XV. Tiikereitä
Suomalaiset siirtolaiset olivat monivuotisella matkallaan Itä-Aasiaan saaneet monenlaisia kokemuksia. Ainoastaan kaksi retkikunnan osanottajista, Fredrik Nilsson ja C. J. Schoultz, ovat jättäneet kirjallisia muistiinpanoja. Schoultz kertoi kirjoitelleensa muistiinpanoja niin paljon, että niistä papereista olisi voinut tulla kokonainen hevoskuorma, mutta tuolla kaukaisessa idässä oli tulipalo hävittänyt ne kaikkityyni. Ne muistiinpanot, jotka Turussa löydettiin hänen kuoltuansa, ovat kirjoitetut uudelleen ja myöhemmin, joten niistä puuttuvat tarkemmat ajanmääräykset.
Seuraavat luvut perustuvat pääasiallisesti Schoultzin suullisiin kertomuksiin, joita hän ei ole ollenkaan maininnut kirjallisissa muistiinpanoissaan. Hän osasi kertoa elävästi ja mukaansatempaavasti, vaikka hänen kirjoittamansa kertomukset eivät olleet yhtä selviä ja kauniita muodoltaan. Kuitenkin hänellä oli monipuolinen taiteellinen kyky. Myöskin huumorintajua hänellä oli runsaasti.
Innokas metsästäjä kun oli, joutui hän usein tiikerien läheisyyteen. Kun näin hänen kellonperissään riippuvan ison petoeläimen kynnen, kysyin häneltä tuon kynnen alkuperää. Silloin hänen muistojensa runsaasta varastosta herui esiin jännittäviä kuvauksia taisteluista noita hirveitä petoja vastaan. Seuraavassa esitän muutamia hänen tiikerijuttujansa, jotka tiedän tositapahtumiksi, vaikkei kertoja maininnutkaan paikkoja, joissa ne olivat tapahtuneet, eikä henkilöitä, jotka olivat seikkailuissa osallisina. Ehkäpä ne ainakin joitakin lukijoitani huvittavat samoin kuin muutkin metsästysjutut.
Niistä suomalaisista, jotka puolta vuotta aikaisemmin kuin Imperator Aleksander II:lla saapuneet yhtiömiehet, asettuivat Šutšanjoen varrelle ei mainita muuta kuin siinä yhteydessä, jolloin yhtiömiehet kävivät heidän luonansa heti Amurin seuduille tultuaan. Mutta Pöytyältä ja Turun tienoilta lähteneet eivät olleet jääneet tyyten unohduksiin, koska Nilssonin muistiinpanoissa sanotaan, että sisämaassa jokien varrella olevissa laaksoissa oli saatu hyvä vuodentulo, vaikka Strelokissa tuli kato. Mahdollisesti on lähinnä seuraava kertomus kotoisin juuri Šutšanjoen varrelta, vaikkei Schoultz sitä nimenomaan maininnut.
Eräs suomalainen työmies oli mökkinsä paikaksi valinnut mäen rinteen metsässä. Kaltevalle paikalle oli hän asettanut neljä nurkkakiveä, joiden päällä tuvan seinät lepäsivät, ja tupa oli jo sen verran valmistunut, että, mies vaimoineen, joka Suomesta oli tullut mukaan, muutti siihen asumaan. Suomalaisen talonpojan tapaan hän rakensi tuvan nurkkaan leivinuunin. Koira heillä myös oli talonvahtina. Eräänä iltana kuului koira ensin äreästi haukkuvan, mutta pian muuttavan äänilajia surkeaksi ulisemiseksi ja sitten se pakeni tuvan permannon alle. Tila permannon alla oli maan kaltevuuden takia toisesta päästä tupaa hyvin matala ja ahdas. Sinne tunkeutui koira hätäisesti yhä ulisten. Kun sitten tuvan siltapalkit rupesivat liikahtelemaan ja kohoamaan, arvasi mies tuvassa, että joku isompi peto ahdisteli koiraa ja arveli petoa tiikeriksi. Hän sieppasi kiväärinsä ja riensi koiraa pelastamaan. Akka riensi jäljessä ja oli temmannut käteensä seipään, jota oli käyttänyt uuninluudan vartena.
»No, mitäs tuolla nyt luulet tekeväsi?» kysyi mies.
»Pistän tiikeriltä silmän puhki», arveli akka, »kun se on tullut meidän koiraamme hätyyttämään.»
Tuvan alle oli tosiaankin ryöminyt tiikeri tullen metsästä koiran haukuntaa kohti. Mutta tällä kertaa ei tiikeri saanut saalista, vaan jäi itse miehen saaliiksi.
Amurin seudut olivat täynnä metsänriistaa. Hirviä ja metsäkauriita oli runsaasti, samoin metsälintuja. Muuan venäläinen oli asettunut asumaan erään joen saareen ollaksensa pedoilta turvassa. Hän raivasi maata asuntonsa ympärillä pelloksi ja istutti siihen perunoita. Mutta fasaaneja tuli metsästä parvittain ja kaappi hänen perunamaansa nurin. Hän ampui niitä niin paljon, että hänen ruutivarastonsa loppui, ja hänen täytyi pyytää naapureilta apua noita pahantekijöitä vastaan.
Vielä pahempi kiusa oli tiikereistä, sillä tiikeri on niin suuri ja väkevä, ettei se pelkää ainoatakaan eläintä eikä ihmistäkään. Esimerkkinä sen voimasta kertoi Schoultz, että, suomalaisten uudisasuntojen läheisyydessä tiikeri oli tappanut hevosen. Purtuansa poikki hevosen niskan ja selkärangan oli saalis kuollut. Mutta samoin kuin kissa tekee tapetulle jänikselle, niin teki tiikerikin saaliillensa, joka oli suurempi kuin se itse. Se kävi hampainensa kiinni kuolleeseen hevoseen ja viskasi sen selkäänsä ja sillä tavoin se tiheiden isopiikkisten pensasten lävitse raahasi kuolleen hevosen korkealle kalliolle siellä häiritsemättä syödäksensä saalistaan. Isoja nahka- ja lihakappaleita oli hevosesta jäänyt pensasten piikkeihin. Sellaista väkevää petoa vastaan, joka on yhtä vikkelä kuin kissa, mutta vasikan korkuinen ja tarkkakuuloinen sekä tarkkanäköinen, on ihminen ilman hyviä aseita aivan voimaton. Kiinalaiskylässä suomalaisten naapuristossa olivat kiinalaiset koettaneet turvata itseänsä tiikereiden hyökkäyksiä vastaan ympäröimällä talonsa suojelusaidalla. Talon ympärille kaivettiin ensin syvä oja ja ojaan pystytettiin parin sylen pituisia yläpäästä teroitettuja puunrunkoja; nämä nidottiin ylhäältä tukeviksi vahvoilla poikkipuilla, jotka oli niihin kiinnitetty lujilla vitsaksilla. Pystyiset aitapaalut olivat niin liki toisiaan, että jäi ainoastaan pieni rako väliin. Oja taasen täytettiin kivillä ja maalla. Se oli häkki, joka kesti tiikerinkin repimistä.
Itä-Siperialainen tiikeri.
Näin varustetussa kiinalaistalossa oli teurastettu jokin nautaeläin, ja metsässä liikkuva tiikeri vainusi verta. Rohkeasti se liikuskeli talon ympärillä haluten ilmeisesti osallistua lihasta. Kun kiinalaisilla ei ollut ampuma-asetta, niin he pyysivät naapuriansa Schoultzia tulemaan pyssyinensä heille avuksi. Sillä peto liikkui alinomaa ympäristössä.
Schoultz tuli ja asettui ladattu pyssy kädessä vahtimaan pedon lähestymistä suojelusaidan sisäpuolelle. Tiikeriä houkuttelemaan oli sianporsas sidottu aidan ulkopuolelle. Peto tuli kuitenkin metsästä iltahämärässä ja tempasi nuoralla sidotun porsaan Schoultzin edestä niin nopeasti, ettei hän ehtinyt aidan raosta pistää pyssynpiippua ja tähdätä tiikeriä, joka saaliinensa heti loikkasi metsään. Tämä vastoinkäyminen harmitti, ja Schoultz päätti seuraavana iltana uudelleen koettaa onneansa.
Seuraavana iltana Schoultz valitsi tarkemmin vartiopaikkansa. Syötiksi tiikeriä houkuttelemaan asetettiin teurastetun härän verinen pää, joka sarvistansa sidottiin lujasti köydellä kasvavaan puuhun aidan ulkopuolelle. Kun peto huomispäivän illalla jälleen tuli saalistamaan ja ryhtyi kiskomaan irti häränpäätä, niin Schoultz ihan vierestä, kyynärän matkan päästä laukasi pyssynsä sen kylkeen. Tiikeri hyppäsi korkealle ilmaan ja kamalasti karjuen ryntäili sinne tänne aidan ulkopuolella etsien vihollistansa. Schoultz juoksi sisälle pyssyänsä lataamaan. Silloin tiikeri huomasi, mistä päin laukaus oli tullut, ja yhdellä loikkauksella se hyppäsi parin sylen korkuisen aidan yli pihamaalle. Tuvan seinää vastaan pystyyn nostetut pitkäaisaiset työrattaat se kaatoi ja sai aikaan suuren metelin. Kun kiinalaisten tuvassa oli ikkunalasien sijassa öljyttyä paperia, yritti peto hyökätä ikkunan kautta tupaan, mutta säikähti, kun tuvan asukkaat pystyvalkeasta siepatuilla tulisilla kekäleillä sitä löivät vasten kuonoa.
Tulta säikähtänyt tiikeri loikkasi jälleen aidan yli pihamaan ulkopuolelle, ja kun jo oli tullut pimeä, ei voitu enää seurata sen liikkeitä. Aamuhämärissä lähti Schoultz vielä kerran pyssy kädessä petoa vaanimaan. Se löytyi halkoröykkiön takana maassa vatsallaan makaavassä asennossa. Verenvuodosta oli se jo kuollut, mutta oli vielä aivan lämpöinen. Kun peto oli nyljetty, otti Schoultz sen etukäpälästä pienimmän varpaan kynnen, jonka hän kiinnitti taskukellonsa vitjoihin voiton merkiksi ja muistoksi seikkailustaan.
Niinä aikoina, jolloin ensimmäiset eurooppalaiset uudisasukkaat tulivat Itä-Siperiaan, olivat sekä tiikerit että muut pedot siellä hyvin tavallisia, niin että metsässä liikkuminen oli vaarallista. Aina täytyi olla mukana pyssy valmiiksi ladattuna, jotta milloin hyvänsä voisi ampua pedon hyökätessä.
Muutama vuosi senjälkeen kuin suomalaiset olivat Amurin alueelle asettuneet, alkoi sinne tulla suuremmissa joukoissa venäläisiä, sekä karkoitettuja pahantekijöitä että sotaväkeä järjestystä ylläpitämään. Sattuipa eräs kasakka metsässä hakkaamaan puita ja oli laskenut kädestään ladatun kiväärinsä puuta vastaan hiukan edemmäksi kuin käden ulottuville.
Työssä ollessaan hän huomasi tiikerin, joka täydessä vauhdissa loikkasi häntä kohti. Tulisen nopeasti hän hyppäsi kasvavan puuryhmän taakse, ja sai kiväärin käteensä. Silloin tiikeri jo oli saamaisillaan hänet kynsiinsä, mutta tavoittaessaan häntä löi käpälänsä kaksihaaraisen puun ahtaaseen haarukkaan, niin että etukäpälä tarttui nilkasta kiinni niinkuin kettu käpälälautaan. Kasakka ryhtyi heti pyssyn perällä hakkaamaan tiikerin käpälää vielä ahtaammalle. Se ei päässyt irti, ja toveri hätähuudon kuullessaan tuli avuksi ja löi tiikerin kallon kirveellä halki, joten peto kuoli.
Huonommin kävi eräälle toiselle kasakalle, joka samoin metsässä hakkasi puita. Hänen kimppuunsa syöksyi myöskin tiikeri aikoen hänet korjata suuhunsa, ja kasakka ei ehtinytkään saada ladattua pyssyänsä käsiinsä, vaan pääsi ison puun taakse ja kiipesi sen oksia myöten ylös niin korkealle, ettei tiikeri ulottunut häntä tavoittamaan. Kaikeksi onneksi tiikeri yleensä ei koskaan kiipeä puihin niinkuin kissa ja ilves tekevät, vaan pysyy maassa, jollei se yhdellä loikkauksella jaksa hypätä niin korkealle, että se tavoittaa saaliinsa. Niin kuuluu leijonakin tekevän. Kun siis kasakka kiipeämällä puuhun pelastui joutumasta tiikerin kitaan, asettui peto puun juurelle vahtimaan miehen alastuloa. Siihen kasakalla puolestaan ei ollut ollenkaan halua. Ja kun tiikeri jäi kauan odottamaan saalistansa, niin kasakka kiipesi yhä korkeammalle puun latvaan, sitoi itsensä vyöllänsä kiinni puun runkoon päättäen mieluummin kuolla nälkään tai janoon, kuin laskeutua alas tiikerin revittäväksi.
Kolmatta vuorokautta odotteli nälkäinen tiikeri puun juurella, ja kaiken aikaa oli mies kauheassa levottomuudessa puun latvassa epätietoisena, lähtisikö peto milloinkaan pois. Viimein kasakka kuuli jokseenkin läheltä pyssyn laukauksen ja rupesi huutamaan apua. Tiikeri vilkastui katselemaan, joko saalis tulisi alas; mutta miehen hätähuudot kuuluivat ampujalle, joka vastasi huutoihin. Puun latvassa oleva kasakka kutsui toista avuksi, sillä tiikeri väijyi häntä, ja hän varoitti toista, ettei tämä tulisi varomattomasti väijyvän pedon saaliiksi. Toinen metsästäjä saikin tiikerin ammutuksi, ja puun latvassa kiusaantunut kasakka pelastui maahan. Mutta pitkällinen ja hirvittävä kuolemanpelko vaikutti, että pelastunut kasakka jälkeenpäin tuli mielisairaaksi.
Ei ole leikin asia joutua tekemisiin tiikerin kanssa, ei sittenkään, vaikka olisi hyvä pyssy valmiiksi ladattuna käsissä. Sen sai eräs kolmas kasakka kokea työskennellessään metsässä. Hänenkin kimppuunsa hyökkäsi tiikeri aikoen murkinoida hänen kustannuksellaan, mutta kasakka ennätti sitä ennen siepata kiväärinsä ja kääntää sen tiikeriä kohti. Mutta peto oli jo niin lähellä, ettei kasakka enää ehtinyt tähdätä eikä ampua, vaan työnsi pyssyn piipun tiikerin suuhun painaen sitä yhä syvemmälle pedon kitaan. Tiikeri ällistyi sellaisesta ja ravisteli päätänsä oikealle ja vasemmalle, yrittäen samalla käpälillään repiä miestä, joka huusi apua lähellä olevalta kumppanilta. Hän ei saanut edes pyssyänsä laukaistuksi, kun vikkelä peto niin rajusti tempoi sinne tänne tuskissansa, sillä pyssyn piippu oli jo syvällä tiikerin kurkussa. Kumppani sai tiikerin tapetuksi ja toverinsa pelastetuksi kuoleman kidasta.
Myöskin Nilsson joutui metsänkäynnillään pari kertaa tiikerin läheisyyteen. Kun hän kerran vetohärkänsä kanssa Tiikerinlaaksossa meni metsästä tuomaan polttopuita, näki hän tiikerin jäljet vastikään sataneessa lumessa. Jonkun matkaa oli tiikeri seurannut reen jäljessä tietä myöten; mutta arvattavasti oli peto säikähtänyt ja mennyt toisaanne päin kuullessaan ison puun ryskeellä kaatuvan, kun Nilsson sen hakkasi poikki.
Toisen kerran kulki Nilsson metsästysretkellä Hakkaraisen kanssa. Hakkarainen kulki ylämäkeen Josefinvuorta kohden ja Nilsson alaspäin. Kun Nilsson kääntyi katsomaan taaksensa, huomasi hän Hakkaraisen viittailevan lakillansa ja huutavan jotakin, jota hän ei matkan pituuden tähden voinut kuulla. Nilsson lähti silloin häntä kohti ja sai kuulla, että tiikeri oli rauhallisesti marssinut hänen ohitsensa ja kääntänyt kulkunsa alas laaksoon päin. Hän seisoi siinä pyssy kädessä ja tärisi mielenliikutuksesta. Hän ei kuitenkaan tiennyt, oliko tiikeri häntä huomannut vai eikö.
Myöskin maisteri Federley kohtasi tiikerin, kun hän talvella oli lähtenyt metsään asettamaan strykniinikapseleita ketuille. Kun hän oli vähän likinäköinen, ei hän huomannut tiikeriä, ennenkuin se oli hiljaa kävellen tullut aivan lähelle. Tietysti hän peljästyi ja kääntyi takaisin. Mutta hän ei uskaltanut lähteä juoksemaan, vaan astui kuitenkin täysimittaisilla askelilla. Tiikeri ei hyökännyt hänen kimppuunsa. Kenties pedolla sillä kertaa ei ollut nälkä.
Schoultz väitti, että tiikeri harvoin hyökkää eurooppalaisten kimppuun, paitsi jos se on ärsytetty, haavoitettu tai hyvin nälkäinen. Jos ajometsästys tehdään tiikerin pyydystämiseksi, niin se kätkeytyy väijyksiin ja hyökkää tavallisesti takimmaisen metsästäjän kimppuun, joka on tovereistaan jäänyt jäljelle.