ENSIMMÄINEN NÄYTÖS
Tavallinen talonpoikaistupa. Esiripun noustessa nähdään Elli huoneen perällä kehräämässä, Antti vuolee kirvesvartta, Esko istuu jouten ja tupakoi.
Esko. Vai niin Elli tuumii. Olenpa sentään varma, että myöntävän vastauksen antaisit, jos pulska, reipas poikamies tulisi sinua vaimokseen kysymään.
Antti (ponnahtaa seisoalleen). Esimerkiksi tämmöinen mies. Katsopas tänne, Elli. Kun minunlaiseni puolikomea poikamies tulisi luoksesi, tarttuisi käteesi ja sanoisi: armas Elli, tulehan vaimokseni, — niin melkeinpä se jo alkaisi silloin sointua kaupan ääneltä. Eikö niin, Elli?
Elli. Pyh! Ei likellekään. Minä silloin kauniisti sanoisin: paljon kiitoksia, hyvä herra, ei meillä vielä ole suurtakaan kiirettä naimisiin.
Antti. Hoh, kopeanapa nyt ollaan.
Esko. Hah, hah, hah! Siinä oli, Antti, sinulle hiukan oppia kosintataidossa.
Elli. Sitä taitoa Antti kyllä vielä tarvitseekin.
Esko. Vai tarvitsee Antti oppia kosintataidossa; tuon voit, Antti, painaa mieleesi. Muista, ettet vastaisuudessa tee kosintaasi näin julkisuudessa, vaan kahden kesken. Elli pitää luullakseni siitä tavasta enemmän.
Elli. En minä sitä tarkoittanut.
Esko. Juuri sitä sinä tarkoitit, älä väitäkään vastaan.
Antti. Elli luullakseni pitää enemmän semmoisesta kosijasta, joka muhkeaan supsiiniturkkiin puettuna ajaa taloon korskuvalla oriilla. Renkipojat ovat kehnoja kosijoita.
Elli. Kas Anttia, kun suuttui pienestä pilastani. Esko, emmekö tanssita hänestä huonoa tuulta pois?
Esko. Teemme sen ja laulua lisäksi.
(Esko ja Elli tempaavat Anttia käsivarsista ja alkavat tanssia piiriä lattialla. Esko laulaa:)
Minäpä se olen laulajapoika, ja mull' on laulun ääni, hei illalla minä laulan vaan, ja mull' on laulun ääni.
(Antti viskaa veitsen ja puukappaleen, jota on veistellyt, ja yhtyy Ellin kanssa lauluun. Elli laulaa: "Soman pojan suosittelen lempeydelläni" j.n.e.)
Soman tytön suosittelen mieheydelläni, hei illalla minä laulan vaan, ja mieheydelläni.
Raski (tulee sisään). Joko taas täällä pidätte kisojanne? Sinäkin, Antti, aikuinen mies, viitsit temmeltää kuin mikäkin poikahulttio.
Elli. Anttihan se tässä onkin parhaana joukossa.
Antti. Niinkö tuo lienee? Kuka kisat aloitti?
Elli. Samantekevä kuka ne aloitti, mutta kenenkä ääni laulaessa ylinnä raikui ja ken se piiriä mentäessä niin hurjasti ympäri pyöri, että oli vähällä käteni herpaista?
Raski. Samanlaisia lienette kaikki! Kun silmä välttyy, niin silloin reuhaamaan niin, että pirtti on käsissä hajota.
Esko. Nuorena sitä, isäntä, iloitaan; vanhana ovat sääret jo liian kankeat tanssissa pyörähtelemään.
Raski. Eihän ne nykyajan nuoret muusta tiedäkään kuin tanssista. Ei minun nuorena ollessani niin eletty; pidettiin kisat silloin tällöin harvemmin, ei joka ilta samassa touhussa oltu.
Esko. Onko isäntä kuullut vanhaa sanantapaa tanssista?
Raski. Lienenkö tuota kuullut?
Esko. Entinen sanantapa sanoo: "Täällä ajassa tanssitaan, että sitten taivaassa osataan."
Raski. Niinkö sanoo? Toisenlaisia nuo kuitenkin lienevät tanssit taivaassa kuin täällä maan päällä. Kun raamatussa kerrotaan miten David hyppäsi Herran kasvoin edessä, ei se mahtanut olla tuommoista remputusta kuin tuo teidän nykyaikainen tanssinne on; sievempää ja juhlallisempaa se oli.
Esko. Sen sievempää tanssia ei itse isä Davidkaan ole osannut tanssia kuin nykyaikainen valssi on, — siitä, isäntä, saatte olla varma.
Elli. Joko Esko ja isä taasen rupeavat raamatusta kiistelemään?
Antti. Sieltä tuota voi löytää kiistelemisen aihettakin. Miten se eilinen kiistanne Jaakopin naimisesta päättyi? Eskoko väittelyssä hävisi, vai kuinka?
Esko. Vielä mitä, minähän sen voitin. Isäntä ei voinut kumota minun väitettäni, tiesihän vain, että Laban naitti kaksi tytärtänsä Jaakobille, mutta ei voinut todistaa, että nykyaikaisilla isillä olisi oikeus tehdä tyttäriensä kanssa samaten.
Raski. Mitä raamattu kertoo, se on totta. Ja kun kerran Labanilla oli oikeus naittaa tyttärensä Jaakopille, on nykyaikaisilla perheen isillä, joilla on vaimoiässä olevia tyttäriä, oikeus tehdä aivan samoin.
Antti. Mutta ellei tällä tavalla naitettavaksi aiottu tyttö hyväksyisi isänsä tekemää naimiskauppaa, ei suostuisi rupeamaan vaimoksi ehdolla olevalle sulhasmiehelle?
Elli. Ja semmoinen mies ei milloinkaan vaimoa ansaitsekaan, joka ei itse uskalla kosia, vaan käyttää niissä puuhissa kiertoteitä. En minä vain menisi vaimoksi semmoiselle raukalle.
Esko. Tuossa sen kuulitte, isäntä. Raukka se on mieheksi, joka ei suoraan itse uskalla kosia.
Raski. Vanhempain kunnioitus ja tottelevaisuus ennen kaikkea. Kun isä asian päättää, täytyy lapsenkin se hyväksyä. Ellilläkään ei tuota vielä liene sen vertaa elämänkokemusta, ettei isän apu olisi tarpeen niin tärkeässä asiassa kuin avioliitosta päätettäessä.
Elli. En vain minä suostuisi vaimoksi kaikenlaisille Jaakopeille, vaikka isä asian niin päättäisikin, ellen rakastaisi minulle aiottua miestä.
Esko. Hah, hah, hah, isäntä, kuulkaapas tuota. Elli ottaakin asian enemmän käytännölliseltä kannalta, ja silloin ei teidän raamattunne ja Labaninne paina paljoakaan vaa'assa.
Raski. No, no, en tuota minäkään tarkoittanut, että isä saisi noin vaan umpimähkään tyttärelleen miehen valita. Tarkkaan on isän katsottava, että valitessaan osaa oikeaan, — että mies on siivo, kunnon mies ja kaikin puolin sopiva tyttärensä aviomieheksi.
Antti. Niin. Kyllähän vanhempain suostumus on paikallaan avioliittoa rakennettaessa, mutta ei vanhempain sentään milloinkaan pitäisi pakottaa lapsiaan heille vastenmieliseen avioliittoon.
Puhemies (tulee sisään). Hyvää päivää!
Raski. Päivää! Vieras käy tänne peremmälle istumaan.
Puhemies. Lienenkö oikeassa, vai kuinka? Onko tämä Raskin talo?
Raski. Oikeassa olette, kyllä tätä taloa sanotaan Raskiksi.
Puhemies. Te taidatte ollakin talon isäntä, — olette ainakin isäntämiehen näköinen?
Raski. Minuahan ne tässä tapaavat isännäksi sanoa.
Puhemies. Huomasin sen heti ensi katsannolla. Ja tämä neiti tässä (osoittaa Elliä) on Raskin kaunis Elli, eikö niin?
Esko. Juuri niin. Vieraan asiat taitavat koskeakin vain kauniita tyttöjä.
Puhemies. Eipä paljon muutenkaan. Raskin isäntää sentään tällä kerralla haluaisin puhutella; kauniita tyttöjä puhutelkoot nuoremmat ja pulskemmat miehet kuin minä olen.
Raski. Tuota, jos vieras kävisi tänne kamariin pistämään tupakaksi. Sopisi täällä jutustaa. Esko, pidä sinä huoli vieraan hevosesta.
Esko. Kyllä pidetään.
Puhemies. Isännän renkejäkö ovat nämä molemmat nuoret miehet?
Raski. Niin ne ovat.
Puhemies. Pulskia poikia. (Menee Raskin jäljessä sivuovesta ulos.)
Elli. Kuka tuo lavertelija lienee?
Esko. Etkö ymmärrä! (Antille.) Nyt, Antti, saat pitää varasi.
Antti. Miten niin? Hänen asiansa eivät liene minua koskevia.
Esko. Entä kun ovat. Ja nyt se pian nähdään sekin, ken oli oikeassa Jaakopista ja Labanista väiteltäessä. Muista sanasi, Elli.
Antti. Ettäkö tuo olisi…?
Esko. Epäiletkö vielä? Puhemies hän on, siitä saat olla varma. Hoh, olin kokonaan unohtaa puhemiehen hevosen. (Menee ulko-ovelle.) Elli, muista, että kohtelet vierasta kuin prinssiä, syyn siihen ymmärrät itse.
Elli. Pyh! Tässä talossa ei puhemiehillä ole suuriakaan tehtäviä.
Esko Miksi ei? Jos isäsi näyttelee Labanin osaa, on sinun oltava kuuliainen Rakel, ja puhemies tuo näyttämölle naimahaluisen Jaakopin.
Elli. Mene nyt siitä Jaakoppinesi!
Esko. Menen, menen; pelkään vain, että Antti vähän päästä muuttuu suolapatsaaksi kuin ennen Lotin emäntä — hän on tuossa niin pitkissä mietteissä kuin aikoisi jo huomenna tehdä testamenttinsa. (Huutaa.) Antti!
Antti (on ollut syvissä mietteissä, säpsähtää). Mitä? Puhuitko minulle?
Esko. Kukapa tässä olisi sinulle mitään puhunut? Itsekseni vain juttelen. (Poistuu.)
Elli. Mahtaisikohan tuo vieras mieshenkilö olla puhemies, kuten Esko arveli?
Antti. Mahdotonta se ei ole. Naapuripitäjässä kuuluvat vielä kosivan puhemiehen kautta, ja kenties on hänkin sieltä; minulle hän ainakin on tuntematon.
Elli. Samoin minulle. Ja miksi hän olisi muuten minulle niin imarrellut ja puhunut semmoisia hassutuksia kuin hän äsken puhui, jollei hänellä jotakin sentapaista asiaa olisi ajettavanaan?
Antti. Siltä minustakin näyttää. Ja mitä mahtaa isäsi sanoa hänelle?
Elli (verkkaan). En tiedä. (Äänettömyys.) Isä on niin vanhanaikainen mielipiteiltään. Hänet saa helposti houkutelluksi tekemään millaisia päätelmiä tahansa.
Antti. Sitä pelkään minäkin. (Äänettömyys.) Elli!
Elli. Mitä, Antti?
Antti (hämillään). Minä olen niin kokematon tällaisissa asioissa, että… että minä en tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Elli, me kun olemme asuneet saman katon alla jo niin monta vuotta, syöneet samassa pöydässä ja aina niin hyvin sopineet toistemme kanssa, niin minä tuumaan, että eikö kävisi päinsä, että… että sinä, Elli…
Elli (häveliään iloisesti). Oikeinko sinä, Antti rakas, tarkoitat, että minä…
Antti (ilostuen). Juuri sitä, Elli hyvä, minä tarkoitan. Minä pidän sinusta, ja kun sinäkin taidat pikkusen pitää minusta, niin minä tuumaan, että eikö sopisi, että me edelleenkin eläisimme yksissä ja sinä tulisit minulle vaimoksi.
Elli. Antti! (Kietoo käsivartensa Antin kaulaan.)
Esko (ilmestyy ovelle). Soo-o! Täällä on Jaakoppi ja Rakel, mutta ukko Labania ei vain näy! Lienee vielä kilejään ja pukkejaan lukemassa!
Antti. Tule sisään vain, Esko.
Esko. En tiedä tulenko vai enkö. Täällä ei enää tarvita puhemiestäkään.
Antti (katsoo hymyillen Elliin). Ehkä ei. Itse koetin suorittaa tehtävän, mutta Eskoa kyllä aina tarvitaan.
Esko (tulee sisään). Tulen sitten. Saanko toivottaa onnea?
Elli. Saat.
Esko (tarttuu Ellin käteen). Sinulle, Elli, toivotan Eliaan poutia avioliiton heinämaalla ja pirtin täyden pahankurisia poikalapsia.
Elli (tempaa kätensä pois). Huh sinua, Esko! Vähempikin riittäisi.
Esko. Paljossa on aina enemmän. Ja Antti, sinulle en osaa toivottaa sen suurempaa maallista onnea, kuin että Herra siunaisi sinua lautamiehen arvolla, rovastin vatsalla ja suntion tyytyväisyydellä, kerran isännäksi tultuasi. Oletteko nyt tyytyväisiä?
Antti. Olemme, olemme, enemmänkin kuin tyytyväisiä.
Elli. Puolet siitä hyvästä, mitä olet meille toivonut, saat itse pitää omien kihlajaistesi varalle.
Esko. Poikalapsiako tarkoitat? Niitä lienee Luojalla riittävästi varastossa vielä minunkin tulevan eukkoni osalle. Mutta mitä hittoa tuolla kamarissa hommataan? Eiköhän siellä ole tekeillä jotakin, mikä antaa sinulle, Antti, tulevaisuudessa hiukan päänvaivaa.
Antti. Niin luulen minäkin. Vieraalla lienee ajettavanaan samanlaisia asioita kuin mistä me Ellin kanssa jo äsken tässä sovimme.
Elli. Minun kanssani ei hänen asioillaan tule olemaan mitää tekemistä. Jos hän saa isän houkutelluksi tekemään tuhmuuksia, niin hän tulee myöhemmin huomaamaan, että minullakin on jotakin sanottavaa tällaisissa asioissa.
Esko. Oikein sanottu, Elli. Mitähän olisi, jos tehtäisiin ukoille pikku kepponen ja lopetettaisiin heidän juttunsa kesken?
Antti. Mitä tarkoitat?
Esko. Vähän ajan kuluttua näette, mitä tarkoitan. Nyt istutte ja haastelette rauhassa ja annatte minun yksinäni toimia. (Poistuu.)
Elli. Eskolla lienee taas jotakin hassutuksia mielessä.
Antti. Mahdollisesti; ehkä jokin hänen tavallisista, naurettavista kepposistaan.
Elli. Niin luulen minäkin, ja tällä kerralla tarkoittaa hänen kepposensa tuota puhemieheksi arvelemaamme vierasta miestä.
Antti. Toivotaan niin, hän sen kyllä ansaitseekin. Kun koettaa vielä nykyaikana pitää vireillä tuommoisia järjettömiä entisajan tapoja, kuin puhemiehen kautta kosiminen on, sietää se kyllä muistutuksensa.
Elli. Niinpä niin. Vanhusten ei ole tarvis sekaantua tällaisiin nuorten asioihin. Kunpa Esko nyt tekisi hänelle sellaisen kolttosen, ettei toista kertaa tekisi mieli lähteä puhemiehenä kosintaretkelle.
Antti (kuuntelee). Tuolta kuuluu jo Eskon ääni.
Esko (tulee juosten sisään). Tpruu! Tpruu! Missä se vieras isäntä on? Tpruu! Hevonen karkasi! (Aukaisee vierashuoneen oven.) Vieras hoi! Hevonen riisti itsensä irralleen ja karkasi! Tpruu! (Juoksee meluten yli näyttämön ja poistuu ulko-ovesta.)
Puhemies (tulee hätääntyneenä sisään, Raski jäljessään). Onko hevoseni karannut?
Antti. Kuuluu karanneen.
Puhemies. Pahusko sitä nyt riivasi, kun karkuun lähti? (Juoksee ulos.)
Raski. Lempo ties, mitä tuo lienee pelästynyt. (Seuraa puhemiestä ulos.)
Elli. Hah, hah, hah, tuo oli varmaan Eskon kujeita! Luulen, että hän on tahallaan päästänyt hevosen irralleen.
Antti. Niinkö arvelet? Katsotaanpas ikkunasta, minkälainen kilpajuoksu siitä syntyy? (Tähystävät ikkunasta ulos.) Hah, hah, hah, katsopas tuonne? Isäsi ja vieras mies juoksevat tuolla kujalla jäljekkäin kuin heillä olisi paholainen kintereillä.
Elli. Huu nyt lensi vieras mies nurin.
Antti. Hei! Isäsi kompastui häneen ja kellistyi hänkin.
Elli. Hah, hah, hah, nyt he piehtaroivat vierekkäin hangessa. Hullunkurista menoa!
Antti. Katso! Esko viskasi hevosta kalikalla, ja nyt se jouduttaa juoksuaan. Aika veitikka tuo Esko, juoksuttaa ukot puolikuoliaiksi.
Elli. Mitä nyt? Hevonen pysähtyi.
Antti. Luultavasti takertui ohjas reen jalaksiin. Nyt ottavat he hevosen kiinni, ja Esko kääntyy takaisin.
Elli. Katsopas ukkoja! Siellä soi kieli, ja kädet huiskivat; vieras mieskin heiluttaa käsiään kuin huutokaupan pitäjä.
Antti. Siellä luullakseni tehdäänkin kauppoja — ja ellen erehdy, juuri sinusta.
Elli. Niin ajattelemattomaksi en sentään isääni luule, että hän menisi minun tietämättäni kenellekään puhemiesten tarjokkaille lupailemaan, olkootpa he kuinka rikkaita ja mahtavia tahansa. Aviopuolison valitseminen on asia, joka koskee lähinnä valitsijaa itseänsä ja…
Antti (keskeyttäen). Ja mehän olemme jo valintamme tehneet, eikö niin, Elli? (Syleilee Elliä.)
Elli. Aivan niin, Antti.
Antti. Ja tehkööt nyt ukot laskujaan ja päätelmiään miten tahansa, me emme välitä niistä. Mutta sentään, ajattele, jos isäsi vanhoillisuudessaan lupaisi sinut jollekin rikkaalle, mahtavalle kosijalle, miten silloin kävisi? Kuinka voisimme saada isäsi myöntymyksen meidän liitollemme, minä kun olen vain renkipoika.
Elli. En tiedä. Luulen kumminkin, ettei hän liittoamme vastusta, — hän on siksi hyväsydäminen, vaikka onkin mielipiteiltään kovin vanhanaikainen. (Havahtuu.) Esko on tulossa sisään. (Eriävät.)
Esko (tulee hengästyneenä sisään). Huh, se oli semmoinen helkkarin kilpajuoksu, että… huh!… että olin uupua kesken lystiä. Puhemieskin heitti niin uljaan kuperkeikan, että taisi jo seota kosintaroolitkin hänen päästään.
Elli. Sinä, Esko, olet aina sama entinen Esko. Miten se hevonen aluksi irralleen pääsi? Siihen taisi olla sinun ansiotasi. —
Esko (vilkaisee ympärilleen). Oikein arvattu. Sanoinhan, että lopetan ukkojen jutut lyhyeen — ja minäkö en olisi ollut sanani mittainen? Muuten luulen, että Mikko Laban on tällä kerralla vastuksellinen yhtiömies, kuten entisaikaankin. Ukko luullakseni tekee pientä tenää, hän tuntuu kaikessa totisuudessa hommailevan Elliä naimisiin jonkun Möykky-Mikon kanssa, jonka tuon äskeisen puhemiehen vakuutuksen mukaan pitäisi olla upporikas. Niin on asiat, mutta ei teidän silti tarvitse pienistä säikähtää, kyllä tässä ukoista ja Mikoista selvitään, jahka pikkusen aikaa kuluu. Kun meitä on kolme ja yksi niistä kolmesta on Esko, niin vanhojen ukkojen päät vähän ajan kuluttua pyörivät ympäri kuin rukinkehrä.
Antti (Ellille). Arvelumme sattui siis oikeaan. (Eskolle.) Kuulitko isännän puhelevan tuon äskeisen puhemiehen kanssa jonkun Möykky-Mikon ja Ellin naimiskaupoista?
Esko. Kuulin; mutta luottakaa minuun, siitä hommasta tulee kaunis pannukakku. Mikko ei tule milloinkaan Elliä vaimokseen saamaan, ellei Elli itse sitä halua.
Elli. Minäkö? En ikinä. Minä en halua tietää mitään semmoisista Mikoista, jotka eivät itse uskalla ajaa asioitaan, vaan jättävät kosintansakin toisten tehtäväksi.
Esko. Uskokaa sitten asia minun huostaani. Minä pidän huolen siitä, että asia menee kuin nuottien mukaan ja Jaakoppi tulee saamaan Rakelinsa. (Raski tulee sisään, kävelee mietteissään lattialla, istuutuu sitten pöytärahille ja alkaa tupakoida.) Aika veitikka tuo hevonen, riistää lempo itsensä irralleen ja lähtee karkuun.
Raski (mietteissään). Niin teki, karkuun lähti.
Esko. Taisi olla jokin ompelukone-asiamies tuo äskeinen isännän vieras?
Raski (verkkaan). Eihän se nyt juuri ompelukone…
Esko. Jokin asiamies hän kaiketi kuitenkin oli?
Raski (kärsimättömänä). Mikähän lie ollut, asiamies tai joku muu. Tuota, Elli, käypäs tänne kamariin, minulla olisi sinulle vähän puhuttavaa. (Poistuu sivuovesta.)
Elli. Salaisista asioistahan isällä nyt onkin puhuttavaa, kun oikein eri huoneeseen täytyy lähteä. (Seuraa Raskia.)
Esko. Katsopas ukkoa, kun ei aikonut tunnustaa; luulee, ettei tässä tiedetä, mitä talossa on tekeillä. Eskoa ei niin petetä, jos muiden silmät eivät asian kulkua huomaisikaan. Mutta mitä peijakkaan tuumia sinä, Antti, aivokopassasi haudot? Pää pystyyn, vaikka huomenna hirsipuuhun jouduttaisiin.
Antti. Ajattelehan, miten Elli selviää isänsä kanssa ja mitä ukko sanoo, kun kuulee meidän puuhistamme.
Esko. Mitäpä ukolla tuohon on sanottavaa, kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. Minä jos olisin sinun sijassasi, Antti, en pitkiä siekailisi enkä isäukkoja pokkuroisi, naisin tytön ja antaisin appeni jäljestäkäsin puskea vihaansa ja kynsiä korvainsa taustaa, kunnes siitä huvista kyllänsä saisi.
Antti. Voisihan tuo käydä päinsä niinkin, mutta on asialla sentään toinenkin puolensa. Vastoin vanhempain tahtoa solmituilla avioliitoilla on harvoin onnea.
Esko. Aikuinen mies uskoo akkain laverruksia! Kun minä menen naimisiin, suututan appeni ja anoppini heti alussa niin, että karttavat mökkiäni kuin paholainen kirkkoa. Iloako sinä luulet niistä tässä maailmassa olevan? Vielä mitä; sitä parempi mitä pikemmin noista pahuksista erilleen pääsee.
Antti. Sinä, Esko, otat aina asian leikin kannalta.
Esko. Leikki on hyvä seurakumppani. Mutta heittääkseni pilan sikseen, annan sinulle, Antti, hyvän neuvon.
Antti. Millainen se olisi?
Esko. Kuuleppas! Luulen, että tuo äskeinen puhemies sai isketyksi ukon päähän tuuman Ellin ja jonkun Möykky-Mikon naimiskaupan välttämättömyydestä, ja se tuuma taisi juurtua sinne lujaan.
Antti. Sen uskon.
Esko. Silloin ei liene suuria toiveita siitä, että ukko niin vain hyväksyisi sinun ja Ellin puuhat, — siksi itsepäinen otus hän on, jos minä hänet oikein tunnen.
Antti. Niin pelkään minäkin enkä siksi tiedä, miten olisi meneteltävä.
Esko. Minä sanoin sinulle, miten on meneteltävä. Jos ukko ei lupaa Elliä sinulle vaimoksi tuon toisen sulhaskokelaan vuoksi, niin älä ole milläsikään, — jätä asia silleen ja odota rauhassa, kyllä ukko vielä taipuukin. Jätä kumpainenkin, ukko ja Mikko, minun huostaani, — minä kyllä heidät ajoissa kypsytän.
Antti. Sinä, Esko, olet kunnon toveri. Jos voit auttaa minua ja Elliä nykyisessä pulassamme, niin olemme ikämme sinulle kiitollisia.
Esko. Kissa kiitoksella elää. Nyt, Antti, pysy reippaalla tuulella. Ukko tuntuu jo olevan tulossa kamarista takaisin.
Raski (avaa oven, on tulossa sisään). Vai sillä tavalla. Lempo, etten tuota äsken tiennyt.
Elli. Niin se on, isä, ettehän te voi kieltää suostumustanne.
Raski. Lempo ties mitä tehdä. Tuota… onko se Antti aikonut niinkuin kotivävyksi tähän pyrkiä?
Antti. Onhan meillä Ellin kanssa ollut yhteistä tuumaa, vaikka emme ole tulleet vielä siihen kysyneeksi teidän suostumustanne.
Esko. Antista sitä saattekin, isäntä, taloon vävypojan, sen vakuutan.
Raski. Hiivatin ikävä juttu. Kunnon poikahan se on Antti, pienestä pitäen kun tässä on ollut, niin, sen kyllä tiedän, mutta… (Raapii korvansa taustaa.) Mutta kun tulin jo antaneeksi lupaukseni tuolle Möykky-Mikon puhemiehelle. Olisitte ennemmin ilmoittanut tuumistanne.
Elli. Ikinä en Möykky-Mikolle mene vaimoksi. Semmoinen mies, joka ei itse uskalla kosiakaan!
Antti. Olisihan tuosta jo ennemminkin voinut isännälle puhua, mutta kun emme ole Ellin kanssa tulleet aikaisemmin tehneeksi varmaa päätöstä.
Esko. Niin. Ja kotikissalla on aina etuoikeus oman talon hiiriin.
Raski. Sinulla, Esko, on aina omat omituiset päätelmäsi. (Ellille.) Tuota, enhän minä väkisin sinua Mikolle pakota, mutta kun tulin antaneeksi suostumukseni Mikon puhemiehelle, niin mahdoton minun on rikkoa sanaani ja hyväksyä teidän liittoanne, ennenkuin Mikko itse käy täällä puhumassa, että saan hänelle selittää.
Esko. Isäntä on oikeassa, miehen täytyy aina pitää sanansa. Milloin aikoo Mikko tulla täällä ensi kerran käymään?
Raski. Ensi torstaina puolisen ajoissa puhemies arveli hänen olevan täällä.
Esko. Sitten, jos Mikko tänne saavuttuaan kosii Elliä ja kihlaa hänet, on isännän pidettävä sanansa. Mutta ellei Mikko sitä tee, on isäntä vapaa lupauksestaan, ja silloin annatte te hyväksymisenne Ellin ja Antin liitolle, eikö niin, isäntä?
Raski. Niin.
Esko. Se on oikein, se on päivänselvä asia, ja sinun, Antti, täytyy myöskin tyytyä siihen. Kohoapas nyt, mies, sääriesi varaan ja käy isännän kanssa paiskaamaan kättä asian vakuudeksi. (Tempaisee Antin seisoalleen takinkauluksesta ja lykkää hänet edellään Raskin luokse.)
Antti. No, no, älähän nyt minua kumoon sysää.
Raski (nauraa). Mitä se Esko taasen kujeilee?
Esko (seisoo, Antin ja Raskin seistessä vastakkain, heidän vierellään). Minä en ensinkään kujeile. Nyt, isäntä: te suostutte Antin ja Ellin liittoon, ellei Mikko tänne saavuttuaan kosi Elliä ja kihlaa häntä tavan mukaan. Suostutteko?
Raski. Sama kai tuo lienee. Minun puolestani saatte aikeenne toteuttaa, kunhan vain ei Mikko pääse minua lupauksen rikkomisesta syyttämään.
Esko. Ja sinä, Antti, tyydyt kohtaloosi kuin mies, jos Mikko tänne tultuaan kihlaa Ellin morsiamekseen?
Antti. Täytyy minun tyytyä.
Esko. Sitten kättä päälle, ja minä erotan. (Erottaa Raskin ja Antin yhdistetyt kädet.) Kas noin! Nyt on riita sovitettu. Ensi viikon torstai ratkaisee, tuleeko Antti vai Mikko Raskille kotivävyksi.
Elli. Minun mielipidettäni asiassa ei ole vielä kysyttykään.
Esko. Ei ole tarviskaan. Harvoin kissa hiireltä lupaa kysyy, kun hänet poskeensa pistää.
Raski. Niin, tässähän se nyt ratkeaa asia omia aikojaan. Eskon tuuma oli mainio. Meidänkään, Antti, ei ole tarvis toisillemme nurjaa mieltä kantaa, päättyköön asia puoleen tai toiseen.
Antti. Samaa mieltä olen minäkin. Sovinto on säilytettävä joka tapauksessa.
Esko. Sopu olla pitää talossa, jos ei muuten niin tappelemalla. Ja sinä, Elli, saat alkaa valmistella morsiuspukuasi, sillä ensi torstaina ne pidetään sinun kihlajaisesi, vaikka sitten sulhasmies tehtäisiin lepästä.