VII LUKU.
"Pelkäättekö minua?"
Zeno lausui kysymyksen lempeästi, sillä väri oli paennut Zoën kasvoilta, ja katse, jonka tyttö loi häneen, oli säikähtynyt tuijotus. Hän oli kerran nähnyt samanlaista kauhua pelästyneen peuran silmissä, ikäänkuin himmeä opaali olisi häivähtänyt sen silmien editse.
Zoë ei vastannut, mutta hän liikahti vaistomaisesti, ikäänkuin vetäytyen kokoon, ja käänsi olkapäänsä häntä kohti. Zeno kuuli hänen hengittävän kiivaasti.
Zenon tunne oli tällöin aivan uutta hänelle; sillä sangen usein hän oli taistelussa nähnyt vahvojen miesten kalpenevan edessään, juuri silloin kuin he tunsivat, että hän käytti miekkaa mestarin tavalla ja aikoi surmata, mutta hän ei ollut koskaan elämässään nähnyt naisen häntä pelkäävän. Hänen niukassa kokemuksessaan he olivat aina näyttäneet iloitsevan siitä, että hän oli heitä lähellä ja puhutteli heitä. Senpävuoksi, kun hän näki Zoën pelästyvän, hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa, ja hän toisti älyttömästi kysymyksensä:
"Pelkäättekö minua?"
Zoë upotti pienet kyntensä kämmeniinsä ja katseli ympäri huonetta ikäänkuin apua etsien; mutta molemmat palvelijatytöt olivat hävinneet heti kuin isäntä oli astunut huoneeseen, sillä niin oli heidän harjoittajansa heille opettanut. Zoë oli aivan yksin sen miehen kanssa, joka oli ostanut hänet.
Kaikenlaisia sekavia ajatuksia pyöri hänen aivoissaan, kun Zeno istuutui tuolille sohvan viereen. Hän ihmetteli, mitä tapahtuisi, jos hän kertoisi Zenolle tarinansa muutamin sanoin ja vetoaisi hänen jalomielisyyteensä. Hän arvasi, että Zeno oli hyväntahtoinen, ainakin toisinaan. Mutta ehkä hän oli uuden keisarin ystävä ja hänelle tuottaisi huvia tietää ostaneensa Mikael Rhangaben tyttären. Tai hän lähettäisi ehkä noutamaan Rustanin ja vaatisi purkamaan kaupan, ja Rustan veisi hänet takaisin kerjäläiskortteliin ja pakottaisi kyria Agatan antamaan takaisin rahat. Zoë tiesi samalla vähän ja paljon Konstantinopolin maailmasta, mutta yhdestä seikasta hän oli varma, ja se oli se, että armoa tai lempeyttä ei kenenkään hänen nimeään kantavan tarvinnut odottaa niinkauankuin Andronikus hallitsi Blachernaessa.
Hänen isäntänsä läsnäolo peloitti häntä, mutta hän pysyi täysin urheasti päätöksessään. Vaikka kuolema olisi astunut hänen silmäinsä eteen, ei se olisi saanut häntä tekemään mitään, mistä ne, joiden tähden hän oli myynyt itsensä, joutuisivat kärsimään.
Zeno istui hiljaa ja katseli häntä. Hänestä tuntui, että tyttö oli paljon kauniimpi kuin hän ensin oli oivaltanutkaan. Hänen nojautuessaan sivuttain isoja tyynyjä vastaan, kääntäen kasvonsa pois hänestä ja olkansa häneen päin, oli hänen poskensa ja kaulansa piirteissä niillä paikoin missä se yhtyi korvaan, samoinkuin pienissä untuvaisissa kiehkuroissa hänen hiusrajassaan, jotakin, joka sai Zenon veret liikkeelle vasten hänen tahtoaankin. Ja tulipa paholainen kuiskaamaan hänen mieleensä, että tyttö oli hänen persoonallista omaisuuttaan yhtä hyvin kuin hänen hevosensa, talonsa ja kauppavarastonsa. Italiassa olivat lait orjiin nähden kylläkin epävarmoja, mutta Konstantinopolin laista ei ollut epäilystäkään. Orja Arethusa, joka painoi niin ja niin monta talenttia ja minaa ja jolla oli niin ja niin monta tervettä hammasta ynnä muita hyviä puolia, oli Carlo Zenon ehdotonta omaisuutta. Hän olisi voinut surmata hänet, jos olisi halunnut, millä tavalla hyvänsä, eikä laki olisi nimittänyt sitä murhaksi. Olisi ollut yhtä orjaa vähemmän, ja hän olisi heittänyt kaivoon neljäsataa kultatukaattia; mutta siinä olisi ollut kaikki.
Zoë näytti hänestä maailman kauneimmalta olennolta, eikä paholainen esittänyt että hän surmaisi hänet; ei suinkaan.
Pitkän aikaa olivat mies ja hänen orjansa ääneti ja tuskin liikahtivatkaan, eikä kumpikaan heistä jälkeenpäin unohtanut noita minuutteja. Kumpikin kamppaili ajatuksissaan jotakin vastaan, mikä tuntui mahdottomuudelta, sellaiselta, mitä ei ikinä voisi tehdä. Jalosyntyinen tyttö oli äidin tähden, joka ei ollut hänen äitinsä, ja veljien tähden, jotka eivät olleet hänen vertaan, päättänyt olla loppuun saakka se, miksi hän oli saattanut itsensä heidän henkensä pelastamiseksi, sen kauppiaan kuuliainen orja, joka oli maksanut hänet kullassa. Se oli pahempaa kuin kuolema, mutta jollei hän siitä kuolisi, niin täytyisi hänen kokea se loppuun saakka, jottei se hyvä, minkä hän oli tehnyt, raukenisi jälleen tyhjiin.
Mies, jolla oli täysi laillinen oikeus häneen ruumiin ja hengen puolesta ja jonka lämpimän nuoren veren hänen kauneutensa sai niin syvälti liikkeelle, päätti vastustaa ja olla olevinaan ikäänkuin hän ei olisikaan toisen valtias. Hänen laihat kasvonsa olivat verraten levolliset tyvenessä lampunvalossa, niinkuin ne olisivat olleet riehuvan taistelun keskelläkin; mutta sisällä oli hänessä sellaista, mitä hänen ei tehnyt mieli toiste tuntea ja ehk'ei antaa muidenkaan tietää hänen koskaan tunteneen.
Vihdoin, kummastellen hiljaisuutta ja puolittain uskoen ja hartaasti toivoen, ettei Zeno enää ollut huoneessa, Zoë käänsi päätään. Zenon silmät olivat häneen kiinnitetyt, mutta niissä oli jotakin, mitä Zoë ei voinut pelätä.
"Sanokaa minulle kuka te olette", sanoi Zeno tyynesti.
Kaikista kysymyksistä vähimmän oli Zoë odottanut tätä, joka Zenon mielestä tuntui niin luonnolliselta. Zoë odotti tuokion, ennenkuin puhui.
"Oletteko tyytymätön, herra?" kysyi hän hillityllä äänellä. "Onko bukaralainen pettänyt teitä?"
"Ei! Mikä ajatus!"
"Silloin te tiedätte mikä minä olen, enkä minä voi sanoa teille sen enempää, herrani. Voiko orjalla olla sukujuurta?"
"Minä en usko, että te olette syntynyt orjaksi", sanoi Zeno, kallistuen hiukan eteenpäin ja katsoen häntä silmiin.
Hetkisen kuluttua Zoën luomet painuivat alas hänen katseensa edessä, mutta hän ei puhunut mitään.
"Eikö teillä ole mitään sanottavaa?" kysyi Zeno, pettyneenä hänen äänettömyydestään.
Jälleen valtasi Zoën kiusaus kertoa Zenolle kaikki, koska tämä puhutteli häntä niin ystävällisesti; mutta hän ajatteli yhä sitä, mitä saattoi tapahtua kyria Agatalle.
"Minä olen teidän ostettu orjanne", sanoi hän melkein heti. "Minulla ei ole sanottavana mitään muuta."
"Mutta onhan teillä ollut äiti?"
"En ole koskaan tuntenut häntä."
"Entä isänne sitten?"
"En ole tuntenut häntäkään."
Zeno ei aina ollut kärsivällinen, edes naistenkaan kanssa, eikä ollut mitään syytä minkävuoksi hänen pitäisi olla pitkämielinen omaan omaisuuteensa nähden.
"Minä en usko teitä", sanoi hän kyllästyneellä äänellä, ja hän nousi ja alkoi astella huoneessa.
Nyt sattui niin, että Zoë oli kyennyt vastaamaan Zenon kahteen viime kysymykseen täysin totuudenmukaisesti, sillä hänellä ei ollut vähäisintäkään muistoa omasta isästään ja äidistään, jotka olivat kuolleet ruttoon hänen ollessaan kolmen kuukauden vanha.
"Minä vannon kaikkien pyhien asiain nimessä, että se on totta", sanoi hän, seuraten Zenoa silmillään.
Zeno teki kärsimättömän eleen.
"Orja ei voi tehdä valaa", vastasi hän töykeästi.
Zoë kohotti heti kaunista päätään ja hänen silmänsä hehkuivat; mutta Zeno ei nähnyt sitä, sillä hän oli kävellessään kääntynyt häneen selin, ja hetkistä myöhemmin Zoë otti jälleen äskeisen alistuvan asentonsa.
Zeno seisahtui lähelle ovea ja löi käsiään yhteen; molemmat palvelustytöt tulivat esiin.
"Tuokaa illallinen", sanoi Zeno.
Kun he menivät täyttämään käskyä, tuli Zeno takaisin ja istui jälleen sohvan viereen. Hänen ja Zoën välissä oli juuri parhaiksi tilaa pienelle pöydälle. Tytöt tulivat takaisin ja palvelivat heitä, mutta kumpikin oli vaiti. Zeno valmisti itselleen salaatin valmiiksi tuoduista aineksista, ja kun se oli valmis, antoi hän siitä vähän Zoëllekin. Zoë oli tarkannut hänen menettelyään, sillä italialainen tapa oli hänelle outo eikä hän ollut koskaan tiennyt miten salaatti laitettiin. Zeno kaatoi kreikkalaista viiniä hänen lasiinsa, hienotekoiseen valkoiseen Murano-pikariin, jonka kannan ympärillä oli vaaleita sinisiä viiruja. Mutta Zoë ei syönyt eikä juonut.
"Menkää", sanoi Zeno tytöille. "Minä kutsun teitä sitten."
Tytöt hiipivät pois äänettömästi. Zeno oli unohtanut tyytymättömyytensä ja tunsi jälleen Zoën läsnäolon.
"Teidän pitää syödä ja juoda", sanoi hän lempeästi. "Jos on jotakin, mistä pidätte, niin sanokaa. Te saatte sitä."
"Te olette ystävällinen", vastasi Zoë, mutta ei kohottanut kättään.
"Minulla ei ole ruokahalua", lisäsi hän hetken perästä.
En tiedä mistä johtuu, ettei kukaan mies usko naista, kun tämä sanoo ettei hänen ole nälkä. Zenoa närkästytti, ja näyttääkseen tyytymättömyyttään hän alkoi itse syödä enemmän kuin häntä haluttikaan. Zoë katseli äänetönnä hänen tehdessään lopun toisesta linnusta ja kaikesta laittamastaan salaatista. Hän ei olisi ollut nainen, jos häneltä olisi jäänyt näkemättä, että Zeno tunsi samalla vähän arkuutta, niinkuin pelottomin ja tarmokkainkin mies usein tuntee naisen edessä, jota hän ei ymmärrä. Silloin tapahtui Zoën omassa tilassa muutos parempaan päin; hän hengitti vapaammin, hänen sydämensä löi tasaisemmin, paino, joka ahdisti hänen rintaansa lyijynraskaana juuri kurkun alla, keventyi. Kun nainen näkee, että mies on arka hänen seurassaan, on hän varma siitä, että tämä mies ennemmin tai myöhemmin tottelee hänen tahtoaan; ja vaikka hän joskus erehtyykin, niin useimmiten hän kuitenkin on oikeassa.
Zeno ei ollut koskaan ennen tuntenut arkuutta; mutta nyt, kun hän halusi puhua, ei hän löytänyt mitään sanottavaa, ja Zoë tiesi sen eikä auttanut häntä. Oli omituista, että pelkonsa hälventyessä Zoë alkoi pitää häntä kauniimpana kuin ensi näkemältä aamulla. Kun Zeno oli lopettanut ateriansa, joi hän vähän viiniä, laski lasin pöydälle ja katsoi Zoëhen vihaiseksi tarkoitetulla ilmeellä; sillä hän kaipasi jo sitä aikaa — viisi minuuttia taaksepäin — jolloin Zoë oli pelännyt häntä ja hän oli ollut tilanteen herra. Hän veti kulmansa ryppyyn, tiukensi huulensa ja tuijotti häneen, mutta hänen ihmeekseen ei tyttö näyttänytkään pelästyvän. Zeno oli hukannut langan tällä kertaa, ja tyttö oli löytänyt sen. Zoë vastasi hänen katseeseensa lievästi hämmästynein ilmein.
"Oletteko jo lopettanut illallisen!" kysyi hän vienosti.
Kepeä punastus kohosi Zenon ruskeille poskille hänen tuntiessaan arkuutensa kasvavan, mutta hän ei kääntänyt katsettaan Zoësta.
"Te ette näytä pelkäävän minua enää", virkkoi hän vastaukseksi.
"Onko minulla jotakin syytä pelätä teitä?" kysyi Zoë luottavalla äänellä.
Hän pani kaikki alttiiksi tällä kysymyksellä, tai ainakin luuli panevansa. Hän voitti. Zenon kasvot muuttuivat ja leppyivät, sillä vetoamalla hänen jalomielisyyteensä oli tyttö saanut hänet tuntemaan olonsa luontevammaksi.
"Ei", vastasi hän. "Te ette ole lainkaan vaarassa minun puoleltani. Sitäpaitsi", lisäsi hän hiukan väkinäisesti, "en ole vielä päässyt selvyyteen siitä, mitä minun on tehtävä teille."
Zoë ojentautui istumaan suorana, toinen käsi pienen pöydän reunalla.
"Asianlaita on niin", jatkoi Zeno, "että minä en ostanut teitä itseäni varten."
Zoë teki äkillisen liikkeen istuessaan. Sitten hänen herkkäpiirteinen suunsa jäykistyi halveksivaan ilmeeseen.
"Siis tekin olette vain orjakauppias!" huudahti hän halveksivasti. Mutta Zeno nauroi jo sellaiselle ajatuksellekin, ja oli iloinen voidessaan nauraa. Se kevensi.
"Ei", sanoi hän, "en ole orjakauppias. Olen venetsialainen tukkukauppias, tietääkseni. Olen ollut myöskin soturi, ja vähällä oli minusta tulla palkkapitäjän haltija!"
"Pappi!" Zoën kasvot kuvastivat hänen inhoaan.
"Ei, sillä en ole koskaan astunut hengelliseen säätyyn", vastasi Zeno, saaden sitä enemmän itsevarmuutta mitä enemmän Zoë vihastui. "Mutta mitä teihin tulee, niin eräs ystäväni, rikas venetsialainen aatelismies, pyysi minulta sellaista palvelusta, että lähettäisin hänelle kauneimman orjan mitä Konstantinopolista voi saada hänen mainitsemallaan suurella rahasummalla. Itse asiassa —"
Mutta tässä hänen puheensa keskeytyi, sillä Zoë kääntyi hänestä pois ja upotti kasvonsa nahkaiseen tyynyyn. Hänen ruumiinsa vavahteli hiukan, ja Zeno luuli hänen itkevän. Zoë oli jo miltei tottunut Zenoon ja alkanut tuntea itsellään olevan jonkinlaista valtaa häneen; ja hän myönsi häveten, että Zeno miellytti häntä, vaikka hänen tarkoituksensa oli vihata häntä. Mutta ajatus, että Zeno oli ostanut hänet kuin jonkin tavara-erän ikään, lähettääkseen hänet kaukana olevalle tuntemattomalle miehelle, oli enemmän kuin hän ensi alussa jaksoi kestää. Sitäpaitsi, vaikka syömisen ajatuskin teki hänet pahoinvoivaksi, oli hän todella heikontunut ravinnon puutteesta, ja viimeksikuluneen vuorokauden aikana hän oli kokenut niin paljon kuin hänen luontonsa saattoi kestää murtumatta jollakin tavoin.
Zeno huolestui ja kumartui hänen ylitseen, jokseenkin kömpelösti, tahtoen viihdyttää häntä. Zoë käänsi kasvonsa häneen päin äkkiä, ilman varoitusta, ja Zeno näki, että hänen silmänsä olivat kuivat ja posket punoittavat.
"Venetsia on kaunis kaupunki", sanoi hän suostutellen. "Te tulette olemaan tärkeä henkilö ystäväni talossa — hän antaa teille —"
"Milloin aiotte lähettää minut? Huomennako?" Tyttö oli saanut jossakin määrin takaisin mielenmalttinsa.
"Sanoinhan, etten ole vielä päättänyt, mitä minun on teille tehtävä", vastasi Zeno. "Rahat, jotka annoin bukaralaiselle, olivat omiani. Kenties pidän teidät sittenkin täällä."
Zoë inhosi häntä tällä hetkellä. Häntä halutti herjata häntä, lyödä häntä, ajaa hänet matkoihinsa. Hänen sanoissaan oli jotakin niin alentuvaa. Hän päättäisi mitä hänen on tehtävä hänelle! Hän kenties pitäisi hänet sittenkin! Hän oli maksanut hänet omalla rahallaan! Ei ollut mahdollista, että Zoë oli voinut pitää häntä kauniina, että hänen kasvonsa, käytöksensä tai äänensä olisivat edes hetkellisestikään voineet miellyttää häntä.
"Minä vihaan teitä!" huusi Zoë, purren hampaansa yhteen puhuessaan.
Zeno oli hänen lähellään, ja Zoë vetäytyi hänestä niin kauas sohvan tyynyjä vasten kuin saattoi. Zeno siirtyi jälleen tuolilleen, sillä hän näki kuinka vihoissaan Zoë oli. Hän oli tahallaan puhunut niinkuin Zoë olisi todella ollut vain orja, niinkuin hän väitti olevansa, ja vastoin luonnollista vaistoaan, joka vaati häntä kohtelemaan neitoa vertaisenaan.
"Tosiaankin", sanoi hän kylmästi, ja ottaen rikotun saksanpähkinän pöydältä alkoi kuoria esiin sydäntä, "eipä ole helppo tietää mikä teitä miellyttää. Te näytätte kauhistuvan Venetsiaan menon ajatusta ja raivostuvan tänne jäämisen ajatuksesta! On tietysti kolmaskin mahdollisuus. En tahtoisi lähettää ystävälleni orjaa, joka tyytymättömyydessään myrkyttäisi hänet ja hänen perheensä, enkä suinkaan tahdo pitää omassa talossanikaan sellaista, joka vihaa minua ja voi saada päähänsä leikata kaulani poikki nukkuessani. Ainoa, mikä jää tehtäväksi, on myydä teidät takaisin bukaralaiselle tappiolla. Olisiko se teistä mieleen?"
Zoë tunsi jälleen olevansa toisen vallassa.
"Te saitte minut luulemaan, että te olisitte minulle ystävällinen!" sanoi hän, ja hänen äänensä värähteli.
Zeno nauroi, sillä hän oli liian suutuksissaan leppyäkseen heti toisen nöyrtymisestä.
"Se ei estänyt teitä kuitenkaan sanomasta vihaavanne minua, hetki sitten", vastasi hän. "Teidän ei pidä odottaa minulta liiaksi kristillisiä hyveitä, sillä minä en ole pyhimys. En ole koskaan oppinut rakastamaan niitä jotka minua vihaavat!"
Zoë piti hänestä nyt enemmän. Kun Zeno heitti päätään hiukan taaksepäin, katsoen häneen puoleksisuljettujen luomiensa alla, silmäsi Zoë hänen ruskeaa kaulaansa, eikä hänelle tullut mieleen katkaista sitä, niinkuin Zeno oli viitannut. Mutta Zoë oli suutuksissaan itselleen siitä, että oli käynyt niin monen mieltymyksen ja vastenmielisyyden vaiheen läpi niin lyhyessä ajassa, sekä siitä, ettei hän tuntenut kevennystä kuullessaan puhuttavan pitkälle matkalle lähettämisestä, joka varmasti merkitsisi turvaa niin kauaksi kuin se kestäisi, ja kukaties vapautumisen mahdollisuuttakin. Hän ihmetteli myöskin, miksi hän ei enää halunnut suorastaan kuolla, kun kyria Agata nyt oli pelastettu. Hänen vastauksensa Zenon viime puheeseen oli nöyrä.
"Te saitte minut sanomaan sen", sanoi hän. "Olen pahoillani, herra."
"Olen ainakin tullut tietämään, että jäätte mieluummin tänne kuin palaatte takaisin Rustan Karaboghazdzhin ja hänen lempeän vaimonsa — punatukkaisen kyyhkynsä luo!"
"Mihin hyvänsä mieluummin kuin sinne!"
Zoën ääni oli vakava, sillä sitä kohtaloa hän pelkäsi kaikkein enimmän, niin hyvin itsensä puolesta kuin senkin takia, että hän kuvitteli orjakauppiaan jollakin tavoin vaativan rahojaan kyria Agatalta. Zeno oli nähtävästi tyytyväinen hänen vastaukseensa, sillä hän katsoi häneen ystävällisemmin ja oli vaiti jonkun aikaa. Jälleen hän salli silmiensä ihastella hänen kauneuttaan.
"Minä en lähetä teitä takaisin", virkkoi hän viimein; ja hän ojensi kätensä Zoëta kohti, ikäänkuin antaen lupauksen vertaiselleen.
Zoë oli kiitollinen, mutta hän luuli Zenon ehkä koettavan saada hänet ilmaisemaan syntyperänsä. Orja ei koskaan ottaisi isäntänsä kättä tuttavallisesti omaansa; Zoë tiesi orjien tavat, sillä niitä oli ollut monta hänen kasvatti-isänsä talossa, ja hän kosketti Zenon sormenpäitä omillaan ja vetäen kätensä pois painoi käsiselkänsä huuliaan vasten. Tämä teko sai Zenon hiukan hämilleen, sillä se suoritettiin täydellisesti, kaikella syntyperäisen orjuuden kunnioituksella.
"Te ette ollut kauan Rustanin talossa, vai kuinka?" kysyi hän, näyttämättä panevan suurta merkitystä kysymykselle, sillä hän toivoi yllättävänsä hänet arvaamatta.
Jos Zoë sanoisi totuuden, jonka hän tiesi jo ennakolta, osoittaisi hän hämmästystä ja ahdistaisi häntä uudella kysymyksellä. Jos tyttö vastaisi vastoin totuutta, saisi hän siitä sen verran tietoa hänen luonteestaan vastaista tarvetta varten. Nopea-älyisenä Zoë ei tehnyt kumpaakaan.
"Herrani suvaitsi huomauttaa hetki sitten, että orjan valaa ei ole koskaan uskottava", sanoi hän. "Lakihan on, että orjaa on kidutettava, kun hänen on todistettava oikeudessa, eikö niin?"
"Luulen sen niin olevan", vastasi Zeno hymyillen. "Mutta te olette täysin turvassa! Minähän kysyn teiltä vain, kuinka kauan olitte Rustanin talossa."
"Yhden yön ja osan päivää", vastasi Zoë hetken perästä.
Zeno oli hämmästyvinään.
"Niin lyhyen ajan! Silloin hän kai osti teidät vasta eilen?"
"Eilen illalla."
"Ja keneltä? Tahdotteko sanoa minulle sen?"
Zoë mietti hetkisen ja sitten hymyili.
"Kyllä, Minä voin sanoa teille sen. Hän osti minut eräältä Konstantinopolin ylhäiseltä naiselta, jonka kanssa minut kasvatettiin mitä läheisimmässä tuttavuudessa. Hän on juuri minun ikäiseni ja me olemme hyvin yhdennäköiset."
"Ymmärrän", sanoi Zeno täydellisesti pettyneenä ja puhuen miltei itsekseen. "Tyttöparka! Sama isä, otaksuttavasti — siitä tuo —"
Zoë painoi silmänsä alas ja katsoi mattoon.
"Niin — koska olette sen arvannut, herra. Meillä oli sama isä, vaikka emme koskaan tunteneet häntä. Hän kuoli ruttoon, kun me olimme muutaman kuukauden vanhoja."
Zeno oli täysin tyytyväinen tähän loogilliseen selitykseen, joka selitti täydelleen Zoën ylimysmäisen kauneuden, hänen käytöksensä ylhäisyyden ja kaikesta hänen esiintymisestään ilmenevän hienon kasvatuksen, samoinkuin sen pelottomuudenkin, joka oli saanut hänet kääntymään häntä vastaan ja sanomaan, että hän vihasi häntä. Ainoa seikka, jota hän ei ymmärtänyt, oli se, että Zoë oli hymyillyt kertoessaan. Mutta hän arveli, kuten täysin mahdollista olikin, että valtiattaren ja hänen orjaksi-syntyneen siskonsa välillä oli saattanut olla kateutta ja ehkä vihaakin, eikä hän tahtonut vielä tällä haavaa kysellä sen tarkemmin, koska kaikki oli hänelle niin selvää. Sellaiset luonnottomat teot eivät olleet harvinaisia kaupungissa, joka oli puolillaan orjia. Zoën emäntä oli arvattavasti myynyt hänet suuttumuksen puuskassa, tai ehkä harkinnan jälkeen ja tahallisella julmuudella, tai ehkäpä ahneudestakin, ostaakseen itselleen helminauhan.
Tyttö ei tarjoutunut kertomaan enempää, mutta hän katsoi syrjään omistajastaan ja näytti ajattelevan menneisyyttään, niinkuin hän todella tekikin, vaikka se olikin perin toisenlainen kuin se, jonka Zeno mielikuvituksessaan hänelle sepitti.
Zeno puolestaan kuori miettiväisenä toisen pähkinän ja katsahti häneen silloin tällöin, varmana siitä, että tiesi totuuden, ja aprikoiden mitä hänen oli tehtävä ja varsinkin mitä hän todella halusi tehdä. Hän oli luullut tytön kärsineen suuren vääryyden ja oli maksanut suuren summan korjatakseen tuota vääryyttä, miltei empimättä, koska hänen luonnossaan oli auttaa jokaista ahdingossa olevaa, ja koska hän, joka ei pitänyt lukua hengestään eikä jäsenistään hyvän asian puolesta taistellessaan, ei ollut koskaan pitänyt lukua sellaisesta tavarasta kuin kullasta senkaltaisessa tapauksessa.
Mutta nyt oli kaikki selvää. Tyttö oli orja, kaikista näennäisyyksistä huolimatta. Hän ei ollut kärsinyt mitään vääryyttä; hänen hymynsä oli ilmaissut Zenolle, että muutos hänen elämässään ei ollut vienyt suurempaan onnettomuuteen. Että takaisin Rustanille lähettäminen peloitti häntä, oli varsin luonnollista; elettyään arvatenkin aina hienosti siinä suuressa talossa, jossa hän oli syntynyt, oli hän varmasti tuntenut orjavankilan likaisuuden ja alhaisuuden, huolimatta siitä erikoisesta huolenpidosta, mikä oli tullut hänen osakseen hänen kauneutensa ja arvonsa takia. Lisäksi ei hänellä todennäköisesti ollut paljon todellista tunnetta, käytöksestään huolimatta; harvoinhan orjanaisilla sitä on.
Mitä hänen oli tehtävä tytölle? Zeno oli pikemmin intohimoinen kuin aineellinen tai nautinnonhaluinen; hän oli niinmuodoin optimisti ja idealisti naisiin nähden, sekä täynnä epämääräistä uskoa rakkauden romanttiseen puoleen. Hän ei olisi voinut todenteolla rakastaa orjatyttöä, vaikka tämä olisi ollut kuinkakin kaunis, sillä hänelle oli mahdotonta kiintyä yksinomaan kauneuteen. Ainoastaan vertaiseensa hän saattoi sopeutua, eikä hän voinut koskaan välittää kauan tai uskollisesti kenestäkään itseään alempana olevasta. Kahdenkymmenen iässä hänen nuoruutensa olisi kuohahtanut yli partaan viikoksi tai kuukaudeksi; mutta hän läheni kolmeakymmentä, hänen kolmeenkymmeneen vuoteensa oli ahdettu monen uskalikon täyden eliniän teot, ja hänen luonteensa oli kovettunut jalompaan kaavaan kuin hänen varhainen nuoruutensa oli lupaillut. Hän ei tahtonut tehdä ketään naista leikkikalukseen nyt; ja kun ei hän sitä tahtonut, niin hän halusi tietää, mitä hänen oli tehtävä Zoëlle, kun tämä nyt oli hänen.
Tässä häilyvässä mielentilassa hän nousi ylös lähteäkseen Zoën luota, siinä enemmän tai vähemmän varmassa aikeessa, ettei tapaisi häntä ennenkuin olisi päässyt johonkin päätökseen hänen tulevaisuudestaan; sillä kaikesta huolimatta hän kuitenkin tunsi vetoa tyttöä kohtaan, ja hänen poskensa ja kaulansa piirre pään ollessa puolittain poispäin käännettynä oli hienon ja harvinaisen kaunis. Seisoessaan lyhyen hetken Zoën vieressä hän tunsi, että jos vielä jolloinkin elämässään alentuisi ottamaan naisen leikkikalukseen, tarkoituksettomasti, typerästi, halveksittavasti, niin se lelu olisi tämä Arethusa, jonka hän oli ostanut lurjusmaiselta bukaralaiselta kauppiaalta.
"Hyvää yötä", sanoi hän, katsoen alas Zoën ylösluotuihin silmiin. "Jos tarvitsette jotakin, jos haluatte jotakin, niin lähettäkää hakemaan Omobonoa, ja te saatte sen. Hyvää yötä, Arethusa."
Tämä oli ensikerta, kun hän oli kutsunut Zoëta nimeltä, niinkuin hän sen tiesi. Hän ei edes ojentanut kättään. Zoë katsoi vakaasti ylöspäin.
"Mitä teette minulle?" kysyi hän hyvin levottomana, Zenon äkillisen lähdön hämmästyttämänä.
Hän oli silloin niin suloinen, että Zeno tunsi arvotonta halua ottaa hänet syliinsä vain hänen pelkän suloisuutensa takia, ja sulkea hänen surulliset silmänsä suudelmilla. Sen sijaan hän pudisti päätään ja kääntyi pois.
"En tiedä", sanoi hän puoliääneen. Hän saapui ovelle. "En tiedä", toisti hän, ikäänkuin pulma olisi ollut kovin vaikea ratkaista; ja hän meni ulos, kääntymättä katsomaan Zoëhen.
Niin päättyi ensimmäinen tunti, jonka orja vietti isäntänsä seurassa; ja Zenon mentyä tunsi Zoë itsensä äkkiä uupuneeksi, ikäänkuin käsinkamppailun jälkeen; ja omituista kyllä hän tunsi heti, että hän oli heikko ruoan puutteesta ja ettei syömisen ajatus enää ollut hänestä vastenmielinen. Puolittain häveten itseään hän vilkaisi oveen, josta Zeno oli hävinnyt, ikäänkuin olisi luullut hänen voivan tulla takaisin, ja kuunteli kuin odottaen kuulevansa hänen askeleensa. Sitten, kun ei nähnyt eikä kuullut mitään, hän alkoi syödä nopeasti ja miltei ahmien, ikäänkuin olisi tehnyt jotakin hiukan hävettävää, ja hän toivoi etteivät palvelijatytöt tulisi ja näkisi häntä.
Hän tuli pian kylläiseksi, sillä se oli ollut pikemmin hermojen tarvetta kuin muuta, ja jokainen nainen, joka lukee tätä, tietää täsmälleen miltä Zoësta tuntui, tai tulee ennen pitkää tietämään; sillä kaikessa mikä kuuluu elämän vaistopuoleen ovat naiset paljon enemmän toistensa kaltaisia kuin miehet; jotavastoin, johtuen siitä, ettei heitä ohjata, työnnetä eikä kiskota jonkun yhtäläisen oppikurssin läpi niinkuin useimpia miehiä, vaan jätetään ajattelemaan ja, ennen kaikkea, arvailemaan totuutta omin päinsä, he ovat paljon enemmän erilaisia katsantotavoiltaan. Tästä myös johtuu, miksi niin monet lahjakkaat miehet ja hyvin monet todella oppineetkin haluavat mieluummin puhella naisten kuin miesten kanssa; sillä miesten joukossa he kuulevat samoja asioita iänikuisesti, mutta naisilla on aina sanottavana jotakin uutta, mikä on imartelevaa, miellyttävää, huvittavaa tai ärsyttävää — ehkä sen mukaan kuin he haluavat. Naisilla on myös eräänlainen valenöyrä, kerrassaan vetoava tapa kysyä suurelta mieheltä, kuinka on mahdollista että hän todella viitsii puhua tietämättömän pikku naisparan kanssa, kun hän voisi virittää muistettavan keskustelun toisen suuren miehen kanssa, joka puhuu toisen tietämättömän, sulosilmäisen naisparan kanssa toisella puolen huonetta. Täten opimme näkemään, että elämä on täynnä ristiriitaisuuksia.
Zoë nukkui kymmenen tuntia unia näkemättä ja heräsi virkistyneenä ja levänneenä, ihmetellen kohta, minkätähden hänen mielentilansa oli niin suuresti muuttunut. Mutta Zeno oli sinä yönä rauhaton ja tyytymätön itseensä ynnä tekoonsa. Maatessaan valveillaan hän soimasi hetken mielijohteesta aiheutunutta tekoaan, mutta kun hän puoleksi tunniksi nukahti, kummitteli Zoë hänen unissaan. Useampia kertoja hän nousi ylös ja astuskeli paljain jaloin huoneensa marmorimosaiikkisella lattialla, ja hän työnsi auki ikkunaluukut ja katseli ulos. Yö oli tyyni ja selkeä, ja ilma oli melkein talvinen. Vasemmalle Peran korkeina törröttävistä rajapiirteistä loistivat pohjoiset tähtisikermät kirkkaina ja kylminä. Joka kerta kuin hän katsoi, ihmetteli hän otavan hidasta liikuntoa; sen seitsemän tähteä olivat suoraan pohjoisnavan kohdalla, sillä nyt oli kevät, ja ne näyttivät siirtyneen tuskin kämmenen leveyttäkään läntistä laskuaan kohti kokonaisessa tunnissa, hänen uudelleen katsoessaan. Aamun tullen hänen kasvonsa olivat vähän tavallista kalpeammat, ja hän tunsi olevansa huonolla tuulella.
Omobono arvasi sen vain hänen tavallistakin suuremmasta harvapuheisuudestaan, mutta se riittikin kokeneelle kirjurille, joka piti ihmeen tarkkaa vaaria, ettei puhunut, jollei Zeno häntä puhutellut, ja varsinkin, ettei maininnut sanallakaan yläkerrassa olevan naisten huoneiston olemassaolosta. Toisaalta hän taas oli odottanut, että, vaikka olikin sunnuntai, hänen isäntänsä olisi lähettänyt hänet nostamaan rahoja Cornerin pankkiirihuoneelta, kuten oli mainittuna Marco Pesaron kirjeessä, jonka sisällön Omobono tarkalleen tunsi. Mutta määräystä ei annettu, ja koska Zenon tapana ei ollut unohtaa yksityiskohtia eikä vitkastella liikeasioissa, alkoi Omobono ihmetellä niitä oli tapahtunut.
Maanantainakaan ei Zenon tuuli ollut muuttunut eikä hän lähettänyt rahoja perimään, ja kirjurin uteliaisuus kasvoi valtavasti; tiistaina se kävi jo miltei sietämättömäksi. Mikäli hän tiesi, ja hän tiesi jokseenkin kaiken mitä talossa tapahtui, oli Zeno käynyt yläkerrassa ainoastaan yhden kerran, lauantai-iltana, jolloin hän oli syönyt illallista Zoën kanssa, ja silloinkin hän oli viipynyt siellä vain tunnin. Sen jälkeen hän ei ollut edes kysynytkään orjaa, eikä kukaan ollut tätä nähnyt, paitsi nuo kaksi palvelijatyttöstä, jotka tulivat porrassiltamalle määrähetkinä aterioita vastaanottamaan, mutta eivät koskaan puhuneet miespalvelijoille. Kirjuri olisi voinut pyytää tavata Zoëta, tiedustellakseen tarvitsiko hän jotakin, ja Zoë olisi varmasti ottanut hänet vastaan; mutta Omobono pelkäsi tehdä sitä ilman määräystä, ja Zeno ei sitä antanut, ja hän olisi voinut tulla sisään juuri sillä hetkellä kuin Omobono oli siellä. Uuttera kirjuri joutui toisinaan hajamielisyyden valtaan työskennellessään kirjeittensä ja tiliensä ääressä ja tuijotti ulos ikkunasta, silitellen hyvinhoidettua harmaata partaansa hyvin miettiväisenä.
Torstaina vähän ennen puoltapäivää Zoë istui ikkunan ääressä, ja hän näki Zenon taas laskeutuvan portaita alas veden reunaan ja astuvan venheeseensä. Se oli nyt siinä aina, päivän koitteessakin, sillä senjälkeenkuin naisia oli tullut taloon, oli Zeno soudattanut itsensä toiseen paikkaan aamukylpyään varten. Tänään hän oli pukeutunut erittäin huolellisesti, arveli Zoë nähdessään hänet, eikä hän siirtynyt pois ikkunan äärestä niinkuin oli tehnyt ensi kerralla, vaan jäi paikoilleen, toivoen sydämessään, että Zeno katsoisi ylös ja näkisi hänet. Zeno ei kääntynytkään astuttuaan venheeseen, ja Zoën mielestä hän piti päätään kumarammassa kuin viimein ja katsoi alas, olkapäät kohotettuina kuin sellaisella, joka on päättänyt olla katsomatta oikealle tai vasemmalle. Sitten molemmat miehet soutivat venheen virtaa ylös, ja Zoë seurasi sitä katseillaan, kunnes hän ei enää voinut erottaa sitä monista muista, jotka liukuivat veden pinnalla palatsin suunnalla. Häntä halutti tietää, minne Zeno meni.
Zenon lähdöstä ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, kun esipihan portille toiselle puolen taloa tuli mies, joka kysyi kirjuria. Hän oli puettu yksinkertaisesti siistiin ruskeaan villakaapuun, joka riippui miltei maahan asti. Siinä oli väljät hihat, ja ne peittivät hänen yhteenliitetyt kätensä hänen seisoessaan odottamassa, samanlaisessa asennossa kuin munkit usein seisovat esimiehensä edessä tai lausuessaan ruokarukousta aterialle ruvetessa. Mutta mies ei ollut munkki, sillä hänellä oli leveä tummanpunainen nahkavyö, jossa oli tupellinen puukko, syyrialainen mustesarvi sekä pieni, lieriömäinen, taotusta vaskesta tehty kotelo, jossa hänen ruokokynänsä olivat. Päässä hänellä oli korkea, lieritön huopahattu, samanlainen kuin nykyaikaisilla dervisheillä.
Ovella katsoi orja häntä tarkkaavasti ennenkuin laski sisään. Hänen ilmeessään oli jotakin epätavallista, vaikka piirteet eivät olleetkaan erittäin selvästi ilmenevät, ja hänen kasvoillaan oli tuo itämailla niin tavallinen taikinamainen väri. Hänen silmänsä olivat ehkä hiukan pitemmät ja mantelinmuotoisemmat kuin tavallisen kreikkalaisen tai bukaralaisen, ja hän piti ne puoleksi suljettuina. Hänen harvassa mustassa parrassaan oli joitakin harmaita haivenia. Hänen sieraimensa olivat jyrkkäkaariset, mutta nenä ei ollut erittäin iso eikä selvästi kyömyselkäinen. Konstantinopolissa kylläkin jokapäiväinen kasvojenmuoto; mutta hänen ilmeessään oli jotakin liikkumatonta, mikä aiheutti orjassa rauhattomuuden tunnetta ja samalla alistuvaisuutta. Monia ja monenkarvaisia henkilöitä tuli kauppiaan taloon liikeasioissa päivän mittaan, ja yleisenä sääntönä oli lähettää heidät Omobonon luokse. Orjan tehtävänä oli pysyttää ulkona varkaat, kerjäläiset ja epäilyttävät oliot; hän astui syrjään, päästi vieraan pihaan, joka oli talon ja kadun välissä, ja sulki portin jälleen.
Yksi vapaista kotipalvelijoista, joista pari kolme oli aina valmiina, astui esiin — vahvahartiainen venetsialainen nimeltä Vito, joka oli ollut merimies ja seurannut Zenoa monet vuodet. Hän tiedusteli vieraan nimeä ja asiaa.
"Minä olen Gorlias Pietrogliant", kuului vastaus. "Asiani kirjurille on kahdenkeskistä laatua."
Palvelija hävisi, palaten hetken perästä takaisin viedäkseen vieraan pohjakerroksessa olevan liiketoimiston yksityishuoneeseen, missä Omobono istui papereilla ja pergamenttiliuskoilla peitetyn korkean pulpetin ääressä.
Omobono ojentautui tuolillaan ja silmäili tulijaa kysyvin katsein, samalla kuin veti pois oikealta käsivarreltaan harmaan pumpulisen puolihihan, jonka hän pani päälleen aina ryhtyessään kirjoittamaan pitempään, jotta mustepilkut eivät tahraisi hienoa liinakalvosinta, joka juuri näkyi hänen nuttunsa tiukan hihan suusta. Hän oli huolellinen. Hän tähysti vierastaan terävästi, kunnes äkkiä huomasi tähystettävänsä katsovan vastaan hieman levottomuutta herättävällä liikkumattomuudella.
"Minä olen Gorlias Pietrogliant", sanoi vieras.
Omobono taivutti päätään kohteliaasti, ihmetellen mielessään, mahtaisiko hän kyetä toistamaan noin oudon muukalaista nimeä.
"Minä olen messer Zenon kirjuri", vastasi hän. "Mikä on asianne, herra
Porlias Dietroplant?"
"Gorlias", oikaisi toinen, aivan tyynesti. "Gorlias Pietrogliant."
"Herra Gorlias — suokaa anteeksi."
"Minä olen tähtienselittäjä", huomautti vieras, istuutuen korkealle, tuolille Omobonon sivulle ja vaipuen äänettömyyteen.
"Olette tähtienselittäjä", virkkoi kirjuri koetteeksi pitkän vaitiolon jälkeen, kun ei tiennyt mitä sanoa.
"Niin, kuten sanoin", vastasi Gorlias. Ja kotvaan ei vieläkään näyttänyt hänen mieleensä johtuvan, että mitään muuta olisi sanottava.
Oli jotakin niin oudon liikkumatonta hänen katseessaan ja yksitotista hänen äänessään, että Omobono alkoi pelätä hänen olevan mielipuolen, mikä kirjurin mielestä olikin jokseenkin samaa tähtienselittäjän kanssa, sillä venetsialaiset eivät milloinkaan ole olleet kovin herkkiä uskomaan tähtien vaikutukseen. Mutta vieras sai hänet pian unohtamaan epäluulonsa herättämällä eloon hänen uteliaisuutensa.
"Asia, jonka vuoksi olen tullut luoksenne, on hyvin arkaluontoinen", sanoi Gorlias, alkaen äkkiä puhua sujuvasti ja matalalla äänellä. "Minulla on syytä luulla, että sama asia on läheinen meille kummallekin".
"Onko?" kysyi kirjuri hieman hämmästyen.
"Luulen olevan. Luulenpa olevan, neljän varpaan ja viiden varpaan kautta!"
"Tuolla puolen veden", vastasi Omobono siekailematta, toivoen saavansa kuulla enemmän.
"Niin suolaisen kuin makean", vastasi Gorlias vuorostaan. "Näiden merkkien nimessä luotan uskollisuuteenne ja vaiteliaisuuteenne."
"Ehdottomasti", vastasi venetsialainen, joka oli varma vaikenemiskyvystään, mutta ihmetteli, mikä se asia mahtoi olla, jolle hänen uskollisuuttaan vaadittiin etukäteen. Hän toivoi sisässään, ettei hänen vieraansa vain aikoisi pyytää häneltä rahaa, sillä hänellä oli aavistus, että jokin kamala kohtalo odottaisi niitä, jotka kieltäytyisivät tekemästä palvelusta, kun sitä vaadittiin vetoamalla noihin salaperäisiin tunnussanoihin, joista hän oli nyt oppinut yhden lisää.
"Messer Carlo ei ole kotona", sanoi Gorlias. "Tällä hetkellä hän on messer Sebastian Polon talossa, joka haluaa naittaa hänelle tyttärensä. Hän ei palaa kotiin ennenkuin päivällisen jälkeen."
Omobono tuijotti puhujaan.
"Te tiedätte enemmän kuin minä", huomautti hän.
"Tietysti. Minähän olen tähtienselittäjä. Teidän hallussanne on talo ja kaikki mitä siinä on, ja palvelijat ja orjat pelkäävät teitä, koska olette herranne suosiossa, mutta he myös rakastavat teitä, koska olette heille ystävällinen. Sentähden, mitä hyvänsä te teette, se on heidän silmissään oikein. Yläkerrassa on kolme naisorjaa; yksi on Arethusa, toiset ovat nimeltään Julia ja Lucilla, ja he palvelevat häntä. Näettehän, että tiedän kaikki. Ja sen asian tähden, joka on meille kummallekin läheinen, on teidän nyt johdettava minut heidän huoneisiinsa, sillä minun on puhuttava hänen kanssaan, jonka nimi on Arethusa."
Omobono toivotti, että Gorlias olisi pyytänyt hänen nuttuaan tai rahojaan tai mitä hyvänsä hänelle kuuluvaa mieluummin kuin sellaista palvelusta; ja hän oli antamaisillaan kieltävän vastauksen, olipa rangaistus siitä mikä hyvänsä, kun valoisa ajatus välähti hänen mieleensä.
"On ainoastaan yksi ehto", vastasi hän, tuokion mietittyään. "Minun on oltava saapuvilla teidän puhuessanne hänen kanssaan."
"Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne", virkkoi Gorlias rauhallisesti. "Olen nähnyt sen huoneen, missä hän asuu, tähdistä saamani tiedon nojalla. Siinä on eteläpuolella pieni katettu parveke, joka on ulkopuolelta varustettu ristikolla suojaksi auringonpaisteelta. Siinä olen puhuva Arethusan kanssa, sillä välin kuin te seisotte oven luona ja pidätte meitä silmällä. Minä piirrän kuvioita ja näytän selittävän niitä hänelle, jotta orjatytöt luulisivat minun tulleen huvittamaan häntä asettamalla hänelle horoskoopin. Itse messer Carlollakaan ei olisi mitään sitä vastaan, ja Arethusa pankoon hunnun kasvoilleen, niin etten voi niitä nähdä."
Omobono mietti tuokion, mutta ei voinut nähdä mitään hyvää syytä, minkä vuoksi tuon pyynnön täyttämisestä olisi tullut kieltäytyä, kun taas toiselta puolen hän näki mahdollisuuden saada tietää enemmän tuosta salaisuudesta, joka kiinnitti hänen mieltään. Zoëhan oli kuiskannut hänelle ketjun toisen tunnussanan Rustanin talossa, ja Omobono oli melkein varma, että hän jollakin tavoin tietäisi myöskin muut, sekä kaikkien niiden merkityksen.
Molemmat miehet nousivat marmoriportaita ylös toiseen kerrokseen, ja Omobono kolkutti naisten huoneiston sisäänkäytävän ovelle. Kuului kevyttä tohvelien sipsutusta ja Lucilla avasi ovea juuri sen verran, että voi pistää päänsä ulos, sillä ei ollut vielä puolipäivä-aterian aika, ja hän ihmetteli mitä heistä tahdottiin.
"Käske emäntäsi hunnuttamaan kasvonsa, lapseni", sanoi Omobono. "Täällä on eräs kuuluisa tähtienselittäjä, joka on tullut ilmoittamaan hänelle hänen tulevaisuuttaan, auttaakseen hänen aikaansa kulumaan."
Lucilla katsahti Gorliakseen uteliaasti ja hymyili, näyttäen kaikki hampaansa.
"Täällä on tosiaankin melko yksitoikkoista", huomautti hän ja hävisi, sulkien oven jälkeensä.
Heidän odottaessaan otti Gorlias avaran viittansa poimuista ison pergamenttikäärön, kehittäen sitä auki jalan tai parin verran, jolloin tuli näkyviin suuri joukko käsittämättömiä merkkejä ja kuvioita; samoin hän otti esiin ison messinkikompassin, liuskan padualaista liinapaperia, senkin kääröksi kierrettynä, sekä arabialaisen hopeasolkisen almanakan. Omobono seurasi näitä valmisteluja samalla kertaa uteliaana ja epäuskoisen huvitettuna, kunnes Lucilla avasi oven uudelleen ja johti molemmat miehet Zoën luo. Tähtienselittäjä teki esiin astuessaan kabbalistisia merkkejä oikealla kädellään, ikäänkuin piirtäen ilmaan oletettuja kuvioita ojennetulla etusormellaan. Zoën kasvot olivat kokonaan valkean harsohunnun kaksinkertaisten poimujen peitossa, mutta hän näytti katsovan tarkkaavasti tähtienselittäjää tämän astuessa häntä kohti.