XIII. Metsästysretkiä
Kuten tunnettua, pudottaa hirvi sarvensa keväällä ja entisten sarvien sijaan kasvaa pian uudet aina vähän suuremmiksi kuin entiset. Pieninä nuo sarvet ovat pehmeätä rustoa, kokonaan täynnä verisuonia ja niitä peittää hienokarvainen nahka. Kuta vanhemmaksi sarvet tulevat, sitä kovemmiksi ne muuttuvat, ja niiden päällä oleva nahka joko hankautuu pois tai kovettuu myöskin luuksi. Suomessa on hirvien nähty hankaavan sarviansa puiden oksiin, sillä arvatenkin nuoret sarvet ja niiden päällinen nahka syhyvät. Kun saksanhirven sarvet alkavat haaraantua, on sarvien arvo suurin ja Itä-Aasiassa niiden arvo voi nousta 1 800 markkaan pari. Kiertelevät kiinalaiset kauppiaat niitä ostelevat myydäksensä ne kiinalaisille ylimyksille, jotka nauttivat noita hyytelöksi keitettyjä sarvia, etteivät vanhenisi. Kiinalaiset väittävät varmasti, ettei ole mitään ainetta, joka ravintona olisi niin ravitsevaa ja virkistävää kuin tämä aine. Sitä syövät ainoastaan miehet.
Kevättouot tehtyään Schoultz lähti pitkälle hirvenmetsästysretkelle, josta hän kertoo: Kumppaniksi otin taasilaisen (mandšin) metsämiehen, taikka paremmin sanoen minä seurasin häntä. Saalis, jonka saisimme, piti jaettaman tasan.
Kirves pantiin vyöhön ja metsästäjän verkkopussiin pantiin huopapeite, kuiva hirvennahka, muutamia reikäleipiä, vähän ryyniä, pieni keittopata, tulitikkuja, haavasiteitä ja ampumatarpeita. Olalle heitetty metsästyspyssy (tussari) täydensi varusteet; sitten lyötiin kättä tovereille jäähyväisiksi ja lähdettiin matkalle, mandšilainen Jang edellä ja minä jäljessä. Matkamme suuntasimme suoraan metsästysmajallemme, jonka Jang oli edeltäpäin tehnyt. Kolmen tunnin kuluttua olimme perillä.
Maja oli tehty lähelle jokea, joka oli noin kymmenen sylen levyinen ja molemmat rantaäyräät olivat korkeat; majanpuoleinen äyräs parin sylen korkuinen. Tällä kertaa sekä muulloinkin kuivina kesinä oli vettä joen rannalla vain puolen kyynärän verran ja joen kivisestä uomasta oli vastakkaisella rannalla korkeintaan kolmas osa veden peitossa.
Meidän majamme, jos sitä siksi voi sanoa, oli tehty siten, että tuohesta oli valmistettu kaksi katonlappeata molemmin puolin majan harjaa. Joen puoleinen lappea oli kapea ja avoin jokeen päin, metsänpuoleinen lappea ulottui maahan asti ja molemmat päädyt olivat umpinaiset. Maanpinta majassa oli peitetty puun kuorilla. Vettä ei majasta voinut nähdä ennenkuin astui lähelle joen äyrästä. Kuuden sylen päässä majasta oli polku, joka yhdisti toisiinsa erämaassa olevat metsämiesten fansat, mutta majan ja polun välillä oli niin tiheä pähkinäpuuviidakko, ettei ohitse kulkija voinut meitä nähdä. Ylt'ympäri oli maa tasaista ja kasvoi metsää. Vastakkainen joen ranta oli matala.
Ensimmäinen tehtävämme oli hankkia polttopuita, joista tehtiin leveä, koko majan aukean puolen täyttävä nuotiovalkea suojelemaan meitä hyttysiä ja petoja vastaan. Sitten tehtiin kolmesta kivestä keittovalkean paikka, mihin pata asetettiin tulelle ja keitettiin yksinkertainen illallinen, ryynivelli.
Oli jo pimeä, kun päätimme ateriamme ja syvä hiljaisuus, joka vallitsi tällä metsän otuksista ja pedoista rikkaalla seudulla, vaikutti mieleen ihmeellisesti; varsinkin silloin, kun iso metsästyskoiramme »Horr» asettui nuotiovalkean ulkopuolelle, käänsi hitaasti päätänsä joka suunnalle vainuten hyvin vakavan näköisenä. Jonkun aikaa vainuten haisteltuansa meni se omaan koppiinsa, joka oli meidän majamme sivulla, ja laskeutui makuulle sen näköisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: parasta on olla varuillansa.
Keskustelumme, joka päivän kuluessa oli isoäänistä, muuttui nyt aivan itsestään hiljaiseksi, ja kuulomme oli tullut hyvin tarkaksi. Poltettuamme piipullisen tupakkaa ja siirrettyämme pölkyt nuotiovalkeassa lähemmäksi toisiaan, levitimme hirventaljamme allemme, panimme pään alle, mitä meillä pehmeätä oli mukana ja vaatteet yllä huopapeitteeseen kääriytyneinä laskeusimme makuulle jalat tuleen päin. Tulitikut, puukko ja pyssy sekä muutamia tervastikkuja, joita tarpeen tullessa voisi käyttää tuohuksena, asetettiin lähelle viereen. Sitten sanottiin hyvää yötä ja jonkun minuutin kuluttua jo hyvässä rauhassa nukuttiin. Mutta niin ei maattu kuin kotona maataan. Pieninkin risahdus riitti miehen hereille saamaan. Ihmeellistä oli, että jos herätti Jangin ja kysyi, mikä nyt risahti, niin hän aina sen tiesi, vaikka hän nukkui sikeämmin kuin minä. Puolen yön jälkeen en enää herännyt ennenkuin Jang minut herätti sanoen: »Nyt on aika lähteä metsästämään.»
Oli vielä pilkkosen pimeätä kun me, Horr mukanamme, läksimme kauemmaksi metsään ja kuljimme reippaasti marssien eteenpäin, mihin — sen tiesi yksin Jumala ja Jang. Alussa tällaiset yölliset retkeilyt eivät minua miellyttäneet. Milloin loukkasin itseni puun oksaan, milloin kompastuin tuulen kaatamaan puuhun tai kiveen, mutta pian totuin kulkemaan pelkäämättä ja kädet ja jalat oppivat huomioimaan maan laadun. Oli oikein kummastuttavaa, että vaikka kuljimme melkein juoksujalkaa, niin ehti siinä vielä kopeloida eteensä käsinensä ja varpainensa.
Näin kuljettuamme hyvinkin pari tuntia osoitti Jang kaatunutta puuta ja kehoitti minua istumaan. Päivä alkoi jo sarastaa ja sumu laskeutui raskaana tihkusateena metsään. Tuhansittain hyttysiä tunkeili ympärillämme, niin että tupakkapiippu oli nopeasti sytytettävä, etteivät ne meitä söisi. »Pian saamme nähdä otuksia», alkoi Jang jutella hiljaa. »Tuon mäenharjanteen yli me nousemme ja menemme alas laakson rinnettä toisella puolella, kulkeaksemme sitä vastatuuleen. Joki, joka juoksee laakson halki tuolla, yhtyy meidän jokeemme vähän matkaa majamme yläpuolella.»
Kun olimme polttaneet piippumme loppuun, aloimme nousta sangen jyrkkää ja hyvinkin kuusisataa jalkaa korkeata harjua myöten. Melkein joka askeleella Jang minulle huomautti jotakin, joka osoitti metsänriistan läheisyydestä. Milloin oli joku heinänkorsi taivutettu ylöspäin, milloin jokin kuivunut lehti käännetty toisinpäin, milloin taas oli joku karva tarttunut pensaan oksaan; kaikki, kerrassaan kaikki hän ehti nähdä nopeasti käydessään. Ennenkuin olimme päässeet mäen ylimmälle harjalle viittasi Jang, että odottaisin, kunnes hän ensin kurkistaisi harjun yli toiseen laaksoon. Pysähdyin, ja Jang hiipi kyyrysillään harjanteen yli jäljessänsä koira samoin kyyrysillään. Tuskin oli hän mennyt mäen harjanteen yli, kun hän jo näkyi tähtäävän pyssyllään alaspäin. Hänen pyssynsä hana iski ja poltti ruudin sankkireiästä, mutta pyssy ei lauennutkaan. Silloin minä juoksin esille ja kuulin Jangin huudahtavan: »Karhu!» ja samalla hän osoitti alaspäin. Minä olin vetänyt pyssynhanan vireeseen ja yritin sivuuttaa hänet, kun samalla iso karhu hänen edestään syöksyi ylös ja yritti nousta harjanteen yli meidän kohdaltamme. Silloin minä juoksin vähän viistoon eteenpäin polulle, jonka näin kulkevan pitkin harjua, jotta saisin ampua karhun, kun se olisi mäen harjanteella. Mutta karhu säikähti ja alkoi juosta pitkin mäen kuvetta muutaman askeleen päässä, sillä välin kun minä juoksin pitkin polkua. Karhun tie oli paljon vaikeampi kulkea, sillä mäki kasvoi pähkinäpuutiheikköä ja edempänä tie tuli jyrkemmäksi. Kauempana edessäpäin sen halkaisi kahtia kallioseinä, jonka alapuolella, sillä sivulla missä karhu juoksi, ruohotasanko avautui, mutta polku nousi kallion yli. Muutamia askelia vielä, ajattelin, niin täytyy kontion mennä ruohikolle, silloin se tulee näkyviin ja minä saan ampua. Mutta karhu ei ollutkaan niin tyhmä. Kun se huomasi vaarallisen paikan, niin se ärjyen hyökkäsi ylämäkeen minua vastaan ja loikkasi harjun poikki niin läheltä, että se melkein kosketti minua. Tämä temppu suoritettiin niin odottamatta ja nopeasti, etten ehtinytkään ampua, ennenkun se jo oli toisella puolella harjua kadonnut pensastoon.
Parasta olikin, että kävi niinkuin kävi, sillä minä olin juoksusta niin hengästynyt, etten olisi voinut ampua, tai korkeintaan olisin ampunut epävarmasti. Niin tyhmänrohkeaksi voi joskus innoissaan tulla. Kun minä heti sen jälkeen palasin Jangin luo, joka sillä välin oli korjannut pyssynsä kuntoon, niin hän näytti, että karhu oli maassa kalvanut pudonnutta hirvensarvea, kun hän sitä ampui, huomaamatta, miten ruuti pyssyn sankista paloi.
Aloimme taas astua hiljaa eteenpäin pitkin toista mäen rinnettä, mutta kun alkoi sataa rankasti, niin vedin hartiani koukkuun ja annoin Jangin kulkea parikymmentä askelta edellä. Äkkiä hän nosti pyssyn poskelle ja ampui niin että suhahti ja paukahti. Ja kun hän tietysti ampui ohi, niin hän heittäytyi maahan ja osoitti kädellään ja huusi: »ammu»! Kyyrysilläni juoksin hänen luoksensa ja kun nousin pystyyn katsomaan, niin tulee kuusi naarashirveä vastaani juosten suoraan minua kohti ja seisahtuen 30 askeleen päähän, kun minut näkivät. Minä tähtäsin heti lähintä, mutta pyssy ei lauennut. Mutta sensijaan että hirvet olisivat paenneet, tulivat ne minua lähemmäksi ja asettuivat viidentoista askeleen päähän. Tarkasti katsoen etupäässä kulkevan naarashirven suuria ruskeita silmiä asetin uuden nallin pyssyyn ja ammuin toisen kerran, mutta nalli paloi nytkin. Hirvi ei silmää räpäyttänyt. Taas uusi nalli — eikä pyssy lauennut sittenkään. Vielä kerran uusi nalli — sama juttu. Silloin minä sanoin Jangille selvällä äänellä, samalla kun katselin hirveä silmästä silmään: »Koeta saada pyssysi kuntoon tai tule ja teurasta hirvi puukolla!» Jang nauroi ääneensä ja asettui seisomaan minun viereeni.
»Anna minulle neulasi!» sanoin Jangille.
Hän antoi sen minulle.
Minä puhdistin pyssyn sylinterin, panin siihen uutta ruutia ja uuden nallin, kaiken aikaa tarkoin katsellen hirveä ja ammuin sen oikeanpuolista silmää kohti. Viimein panos laukesi, mutta pitkän surisemisen jälkeen eikä se tietysti nytkään sattunut, mutta vieläkin hirvi jonkun sekunnin katseli minua, kääntyi sitten pois ja loittoni hitaasti, toisten hirvien seuraamana, mutta katosi kuitenkin ennenkuin minä ennätin ladata pyssyäni.
Olikohan tuollainen elukan käytös tyhmyyttä? Pikemmin luulisi hirven olleen hypnotisoidun.
Näimme vielä useita hirviä, mutta niin epäsuotuisissa asemissa, ettemme voineet ampua. Vasta iltapäivällä, kun toisen kerran palasimme metsästykseltä, sain ammutuksi naarashirven muutaman sadan askeleen päässä majastamme. Kuulin sen tulevan juosten suurella rytinällä pensaston lävitse ja olin sentähden valmis ampumaan heti, kun se tulisi näkyviin. Sillä oli niin luja vauhti, että se ehti saapua jalkojeni eteen, johon se kaatui ja kuoli. Minuuttia myöhemmin pamahti toinen laukaus. Jang ampui hirven vasikan. Sidoimme elukkain sääret yhteen ja kannoimme ne kokonaisina majaamme.
Nyt saimme sellaisen illallisen, jommoista ei oltu syöty pitkiin aikoihin. Varsinkin maitoiset utaret maistuivat keitettyinä hyvältä. Muutoin sinä päivänä ei naarashirvestä syöty mitään, sillä olimme jo perin kylläisiä vasikasta ja utarista. Jotta liha ei menisi pilalle ja hukkaan, leikkasimme sen ohukaisiksi viipaleiksi ja kuivasimme ne pöydäntapaisella telineellä, jonka alla paloi heikko tuli.
Kun nyt olimme saaneet lihaa moneksi päiväksi, niin kielsin Jangia tappamasta hirven vasikoita tai naaraita ennenkuin tarvis vaati. Jonkun päivän kuluttua Jang ampui koirashirven, mutta sen sarvet olivat hyvin vähän arvoiset. Elukka teurastettiin metsässä. Jang otti kaksi kolmatta osaa siitä kantaaksensa, minä loput, ja sitten me kulkea tallustelimme puolentoista peninkulman pituisen matkan kotiin. Minä olin kantanut tuskin enempää kuin 60 naulaa, mutta kotiin tullessa olin perin uupunut. Tämä tapahtui aamulla, mutta sinä päivänä ei enää metsästetty. Sensijaan me iltapäivällä menimme saalista vahtimaan pieneen puiden kuorista tehtyyn majaan, jonka Jang jo aikaisin keväällä oli tehnyt vetelän suoperäisen paikan viereen, johon hän oli kylvänyt suoloja. Maja oli sikaarilaatikon muotoinen ja niin suuri, että kaksi miestä parhaiksi mahtui siinä istumaan tai lepäämään pitkänänsä. Vesilätäkköön päin oli majassa pieni aukko, jonka edessä riippui vaatekappale. Koira oli jätetty kotiin sidottuna koppiinsa.
Kun olimme ryömineet majaan ja sulkeneet sen pienen oven, rupesimme pitkällemme odottamaan pimeän tuloa, sillä vasta silloin hirvet tavallisesti tulevat sellaisiin paikkoihin. Kului tunti toisensa jälkeen ja alkoi jo tuntua ikävältä; silloin rupesi kuulumaan elukkain astumista, kun ne hiljaa ja varovasti lähestyivät. Kun ne olivat tulleet aivan likelle, niin kurkistin ulos ja näin puolikuun heikosti valaisemana iltana kuinka ne liikkuivat kuin varjot, mutta mahdotonta oli erottaa, olivatko ne koiraita vai naaraita. Kauan kuljeksittuaan vesilammikon ympärillä tulivat ne sen reunalle ja alkoivat imeskellä suolaista suomutaa. Selittämätön jännitys valtasi mieleni. Pitikö minun umpimähkään ampua keskelle parvea, vai vieläkö odottaisin? Kerran yksi hirvistä kulki ainoastaan puolen kyynärän matkan päässä majan luukusta, mutta sen pää oli niin korkealla, etten voinut nähdä oliko sillä sarvet vaiko ei, ja sentähden annoin sen rauhassa mennä ohitse. Noin viidentoista askeleen päässä se seisahtui ja heikossa kuunvalossa minusta näytti kuin sillä olisi ollut sarvet. Koetin tähdätä, mutta oli liian pimeä nähdäkseni pyssyn piippua. Kun pyssyn etutähtäimen kohdalle asetin tulitikun, jonka ympärille olin käärinyt paperilapun, niin onnistui minun jotakuinkin tähdätä elukan lapaan ja laukaista. Samassa lähti koko lauma pakoon, mutta aivan lähellä kuului raskas ruumis kaatuvan maahan.
Sinä yönä emme enää voineet odottaa elukkain tulevan ja sentähden ryömimme ulos majasta sille paikalle, mihin arvelimme elukan kaatuneen, ja aivan oikein, vähän aikaa etsittyämme pensastossa jalkoinemme sen löysimmekin, mutta suureksi mielipahakseni se olikin naaras. Matkaa meidän majallemme oli noin kilometrin verran, jonka tähden me, samoin kuin viimekin kerralla, kannoimme saaliimme paloittamatta kotiin. Mutta sepä tosiaan ei ollut helppo tehtävä, sillä ensiksikin elukka painoi varmaankin 12 leiviskää ja toiseksi se roikkui niin alhaalla, että se ulottui kiinni jokaiseen kantoon ja kiveen. Meillä oli saaliinamme nyt niin paljon lihaa, että meidän piti käyttää koko aamupäivä lihan säilyttämiseen.
Vähän ennen puolta päivää menimme viiden kilometrin päässä olevaan rappiolle jätettyyn metsästysfansaan, johon hirvillä oli tapana kokoontua imeksimään suolapitoista ja salpietaria sisältävää maata ympäristössä. Aikomuksemme oli tehdä itsellemme vahtikoju.
Täydellinen hiljaisuus vallitsi ja kesäkuun aurinko paahtoi niin kuumasti, että oli kuin saunassa. Perille tultuamme Jang otti kirveen ja meni metsään hakkaamaan muutamia seipäitä ja minä kiipesin vanhan fansan katolle ottaakseni sen katosta heiniä meidän majaamme. Päästyäni katolle kumarruin ja otin syliini niin paljon heiniä kuin taisin. Mutta ajatelkaa kauhistustani, kun kantamuksestani ryömi esiin useita käärmeitä ja luikerteli alastomalle rinnalleni, kaulalleni ja käsivarsilleni, jotka olivat paljaat kyynäspäitä myöten. Sitä paitsi pisti esiin heinistä käärmeen pää toisensa vierestä yli koko katon, niin että muutaman silmänräpäyksen kuluttua koko katto kuhisi ja sähisi ja liikkui. Ensin seisoin kauhistuksesta ihan kuin kivettyneenä, mutta sitten viskasin sylistäni heinät pois ja syöksyin alas niin pian kuin pääsin, jonka jälkeen ihan kuin mieletön juoksin ison matkaa pakoon metsään. Vasta sitten kun olin tullut kuralätäkköön, joka ulottui yläpuolelle polvieni, täytyi minun pysähtyä ja siellä minä epätoivoisena rupesin ajattelemaan, että minun luultavasti nyt täytyi kuolla piankin. Ensin en tohtinut liikahtaa, sillä luulin käärmeitä olevan povessani, mutta vähitellen rauhoituin sen verran, että uskalsin koetella ja kun huomasin, ettei niitä povessa ollut, riisuin paitani ja rupesin tutkimaan olivatko käärmeet minua purreet. En nähnyt mitään puremia enkä tuntenut mitään kirvelemistä, mutta kuitenkin kuljeskelin kauan ihan välinpitämättömänä ja ajattelin vain sitä, että elämäni pian oli loppuva. Vasta sitten rauhoituin, kun Jang oli nipistelemällä tutkinut ihoni ja huomannut, että olin vahingoittumaton, mutta kauan jälkeenpäin minusta tuntui, kuin nuo inhoittavat eläimet vieläkin luikertelisivat pitkin ihoani. Mitä lajia käärmeitä ne olivat, sitä en tiedä, sen vain muistan, että niitä oli monenvärisiä ja -kokoisia ja luvultansa niitä varmaan oli tuhansia. Me jätimme koko tuumamme majanrakentamisesta, ja muutaman tunnin levättyämme varjoisassa seetrimetsässä ryhdyimme metsästämään.
Vaikka joka päivä kuljimme metsässä alkaen kello 3:sta kello 10:een asti päivällä ja kello 4:stä auringonlaskuun asti, niin kesti kauan ennenkuin viimein saimme pehmeäsarvisen hirven, sillä ne kätkeytyvät, kunnes sarvet kovenevat, kaikista tiheimpiin viidakkoihin, joissa niitä ei mitenkään voi nähdä, vaikka ne olisivat ihan lähellä. Eräänä sateisena ja tuulisena päivänä olimme metsässä kuljeskelleet jo monta peninkulmaa, kun tarkkanäköinen Jang huomasi kaksi hirveä ruohoa kasvavalla ylängöllä. Kauan niitä tarkasteltuaan hän sanoi toisella olevan pantti (pehmeät sarvet). »Koeta hiipiä niiden luo, minä odotan tässä.»
Minä vedin pois kotelon pyssystä, tutkin pyssyn silinteriä ja nallia, ne olivat kuivat. Silloin panin pyssyn lukon suojaksi sitä varten vahatusta vaatteesta tehdyn liinan, sidoin vielä nenäliinani sen lisäksi ja sitten aloin nelinkontin ryömiä ylös tasaista rinnettä. Ryömin ryömimistäni tohtimatta nostaa päätäni, kunnes jo olin pitkän matkan päässä Jangista, mutta kun katselin ylöspäin, niin oli ehkä tuhannen askelta jäljellä sinne päin. Ryömin jälleen ja taas lepäsin. Olin jo niin väsynyt, että käteni vapisivat ja jaksoin ryömiä vain muutaman sylen kerrallansa. Jangin luo mahtoi olla matkaa jo kilometrin verran ja arvelin, ettei mäen harjanne voinut enää olla kaukana. Nostin päätäni ja näin hirvet parin sadan askeleen päässä. Ylempänä maanpinta oli epätasaisempaa, niin että välistä saatoin vähän istahtaa. Mutta minua kiiruhti eteenpäin se pelko, että hirvet voivat juosta tiehensä. Äkkiä kuulin askeleita. Nopeasti sieppasin pois peitteet pyssyn lukolta ja odotin niin hiljaa, että tuskin tohdin hengittää. Vielä pari silmänräpäystä, niin kaksi suurta hirveä seisahtui viidenkymmenen askeleen päähän minusta. Edellä kulkeva oli komea koiras, jolla oli pehmeät sarvet. Väsymyksestä ja levottomuudesta väristen tähtäsin sydäntä kohti ja ammuin. Elukka hypähti ja maahan kaatui jalo hirvi, sydän lävistettynä. Heti laukauksen jälkeen oli Jang laskenut irti Horrin ja pian se oli saapunut paikalle, mutta kun se tuli liian myöhään, niin se vain nuoleskeli haavasta vuotavaa verta. Hetken kuluttua tuli myöskin Jang ja ihastui tavattomasti runsaasta saaliista. Nopeasti rupesimme nahkaa nylkemään ja lihoja leikkelemään, mutta pimeä meidät tavoitti ennenkuin olimme valmiit.
Kun Jang pääsi käsiksi hirven sydämeen, niin hän ensi työksensä leikkasi siihen ristin ja viskeli siitä verta neljälle ilmansuunnalle mutisten salaperäisiä sanoja ja vielä hän verellä hankasi omaa pyssyänsä, että se paremmin tappaisi — kuten hän sanoi. Hän kumarsi myös maahan asti ensin etelään päin jumalalle ja sitten minulle.
Vaikka meitä asia harmitti, niin täytyi meidän kuitenkin jättää osa lihoista jälkeemme, sillä meillä oli kolmen tunnin matka majalle, ja hirvi painoi arviolta viisitoista leiviskää. Minun osani kannettavasta oli nahka, toinen takajalka, sydän ja maksa sekä selkäpaisti. Jangilla oli koko loppuosa paitsi kaulaa, vatsaa ja selkää, ja sen lisäksi hänellä oli vielä pää, joka ei myöskään vähää painanut.
Jang kyllä ehdotti, että ottaisimme vain vähäisen osan lihoista, mutta minun mielestäni olisi vahinko jättää mitään mätänemään. Ensin Jang auttoi minut pystyyn jaloilleni kantamuksineni, sitten minä autoin Jangin ja niin lähdettiin kotiinpäin. Jang ja Horr edellä, minä jäljessä. Oli pilkkosen pimeä ja satoi rankasti. Matkalla meidän piti vielä kahlata kiivaasti juoksevan joen poikki, jossa vesi nousi puoli reiteen asti. Matkan loppupuolella minäkin jo olin samaa mieltä kuin Jang, että olisi ollut viisaampaa ottaa vain pienempi osa lihoista, mutta häpesin ilmaista ajatustani Jangille. Peräti uuvuksissa me viimeinkin saavuimme majaamme.
Ensimmäinen tehtävämme oli keittää ruokaa ja syödä, sillä emme olleet syöneet sittenkuin kello 3 aamulla. Me olimme kulkeneet noin 70 kilometriä, siitä aamulla poislähtiessämme viisitoista kilometriä pitkin polkua. Kun olimme syöneet, leikkelimme kiireesti osan lihasta kapeiksi suikaleiksi ja levitimme sen kuivamaan tulen päälle pöydälle, jolla oli katto yllä. Sitten marssimme iso joukko lihoja niskassa Jangin kotiin, joka oli noin 8 kilometrin päässä, saadaksemme sarvet keitetyiksi, ennenkun ne rupeaisivat happanemaan ja käymään. Jangin kotiin tulimme noin kello 12 tai 1. Olimme siis sinä päivänä marssineet likimäärin parikymmentä tuntia ja hyvältä tuntuikin, kun sai muutaman tunnin maata.
Sillä välin olimme saaneet koko talonväen liikkeelle ja keskellä yötä ruvettiin valmistelemaan monenlaisia ruokia huomispäivän pitoihin. Jang luullakseni otti osaa puuhiin jo varhaisesta aamusta alkaen. Kun minä nousin makuulta, niin minua pyydettiin Jangin mukaan rukoushuoneeseen ja mielelläni sinne meninkin. Huoneen yhdessä kulmassa oli pieni komero, missä Jangilla oli oma pronssimaalilla maalattu jumalankuvansa. Sen edessä, samoin kuin perheen yhteisen ison Jumalankuvan edessä, jonkunlaisessa kaapissa seinän vieressä, oli astioita, mihin oli pantu kaikkia niitä herkkuja, joita piti syötämän. Oli myös muutamia pieniä paloviinalla täytettyjä kuppeja.
Tullessaan rukoushuoneeseen Jang heittäysi maahan ja löi luukappaleella kelloon, joka hänellä oli rukoushuoneessaan ja samalla hän huusi:
»Oo-hei! isä kaikkivaltias kuule rukoukseni! Kiitos siitä saaliista, jonka annoit, salli meidän saada paljon vielä lisäksi! Anna Šuusan (sillä nimellä hän nimitti minua) silmän tähdätä tarkasti niinkuin tähänkin asti ja anna hänen vielä tänä vuonna saada monta djidjaa (hirveä)! Isä kaikkivaltias, suo hänelle hyvää!»
Nauraen hän sitten kääntyi minun puoleeni, viskasi viinakupin sisällyksen oman jumalansa kuvan kasvoille sanoen: »Herra, ota uhrini!»
Ennen jumalanpalvelusta ja sen jälkeen poltti Jang muutamia pieniä raketteja ja koreita papereita, joihin oli kirjoitettu viisauden sanoja.
Rukoushuoneesta tultuamme meidät kutsuttiin noihin muhkeisiin pitoihin, joissa oli varmaankin parikymmentä eri ruokalajia. Alkuruokina oli haikalan eviä ja sammakoita. Ensin minä en oikein rohjennut syödä sammakoita, sillä ne olivat pikku ihmisten näköisiä, kun ne astiassa olivat koivet pitkänänsä ja kädet ojennettuina, mutta Jang tuli avukseni reväisten irti sääret muutamilta sammakoilta ja asetti ne minun ruokavadilleni. Silloin söin ja huomasin ne hyvänmakuisiksi. Liha muistuttaa vähän pyynpaistia, mutta on paljon pehmeämpää ja mehevämpää.
Melkein joka suupalan välillä ryypättiin kuumennettua paloviinaa posliini-kupeista, jotka vetivät teelusikallisen tai hiukan enemmän.
Ruoka-ajan kuluessa, jota kesti pari tuntia, koko seura ylisteli minua metsästäjänä ja ihmisenä. Imarteleminen on mandšien heikko puoli. Pitoja kesti pienin väliajoin kaiken päivää. Sarvet oli valmistettu ja myötiin noin 600 markan hinnasta, joka jaettiin.
Päivän levättyämme läksimme taas metsästämään. Kello 2 yöllä olimme jo kulkemassa Joosefin vuorta kohti. Kun pääsimme vuoren huipulle, katosivat viimeiset tähdet näkyvistä ja päivä alkoi valjeta. Jang ja minä olimme toisistamme eronneet eri suunnille, mutta meidän piti kohdata toisemme siinä, missä minä seisoin. Siinä seisoessani odottamassa näin suuren elukan tulevan ylämäkeä suoraan minua kohti. Ensin luulin sitä hevoseksi ja ihastuin luullessani saavani vetoeläimen, mutta kun se tuli lähemmäksi, huomasinkin sen olevan karhun, oikein suurinta lajia. Kun se jo oli kolmenkymmenen askeleen päässä arvelin ampua, mutta pelkäsin, ettei pyssyni laukeaisi, taikka että luoti vain haavoittaisi otusta. Päätin senvuoksi säikähdyttää sen pois. Tähdäten päätä kohti minä äänekkäästi mörähdin, mutta karhu vain katsahti minuun ja mitään välittämättä kulki ylöspäin poiketen vähän sivulle päin. Kun se köntysteli aivan hiljaa ohitseni, en voinut hillitä itseäni, vaan ammuin. Ensin asetuin kuitenkin toiselle polvelleni ja otin väkipuukon hampaitteni väliin, jotta se olisi valmiina tarpeen tullessa. Tähtäsin karhua kainaloon ja laukaisin. Kontio kaatui ojentaen suuret käpälänsä, mutta nousi heti pystyyn taas ja kamalasti karjuen ravisteli itseään ja jatkoi kulkuansa nopeasti. Tuntui kuin olisin saanut kauhallisen kylmää vettä niskaani, kun se möristen nousi jaloillensa, eikä minulla ollut muuta puolustuksekseni kuin väkipuukkoni, mutta minä lämpenin taas, kun karhu katosi näkyvistä. Sillävälin kuin uudestaan latasin pyssyni tuli Jang. Hänelle minä kerroin seikkailuni ja hän arveli, että meidän piti ajaa karhua takaa, mutta kun minä kymmenen askeleen päästä en saanut sitä tapetuksi, en enää luottanut pyssyyni, vaan arvelin parhaaksi jättää karhu rauhaan.
Asian laita oli niin, että pyssyn luoti oli liian pieni ja se täytyi painaa piippuun kahdella paksulla talilapulla ja usein tapahtui, että luoti meni lappujen ohi. Siinä tapauksessa luodin voima oli heikko.
Jangin kanssa menimme Joosefinvuoren pohjoispuolista rinnettä, joka kasvaa tiheätä metsää ja siellä hän sai ammutuksi koirashirven. Hän laski heti irti koiran, joka vähän ajan kuluttua tuli takaisin verisenä. Kun Jang käski, niin Horr tuli näyttämään, minkä saaliin se oli saanut. Jang oli suuresti ihmeissään, kun löysimme kuolleen naarashirven, vaikka hän varmasti tiesi ampuneensa koirasta. Sentähden hän talutti Horrin takaisin sille paikalle, missä koirashirvi oli seisonut ja aivan oikein, veriset jäljet menivät aivan toiselle suunnalle. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin hirven parku sal meidät ymmärtämään, että se sai tuntea Horrin hampaita. Me riensimme sinne ja löysimme hirven kuolemaisillaan. Sen sarvet olivat vähäpätöiset, muutaman ruplan arvoiset.
Kun tarkemmin tutkimme, niin emme naarashirvessä nähneet muita haavoja kuin ne, mitkä Horrin hampaat olivat tehneet. Luultavasti oli hirvi paetessaan kääntynyt takaisin ja tullut suoraan Horria vastaan, joka silloin oli hampainensa käynyt kiinni sen kurkkuun. Sellaiset tapaukset ovat harvinaisia.
Juuri kun paraikaa nyljimme saalistamme ja minä olin neuvotonna, mitä tekisimme näin suurella lihan paljoudella, niin meitä lähestyi mongoolilainen metsämies, joka luuli, että laukauksen oli ampunut hänen toverinsa, jonka piti olla jossakin läheisyydessä. Hän sanoi asuvansa jokseenkin lähellä pohjoisella vuorenrinteellä muutamain toverien kanssa ja valitti ruoan puutetta. Iloissani minä kehotin häntä ottamaan koko meidän elukkamme ja toisenkin vielä lisäksi, jos hän vain meille antaisi päivällistä. Meidän työskennellessämme tuli kaksi miestä lisäksi. Jang otti molemmat hirvien nahat, sarvet ja muutamia parhaita paloja sekä hirvien hännät, jotka paistettuina ovat varsin hyvänmakuisia. Melkein kaiken muun ottivat mongoolit, ja sitten lähdettiin pikamarssissa heidän leiriinsä, joka oli sieltä kolmen tai neljän kilometrin päässä.
Lehtimajassa loikoili vielä pari näitä melkoisen iljettäviä olioita, jotka ehkä yhtä usein ajavat takaa ihmisiä kuin elukoita. He ihastuivat suuresti nähdessään lihankantajien lähestyvän ja riensivät vuorostaan kantamaan toverien taakkoja. Muutaman minuutin kuluttua oli tulella viisi pataa lihaa täynnä. He sanoivat, etteivät he viimeksi kuluneina kolmena päivänä olleet syöneet muuta kuin keitettyä heinää. Mutta nyt he sen sijaan söivät niin, että Jang ja minä hämmästyimme. Koko suuresta hirvinaaraksesta ei paljoa jäänyt jäljelle. Mutta he olivat kumminkin niin siivoja, että keiton päältä kuorivat rasvan ja antoivat sen meille rakkoon säilytettynä. Sitä paitsi yksi heistä paikkasi minun jalkineeni, jotka olivat pahasti kuluneet. Aterioituamme nukuimme muutaman tunnin ja sitten lähdimme jälleen uusille metsästysretkille siihen fansaan päin, johon minun härkäni karkasivat edellisenä keväänä minun viedessäni niitä Tsimoheehen.
Saavuttuamme kilometrin päähän fansasta näimme mandšin, joka hakkasi mehiläispesää ontosta puusta. Mies tunsi minut ja kehoitti istumaan hänen kanssaan ja tupakoimaan piipullisen. Jutellessamme hän kertoi nähneensä tiikerin tiellä vähän aikaa sitten. Emme siihen asiaan kiinnittäneet huomiotamme sen enempää, sillä tiikerit olivat siellä hyvin yleisiä; ja vähän ajan kuluttua menimme eteenpäin, kunnes minä ammuin metsäkauriin saadaksemme syötävää illaksi.
Tullessamme sisään tuli isäntä vastaamme ja tavanmukaisesti kutsuttuansa sisään istumaan ja tupakoimaan, hän kyseli, olimmeko nähneet hänen miestänsä.
»Näimme kyllä», vastasi Jang, »hän paraikaa hakkaa ontosta puusta mehiläisparvea tuolla mäenrinteessä ja hän lupasi pian tulla kotiin.»
Mutta kului puolisen tuntia ja vieläkin toinen puoli tuntia, eikä miestä vain kuulunut. Ukko silloin meni jonkun matkaa ylämäkeen ja huutaa hoihkaisi, mutta vastausta ei kuulunut. »Saman tekevä», arveli ukko, »me istumme aterioimaan, kylläpähän hänkin tulee pian.»
Aterioituamme alkoi jo hämärtää, mutta kun ei miestä sittenkään näkynyt, eikä hän vastannut huutoon, niin ukko meidän neuvoamme seuraten meni häntä etsimään. Vähän ajan kuluttua tuli hän takaisin varsin pelästyneenä ja sanoi nähneensä verisiä tiikerinjälkiä jonkun matkan päässä.
Jang ja minä otimme heti pyssymme ja seurasimme ukkoa. Kun tiikerin jäljet näkyivät aivan lähellä sitä paikkaa, missä olimme miehen nähneet, niin menimme puun luo. Mies oli poissa, mutta lähellä puuta oli hänen lakkinsa revittynä ja verisenä ja muutaman askeleen päässä hänen kirveensä verisenä sekä tiikerin jäljet. Me seurasimme vielä kappaleen matkaa ja löysimme hänen puukkonsa myöskin verisenä sekä hänen piippunsa. Pimeän tähden emme voineet seurata jälkiä kauemmaksi tiheään metsikköön, mutta mielestämme oli jo selvää, että tiikeri oli miehen tappanut ja luultavasti syönyt.
Suruissamme menimme sentähden fansaan päätettyämme jatkaa etsimistä seuraavana päivänä. Paluumatkalla alkoi rankasti sataa ja sadetta kesti kaiken yötä taukoamatta ja koko seuraavan päivän. Me lähdimme kuitenkin jo aamuhämärissä. Ei mitään jälkiä ollut enää nähtävänä ja vesi juoksi virtanaan jyrkkää mäen rinnettä myöten, mutta me haimme kuitenkin monta tuntia löytämättä pienintäkään jälkeä.
Jatkoimme sitten kulkuamme päämääräämme kohti, metsässä olevaan kotiin, johon olimme jättäneet kaiken omaisuutemme, ja mandši lähti lähimpään kylään kehoittamaan tuttavia jatkamaan etsimistä.
Jonkun ajan kuluttua saimme kuulla, että miehen ruumis oli seuraavana päivänä löydetty noin ¾ kilometriä siitä paikasta, missä tiikeri oli tehnyt hyökkäyksensä. Ainoastaan osia ruumiista oli jäljellä.
Kun Jang ja minä tulimme metsästysmajallemme, löysimme kaikki paikoillaan, paitsi että osa muonavaroistamme oli syöty. Sen sijaan oli meidän polttopuuvarastomme koko joukon lisääntynyt. Mandšurian metsäseuduilla on näet sellainen tapa, että vieraassa talossa syödään nälkäisenä kylläksensä, vaikka ei talonväki olisikaan kotona, ja sitten palkkioksi tehdään joku palvelus taikka jätetään maksuksi jotakin, mitä sattuu olemaan mukana.
Eräänä aamuna näin metsässä taas pehmeäsarvisen hirven (pantti) mutta en saanut sitä ammutuksi, kun minua esti käärme. Jang oli parin sadan askeleen päässä juoksevan joen partaalla nähnyt kolme hirveä, joista yhdellä oli pehmeät sarvet. Minä heti rupesin hiipimään sen läheisyyteen, mutta päästyäni likelle joen vartta noin seitsemänkymmenen askeleen päähän otuksista, näin viisikorttelisen myrkyllisen käärmeen poikkipuolin edessäni. Otin silloin pienen puun oksan ja kosketin sitä ajaakseni sen pois, mutta tuo kanalja nosti päänsä pystyyn tahtoen tehdä vastarintaa, ja kun vedin takaisin käteni, niin se sähisten tuli suoraan kasvojani kohti. Minun täytyi nopeasti nousta pystyyn, jolloin hirvet peljästyivät ja juoksivat pois. Harmistuneena potkasin käärmettä niin että se lensi pois, mutta tuo häijykäs hyökkäsi uudelleen minua vastaan. Pyssyn perällä annettu isku teki lopun sen taistelunhalusta.
Taikauskoinen Jang väitti, että tämä ennusti jotakin pahaa. Aivan oikein, kun aamupäivällä kuten tavallisesti tulimme metsästysmajalle, oli hänen veljensä saapunut sinne ja kertoi, että hirvi oli pudonnut heidän pyydystyskuoppaansa, mutta sieltä sen oli vienyt tiikeri.
Heti syötyämme päivällistä läksimme liikkeelle ja parin tunnin kuluttua olimme jo hänen kotonansa Kokotunissa. Sinne tultuamme otimme mukaamme kuusi koiraa ja menimme paikalle. Perillä näimme tosiaan kuopan ympärystän pengottuna ja kuopan tyhjänä. Minä en tahtonut mitenkään uskoa, että hirvi todella olisi ollut kuopassa, mutta Jang ja poika sitä väittivät ihan kiven kovaan. Se tuntuu melkein uskomattomalta kun ajattelee, että kuoppa oli viisi tai kuusi kyynärää syvä, viiden korttelin levyinen ja viiden kyynärän pituinen, sisäpuolella reunat varustetut pystyisillä puisilla seinillä. Rupesimme kuitenkin seuraamaan jälkiä, jotka johtivat ylämäkeen tiheän vesakon lävitse. Alussa tiikeri luultavasti oli kantanut hirveä niskassaan, mutta sitten se oli raahannut sitä maata myöten.
Olimme jo nousseet puoli kilometriä mäelle, kun koirat, jotka tähän asti olivat olleet rohkeita, eivät enää tahtoneet mennä eteenpäin. »Tiikeri mahtaa olla aivan lähellä», arveli Jang. »Kaiketi se on tuolla ylempänä, käy päälle vaan!»
Ei ollut mieluista kulkea sellaista vihollista vastaan niin tiheässä viidakossa, jossa ei näe eteensä enempää kuin muutaman kyynärän. Mutta minä menin kuitenkin toisten yllyttämänä ja sillä itseäni lohduttaen, että jos minä en näe tiikeriä, niin ei sekään näe minua eikä noin tiheässä metsässä voi hyökätä päälleni yhtäkkiä.
Jälleen tuntui vastenmieliseltä kulkea edemmäksi, sillä koirat asettuivat vinkuen jalkojeni juureen, mutta kun Jang pyyteli, niin lähdin. Tuskin olin liikkeelle lähtenyt, kun tiikeri ärjyen hypähti pystyyn ja loikkasi metsän lävitse, joka ryski niinkuin olisi ollut kaatumaisillaan. Tiikeri putosi maahan parin kyynärän päähän minusta. Seuraavan sekunnin kuluessa se jo teki toisen ja kolmannen loikkauksen, yhtä voimakkaan hypyn kuin ensi kerrallakin. Heti minäkin juoksin esiin sinne, mihin tiikeri ensin hyppäsi, mutta se oli jo kadonnut ja syvät jäljet maassa näyttivät, miten tavattoman voimakkaasti se oli potkaissut.
Sillä paikalla, mistä se ensin hyppäsi ylös, löysimme hirven, josta toinen takajalka oli syöty. Nähtyäni, miten voimakkaasti tiikeri kykenee raivaamaan itselleen tien tiheikköjenkin lävitse, pidin järjettömänä ajaa sitä takaa sellaisella paikalla ja päätin mieluummin tuhota sen kavaluudella.
Kun hirven nahka oli nyljetty ja liha paloiteltu, otin toisen takajalan ja siihen panin hyvän joukon sitä strykniiniä, jota minulla aina oli mukanani pikku pullossa. Sitten sidoin hirven jalan lujasti kiinni puuhun nuoralla. Seuraavana päivänä satoi niin rankasti, ettei tehnyt mieli lähteä metsälle, enkä luullut tiikerinkään niin pian palaavan, koska se oli syönyt kylliksensä, mutta sen jälkeisenä päivänä menimme sinne. Lihasta oli suurin osa syöty, mutta tiikeriä emme löytäneet, vaikka etsimme monta tuntia. Ja kumminkin se oli siellä noin sadan askeleen päässä joessa puun juurella, mihin vesi sen oli kuljettanut. Sattumalta se löydettiin myöhemmin, kun vesi joessa väheni, mutta silloin olivat sen nahasta jo karvat suurimmaksi osaksi lähteneet. Tämä tiikeri oli kooltaan suurimpia, mitä siellä näin.
Niillä yhteisillä metsästysretkillä, joita Schoultz teki yhdessä Jangin kanssa, ei enempiä seikkailuja tapahtunut tiikereitten kanssa, mutta ison karhun vuoksi he joutuivat omituiseen seikkailuun, josta hän kertoo seuraavasti.
Oli keskipäivä ja olimme juuri lopettaneet päivällisateriamme aikoen mennä ruokalevolle, kun Horr alkoi vihaisesti murista ja joen uomassa kivet kolisivat, niinkuin joku olisi kävellyt kiviraunioilla.
Jang kuunteli ja sanoi: »Siellä kävelee karhu. Ota pyssy ja riennä!»
Minä olin riisunut kenkäni ja olin paljain jaloin. Mutta Jang sysäsi minulle jalkineensa ja kehoitti menemään siinä asussa kuin olin. Minä sieppasin pyssyni ja riensin joen äyräälle, mutta siellä ei näkynyt karhua. Jangin viittauksen mukaan hyppäsin alas äyräältä, vaikka joen uoma oli täyttä kaksi syltä alempana, ja heti kun pudota mätkähdin alas, syöksähti karhu esiin ainoastaan kymmenen askeleen päässä minusta ja lähti laukkaamaan yli kivien ja kantojen tuhannen tulimmaista vauhtia, jättäen jälkeensä pitkän yhtämittaisen juovan sellaista, jota ei kehtaa mainita. Minäkin läksin juoksemaan jäljessä toivoen saavani ampumistilaisuuden, mutta joen uoma oli niin täynnä kaikenlaista ryteikköä, etten voinut tähdätä ennenkuin se jo ehti piiloutua metsään joen, toiselle puolelle. Karhun arkuuden vuoksi oli tällainen metsästys niin hassua, että minun täytyi itsekseni sitä nauraa.
Muutamia päiviä myöhemmin Jang melkein samalla paikalla ampui tavattoman ison karhun. Hän oli aamulla lähtenyt yksin metsälle, kun minä jäin kotiin korjailemaan kenkiäni ja nahkaisia housujani. Palatessaan takaisin hän kulki ison puoleksi lahon koivun ohitse ja huomasi puusta putoavan alas jänönkäävän. Kun hän vilkaisi ylös puuhun, näki hän ison karhun, joka arvatenkin juuri oli kavunnut puuhun syömään kääpiä, joita kasvoi runsaasti puun katkonaisessa latvassa. Säikähtyneenä Jang ampui lunttapyssyllään karhua umpimähkään, mutta sillä seurauksella, että karhu kuolleena putosi maahan.
Se oli väriltään mustanruskea ja siinä oli niin runsaasti rasvaa, että Jangin täytyi mennä lähimpään fansaan lainaamaan härkää saadaksensa rasvan kotiin. Minun kehoituksestani hän toi mukanansa puntarin, ja kun karhun ruumis paloiteltiin ja kappale erältään punnittiin, niin se päätä ja käpäliä lukuunottamatta painoi 46 leiviskää ja tali painoi enemmän kuin kuusi leiviskää. Karhun nahka, johon sen kämmenet jäivät kiinni, painoi niin paljon, että Jangilla ja minulla oli täysi työ kantaessamme sitä vähän matkan päähän tappopaikalta, jossa nahka puhdistettiin rasvasta ja levitettiin kuivamaan. Liha jätettiin metsään, sillä se ei ollut hyvänmakuista. Savustettuna kyllä olisivat reisikappaleet hyvälle maistuneet, mutta mandši ei siitä välittänyt, ja minulla ei ollut aikaa ruveta sen savustamispuuhiin. Kun karhun nahka ja tali oli ladottu härän selkään sen kannettaviksi, menimme Jangin kotiin Kokotuniin.
Olimme tulleet perille ja aterioineet, jonka jälkeen Jang vei härän takaisin naapurifansaan, sillävälin kuin koko talon väki ja minäkin vähän aikaa juteltuamme panimme makuulle. Lienee ollut liki puoli yötä, kun Jang tuli juosten kotiin ja kertoi meille, että noin viisitoista tai parikymmentä kiinalaista rosvoa, joita siellä nimitetään »hunghuuseiksi» oli tänne tulossa. Vähän aikaa neuvoteltuaan päättivät asukkaat maata kukin paikallaan välittämättä mistään ja antaa rosvojen mellastaa kuten tahtoivat, sillä asukkaat olivat vakuutettuja siitä, että rosvot ainoastaan söisivät ja ottaisivat vaatteita minkä verran tarvitsisivat sekä haeskelisivat pehmeitä hirvensarvia.
Tuskin oli neuvottelu päättynyt, kun hunghuusit jo tulivat ratsastaen pihaan. Syntyi hirveä meteli. Koirat haukkuivat, talonväki huusi, ja monta pyssynlaukausta ammuttiin. Sillä hetkellä koko joukko tunkeutui sisään.
Minä olin viime tingassa ehtinyt panna päähäni kiinalaisen patalakkini, asettaa peitteeni alle pyssyni ja tikarini ja olin pitkänäni peitteen alla tikari kädessä päättäen antaa henkeni niin kalliista kuin suinkin.
»Nouskaa ylös ruokaa laittamaan!» oli heidän komentonsa, kun he tulivat sisälle. Vanha ukko ja Jang nousivat heti. (Jang oli myöskin mennyt levolle.) He lausuivat rosvojoukon tervetulleeksi, kehoittaen heitä istumaan. Kahta kehoitusta eivät kutsumattomat vieraat tarvinneetkaan. Yksi lurjuksista tuli lähelle, lykkäsi minun pääni sivulle ja istui lavitsalle.
»Tulta kynttilään!» kuului taas ääni komentavan.
Kun Jang oli sytyttänyt talikynttilän, otti yksi rosvojoukosta, arvatenkin päällikkö, kynttilän käteensä ja alkoi Jangia kuulustella. Hänen täytyi ensin tehdä selkoa siitä, mitä hän oli ampunut (jolloin Jang tietysti väitti, ettei ollut ampunut pehmeäsarvisia) ja sitten piti sanoa, mitä syötävää talossa oli.
Ruoka-aitassa ei ollut paljoa: vähän hirven lihaa, karhun rasvaa ja erästä ryynilajia, jota nimitetään siämisa ja vähän paloviinaa.
»Laita niin, että saamme syötävää niin pian kuin mahdollista,» sanoi taas rosvojen päällikkö, »sillä välin minä ukon kanssa katson, että hevoset saavat syötävää.» Hän oli menossa ruoka-aittaan, mutta ukko pyyteli: »elä ota meidän viimeisiä ryynejämme hevosillesi, onhan niillä kyllä hyvä laidun; mutta meillä ei ole mitään millä ostaisimme ryyniä.»
»No pidä sitten ryynisi, mutta laita niin, että pian saamme ruokaa!» Jang, ukko ja muutamat rosvoista rupesivat ruoanvalmistuspuuhiin, sillä välin kuin päällikkö sekä jotkut toiset tarkastelivat ruokahuoneissa. Mies, joka istui minun vieressäni, oli nähtävästi väsynyt, sillä hän tahtoi että tekisin tilaa hänelle ja asettui makuulle viereeni, mutta sillä tavoin, että hänen jalkansa tulivat lähelle kasvojani. Minä siirsin hänen jalkansa vähän syrjään, ja siitä rosvo ei pitänyt lukua. Rosvopäällikkö nosti kerran peitteen kasvoiltani, mutta arvatenkaan hän pimeässä ei nähnyt, että olin eurooppalainen, vaan viskasi heti peitteen takaisin.
Kesti ainakin pari tuntia, ennenkuin rosvolauma oli syönyt ja mennyt matkoihinsa. Talonväen omaisuutta ne eivät ottaneet mukaansa muuta kuin pienen veitsen, jonka minä olin jättänyt pöydälle. Taloon jääneet hengittivät taas vähän helpommin, kun rosvot olivat menneet tiehensä.
Jang kertoi, että he kyllä tuon tuostakin saivat sellaisia vierailuja, mutta että rosvot tuskin koskaan ottavat muuta kuin ruokaa. Jos talossa on jotakin kallisarvoista, niin se pidetään kätkettynä. »Ja joskus», sanoi hän, »on tapahtunut, etteivät ne ole ottaneet pehmeitä hirvensarviamme, vaikka ovat ne nähneet. He eivät tahdo joutua riitaan meidän kanssamme, koska he silloin eivät yksinänsä uskaltaisi kulkea, niinkuin he usein tekevät. Ainoastaan kullanetsijöille, matkustajille ja rikkaille he ovat vaarallisia.»
Vaikka Jangin puhe oli lohdullista, en minä enää saanut unta, ja kun ei ollut enää pitkää aikaa aamunkoittoon, sidoimme kenkämme paulat ja lähdimme matkalle, niin että juuri päivän koitteessa olimme valmiina paikalla, mistä metsänkäyntimme piti alkaman.