VI LUKU.
Pikku Omobonon hoikat sääret kuljettivat häntä seuraavan tunnin kuluessa ylös ja alas Zenon talon portaita hämmästyttävällä nopeudella; sillä Carlo antoi kymmeniä määräyksiä, vaatien jokaisen niistä heti toimeenpantavaksi. Ei ollut mikään pieni asia valmistaa kaikilla ylellisyyksillä varustettua sijaa naiselle sellaisessa talossa, mihin nainen ei ollut jalkaansa astunut niinkauankuin Carlo oli siinä asunut, ja tehdä se lisäksi kuudessakymmenessä minuutissa. Tosin oli nuorella rikkaalla kauppiaalla suuri varasto paksuja mattoja ja hienoja kankaita, kaikenlaisia hopea-astioita, damaskolaisia aseita ja intialaisia norsunluusta veisteltyjä shakkinappuloita; mutta vaikka toiset näistä tavaroista auttoivat saamaan nopeasti sisustetuksi ne yläkerran huoneet, jotka Zeno määräsi kallisarvoisen orjan käytettäviksi niinkauankuin tämä olisi hänen kattonsa alla, niin miekat, shakkinappulat ja pakanalliset epäjumalankuvat täyttivät kuitenkin huonosti kaikkien niiden esineiden tilan, joita naisen voi odottaa tarvitsevan minä hetkenä hyvänsä, hiusneuloista ja käsipeileistä hienoihin liinaisiin tyynynpäällisiin, makeisiin ja sylikoiraan saakka. Zenon käsitteet naisen vaatimuksista olivat hieman hämärät, mutta hän päätti ettei Zoëlta pitänyt puuttua mitään, ja hän antoi Omobonon tehtäväksi panna tarkalleen täytäntöön hänen pienimmätkin määräyksensä.
Itse hän vietti yksinkertaista ja miltei karua elämää. Hän nukkui pienellä kovalla sohvalla pieni kova tyyny päänsä alla ja vaippa peittonaan kylmällä säällä. Hän inhosi lämmintä vettä, hajustettua saippuaa ja kaikkia roomalaisen kylvyn miellyttäviä ylellisyyksiä. Hänen huoneessaan ei ollut peiliä eikä monimutkaisia kultaisia ja hopeisia pukeutumistarpeita, jollaisia nuoret ylimykset jo silloinkin käyttivät. Hän piti hyvästä ateriasta milloin hänen oli nälkä, hyvästä viinistä milloin hänen oli jano, ja mukavasta nojatuolista milloin hän oli työskennellyt koko päivän; mutta koskaan ei hänelle ollut tuottanut hetkenkään huolta vaihtaa nykyisen asuntonsa kaltainen koti leiri- tahi merielämään.
Naiset olivat kuitenkin erilaisia olentoja, joten hän teki heille kaikki mahdolliset myönnytykset ja meni äärimmäisen pitkälle arvioidessaan heidän tarpeitaan, kuten Omobono sai vaivoikseen nähdä. Kaikista yksityiskohdista huolehtiessaan Zeno kuitenkin unohti, että Zoëlla täytyi heti olla naispalvelija, ja huomatessaan tämän laiminlyöntinsä, miltei viimeisellä minuutilla, tuo tuleva genualaisten voittaja, Välimeren kauhu, Paduan sotaretken voitokas johtaja, kolmenkymmenen maataistelun ja parinkymmenen meritaistelun sankari, tunsi sydämessään pelon-tapaisia väristyksiä. Mitä olisi tapahtunut, jollei hän olisi muistanut juuri ajoissa että Pesaron orjalla täytyi olla palvelijaneito? Hänen täytyi saada kaksi tai kolme, tai niin monta kuin hän tarvitsi.
"Omobono", sanoi hän, kun pikku kirjuri nousi ylös portaita kahdennenkymmenennen kerran, "mene pian kaupungille ja osta kaksi tyttöä. Niiden tulee olla nuoria, terveitä, puhtaita, taitavia ja hiljaisia. Älä hukkaa hetkeäkään!"
"Kaksi tyttöä?" Kirjurin leuka jäi riipuksiin. "Kaksi tyttöä?" toisti hän melkein älyttömänä.
"Niin. Onko siinä mitään ihmettelemistä? Luulitko saavasi palvella neitiä itse?"
"Neitiä?" Omobono aukaisi pienet silmänsä hyvin suuriksi.
"Tarkoitan", vastasi Zeno oikaisten sanojaan, "sitä — sitä nuorta naista, joka tulee asumaan täällä. Älä hukkaa aikaa, kuuletko! Mene niin joutuin kuin voit!" Omobono kääntyi ja meni, tajuamatta vähintäkään minne mennä. Ennenkuin hän oli ehtinyt ulko-ovelle, huusi Zeno hänen jälkeensä portaita alas.
"Seis!" huusi kauppias. "On jo liian myöhäistä. Sinun on mentävä noutamaan neitiä — sitä nuorta naista. Ota kaksi kantotuolia yhden sijasta ja käske Rustanin antamaan hänen valita orjat itselleen. Voit panna molemmat samaan kantotuoliin ja tuoda heidät kaikki yhtä matkaa."
"Mutta hinta, herra?" kysäisi Omobono, joka oli tarkka liikemies. "Rustan vaatii niin paljon kuin tahtoo, jos vien hänelle sellaisen sanan!"
"Sano hänelle, että jollei hän ole kohtuullinen, ei hän tule koskaan enää tekemään kauppaa venetsialaisten kanssa", vastasi Zeno marmoriportaiden yläpäästä.
Omobono nyökkäsi kuuliaisesti ja seurasi hänen ohjeitaan. Niinpä johtui, että hän ennen pitkää huomasi olevansa Rustanin ulkomuurin sisäpuolella, mukanaan kaksi kantotuolia ja kahdeksan kantajaa sekä lisäksi pari Zenon luotettavaa miespalvelijaa hyvin asestettuina, sillä hänellä oli mukanaan suuri summa rahaa kullassa. Bukaralainen ja kirjuri menivät sisähuoneeseen laskemaan ja punnitsemaan tukaatteja, mutta ennenkuin he tähän ryhtyivät, ilmoitti Omobono viestinsä täydellisenä.
"Minulla on juuri se mitä kaivataan", sanoi Karaboghazdzhi. "Kaksi tyttöä on ollut häntä palvelemassa, joihin hän on hyvin mieltynyt. Mitä liian korkean hinnan pyytämiseen tulee, niin neljäkymmentä tukaattia molemmista ei ole mitään. Sillä ne tulevat ihan ilmaiseksi."
"Neljäkymmentä tukaattia!" huusi Omobono luoden ylös silmänsä ja valmistuen tinkimään ainakin puoli tuntia.
"Jos se on liian kallista", sanoi Rustan, kasvojensa käydessä kuin kiviksi, "niin älköön kieleni enää ikinä totuutta puhuko!"
Punnitessaan huomaavasti sellaisen kamalan kohtalon mahdollisia seurauksia ei Omobono arvellut bukaralaisen joutuvan alttiiksi kovinkaan suurille epämukavuuksille, jos tuo manaus kävisi toteenkin.
"Kaukana olkoon minusta", sanoi kirjuri, "väittää, etteivät sananne olisi kirjaimellisesti totta teidän oman käsityksenne mukaan. Mutta teidän tulee ottaa huomioon, että palvelusorjien hinta on laskenut suuresti sitten eilispäivän, johtuen siitä, että niitä on saapunut laivanlasti Tanaisista."
Rustan pudisti päätään ja piti yhä kivisen ilmeensä.
"Ne ovat arvottomia", sanoi hän. "Ettekö luule, etten minä olisi ostanut niistä parhaat? Heidän maassaan on raivonnut isorokko, ja he ovat kaikki rokonarpisia. He ovat kuin rakeitten pieksämät appelsiinit."
Koska Omobono oli itse sepittänyt uutisen laivasta ja sen lastista, huomasi hän vaikeaksi kumota Rustanin todistetta, joka oli ihan yhtä hyvä kuin hänen omansakin.
"Vääntykööt sormeni ympäri nivelissään ja kääntykööt käsiselkääni vastaan, jos olen pyytänyt tukaattiakaan liikaa", sanoi bukaralainen järkähtämättömän levollisena.
Omobono empi, sillä uusi ajatus oli juolahtanut hänen päähänsä. Ennenkuin hän ehti vastata, avautui ovi ja Rustanin vaimo, joka oli pannut pois hepeneensä, talutti sisään Zoën tiheästi hunnutettuna ja verhottuna samaan vaippaan, joka hänellä oli ollut yllään edellisenä iltama. Olihan hänet luovutettava kullan vastineeksi, ja neekeritär oli otaksunut laskemisen olevan meikein lopussa.
"Turturikyyhkyseni", sanoi Rustan makealla äänellä, "nouda ne kaksi tyttöä, jotka ovat palvelleet kokóna Arethusaa. Venetsialainen kauppias ostaa ne hänelle."
Neekeritär irvisti ja meni. Tällöin Omobono oli päättänyt mitä sanoisi.
"Rakas herrani", aloitti hän sovittelevalla äänellä, "ottakaa huomioon että olemme ystäviä, älkääkä vaatiko kohtuutonta hintaa. Minä pyydän teiltä suosiollisuutta, neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä."
Omobono ihmetteli mitä mahtaisi tapahtua hänen lausuttuaan nuo salaperäiset sanat. Rustan katsoi terävästi häneen ja oli vaiti hetken verran. Ei kumpikaan heistä huomannut, että Zoë liikahti nopeasti seisoessaan pöydän vieressä heidän välissään. Bukaralainen nousi äkkiä ylös ja meni sulkemaan ovea.
"Missä?" kysyi hän astuessaan pienen huoneen poikki.
Omobonon kasvoille tuli pettynyt ilme hänen kuullessaan tämän odottamattoman ja näennäisesti asiaankuulumattoman kysymyksen. Silmänräpäyksessä Zoë kumartui ja kuiskasi kolme sanaa hänen korvaansa. Ennenkuin Rustan palasi takaisin kuullakseen kirjurin vastauksen, seisoi Zoë jälleen suorana ja liikkumatonna, eikä orjakauppias epäillytkään hänen liikkuneen.
"Tuolla puolen veden", vastasi Omobono täysin luottavasti.
"Saatte ne molemmat neljälläkolmatta tukaatilla", sanoi Rustan. "Mutta teidän ei tule odottaa, että vähentäisin mitään kokónan hinnasta", lisäsi hän. "Minä tein kaupan isäntänne kanssa, ja hän sopi sen."
"Ei, ei! Tietysti! Ja minä kiitän teitä, herra!"
"Otaksun", sanoi Rustan, "että tekin tekisitte saman minulle."
"Tietysti, tietysti", vastasi Omobono. "Laskemmeko tukaatit?"
Kun toimitus oli melkein lopussa, palasi neekeritär tuoden molemmat orjatytöt, joiden arkipäiväiset piirteet olivat hymyn kiemuroissa, ja he alkoivat suudella Zoën vaipan lievettä. Omobono tarkasteli heitä arvostelevasti.
"Miellyttävätkö he teitä, kokóna?" kysyi hän Zoëlta. "Isäntäni pitää hyvin tärkeänä, että te olisitte tyytyväinen."
"Kyllä todellakin", vastasi Zoë joutuisasti. "He ovat hyvin taitavia pikku tyttöjä."
Orjatytöt miltei huusivat ihastuksesta, ja ainoastaan neekerittären merkitsevä kädenliike vyötä kohden ehkäisi heidät siitä. He eivät olleet vielä poissa hänen vallastaan. Omobono silmäili heitä ja arveli. että kaksitoista tukaattia kummastakin oli todella halpa hinta, niinkuin se itse asiassa olikin. Maksoihan hän neljäsataa Zoësta, mutta Rustan ei halunnut antaa Zoën nähdä rahoja, ja hän oli peittänyt ne väljällä hihallaan tämän astuessa huoneeseen. Hän pyysi nyt vaimoaan viemään kaikki kolme orjaa kantotuolien luo, siksi aikaa kuin hän lopetti laskemisen ja punnitsemisen ja kirjoitti kuitin rahoista. Hän kutsui neekeritärtä lempihiirekseen, pikku lintusekseen ja sydämensä untuvatäytteiseksi liiviksi, ja jollei naisen hirmuinen olemus ja hänen vyöhönsä pistetty ase olisi peloittaneet, olisi Omobono suorastaan nauranut.
Rustan kirjoitti pergamenttiliuskalle huonolla kreikankielellä:
Pyhän Kolminaisuuden nimessä, Konstantinopolissa, lauantaina ennen piinasunnuntaita, Andronikus Augustus Caesarin toisena hallitusvuotena ja verojakson neljäntenätoista, olen minä ottanut vastaan Kaikkein Kunnioitettavimmalta Carlo Zenolta, venetsialaiselta, neljäsataa ja neljäkymmentä Venetsian kultatukaattia, seuraavista tavaroista:
Yhdestä kreikkalaisesta orjatytöstä, orjuudessa syntyneestä, joka on iältään seitsemäntoista ja kahdeksantoista vuoden välillä, vastaa nimeen Arethusa, on ilman virhettä, arpea tai syntymämerkkiä, ja jolla on luonnollinen ruskea tukka, ruskeat silmät, kahdeksankolmatta hammasta, kaikki terveitä, ja joka painaa kaksi Attikan talenttia ja viisi minaa päälle tai alle, ja puhuu kreikkaa, latinaa ja italiaa……………. Tukaattia 400 Kahdesta Tanais-maan orjatytöstä, orjuudessa syntyneestä, neljäntoista ja viidentoista ikäisistä, jotka vastaavat nimiin Lucilla ja Julia, ovat terveitä ja raittiita, joita ei ole koskaan kidutettu eikä poltinraudalla merkitty, joilla on kummallakin musta tukka, mustat silmät ja kahdeksankolmatta hammasta, ja jotka ovat opetetut ylhäisen naisen palvelijoiksi ja puhuvat ymmärrettävää kreikkaa sekä lisäksi omaa barbaarimurrettaan, ovat taatusti oppivaisia eivätkä varasteluun taipuvaisia; 20 tukaattia kumpikin…….. Tukaattia 40 Yhteensä Tukaattia 440.
RUSTAN KARABOGHAZDZHI, Daddirdzhanin poika,
Kauppias.
(Todistaa): SEBASTIAN OMOBONO, Venetsiasta,
kirjuri.
Omobono huomautti, että kuitissa ilmoitettiin saaduksi neljäkymmentä tukaattia noiden kahden tytön hintana, kahdenkymmenenneljän sijasta.
"Rustan Karaboghazdzhi, liialta nimeltä Todenpuhuja, ei myö orjia kahdellatoista tukaatilla", vastasi bukaralainen arvokkaasti. "Sitäpaitsi teidän isäntänne näkee maksaneensa neljäkymmentä, ja te voitte täydellä oikeudella pitää nuo kuusitoista tukaattia itse."
"Se ei olisi rehellistä", vastusti Omobono, pudistellen siistiä harmaata partaansa.
Rustan hymyili säälivästi.
"Te venetsialaiset ette todella ymmärrä liikeasioita", sanoi hän, kiristäen hurstipussin nyörit, johon hän oli työntänyt rahat, ja solmiten ne ylösnoustessaan.
Joitakin minuutteja myöhemmin Omobono tallusteli molempien kantotuolien perässä, ihmetellen kovasti erinäisiä asioita, joita hänelle oli tapahtunut viimeisen vajaan vuorokauden aikana. Sillä hän oli utelias, kuten tiedätte, ja häntä ärsytti tunto siltä, että maailmassa, hänen ympärillään ja hänen lähellään, tapahtui jotakin, jonka luonnetta hän ei edes voinut arvata, ilmeten sellaisissa järjettömissä lauseissa kuin "neljä varvasta ja viisi varvasta" ja "tuolla puolen veden", jotka siitä huolimatta matkaansaattoivat sellaisia todella hämmästyttäviä tuloksia. Edellisestä iltapäivästä lähtien hän oli tavannut neljä henkilöä, jotka tunsivat nuo järjettömät sanat, — neekerittären, hänen bukaralaisen miehensä, Pyhän Sergiuksen ja Bakkuksen kirkonvartijan sekä kreikkalaisen orjatytön, jota hän ei aavistanutkaan siksi kauniiksi olennoksi, jonka hän eilisiltana oli nähnyt kerjäläiskorttelin raunioituneessa talossa. Tyttö oli tänään niin tiheästi hunnutettu, ettei Omobono voinut vähintäkään arvata, minkänäköiset hänen kasvonsa olivat.
Koska tyttö ei tuntenut ainoastaan ensimmäistä tunnussanaa, vaan oli kuiskannut hänelle toisenkin, ihmetteli hän, miks'ei hän ollut käyttänyt tietoaan saavuttaakseen vapautensa. Uskomatonta oli, etteivät ihmiset, jotka tiesivät nuo sanat, olisi kuuluneet johonkin salaiseen veljeskuntaan; mutta jos he olivat veljeksiä, niin kuinka he voivat myydä toisiaan orjuuteen? Omobono oli niin kiintynyt näihin ongelmiin, ettei hän nähnyt missä hän oli, ennenkuin etunenässä kulkeva kantotuoli astui sisään Zenon portista.
Zenoa itseään ei näkynyt. Ovella oleva palvelija antoi Omobonolle suikaleen liinapaperia, jolle kauppias oli kirjoittanut määräyksen. Kirjurin oli vietävä saatettavansa siihen osaan taloa, mikä nyt muodosti naisten huoneiston, ja jätettävä heidät sinne. Zoë totteli Omobonon ohjeita ääneti, yhä hunnutettuna, ja molemmat tytöt sipsuttelivat marmoriportaita ylös hänen perässään, onnellisina kuin pikkulinnut kesäaamuna ja katsellen ihmettelevin silmin kaikkea mitä ympärillään näkivät; sillä he eivät olleet koskaan ennen olleet ylhäisessä talossa.
"Tämä on kokónan huoneisto", sanoi Omobono, astuen sivulle ja päästäen Zoën ohitseen. "Jos kokóna haluaa jotakin, suvaitkoon hän lähettää toisen tytöistä minun luokseni. Minä olen isännän kirjuri."
Hän oli hämmästynyt Zenon mainitessa tyttöä 'neidiksi', mutta kuinka lieneekään, senjälkeenkuin tyttö oli kuiskannut hänen korvaansa orjakauppiaan talossa ja kun hän oli nähnyt hänen liikkeensä ja ryhtinsä hänen mennessään portaita ylös, hän vaistomaisesti kohteli ja puhutteli Zoëta, ikäänkuin tämä olisi ollut häntä ylempi henkilö. Zoë nyökkäsi nyt kiitokseksi, mutt'ei sanonut mitään, ja Omobono poistui. Zoë katsoi hänen jälkeensä ja kuunteli, mutta mitään avaimen vääntämistä ei oven sulkemisen jälkeen kuulunut, ainoastaan kirjurin etääntyvät askeleet marmoriportailla. Sitten hän kääntyi ikkunaan päin, joka oli auki, ja heitti syrjään huntunsa ja katseli ulos Kultaiselle Sarvelle.
Molemmat pienet tytöt alkoivat heti tarkoin tutkia huoneita, jotka käsittivät enemmän kuin puolet talon yläkerrasta ja olivat kalustetut ehkä liiankin runsaasti upeilla sohvilla, leikkauskoristeisilla pöydillä, riippuvilla lampuilla, pehmustetuilla istuimilla ja kaiken kokoisilla, muotoisilla ja värisillä tyynyillä. Oli myöskin kauniita vaatekaappeja, täynnä hienoja vaatteita Zoën pidettäviksi. Tytöt hypistelivät kaikkea ja puhelivat viittauksilla, jotteivät häiritsisi Zoën mietteitä. He sanoivat toisilleen, että talon isäntä varmaan oli hyvin mielistynyt orjaansa, kun ympäröi hänet niin kauniilla esineillä; että nämä esineet olivat kaikki uusia, mikä oli merkki siitä, ettei muuta naista ollut talossa; ja että heitä oli kohdannut erittäin hyvä onni, kun olivat tulleet myydyiksi oltuaan ainoastaan kuukauden opissa neekerittären armottoman ohjauksen alaisina. He selittivät toisilleen myöskin, että heidän oli nälkä, sillä puolipäivä oli jo ohitse. Karkaamisen ajatus ei arvatenkaan ollut johtunut kumpaisenkaan mieleen, edes Rustanin talossakaan. Minne he olisivat menneet? Sitäpaitsi karanneiden orjain kohtalo oli heidän silmäinsä edessä.
Sillävälin Zeno istui yksinään parvekkeella varustetussa huoneessaan. Omobono oli tuonut hänelle kuitin ja yksinkertaisesti kertonut hänelle, että kaupassa oli säästynyt kuusitoista tukaattia, vaikk'ei Rustan halunnut saattaa sitä tunnetuksi. Silloin Zeno antoi kirjurille pari tukaattia, joiden ottamista vastaan Omobono ei nähnyt mitään syytä.
Zenolla oli ajateltavaa ja hän halusi olla yksin, jonka vuoksi hän lähetti kirjurinsa pois kehoittaen häntä lepäämään uuden tulokkaan sijoittamisessa näkemänsä vaivan jälkeen, mikä ei ollut vähäinen ollutkaan, ja hän käveli edestakaisin huoneessaan syvissä ajatuksissa. Hän oli toiminut hetkellisen mielijohteen mukaan kokonaan vastoin omaa järkevää arvosteluaan, ja nyt oli hänen edessään epämieluisa välttämättömyys saattaa käytöksensä oikeutetuksi omissa silmissään.
Yksi asia oli aivan selvä. Niinkauankuin hän ei nostanut Cornerin kauppahuoneelta rahoja, jotka Marco Pesaro oli pankkiireille lähettänyt antamaansa tehtävää varten, oli ostettu tavara hänen omaisuuttaan, koska hän oli maksanut sen. Mutta hänen oli päästävä selvyyteen siitä, aikoiko hän kutsua sitä omakseen vai ei. Jos hän päättäisi pitää Arethusan, täytyisi hänen heti ryhtyä etsimään toista orjaa Marco Pesarolle, tahi sitten kirjoittaa hänelle kieltäytyvänsä suorittamasta tehtävää.
Siinä tapauksessa Arethusa jäisi hänen omakseen. Syy, jonka vuoksi hän niin äkkiä oli päättänyt ostaa hänet, oli se, että hän oli saanut päähänsä tytön kuuluvan johonkin hyvään sukuun ja jonkun suuren onnettomuuden kautta joutuneen nykyiseen kurjuuteensa. Mutta tyttö oli tyynesti selittänyt olevansa orja eikä odottavansa parempaa kohtaloa kuin tulla myydyksi.
Jos tämä oli totta, oli Zeno maksanut neljäsataa tukaattia mielettömästä päähänpistosta. Tyttö oli ehkä jonkun kauniin orjan lapsi, joka oli saanut huolellisen kasvatuksen äitinsä omistajalta; ja viimeksimainittu, rahan tarpeessa ehkä, oli lähettänyt hänet myytäväksi; tai hän oli ehkä kuollut ja hänen perillisensä muuttivat rahaksi hänen omaisuuttaan.
Kaikki tämä oli sangen epätyydyttävää. Jos tyttö oli orjuudessa syntynyt, oli Zenon parasta lähettää Arethusa Pesarolle niinpiankuin venetsialainen laiva lähtisi matkalle, sillä hänellä ei ollut vähintäkään aietta tuhlata rahojaan hyödyttömiin yrityksiin vapauttaa orjia, jotka lain perusteella pidettiin tilaansa syntyneinä. Heidän asemansa oli epäilemättä onneton, mutta he olivat siihen tottuneet, eikä kukaan ollut silloin uneksinutkaan ihmisen synnynnäisestä vapauden oikeudesta, yhtä tai kahta paavia ja kiihkoilijaa lukuunottamatta, joita oli pidetty haaveilijoina. Zenosta, joka oli aikansa lapsi, tuntui yhtä järjettömältä, että jokaisen pitäisi syntyä vapaaksi, kuin teistä tuntuisi, että jokaisen pitäisi syntyä englantilaiseksi herttuaksi, Tammanyn esimieheksi, suureksi oopperatenoriksi tai valtakunnan kruununperilliseksi. Sitäpaitsi, milloin oli kysymyksessä kaunotar, varsinkin jos se myytiin Venetsiaan, oli orjuudessa lievikkeitä, kuten Zenokin tiesi. Arethusa saisi elää yltäkylläisyydessä; pian hänestä tulisi myöskin todellinen määrääjä Marco Pesaron taloudessa, kuten suosikki-orjat hyvin yleisesti olivat omistajiensa palatseissa. Heillä ei ollut vielä sitä suunnatonta vaikutusvaltaa Venetsiassa, minkä he saavuttivat seuraavalla vuosisadalla, mutta heidän valtansa oli jo kasvamassa tuhoisasti.
Zeno ei epäröinyt kauan; hän ei tehnyt sitä koskaan; ja tehtyään päätöksensä hän käski noutaa toisen Arethusan tytöistä.
"Mikä on nimesi, lapsi?" kysyi hän, tarkastellen tytön jokapäiväisiä kasvoja ja älykkäitä silmiä.
"Julia, teidän Jaloutenne", vastasi tyttö. "Jos suvaitsette", lisäsi hän arasti, ikäänkuin puolittain odottaen, että Zeno tahtoisi kutsua häntä joksikin muuksi.
"Julia", toisti Zeno, painaen nimen muistiinsa, "ja miksi kutsutte emäntäänne?" kysyi hän äkkiä.
Tyttö joutui ymmälle kysymyksestä.
"Hänen nimensä on Arethusa", vastasi hän, hetken mietittyään.
"Sen tiedän. Mutta kun puhut hänelle, miksi kutsut häntä silloin? Kun hän antaa sinulle määräyksen, kuinka vastaat hänelle? Et kai sano: 'Kyllä, Arethusa' tai: 'Ei, Arethusa', vai kuinka? Hän ei siitä pitäisi."
Julia hymyili ja pudisti päätään.
"Me kutsumme häntä kokónaksi", vastasi hän, "Eikö se ole kreikkalainen sana, joka tarkoittaa nuorta ylhäistä naista, teidän Jaloutenne?"
"Kyllä", sanoi Zeno, "se on kreikkalainen sana ja merkitsee nuorta ylhäistä naista. Mutta Arethusahan on vain orja niinkuin tekin. Miksi kutsutte häntä arvonimellä? Mikä saa teidät luulemaan, että hän on ylhäinen nainen?"
"Hän on toisenlainen orja. Hän maksaa paljon kultaa. Sitäpaitsi, jollemme kutsuisi häntä kokónaksi, niin hän ehkä vetäisi meitä tukasta tai kynsisi kasvojamme. Kuka tietää? Me olemme vain oppimattomia pikku tyttöjä, mutta niin paljon se suuri neekerinainen siellä orjavankilassa kuitenkin opetti meille."
"Vai niin, vai opetti hän teille käyttäytymistä?" Zeno hymyili sitä ajatellessaan.
"Hän sai meidät itkemään hyvin usein, mutta se oli meidän omaksi hyväksemme", vastasi tyttö, varhaisvanhalla filosoofisuudella. "Meistä on maksettu hyvä hinta ja meillä on hyvä isäntä ja me olemme yhdessä, kaikki sen vuoksi, että palvelimme taitavasti kokónaa yhden illan ja aamun."
"Yhden illanko?" kysyi Zeno hämmästyneenä.
"Hänet tuotiin orjavankilaan vasta eilen illalla, teidän Jaloutenne."
"Mihin aikaan?"
"Se oli kolmas tunti pimeäntulosta, sillä musta nainen lähetti toiset nukkumaan heti kuin hänet oli tuotu."
Zeno ajatteli tätä tiedonantoa hetken aikaa.
"Sano hänelle", virkkoi hän, "että minä syön illallista hänen kanssaan tänään. Ei muuta."
Julia, joka oli pitänyt käsiään kunnioittavasti edessään, teki pienen kumarruksen, kääntyi nopeasti ja juoksi pois, jättäen talon isännän mietteisiinsä. Hän tapasi Zoën yhä istumassa ikkunan ääressä, ja herkulliset ruokalajit, jotka Lucilla oli ottanut vastaan siselöidyllä pronssitarjottimella ja asettanut hänen viereensä, olivat koskematta.
"Isäntä käski minun sanoa, että hän syö illallista teidän kanssanne tänään, kokóna", sanoi Julia.
Zoë liikahti hieman, mutta hillitsi itsensä eikä virkkanut mitään, vaikka puna nousi hänen kasvoilleen ja hän kääntyi kokonaan poispäin tytöistä, jotteivät he sitä näkisi. He seisoivat hiljaa pitkän aikaa, odottaen.
"Ettekö haluaisi syödä jotakin?" kysyi Julia arasti jonkun ajan kuluttua. "Te ette ole syönyt mitään sitten eilis-illan, ja silloinkin vain vähäisen."
"Muistaakseni minä söin kaikki makeiset", vastasi Zoë, kääntyen ja hymyillen hiukan muistellessaan tyttöjen kauhistusta.
Tunnit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Jonkun aikaa päivällisen jälkeen Zoë näki yläikkunastaan Zenon tulevan talosta ja laskeutuvan marmoriportaita kauniiseen venheeseen, joka odotti rannassa. Hänen astuessaan venheeseen Zoë vetäytyi kauas taaksepäin ikkunasta, jottei Zeno katsahtaisi ylös ja näkisi hänen olleen katselemassa häntä. Hän kuuli Zenon äänen tämän antaessa määräystä molemmille soutumiehille. Heidän aironsa painuivat veteen hiljaa loiskahtaen, ja kun Zoë jälleen katsoi ylös, soutivat he venhettä pois vastavirtaan, Blachernaen palatsia ja Makeaa Vettä kohti.
Syötyään herkullisinta ruokaa mitä koskaan olivat maistaneet, niin paljon etteivät enää enempää jaksaneet, olivat palvelijatytöt kyyhähtäneet yhdessä matolle vähän matkan päähän emännästään ja nukkuivat sikeästi. Talon varjo piteni, kunnes se vietti oikealla kädellä marmoriportaiden yli tyveneen veteen, ja Peraan ja Galataan kohdistuva kirkas auringonpaiste alkoi muuttua kullankarvaiseksi; samalla tavoin sulattimessa valkoisen hehkuvaksi kuumennettu kulta alkaa jäähtyä, käy kellerväksi ja punajuomuiseksi.
Kun päivä himmeni purppuraiseksi autereeksi ja ilma kävi viileämmäksi, heräsivät molemmat tytöt yht'aikaa, hieroivat silmiään ja ponnahtivat paikalla jaloilleen. Zoë ei ollut edes huomannut heitä, mutta juuri silloin airojen tasainen loiske kuului jälleen, ja hän näki venheen palaavan takaisin, mutta ilman Zenoa. Hän katsoi uudelleen ollakseen varma, että se oli sama venhe, ja toivon säde välähti hänen mielessään kuin suvisalama. Ehkäpä Zeno oli muuttanut mielensä eikä tulisikaan — tänä iltana.
Tytöt muistuttivat häntä isännän viestistä, ja hän antoi heidän pukea hänet uudelleen iltaa varten. He järjestivät hänen tukkansa ja kiersivät siihen helminauhoja, joita he olivat löytäneet santelipuisesta lippaasta pukeutumispöydältä. He ottivat vaatteita vaatekaapeista, ihmeen hienosti ommeltuja liinavaatteita, vaaleita silkkejä ja vienon sinervää hopealangoin kirjailtua samettia. Ja tehtyään parhaansa he pitivät kahta kiillotettua metallipeiliä hänen edessään ja takanaan, jotta hän voisi ihailla itseään. He olivat sytyttäneet useita pieniä lamppuja, jotka olivat asetetut täyteen kuntoon, sillä ulkona oli jo pimeä, ja he olivat kuluttaneet kaksi tuntia Zoën koristeluun. Ja hän hymyili ja taputti heidän poskiaan ja sanoi heitä taitaviksi tytöiksi, sillä hän oli varma, että Zeno oli muuttanut aikomuksensa. Hän ei tulisi hänen luokseen tänä iltana.
Mutta juuri kuin hän toisti näitä sanoja itsekseen, tuli Zeno äänettömästi lämpimän lampunvalon läpi ja seisoi hänen edessään, ja hänen sydämensä lakkasi sykkimästä.
Ensi kertaa ratkaisevan askeleen ottamisen jälkeen hän tunsi tekonsa koko kantavuuden ja merkityksen. Hän oli todella orja, ja hän oli yksin isäntänsä kanssa.