XIV. Yhtiömiesten hajaantuminen
Toukokuun alussa 1871 palasi kapteeni Höök valaanpyyntiretkeltä pienellä »Karolina Törnqvist»-nimisellä laivalla. Hän ei ollut kulkenut kaukana, vaan oli seurannut Tyynen meren rannikoita ja hänen oli tällä kertaa onnistunut pyydystää 5 pienenpuoleista valasta, mutta hänellä olikin mukanansa valaanpyyntiin tottunutta väkeä ja hyviä harppuuninheittäjiä. Laivan oli määrä mennä Nahodkaan, ja kapteeni otti mukaansa rouva Nilssonin, jonka täytyi keuhkotulehduksen tähden päästä lääkärin hoitoon. Pari viikkoa myöhemmin, toukokuun 19 p. lähti hra Nilsson tiedustelemaan rouvansa terveydentilaa, antoi soutaa itsensä Vostokin lahden poikki ja saapui Nahodkaan toukok. 21 p:nä.
Taraskevitš niminen lääkäri, jota Nilsson kehuu sangen taitavaksi ja miellyttäväksi henkilöksi, hoiti rouvaa niin huolellisesti, että hän parani, vaikka tauti olikin ankara. Rouva Nilsson sai myös hyvän asunnon kapteeni Jakobsénin tulevan rouvan luona, joka silloin vielä naimatonna hoiti valtioneuvos Furuhjelmin taloutta.
Ankara isku kohtasi samaan aikaan koko siirtokuntaa, kun valtioneuvos Furuhjelm huhtikuun 18 p:nä äkkiä kuoli. Saapas oli hangannut hänen jalkaansa vähäisen haavan; siihen pääsi jotakin likaa, joka aiheutti verenmyrkytyksen. Vaikka jalka kiireesti leikattiin, oli myrkky ehtinyt levitä ruumiiseen ja aiheutti kuoleman.
Yleinen hämmästys ja kaipaus vallitsi Nahodkassa, kun koko siirtokunnan johtava henkilö ja sielu oli äkkiä poistunut. Aivan epätietoista oli, miten nyt kävisi vasta-alkavalle kaupungille ja kaikille sen virkamiehille. Erittäinkin suomalaisille uudisasukkaille oli suurta hyötyä siitä, että heillä oli suomalaisia kansalaisia ylhäisissä viroissa sekä Nahodkan että Wladivostokin kaupungeissa ja Venäjän laivastossa. Sillä nämä vaikutusvaltaisissa asemissa olevat miehet auttoivat ja kannattivat kansalaisiansa, kun näkivät heidän olevan rehellisiä, ahkeria ja kyvykkäitä.
Paitsi Nahodkaa, joka oli Venäjän keisarillisen suvun perintömaiden hallituspaikaksi määrätty, oli samoihin aikoihin perustettu uusi Wladivostok (Idän Waltias) niminen kaupunki, joka Venäjän sotasatamana ja suurimpana kauppapaikkana oli aiottu Amurin alueen pääkaupungiksi. Wladivostokia rakennettiin samoihin aikoihin kuin suomalaiset olivat asettuneet Strelokin lahden rannikoille asumaan. Mutta kun suomalaisten yritykset järjestää yhteiskuntansa kommunistisella tavalla olivat epäonnistuneet, hajaantuivat myöskin yhtiömiehet mikä minnekin.
Tähän kirjaan liitetty kartta osoittaa, että Strelokin ja Wladivostokin keskivaiheilla, Ussurin lahden pohjoispäässä oli 1870-luvulla Tsimohee-niminen kylä, samannimisen joen suussa. Tuon kylän olivat venäläiset uudisasukkaat perustaneet harjoittaen siellä maanviljelystä ja kalastusta. Merestä nousi Tsimoheejokeen runsaasti lohia. Paikka miellytti myöskin suomalaisia, ja muutamat entisistä yhtiömiehistä asettuivat asumaan venäläisten naapureiksi, vuokrasivat itselleen mökin asunnoksensa, pyydystivät joesta lohia, kävivät metsästämässä, muokkasivat itselleen pienen perunamaan ja asuivat siellä kesäkauden, ennenkun siirtyivät Wladivostokiin, jossa he olivat saaneet työansiota. Tsimoheen kylässä oleskeli myös ajoittain kapteeni Höök, sillä häntä houkuttelivat sinne hyvät metsästystilaisuudet. Suomalaiset tappoivat monta tiikeriä osittain siten, että tiikeriä varten oli asetettu syötti, ja kun peto siihen kajosi, laukesi pyssy, joka tappoi tiikerin; osittain oli syötti myrkytetty strykniinikapselilla.
Metsästäjäin palaaminen saaliinensa.
Merkillisempi tiikerintappo tapahtui saman kylän navetassa. Navetta oli rakennettu siten, kuten usein Suomessa nähdään heinälatojen olevan tehdyt, että seinät ovat ulospäin kaltevat ja lattian pinta pienempi kuin kattopuoli. Ovi aukeni sisäänpäin niin, että ovea avattaessa se itsestään omasta painostaan sulkeutui. Navetan kattona oli vaakasuoria pitkiä salkoja, joiden päälle oli koottu elukoille heiniä.
Eräänä päivänä iltahämärässä tiikeri ajoi takaa lehmää, joka hädissään juoksi navettaan lykäten sarvillaan oven auki. Silloin tiikerikin juoksi sisälle samalla kertaa. Ovi painui kiinni ja molemmat jäivät navettaan. Vasta sitten kuin tiikeri väkevällä käpälällään oli tappanut lehmän, se huomasi olevansa suljettuna kuin pyydykseen ja arvatenkin se silloin niin hämmästyi, että siivosti asettui tapetun lehmän viereen. Mutta se melu, joka oli navetassa syntynyt, sai kaikki metsästäjät liikkeelle ja lyhdyt käsissä he nousivat katolle, tekivät kurkistusaukkoja kattoon ja ampuivat tiikerin ilman että mikään vaara uhkasi heitä itseään. Muutoin ei meikäläisistä kukaan uskaltanut käydä tiikerin kimppuun. Siihen aikaan ei tunnettu vielä räjähtäviä ekspressiluoteja, joita metsästäjät nykyjään käyttävät ampuessaan isoja ja vaarallisia otuksia.
Mandšuriassa elävä tiikeri on K. F. Nilssonin arvostelun mukaan suurin kaikista tiikereistä. Hän oli nähnyt kerran komean tiikerin ripustettuna nyljettäväksi. Sen ruumiin pituus oli ainakin 7 jalkaa ja häntä oli yhtä pitkä.
Mihin tapoihin ihminen on tottunut, niitä hän noudattaa, jos se käy päinsä. Niinpä Strelokiin jääneet suomalaiset viettivät joulunsa niinkuin oli tapana Suomessakin se juhla viettää. Naimisissa olevat K. F. Nilsson ja laivan rakennusmestari A. Östman lähtivät joulukuun 27 p:nä 1871 Tiikerinlaaksosta jättäen kotiin vaimonsa ja kulkivat Wladivostokiin. 29 p:nä he saapuivat Tsimohee-kylään ja olivat siellä yötä entisten yhtiötoveriensa luona. He saivat siellä syödä tuoretta keitettyä lohta ja perunoita sekä maitoa, jota eivät moneen aikaan olleet maistaneetkaan. Uuden vuoden yönä 1872 he olivat yöpyneet metsäfansaan, jossa asui mandšeja. Nämä hakkasivat metsää ja vedättivät hirsiä erääseen jokeen, joka laskee Amurin lahteen. Puut piti ensi avoveden aikana uitettaman lauttana Wiladivostokiin. Suomalaisten tullessa mandšien asuntoon iltapäivän hämärtäessä olivat nämä jo kaikki menneet levolle makuusijoillensa. Kun suomalaiset olivat syöneet ja juoneet teetä, rupesivat hekin levolle. Mandšit nousivat hyvin aikaisin ja härät mukanansa he lähtivät laaksoon, missä metsänhakkuu oli parhaillaan. Heidän esimerkkiänsä seurasivat suomalaisetkin, joilla ei ollut mukanansa taskukelloa. Unen pöpperössä hekin lähtivät härkinensä liikkeelle.
Oli kirkas kuutamo. Östmanilla oli mukanansa sianlihaa kaupaksi ja Nilsson oli ostanut hirvenlihaa myydäksensä. Hän ajoi maisteri Federleyn härällä, joka oli vietävä Wladivostokiin. Kaiken aikaa kulkiessaan mandšit huusivat ja kiljuivat kovalla äänellä säikyttääksensä tiikereitä ja suomalaiset tekivät samalla tavalla. Vaikka he kulkivat kauan, ei päivä tahtonut selvitä lainkaan. Kuu oli korkealla taivaan laella ja valaisi tietä. Sittemmin huomasivat matkamiehet lähteneensä liikkeelle kello yhden ja kahden välillä yöllä. Mandšit nousivat levolta kuutamoöinä aikaisin puolen yön jälkeen ja menivät kotiin, kun kuu oli laskenut.
Kun Nilsson ja Östman olivat tammikuun 2 p:nä 1872 saapuneet Wladivostokiin, sai edellinen asunnon entisen yhtiömiehen Grönstrandin luona, joka jo oli ehtinyt itselleen ostaa vähävenäläiseen tyyliin rakennetun tuvan, jossa oli suippopäätyinen olkikatto.
Hirvenlihan oli Nilsson ostanut 3 ruplan hinnasta puudalta ja nyt hän sai sen myydyksi 6:sta ruplasta. Virkaa toimittava kuvernööri Armfelt lupasi Nilssonille työtä valtion konepajoissa, joita sanottiin Portiksi. Siellä oli valtion varastorakennus, joka piti uudelleen rakennettaman toisella tavalla ja tavarat siitä tyhjennettämän ja muutettaman toiseen. Nyt tuli Nilssonille kiire tuoda härkänsä, joka vielä oli Maingissa; Grönstrand seurasi häntä Strelokiin. He lähtivät tammikuun 6 p:nä ja tulivat perille 9 p:nä, sillä heitä ei mikään estänyt tekemästä pitkiä päivämatkoja. Grönstrandin piti jäädä Strelokiin auttamaan Östmania vähäisen purjealuksen rakentamisessa. Aluksen rakentamiseen tarpeellisia aineksia jäi Östman hankkimaan Wladivostokiin.
Jo keväällä (1871) kun hra Nilsson oli käynyt Nahodkassa tiedustelemassa. rouvansa terveydentilaa, oli hän valtioneuvos Furuhjelmin jälkeen jääneestä omaisuudesta hankkinut itselleen venäläisen lehmivasikan, joka oli hyvää lypsävää rotua. Vasikan hän hankki vaihtokaupalla, antaen sen vastineeksi hirvenlihaa. Samalla matkalla hän sai hankituksi myöskin pari lammasta. Sotalaivaston palveluksessa oleva luutnantti Höök oli näet käynyt Olgassa ja muistellessaan entisiä tovereita, jotka erämaassa Strelokissa viettivät vaivalloista ja yksinäistä elämää, ostanut lampaat tuodaksensa ne Strelokiin.
Kesäkuun 11 p. rouva Nilsson tuli Strelokiin takaisin »Karolina Törnqvist»-nimisellä purjelaivalla ja toi mukanansa vasikan, pari porsasta ja kaksi kanaa. Kun kotieläimet olivat näin lisääntyneet, tuli herra Nilssonille kiire valmistaa myöskin navetta ja sikoläätti, sillä siihen asti oli hän pitänyt härkänsä yhteisessä navetassa Maingissa, hyvän matkan päässä omasta asunnostaan. Olihan yhtiön hajotessa jäänyt melkein jokaiselle oma härkänsä, ja kun kaikki eivät olleet tilaisuudessa käyttämään juhtaansa, niin kymmenen härkää oli majoitettu yhteiseen navettaan ja ne oli jätetty maisteri Viktor Federleyn hoitoon.
Strelokiin jääneet entiset yhtiön jäsenet eivät tietysti ryhtyneet uudispeltoja muokkaamaan, vaan jatkoivat sitä viljelystä, joka oli valmistettu yhteisin voimin. Nilssonille kuuluvista peltotilkuista yksi oli Maingin läheisyydessä, ja oli siihen kylvetty ruista, tattaria, maissia ja kauraa. Toinen pelto oli Tiikerinlaakson puolella, myöhemmin tehdyssä viljelysmaassa, johon oli istutettu perunoita. Kaalia ja puutarhantuotteita oli kasvamassa Tiikerinlaaksossa asuinhuoneen läheisyydessä.
Navettain rakennuspuuhat edistyivät hitaasti, sillä työ oli tehtävä yksin ilman auttajaa. Ja uudisasukkaana oli Nilssonilla monta muuta tehtävää. Heiniä piti niittää ja korjata; halkoja piti saada kotiin ja hakata pieniksi. Yksin suutarinammattiakin täytyi hänen harjoittaa, jollei tahtonut kulkea paljain jaloin. Ja hän valmistikin pieksut sekä itsellensä että vaimollensa vieläpä muutamille muillekin, jotka eivät olleet yhtä toimeliaita. Asunnostansa hän kertoo, että hän sen oli jakanut kahtia ruohokahiloista kudotulla väliseinällä. Huonekalustona oli hänellä kirstu, johon oli tehty hyllyt ja jalat. Sohva oli omatekoinen, päällystetty hirvennahoilla; sänky ja pöytä olivat myöskin omatekoiset. Huoneen pienempi osa oli keittiöpuoli. Toverit, jotka tulivat hänen luonaan vierailemaan, ihmettelivät: »hyvänen aika, kuinka teillä on hieno koti!»
Eräänä päivänä tapahtui insinööri Nilssonille paha vahinko: härät pääsivät viljelysmaille, söivät kaiken maissiviljan (1 650 tainta), polkivat rukiit, kauran ja tattarin, ennenkuin vilja vielä oli kypsynytkään, niin että lokakuussa korjatessaan satoansa hän sai ainoastaan 35 ½ tynnyriä perunoita, 8 kappaa rukiita, 6 kappaa kauroja, 2 kappaa tattaria, ja 45 kaalinpäätä sekä vähän vihanneksia.
Kun Fredrik Nilssonin asunto oli jonkun kilometrin päässä Maingista, missä hajaantuneen yhtiön iso leipomauuni oli, tuli rouva Nilssonille tukalaksi jokaisen leipomisen takia mennä Maingiin. Mutta onnellisen sattuman kautta huomasi Nilsson Rasboinikin lahden vastakkaisella rannalla tiilistä rakennetun kellarin, jonka venäläiset arvatenkin Mandšurian valloitussodan aikana olivat tehneet. Nyt ei rakennuksesta tosin ollut jäljellä muuta kuin jäännökset, mutta Nilsson sai siitä oivallisia tiilejä leivinuunia varten ja hän ryhtyikin rakennusta jatkamaan tehden keittiön ja siihen leipomauunin. Keittiön ja muiden huoneiden välille hän avasi oven. Toinenkin onnellinen sattuma hyödytti uudisasukkaita. Keväällä oli myrsky tuonut Strelokin rantamille pienen japanilaisen veneen, josta Nilssonille oli suurta hyötyä, sillä hän käytti venettä sekä kalastukseen että muihin toimiin. Tällä veneellä hän toi tiiletkin Rasboinikin lahden ylitse. Keittiö valmistui marraskuun puolivälissä ja uuni kypsytti leivät mainiosti. Nilsson oli rakentanut keittiötä välitöikseen muiden askareiden lomassa elokuusta alkaen.
Vähitellen oli yhtiön entisistä jäsenistä toinen toisensa jälkeen siirtynyt pois Strelokista. Ainoastaan nahkuri Pietari Hakkarainen ja pari poikamiestä asui enää Maingissa ja Tiikerinlaaksossa asuivat Östman ja Nilsson. Grönstrandin ja Mickelsonin perheet olivat muuttaneet Wladivostokiin, jonne heitä myöskin seurasivat Helsingistä mukaan tulleet palvelustytöt.
Mitä kaikkia hankaluuksia ja puutteita suomalaiset siirtolaiset saivat kärsiä, käy selville siitä, ettei heillä ollut mukana lääkäriä eikä lääkkeitä, eikä muitakaan terveydenhoidossa tarpeellisia auttajia. Kun eräässä perheessä tapahtui lisäys, piti miehen kätilönä auttaa vaimoansa. Siviilihenkilöiden täytyi tarpeen tullessa toimittaa lasten kasteet ja kuolleiden hautaamiset, sillä kristityt vanhemmat eivät tahtoneet jättää lapsiansa kastamattomiksi pakanoiksi eivätkä hautaa siunaamatta kuopata kuolleita tovereitansa. Luterilaista pappia ei vuosikausiin ollut käynyt niillä mailla ja kun joku sellainen vihdoin tuli käymään, oli hänen tehtävänsä tavallisesti vain antaa kirkollinen vahvistus kastetoimituksille ja vihkimisille, kun pariskunnat jo olivat kauan yhdessä eläneet.
Minkäänlaista raha-ansiota ei Strelokissa enää voinut toivoa, kirjoittaa Nilsson. Jauhovarastomme oli loppumaisillaan ja tulevaisuutta erämaan yksinäisyydessä ei voinut ajatellakaan. Sen vuoksi hän yhdessä Östmanin kanssa päätti lähteä tiedustelemaan Wladivostokiin muuttamisen mahdollisuuksia. Mutta sitä ennen piti rouville sovittaa välttämättömät tarpeet, sillä nyt he jäivät Tiikerinlaaksoon kahdenkesken. Palvelustyttö oli jo marraskuun 20 p:nä lähtenyt pois. Miehet varustivat senvuoksi rouville tarpeeksi runsaasti pieniksi hakattuja polttopuita ja heiniä elukoille. Miesten piti sitten lähteä vesitietä Nahodkaan, ostaaksensa siellä sokeria, teetä, vehnäjauhoja ja ryynejä, mutta eivät päässeet sen pitemmälle kuin Maingiin, sillä syksyn pakkaset alkoivat jäädyttää rannikoita. Vene siis jätettiin Maingiin ja matkaa jatkettiin joulukuun 6 p:nä härkien avulla reessä. Tultuamme Abrekin joelle, ei Östmanin härkää saatu kulkemaan eteenpäin kirkkaan jään yli. Härkä oli vahingoittanut toisen jalkansa, niin että Östmanin täytyi kääntyä kotiin, ja Nilsson jatkoi matkaa yksin.
Sellainen matka talviseen aikaan härällä ajaen on sangen vaivalloinen. Reki, jota siellä käytetään kesällä ja talvella, on niin tehty, että rinnakkain kaksi pitkää seivästä ovat samalla aisoina ja reen jalaksina, niin että sellainen ajopeli liukuu kivien ja kantojen yli. Menomatkalla oli jo seikkailuja, mutta Nilsson saattoi kuitenkin kiiruhtaa härkäänsä, niin että hän aina hyvissä ajoin iltapäivällä ehti pitkien välimatkojen päässä oleviin kiinalaisten kalastajain asumuksiin.
Nahodkaan tultuansa hän teki ostoksensa, satuloitsi ja kuormitti rekeen viisi puutaa tavaroita, jotka oli pantu kahteen säkkiin, otti aseensa itse kantaakseen, varusti itselleen hyvän kepin ja lähti paluumatkalle ajaen härkää edellänsä kapeata polkua myöten, sillä ajotietä ei Strelokin ja Nahodkan välillä ollut. Menomatkalla oli reki alinomaa kolhiutunut kiviä ja mättäitä vastaan ja lopulta mennyt rikki, jonka tähden Nilsson sen jätti Nahodkaan ja hankki itselleen häränsatulan.
Polku johti korkeiden vuorten yli, jonka tähden satula ja sen varassa olevat säkit luisuivat milloin eteenpäin milloin taaksepäin; alinomaa ne piti sitoa uudelleen ja se viivytti matkaa. Talvella niillä seuduilla tavallisesti vallitsee terävästi puhaltava luoteistuuli, jonka mukana useimmiten seuraa lumituisku, ja se hakkasi vasten kasvoja. Usein täytyi ajajan poiketa polulta, kun härkä lähti syrjään tavoittelemaan kuivia lehtiä tai ohdakkeen nuppuja, jotka se huomasi. Löytääksensä jälleen polun täytyi usein tunkeutua tiheiden pensaiden lävitse milloin pujojen tai viiniköynnösten tiheiköissä, jotka sotkivat jalkoja ja tekivät kulkemisen tukalaksi. Katkeilevien puiden ja pensasten ratiseminen teki yksinäisen matkamiehen araksi, niin että mustaksi palanut puunkanto näytti hänestä karhulta tai joku muu esine väijyvältä tiikeriltä, sillä näiden eläinten tuoreita jälkiä näkyi usein. Nilsson olisi kyllä kiiruhtanut härkäänsä, jottei pimeä olisi häntä tavoittanut, mutta härkä kulki vain tyyntä yksitoikkoista kulkuansa. Polku kulki edelleen laaksossa, jonka halki kulki pieniä puroja, joiden äyräät olivat jyrkät. Täytyi joko etsiä paikka, missä härkä voisi kahlata puron poikki, tai purkaa härän selässä oleva taakka ja toisella puolella satuloida kantamus uudelleen. Hämärän aikana Nilsson ehti ensimmäiseen fansaan, joka on Wostokin lahden rannalla.
Kiinalaiset, jolla nimellä tässä kirjassa useimmiten tarkoitetaan Pohjois-Kiinan ja Mandšurian alku-asukkaita mandšeja eli taaseja, ovat Nilssonin arvostelun mukaan vieraanvaraista väkeä ja heidän luonansa saa hyvän kohtelun. Hänellekin he osoittivat avuliaisuuttansa, toivat hiiliä, että hän sai keittää teetä ja antoivat hänen härällensä hirssiviljan olkia. Kun hän oli juonut muutaman kupin teetä leivän kanssa ja syönyt puupuikkojen avulla vähän hirssiä, jota hänelle tarjottiin, asettui hän mandšien joukkoon levolle heidän makuulavitsallensa, joka samalla on sekä istuinpenkki että makuupaikka.
Lukija ehkä muistanee, että mandšien rakentama fansa on jo tätä ennen (XII luvussa) kerrottu ja selitetty. Päivän vaivoista väsynyt Nilsson piankin nukkui ja altapäin tulella lämmitetty makuupaikka tuntui hyvältä lepopaikalta. Jonkun tunnin kuluttua hän kuitenkin heräsi, kun alaspäin käännettyä kylkeä poltti. Makuupenkki oli vähitellen tullut kuumaksi; matkamiehemme kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui jälleen, mutta myöhemmin hän sai usein kääntää kylkeä. Altapäin polttava kuumuus ja päältäpäin rasittava vilu sekä yökauden alinomaa kiekuva kukko häiritsi yölepoa niin, että Nilsson herätessään oli enemmän rasittunut kuin makuulle mennessään.
Keitettyään teetä, jolla hän itseään virkisti, hän juotti härkänsä, satuloitsi ja kuormitti sen taas sekä lähti jatkamaan matkaansa.
Polku kulki pitkin Wostokin lahden rannikkoa niin lähellä rantaa, että meri oli näkyvissä; maata peittivät jäiset kivet ja sora, niin että oli tukala kulkea. Muutaman sylen päässä rannasta kohosi korkeita vuoria tai jyrkkä hiekkapenger. Sekä härkä että Nilsson tuontuostakin luiskahtelivat liukkaalla rantakivikolla, mutta molemmat saapuivat viimein lahden pohjukkaan, jossa alkoi iso puita kasvava tasanko, ja sen halki kulkivat Saudimi ja Taudimi-nimiset joet monihaaraisina. Siellä Nilssonia kohtasivat suurimmat vaikeudet matkansa varrella. Tultuaan ensimmäiselle joelle, jota peitti kirkas jää, yritti hän ajaa härkänsä sen yli, mutta ei saanut juhtaa astumaan jäälle. Hän yritti vetää sitä sarvista, mutta hänen voimansa eivät riittäneet saamaan härkää liikkeelle. Menomatkalla hän oli kulkenut matalien kahlauspaikkojen kohdalla näiden jokien poikki noin 8 kilometriä pitkää kiertotietä jota kiinalaisetkin käyttävät kulkiessaan härkä mukanansa, ja jotka kahlaamot talven aikana olivat melkein kuivat. Mutta nyt oli Nilsson kadottanut paljon aikaa eikä tahtonut enää yön lähestyessä uskaltautua niin pitkälle matkalle jokivartta ylöspäin, sillä jokien rantamien tiheissä viidakoissa saattoi helposti eksyä tai joutua villipetojen saaliiksi. Hän sitoi härkänsä puuhun ja kaivoi kepillänsä irti hiekkaa jäätyneestä rantatörmästä, ja kantoi sitten hiekan takin liepeillänsä jäälle tehden kyynärän levyisen hiekoitetun tien joen poikki, joka tällä kohtaa oli viidentoista sylen levyinen. Piiskaamalla ja pakottaen hän sai härkänsä kulkemaan hiekkapolkua myöten, mutta puolitiessä sen takajalat luiskahtivat ja härkä ei kuormitettuna jaksanut nousta pystyyn. Nilsson purki kuorman ja kantoi jäälle vielä enemmän hiekkaa; auttamalla sai hän härän taas jaloillensa ja niin päästiin ensimmäisen joen toiselle puolelle. Nilssonin täytyi itsensä laahata säkkinsä toiselle rannalle. Siellä hän kuormitti härän jälleen ja jatkoi matkaansa. Mutta, seuraavan joen rannalla tuli jälleen pysähdys. Virran rannat olivat äkkijyrkät, joten ei ollutkaan yhtä helppoa päästä jäälle härkinensä. Joen vesi sillä kohdalla väheni ja näytti katoavan rantahietikkoon muodostaen ainoastaan leveän uoman meren rannassa, missä pohjahiekka oli alituisessa liikkeessä. Joen uoma oli vain kolmen sylen levyinen eikä näyttänyt olevan kuin parin kyynärän syvyinen, jonka tähden hän päätti kulkea ylitse kahlaten. Rantaäyräs oli roudassa ja vesi niin kylmää, että kirveli. Nilsson sitoi härän satulan lujemmalle, kiinnitti tavarasäkit satulaan, riisui jalkineensa ja talutti härän veteen käärittyään ylös housujensa lahkeet. Reippaasti hän astui jokeen, veti härkää lähemmäksi ja meni sitten joen uoman toiselle puolelle; mutta joen keskikohdalla virran vesi kulki pyörteissä hänen jalkojensa ympärillä ja kuljetti hiekkaa mukanansa. Jokaisella askeleella hän vajosi syvemmälle. Virtapaikoilla hän kulki kuin sitkeässä liejussa. Loppumatka oli uimalla mentävä köydenpää kädessä, mutta joka tapauksessä hän pääsi onnellisesti toiselle puolelle. Nilssonin vetäessä nuorasta kaikin voimin ponnisteli härkä vastaan ja sen sieraimet tuhisivat ja pärskyivät, mutta se tuli kuitenkin vähän lähemmäksi. Jo ennenkuin härkä oli tullut joen keskikohdalle, ulottui vesi sen vatsaan asti. Härkä yritti hypätä, seisattui ja ähkyi. Nilsson oli niin jännittynyt, ettei hän huomannut, miten häntä vilutti — härkä vajosi huomattavasti, satula ja säkkien alaosa joutuivat jo veteen ainoastaan pää oli veden yläpuolella. Muutama hetki vain lisää, niin härkä olisi hukkunut jokeen. Silloin se teki vimmatun ponnistuksen, sai jalkansa kiskaistuksi irti juoksuhiekasta ja pääsi pari kyynärää eteenpäin. Tämä voimanponnistus pelasti sen ja se sai etujalat virran uoman toiselle puolelle. — Vielä muutamia ponnistuksia ja jo olivat molemmat joen toisella puolella.
Kolme tuntia aikaa oli voitettu. Sukat ja saappaat, jotka Nilssonin oli onnistunut pitää veden yläpuolella, olivat ainoat kuivat pukineet, jotka hänellä oli yllään. Likomärissä vaatteissa hän jatkoi matkaansa ja saapui viimeiselle joenhaaralle, josta oli vain pari kilometriä jäljellä lähimpään kiinalaisfansaan.
Viimeisessä joenhaarassa Nilsson etsi paikan, jossa äyräs ei ollut kovin jyrkkä, ja teki sielläkin hiekoitetun käytävän jäälle, kuten ensimmäisen joen poikki kulkiessaan, mutta tällä kertaa härkä oli itsepäinen eikä astunut jäälle. Täytyi siis keksiä joku toinen keino. Härän kantama kuorma purettiin; Nilsson kantoi tavarat joen toiselle puolelle, talutti härän likelle rantapengertä ja survaisi härän onnenkaupalla jäälle, johon se kaatui. Hän kantoi hiekkaa härän ympärille, mutta sepä ei yrittänytkään nousta seisaalleen. Vesi oli laskehtinut ja jää oli kuopalla joen keskiuoman kohdalla. Nilsson alkoi laahata härkää vetämällä sarviin sidotusta nuorasta. Alamäkeen se kyllä onnistui, mutta ylöspäin hän ei jaksanutkaan. Nyt ei ollut varaa hukata aikaa, sillä ilta alkoi jo hämärtää, ja niin jätti hän härän paikallensa ja juoksi kiinalaismökille apua hankkimaan. Parhaan kiinan (mandšun) kielen taitonsa hän pani liikkeelle selittäessään asiansa ja sai maksun edestä neljä miestä avuksi tulemaan. Härkä oli yrittänyt kömpiä jaloillensa, mutta ei onnistunut, vaan oli siirtynyt ainoastaan jonkun jalan matkan siitä paikasta, mihin Nilsson oli sen jättänyt.
Yhteisvoimin härkä kiskottiin toiselle rannalle ja mökkiin saavuttiin kello 9 aikaan illalla.
Nyt vasta saattoi Nilsson ruveta ajattelemaan itseänsä, kuivaamaan vaatteitaan ja tutkimaan tavaroitansa, mikä niistä oli pilaantunut. Kaikeksi onneksi oli vain joku ryynipussi kastunut, ja hän sai kiittää onneansa, ettei sellaisia vaivoja nähtyänsä sairastunut. Valmistettuansa illallisensa ja syötyänsä hän laski levolle ja vietti yönsä niinkuin edellisenkin yön, mutta kuitenkin vähän levollisemmin.
Seuraavana päivänä Nilsson jatkoi matkaansa ja tuli ilman mitään pahempia esteitä kiinalaisen kauppiaan mökkiin Tjuvaisaan, johon hän jäi yöksi. Sieltä kulki oikotie jään yli Abrekin lahden poikki ja päivässä olisi Nilsson ehtinyt kotiinsa, jollei hänellä olisi ollut härkää mukanansa, mutta nyt hänen täytyikin mennä yönpitoon Kokotuniin, joka on Abrekin joen varrella kolme kilometriä ylempänä.
Taasilaisen metsästäjän Jangin koti Kokotun, jossa Schoultz niin usein oli ollut metsästysmatkoillaan, oli myöskin Nilssonille hyvin tuttu paikka, ja kun hän oli kulkenut puoliväliin lahden pohjukkaa kohti, lähti hän oikotietä mökkiä kohden, mutta pimeä tavoitti hänet, ja kun hänen täytyi kulkea kahden vuorenharjanteen poikki, jotka kulkevat kohtisuoraan meren lahdesta poispäin, niin hän olisi varmaankin eksynyt, jollei olisi kuullut koiran haukkumista. Seitsemän tai kahdeksan virstan matka oli jäljellä Maingiin, jonka tien Nilsson kulki seuraavana päivänä saapuen onnellisesti kotiin, mukanansa kalliisti ostettu ja suurella vaivalla kuljetettu ruokavarastonsa lähestyvää joulua varten.
Joulu vietettiin sekä Nilssonin että Östmanin perheessä samalla tavalla kuin Suomessa oli tapana ollut. Mutta joulun jälkeen lähtivät kumpikin Wladivostokiin tiedustelemaan työansiota. Rouvat jäivät ypöyksin erämaahan kotia hoitamaan.
Strelokin ja Wladivostokin välillä — jota matkaa Nilsson arvelee olevan maitse noin 12 peninkulmaa — ei siihen aikaan ollut kuin kuusi kiinalaisasuntoa, joissa saattoi levätä.
Tammikuun 12 p. 1872 lähti Nilsson toistamiseen asunnostaan Strelokista Wladivostokiin. Silloin hän järjesteli kotiin vaimollensa monenlaisia tarpeita, jotta tämä tulisi toimeen yksinänsä sillävälin, kuin mies oli työansiolla. Lammas ja sika teurastettiin myötäväksi; tynnörillinen silliä otettiin mukaan samassa tarkoituksessa, lehmänvasikka otettiin mukaan elävänä, sillä se oli liian hyvä ja harvinainen tapettavaksi. Saman päivän iltana Nilsson jo tuli Hirvifansaan, 13:na päivänä Shituha-nimiseen kiinalaisasuntoon. Tammikuun 14 p:nä Kangaosaan, 15 p:nä Tsimoheehen, 16 p:nä Metsäfansaan. Tämän nimen olivat suomalaiset antaneet kiinalaisasunnolle, jossa asui metsänhakkaajia eli tukkilaisia. 17 p:nä hän tuli Sidankaan ja 18 p:nä tammik. Wladivostokiin.
Siellä Nilsson sai sillitynnyrinsä myydyksi kapteeni Armfeltille, joka silloin oli varakuvernöörinä, ja sai 26 ruplaa. Lehmänvasikasta hän sai 100 ruplaa. Sen osti tanskalaisen sähkölennätinyhtiön päällikkö hra Hansen. Toistaiseksi asettui Nilsson asumaan erään Paskejeff-nimisen venäläisen talonomistajan luo, joka omisti pienen talon Grönstrandin naapurina; mutta hänellä oli talo ja viljelysmaata myöskin Tsimoheessä, jossa hänen perheensä asui.
Päästyänsä kotiutumaan Wladivostokiin, hankki Nilsson heiniä härällensä ja ryhtyi ajotöihin. Venäläinen valtionmakasiini, jota sanottiin Portiksi, oli rakennettava uudelleen ja muutettava työpajaksi; siihen tarvittiin rakennusaineita. Samanlaista työtä sai myös farmaseutti Falken, ja nyt vanhat tuttavat auttoivat toisiansa. Kumpikin sai palkkaa 7 ruplaa päivässä. Kun toverit olivat työtänsä jatkaneet helmikuun puoliväliin, oli Nilsson jo säästänyt itselleen sievän summan. Kaupunkiin hän jo oli ehtinyt perehtyä ja päätti muuttaa sinne vakinaisesti ja jättää kotinsa Tiikerinlaaksossa. Falken auttoi häntä muuttotoimissa.
Kahdella reellä ja härillä lähtivät toverit helmikuun 16 p:nä ja saapuivat Strelokiin 20 p:nä helmikuuta.
Seuraavana päivänä oli nahkuri Hakkaraisen perheessä lapsenristiäiset. Hänelle oli syntynyt tyttö. Lapsen ristimisen toimitti kapteeni Höök, joka sattumalta matkusti sitä kautta mukanansa kapteeni Jakobsén ja esikuntakapteeni af Björksten. Luterilaista pappia ei silloin Amurissa ollut. Tulihan sinne sitten kylläkin vuosien kuluttua sellainen käymään ja vahvisti silloin sellaiset kirkolliset toimitukset, jotka aikaisemmin joku siviilihenkilö oli suorittanut.
Strelokissa ryhdyttiin heti ristiäisten jälkeen panemaan kokoon irtainta omaisuutta. Siinä toimessa teki häiriötä tulipalonalku. Oljilla katettu yhteinen perunakuoppa syttyi nimittäin palamaan. — Lähtö Strelokista tapahtui helmikuun 27 p:n aamulla. Parin päivän kuluttua (helmik. 29 p:nä) tultiin jälleen Tsimoheehen. Kun miehet ja heidän härkänsä kulkivat hitaasti, sillä kuormat olivat raskaat ja tarttuivat usein kiviin ja kantoihin, niin rouva Nilsson riensi jonkun matkaa edelle. Hänen siinä kulkiessaan mietteissään aavistellen valoisampaa tulevaisuutta, hän kuuli takanansa ryskettä metsissä ja elukkain askeleita yhä lähempänä; ja nyt ne jo olivat hänet ihan tavottamaisillaan. Kauhistuneena rouva puri yhteen hampaansa ja sulki silmänsä. Mutta hyökkäystä hänen kimppuunsa ei tapahtunutkaan. Metsäelukat olivat juuri sivuuttaneet hänet ja juoksivat kauemmaksi. Hän avasi silmänsä ja näki parven hirviä, jotka juoksivat ohitse.
»Kun yö oli vietetty Tsimoheessä, joka oli paras yösija koko matkan varrella, jatkettiin kulkua ja illalla saavuttiin ennen mainittuun Metsäfansaan. Se oli tilapäinen asunto laaksossa keskellä synkkää metsää, jossa paraikaa sembramäntyjä ja lehtikuusia hakattiin Venäjän valtion rakennustarpeisiin. Siellä vietimme tukalimman yön koko matkalla, kertoo Nilsson. Halkoja ladottiin riviin saviselle lattialle tulisijan ympärille, jolla mandšit keittivät riisikeittoansa. Siinä sitten oli vuoteemme. Halkojen päälle asetimme vaatteitamme ja joitakuita päänalusia ja rupesimme itse täysissä pukimissa maata.
Wladivostokiin tulimme maaliskuun 3 p:nä ja menimme asumaan Paskejeffin luo, joka oli Tsimoheessä asuvan perheen poika. Saimme heti häntä onnitella, sillä hän oli mennyt kihloihin saman tytön kanssa, joka oli ollut meidän palveluksessamme ja asunut meillä, mutta oli muuttanut kaupunkiin Grönstrandin perheen luo. Jo puolen vuoden ajan oli Grönstrand asunut siellä ja työskennellen muurarina tanskalaisella sähkölennätinasemalla hän oli työansiollansa hankkinut pienen mökkinsä.
Samana päivänä kun Wladivostokiin saavuttiin, oli Mickelsonin perheen luo kokoontunut useita suomalaisia. He asuivat vuokralaisina, ja heidän luonansa vietettiin ennen mainitut kihlajaiset. Niihin kemuihin oli myös tullut tanskalaiselta lennätinasemalta pari tanskalaista, herrat Kaiser ja Stigliz. Vaikka me majanmuuttajat olimme matkasta väsyneitä, niin tanssimme kumminkin uutterasti.»
Samat tanskalaiset olivat myöhemmin lapsenkummeina, kun Nilssonin perheessä v. 1876 Wladivostokissa syntyi tyttö. Kun herrasväki Nilsson muutamia vuosia myöhemmin muutti takaisin Suomeen, niin nämä tanskalaiset yhdessä Strauch-nimisen kolmannen kansalaisensa kanssa ostivat yhden heidän taloistansa.
Maaliskuun 4 p:nä, seuraavana päivänä sen jälkeen kuin Nilsson oli muuttanut kaupunkiin asumaan, hän jo ryhtyi työhön erään Johan Friis-nimisen norjalaisen rakennusurakoitsijan ajomiehenä. Senjälkeen sisusti Nilsson puisen asuinrakennuksen eräälle Demby-nimiselle englantilaiselle, ympäröi talon aidalla ja kuokki pellon. Palkaksi tästä työstä piti hänen saada asua vuokrattomasti syksyyn asti. Nilsson pestasi miespalvelijan, joka voi toimittaa ajotyöt ja auttaa niissä toimissa, joihin hän oli sitoutunut, ja jo maaliskuun 17. p:nä pääsi N. muuttamaan huoneistoon.
Jo seuraavana päivänä Nilsson ryhtyi työhön valtion konepajassa ja toimi sekä viilaus- että pannutyöpajassa rakentaen rautaista proomua ja sai palkkaa 45 ruplaa kuukaudessa. Samaan työpaikkaan oli tullut työhön myöskin Nilssonin entinen asuintoveri Schoultz.
Varastoaitasta työpajaksi muutettua rakennusta rupesivat työläiset sanomaan Portiksi. Nilssonin asumuksen ja Portin välillä oli yksinäinen vähäinen rakennus, johon kuului huone ja porstua. Huoneessa oli avonainen takkauuni ja huoneen omisti norjalainen Johan Friis. Seuraavana vuonna yhtiön hajaantumisen jälkeen oli kahdeksan meidän yhtiömme entisistä jäsenistä, poikamiehiä kaikki, yhteisesti vuokranneet tämän rakennuksen ja asettuneet sinne asumaan. Työansiota he olivat saaneet tanskalaisen sähkölennätinyhtiön rakennusmestarin avulla.
Nyt piti huoneet paperoitaman. Seinät olivat puiset ja ensin oli seinille pingoitettava isot vaatepinnat, samoin katotkin vaatteella vuorattavat. Pikkurakennuksessa ei ollut kivijalkaa, vaan ainoastaan multapenkit seinäin ympärillä.
Kaksi kansalaistamme seurasi Nilssonin mukana. Toinen heistä kantoi selässään säkkiä, jonka hän taloon tullessaan heitti seinustan multapenkille, niin että helisi. Nilsson kysyi:
»Mitä Herran nimessä sinulla on säkissä, siinähän helisee kuin lasikappaleita?»
»Jäätyneitä perunoita», vastasi toinen.
Sisällä olevat miehet istuivat ompelemassa kokoon vaatteisia tapettipalstoja. Työstä maksettiin ompelusauman pituuden mukaan ja kaikki kilpailivat veljellisessä kilvoittelussa. Siellä ei ollut minkäänlaista säätyerotusta. Lukuunottamatta muutamia kirstuja ja makuuvuoteita ei huoneessa ollut mitään huonekaluja. Kaikilla ei ollut edes sitäkään. Odotettiin kesää, jolloin oli aikomus lähteä pois.
Rouva Nilsson otti ruokavieraita (tanskalaisia), ja kun herra Nilsson käyttäen härkää vetojuhtana myöskin ansaitsi, niin he alkoivat päästä varoihinsa.
Myöhemmin sitoutui Nilsson korjaamaan kapteeni Höökin valaanpyyntiveneen. Palkkioksi siitä kapteeni pienellä jahdillansa toi Strelokista Nilssonin siellä jäljellä olevat perunat ja muut sinne jääneet tavarat. Nyt oli Nilsson luopunut ensimmäisestä kodistaan, jossa aviopari oli nähnyt vaivoja ja uurastanut toista vuotta ja jota he eivät enää koskaan nähneet.
Harvoin elämässä sattuu, että hyvin järjestetyn ja sisustetun kodin ovi lukitaan ja koti jätetään ainaiseksi, saamatta vähintäkään palkkiota kaikesta vaivasta ja työstä, jota on kuluttanut kotinsa rakentamiseen ja sisustamiseen.
Vuotta myöhemmin olivat kaikki entiset yhtiömme jäsenet lähteneet Strelokista.
Kuka siellä nyt asuu ja taloutta pitää, kun maa jo on tullut taajemmin asutuksi, on tietymätöntä, mutta suomalaisilla uudisasukkailla ei ollut mitään todistuksia maan omistamisesta ja kun se oli heille annettu vain asuttavaksi ja viljeltäväksi, niin ei heillä ollut oikeutta palkkion vaatimiseen, kun he sieltä muuttivat pois.
Toukokuun 15 p:nä Nilsson sanoutui irti työstä valtion konepajoissa, sillä hän sai edullisemman työpaikan tanskalaisen yhtiön sähkölennätinasemalla, jossa hänelle maksettiin 60 ruplaa kuukaudessa. Monenlaisia töitä hän siellä suoritti. Kymmenkunta Suomesta lähtenyttä entistä yhtiömiestä työskenteli siellä. Rouva Nilsson lakkasi kesäkuun alussa ruokavieraita pitämästä, sillä se toimi rasitti häntä liiaksi, varsinkin kun hänellä ei ollut palvelustyttöä apunansa. Kaikki ne tytöt, jotka oli otettu mukaan Suomesta, olivat jo joutuneet naimisiin, ja muut siellä asuvat naiset olivat kotimaastansa maanpakolaisuuteen tuomittuja pahantekijöitä, jotka tosin kulkivat vapaina, mutta olivat poliisin alituisen valvonnan alaisina. Heistä rouva Nilsson ei tahtonut eikä tohtinut ottaa ketään palvelukseensa. Ompelutyöllä voi hän ansaita vähemmällä vaivalla yhtä paljon kuin ruokavieraita pitämällä.
Syyskuussa rouva Nilsson Wostok-nimisellä venäläisellä sotalaivalla lähti Nahodkaan tervehtimään rouva Jakobsénia, joka paraikaa toimitteli valtioneuvos Furuhjelmin kuolinpesän selvittelyä. Kapteeni Jakobsén, joka Nahodkassa oli saanut toimipaikan kauppaliikkeessä, jätti toimensa eräälle Sonnenblick-nimiselle miehelle ja oli aikeissa rouvansa kanssa matkustaa takaisin Suomeen.
Nahodkassa tehtiin lopputilit kaikista toimista. Vähitellen siellä taukosi kaikki kaupanteko. Keisarin perintömaiksi julistetut seudut siirrettiin valtion huostaan ja virkamiehet siirtyivät pois tuosta jo kukoistavalla alulla olevasta kaupungista. Kaikki mitä suinkin voitiin siirtää, siirrettiin Wladivostokiin. Rakennukset joutuivat rappiolle, ja Nahodkaan asettuneet siirtolaiset kadottivat kaiken ansiomahdollisuutensa. He eivät myöskään voineet siellä myydä tuotteitansa, eivätkä he siellä voineet ostamalla hankkia mitään tarpeitansa. Sillä tavoin nuori uudisasuntola tyyten lopetettiin. Suomesta sinne tulleet siirtolaiset muuttivat sieltä vähitellen vuosien 1872 ja 1875:n välillä Wladivostokiin ja viimein suomalaiset jättivät koko seudun. Nahodka jäi tyyten rappiolle, eikä sinne jäänyt muita asukkaita kuin joitakuita vahtisotamiehiä.
Nilsson oli ansainnut työllänsä Wladivostokissa sen verran, että hän voi ostaa itsellensä lokakuun 15 p:nä Paskejeffin talon. Se oli rakennettu hirsistä ja siinä oli yksi huone ja keittiö. Sitäpaitsi siihen kuului sauna, joka vuokrattiin asunnoksi ryssäläisäijälle. Talon mukana seurasi vähäinen perunamaatilkku.
Lisätäksensä sitä pientä rahallista pääomaa, jonka Nilsson-puolisot yhdessä olivat säästäneet kokoon, möi hra N. härkänsä, auransa, pyssynsä, sekä kaiken muun, jota ilman hän tuli toimeen, mutta sittenkin hän vielä jäi 100 ruplaa velkaa ostamastansa talosta.
Lokakuun 12 p:nä 1872 Wladivostokin korkein virkamies, amiraali Kraun kutsui Nilssonin puheillensa ja Höökin suosituksesta tarjottiin hänen rakennettavaksensa Venäjän valtion laskuun höyrysaha. Nilsson vastaanotti tarjouksen ja suostui rupeamaan sahan johtajaksi ja mekaanikoksi sadan ruplan kuukausipalkalla. Siinä toimessa hän oli viisi vuotta.
Hän viihtyi Wladivostokissa hyvin, ja hänen esimiehensä pitivät hänestä. Laivaston ylipäällikkö Scheffner lahjoitti hänelle ratsuhevosen, kun hänen usein piti kulkea 3 virstan matka asuntonsa ja sahan välillä. Myöhemmin hän sai talontontin upseereille varatussa kaupunginkorttelissa läheltä sahaa.
Wladivostokin kaupunki on ihanalla paikalla. Sitä suojaa pohjoispuolella vuorenharjanne, joka kaartaa sarven muotoisesti mantereeseen pistäytyvää merenlahtea. Lahden rannat ovat kaikkialta syviä, niin että suurinkin laivasto voi siinä saada suojaa puhalsipa tuuli miltä taholta hyvänsä. Ei muuta tarvita kuin lankkuportaat, niin voi laivasta suoraan nousta maalle.
Lahdenpohjukassa on laivaston hallitus ja merisotilaiden tarpeeksi rakennetut kasarmit. Näiden rakennusten lopullista valmistamista varten höyrysahakin perustettiin. Kauempana olivat upseerien asunnot. Ylempänä vuorenrinteeltä saamallensa tonttipaikalle Nilsson rakennutti pienen asumuksen, jossa oli asuinhuone ja keittiö. Pihassa kasvoi viikunapuu ja villinä viiniköynnöksiäkin. Usein tuli metsästä fasaaneja pihaan syömään kilpaa kanojen kanssa niitä ruokittaessa. Lahdenpohjukkaan laski vuorilta alas vähäinen puro laakson notkelman läpi. Tässä laaksossa olivat maasotilaitten vähäiset mökit heidän perheitänsä varten. Edempänä oli varattu tilaa kruunun varastoja varten. Senjälkeen oli upseeriklubi, ja sitten seurasi varsinainen kaupunki, joka ulottui pari virstaa pitkälle pitkin lahden rannikkoa. Viimeisinä olivat valtiolle kuuluvat konepajat varastoinensa eli »Portti».
Viereisessä talossa, Nilssonin kodin lähimpänä naapurina, asui englantilainen Lenny, joka oli otettu Portin rautatakomon ja peltiseppäverstaiden työnjohtajaksi. Hänen perheensä tuli Nilssonien jokapäiväiseksi seuraksi, ja heidän kodissaan ja heidän seurassaan he oppivat puhumaan englantia. Nilssonin toimi sahan johtajana ja mekaanikkona vei häneltä aikaa kello 6:sta aamulla kello 6:een i. p., ja päivällislomaa hänellä oli puolitoista tuntia. Kun saha talven aikana ei toiminut, valmisteli hän piirustuksia ja suunnitelmia. Sitäpaitsi hänen oli valvottava kuuden ison varastosuojan rakentamista. Rakennusaineena käytettiin aallokkaaksi taivutettua galvanoitua rautapeltiä ja niiden kattoja kannattivat valurautaiset pylväät. Koko tusina sellaisia varastoaittoja rakennettiin valtion tarpeita varten. Kun jäät lähtivät, niin että tukinuitto kävi päinsä, pantiin saha jälleen käyntiin.
Joskus oli sahattava sangen suuria puunrunkoja. Sembramännyt eli seetripuut olivat usein hyvin isoja. Sellaisen rungon sahaamisessa sattui onnettomuus, joka Nilssonilta vei etusormen. Oli sahattava kaksi puunrunkoa, jotka latvapäästä olivat 32 tuumaa paksut, mutta sahan raamiin mahtui vaan 28 tuuman paksuiset. Sahalla oli useita kirvesmiehiä, jotka veistivät isoja puita kapeammiksi, jotta ne mahtuisivat sahan raamin lävitse. Onnettomuuden sattuessa Nilsson ennätti vasemmalla kädellään tarttua sahan käyttökankeen ja seisautti sahankoneen, muutoin olisi hammasrattaiden väliin musertunut koko oikea käsi.
Pari viikkoa täytyi hänen pysyä kotona, kun haava ei tahtonut parantua. Tohtori Taraskevitš, joka Nahodkassa oli parantanut rouva Nilssonin, kun tämä sairasti keuhkotulehdusta, hoiti nyt Nilssonin kipeää kättä. — Samaan aikaan tapahtui toinenkin onnettomuus; tanskalainen Busk sai kipeää hammasta poisvedettäessä kloroforminukutuksen, jonka antoi ylilääkäri Pfeiffer, ja jonka seurauksena oli sydämen halvaus ja kuolema. Tätä tapausta ajatellessaan tohtori Taraskevitš ei uskaltanut nukuttaa Nilssonia kloroformilla, vaan leikkasi murskaantuneen sormen ilman muuta saksilla pois.
Ennen ostamallensa talon tontille Nilsson sitten rakensi suurehkon asuinrakennuksen ja myöhemmin hän sen möi.
Siitä suomalaisesta retkikunnasta, joka syksyllä 1868 lähti Amurinmaahan, luvultansa 26 yhtiömiestä, jäi ainoastaan 10 Itä-Aasiaan. Heistä on ainakin 6 kuollut, mutta heidän lapsiansa ja lastenlapsiansa elää vielä tuolla kaukaisessa idässä. Kaikki toiset ovat palanneet takaisin Suomeen, useimmat purjelaivoilla, jotka ovat vieneet Pietarista elintarpeita itään Venäjän valtion tarpeiksi. Joku harva siellä ennen maailmansotaa oli päässyt hyviin varoihin.
Proviisori Walldén sai Wladivostokissa paikan prokuristina Lindholmin kauppaliikkeessä. Kapteeni Lindholm, joka aluksi ainakin asui San Fransiskossa, oli naimisissa amiraali Ertmannin tyttären kanssa, ja oli saanut kauppaneuvoksen arvonimen, alkoi oman liikkeen Wladivostokissa, jossa hän sitä ennen oli myynyt tavaroita muille kauppaliikkeille. Viime vuosina on Walldén ruvennut Lindholmin yhtiömieheksi ja heillä on ollut suuria hankintoja Venäjän valtiolle ja ovat suuresti rikastuneet.
Ylioppilas Stjerncreutz toimi Aasian jokiliikenteen palveluksessa ja kohosi lopulta laivankapteeniksi läpikäytyänsä ensin kaikki alemmat arvoasteet. Viimein asettui hän asumaan Blagovestšenskin kaupunkiin, jossa hän vielä maailmansodan aikana oli varastopäällikkönä Venäjän palveluksessa Tie- ja Vesikulkulaitosten hallituksessa, jossa hänellä oli hyvä palkka.
Jäljellä olevista ovat vain harvat enää elossa ja elävät jälkeläisinensä melkoisen hyvissä olosuhteissa.
Yksi niistä tytöistä, jotka Helsingistä lähtivät Amurin retkelle ja jotka kaikki joutuivat naimisiin, sai miehekseen ruotsalaisen sahanisännöitsijän, joka asui muutaman penikulman matkan päässä Wladivostokista. Kun heidän kotiinsa yöllä hyökkäsi mongoolilainen rosvojoukko, hunghuuseja, niin hän pelästyi niin pahasti, että menetti järkensä.