädestäni… Silloin nousin jälleen jaloilleni ja huusin kuin hullu: "En minä jätä rakasta lippuani toisille! Eteenpäin Suomalaiset! Teidän lippunne liehuu vielä!" —
Anna.
Kiitos taivaan, ett'et sinä kuollut, Bartholdus! —
Bartholdus Simonis (laskee kätensä otsallensa ja on niinkuin unesta herännyt).
— Mutta tuo ääni! Tuo ääni! Oi ett'ei se milloinkaan enää olisi kaikunut korvissani! että se olisi vaiennut ijänkaikkisesti! — (Hetken äänetönnä oltuansa. Kiivaasti Annalle). Kuka olet sinä poika? Oletko sinä aave Manalasta, koska sinä laulat perkelien nuottia? (Äänettömyys). — Vastaa!…
Anna.
Minä olen — Anna!
Bartholdus Simonis.
Ha! ha! ha! Anna! Eikö sinun kavaluutesi juoksulla ole yhtään loppua? — Lepääpi kerran virta laskettuansa meren helmahan, vaikeneepi myrsky raivottuansa aikansa, herkeääpi ruttokin tehtyänsä hirmutyönsä — sinä vaan olet virtaa villimpi, myrskyä myrskyisempi ja ruttoa julmempi; sinä et luovu ilkitöistäs eikä sinun kavaluudellasi ole loppua! — Tänne olet asettunut salahankkeitasi auttamaan edes! Syntymäkaupunkisi olet pettänyt viholliselle, nyt ehkä tahdot hänelle pettää minun ja ne toiset, jotka minun kehoituksestani käyvät sinun pauloihis! Sinä vasta olet oikein oivallinen nainen, Anna! —
Anna.
Kova on tuomiosi, mutta kovan tuomion olen ansainnutkin! — Vaan kavaluuden salahankkeissa en käy! Jos niin tekisin — miksi käskeä sinut tänne uhkaavaa vahinkoa karkoittamaan?
Bartholdus Simonis.
Niin miksi käskit? —
Anna.
Kuule minua, Bartholdus, ja tuomitse sitte. — Tahdon sinulle tehdä tunnustukseni, vaikka sydäntäni särkee sitä tehdessäni… Silloin kuin sanoin sinua rakastavani, silloin en valhetellut … sillä todella sinua rakastin… Mutta aika kului … vilkkaat levottomat ajatukseni työnsivät sinne tänne … lapsuuteni synnyttämä siemen tyytymättömyyteen kypseni minussa päivä päivältä ja minä rupesin halajamaan jotakin, kuin ei minulla ollut, suuttumaan kaikkiin, kuin minulla oli… Sinä olit vaan lukiolainen ja ai'oit päällepäätteeksi tulla papiksi… Minun lempeni alkoi tuntua minusta niin aivan jokapäiväiseltä… En voinut enää löytää sinussa eikä rakkaudessas einettäkään tuota viehettävää, eriskummallista, jota mielikuvitteluni kuvaili minulle rakkaudeksi, autuudeksi… Bartholdus! — Vähitellen näin sinussa vaan tuon kurjan jokapäiväisen leivän edestä pyrkivän henkilön — ja sinun hellyytesi alkoi käydä minulle ikäväksi… Silloin satuin purjehtimaan isäni kanssa tuolla ulkona lahdella … varmaan muistat sen myrskyisen illan… Veneemme kaatui… Minä olin hukkua ja olisinkin ollut kuoleman oma ell'ei eräs nuori mies oman henkensä vaaralla olisi heittäytynyt aaltojen syliin minua pelastaaksensa… Hän oli nuori, hän oli kaunis ja…
Bartholdus Simonis.
Ja sinä rakastuit häneen! Ha! ha! ha!
Anna.
Minä luulin hänessä löytäneeni uneilmani sankarin ja samassa ehtineeni toiveitteni perille. — Monet seikat yhdistyivät heittämään hänen ylitsensä mieltäni viehettävän vaipan. En tuntenut hänen todellista säätyänsä, jota kuitenkin syystä arvelin korkeaksi; oikean nimensä piti hän salassa.
Bartholdus Simonis.
Eikö ollut hänellä syytä tehdä siten? Oh, tämä oli kaikin puolin ylevä sallimus! Ha! ha! ha!
Anna.
Älä naura niin kamalasti! — Hän tosin on venäläinen, mutta sitä en silloin tiennyt. Että hän oli nuori ja loistava, sen näin, että hänen rinnassansa jalo ja vilpitön sydän sykkisi — siitä luulin voivani olla varma. Kaikella kohteliaisuudella käyttelikse hän minua kohtaan ritarillisuuden sääntöjä noudattamalla… Henkeni oli hän pelastanut… Minä olin hänelle kiitollisuuden velassa … ja kuin hän sanoi rakastavansa minua…
Bartholdus Simonis.
Niin et sinäkään voinut olla häntä rakastamatta! — Sen olet jo kertonut, mutta kerro vieläkin tuosta oivallisesta lemmen leikistä!
Anna.
Kauneitten sanainsa ja nerokkaitten valheittensa avulla koki hän saada minulta tiedon kaikista niistä asioista, jotka koskivat tämän maan ja tämän kaupungin puolustushankkeita…
Bartholdus Simonis (Keskeyttäen).
Siksi että hän sai sinun pettämään kotikaupunkisi ja samalla kotimaasi! Sinä olet tehnyt kauniin työn, Anna, oikein ikimuistettavan. Mutta missä on hän sun lemmittysi nyt? Etkö jo riennä hänen luoksensa?
Anna (itkusilmin, mutta voimallisesti).
— Se on tosi Bartholdus! Hän sai minut tekemään tuon inhoittavan työn, jonka mainitsit, sillä minun järkeni oli pimitetty. Vasta tänään tulin havaitsemaan hänen kavaluutensa; minun silmäni aukenivat ja minusta tuntui niinkuin sille ihmiselle tuntuu, joka herää surullisesta, levottomasta unesta. Kuitenkin oli siinä se eroitus, ett'ei minun unelmani ollutkaan paljas unelma! En voinut kieltää tehtyä tekoani, kauhistavana ja peloittavana asettui se eteheni… Mielelläni olisin heti paikalla mennyt kuolemaan, jos sillä olisin suorittanut rikokseni! Mutta ei! Omatuntoni huusi väkevällä äänellä että minun piti kostaa sitä miestä, jota en koskaan todellisesti ole rakastanut, joka kiitollisuuteni tunteet kavalasti käytti hurjiin tuumiinsa. Sentähden elän vielä, sentähden lähetin Ericin sinun tykös, sentähden kannan tätä kivääriä. — Nyt olet kuullut erhetykseni historian, Bartholdus! Yksin sinulle olen sen kertonut…
Bartholdus Simonis.
Sinä et ole rakastanut häntä? Sanoitko niin? —
Anna.
En ole, vaikka luulottelin itseäni niin tekeväni… Todella olen vaan yhtä ainoata miestä eläissäni rakastanut.
Bartholdus Simonis.
Ja kuka on ollut tuo onnellinen, jos saan kysyä?
Anna (vakaasti).
Sinä!
Bartholdus Simonis (hetken mietittyänsä).
— Minä?… Minä?…
Anna.
Tällä hetkellä täytyy minun se tunnustaa. Ainoastaan sinua olen rakastanut, vaikka hämmenyksen pilvet hetkeksi peittivät ymmärrykseni valon ja kätkivät onneni tähden sameaan sumuhun.
Bartholdus Simonis.
Anna! — Tuo salainen ääni rinnassani siis ei valhetellut? Se on kuiskannut, että sinä lemmit minua…
Anna.
Se on yhtä varmaan kuiskannut totta kuin se kova tuomio, jonka minulle olet julistanut, oli oikea! —
Bartholdus Simonis.
Tuomio? — En tuomitse, Anna, sinun erhetystäs! (laskee kätensä otsallensa). — Vaan kenties olen sanonut jotakin loukkaavaa? En tarkoin muista mitä kaikkia olen sanonut… Mutta, Anna, en tuomitse sinua! Olisitko voinut tehdä toisin henkesi pelastajalle? — Anna, sinä lemmit minua! Se tieto purkaa kaikki muut tiedot minusta! Sinun rakkautesi — se on minulle kaikki! Muut mailman menot ovat siihen verrattuina mitättömät! Tuhansien kuolojen kidasta tahdon temmata sinun ja rakkauteni! (Hän polvistuu) — Ah Anna! lapsuudestani lemmittyni! Tule tuomaan lepoa tälle sydämelleni, joka lyö niin levottomasti! —
Anna.
Bartholdus! Älä puhu näin! En taida olla sinun! Nouse ylös! — Sinä olet tänään vuodattanut verta sen saman isänmaan edestä, jonka minä petin — et voi sinä syleillä kavaltajaa, kuuletkos kavaltajaa! —
Bartholdus Simonis (lempeästi).
Et sinä ole pettänyt, et ole kavaltaja! Se oli erhetys; — voivat enkelitkin erhettyä! Anna! Anna! Kuule minua! —
Anna.
En uskalla enkä saa kuunella ääntäsi tällä hetkellä, jona olet innostunut! Pian tulisit huomaamaan, ett'et ikinä voi minulle täydellisesti antaa anteeksi. Kamala rikokseni seisoisi aina peloittavana, verettömänä haahmona meidän välillämme!
Bartholdus Simonis.
Sinä et tunne minua, Anna! Minä olen jo antanut anteeksi sinulle, täydellisesti antanut anteeksi! — En koskaan ole tehnyt jotakin vaan puoleksi; se sotii luontoani vastaan! Jos rakastan, niin rakastan sydämeni syvyydestä, jos innostun, niin innostun täydestä mielestäni, jos annan anteeksi, niin teen sen täydellisesti!… Anna!…
Anna.
Älä puhu enemmän Bartholdus! — Nouse…
(Kellon ääni kajahtaa kolkosti. Bartholdus hyökkää seisomaan ja tarttuu miekkaansa).
Bartholdus Simonis.
Vaan mitä merkitsee tuo kellojen ääni? Onko vihollinen tehnyt päällekarkauksen muualta? Tuhannen kuoloa! Millä suunnalla lie nyt vaara!
Anna.
Ei ole mikään vahinko uhkaamassa tällä kertaa; — tuo kellojen soitto tapahtuu sekin minun käskystäni. Nyt on sydänyö. —
Bartholdus Simonis.
Sinun käskystäsi? —
Anna.
Niin … minulla on liittolainen, josta minun tulee kiittää sinua. Kuule Bartholdus! — Puoliyöhön asti päätin odottaa sinua, mutta ell'et siksi saapuisi tänne, niin käskin Amalian, — joka ei kuitenkaan asiaa tarkemmin tunne — toimittaa tieto tornin vartioille, että surma uhkaa kaupunkia.
Bartholdus Simonis (kiivaasti).
Vaan tuon kellon äänen pitää vaikeneman!
Anna.
Minkätähden on se niin tarpeellista? —
Bartholdus Simonis.
Sentähden että vihollinen siitä saa muistutuksen olla varoillansa! Parempi on että hän ryntääpi tänne ja saapi kunnon tervehdyksen, kuin että hänen väijymistänsä joka hetki täytyy pelätä! Soturi, hoi!
(Yksi soturi tulee).